Suomennos Veniamin Efimovich Perepechaevin omaelämänkerrasta SKVOZ DYM I TUMAN, 2. täydennetty painos.

Käännös: Osmo Pöysti

2010-10-17

Ylöjärvi, Finland

Suomennettu tekijän luvalla

Kaikki oikeudet pidätetään

All rights reserved

Suomenkielisen käännöksen tallennus ja levitys sähköisinä ilmaisversioina ja tulostus yksityiskäyttöön sallitaan.

2011-05-27 Käännös sivulle 204 asti.

#001

Ennen kaikkea tuon rukouksissani mitä suurimman kiitollisuuden Luojalleni fyysisestä ja henkisestä terveydestä. Erikoisen kiitoksen esitän myös tämän kirjan alkuperäislaitoksen oikolukutyöstä Aleksanteri Al. Berjozhinille ja Mimofei Al. Berjozhinille, jotka suorittivat tekstin tietokoneladonnan ja muokkasivat valokuvat sekä painoivat kirjan ensimmäisen painoksen kotioloissa. Pidän velvollisuutenani ilmaista vilpittömät kiitokset Jurij Ivanovich Safronoville näiden kirjojen 300 kovakantisen kappaleen valmistamisesta hankalissa kotioloissa kirjan ensimmäisestä painoksesta.

#002

#003

Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhamaisesta kilpailemisen halusta tai menneen, nykyisen tai tulevan ajan historiaksi, vaan elämäni kuluneiden päivien muistoksi.

Kirjan nimeksi voi elämäni kuljetun taipaleen perusteella antaa LÄPI SAVUN JA SUMUN.

Lapsieni ja lastenlapsieni hartaasta pyynnöstä ja Jumalan tuntemien läheisten ystävieni suosituksesta kirjoittaa tämä kirja hartaudella ja pelolla Kaikkivaltiaan kasvojen edessä pyydän Häntä, että hän suuressa laupeudessaan antaisi minulle mahdollisuuden kuvailla lyhyesti kaikkea hyödyllistä ja opettavaista lukijain kasvattamiseksi ja hyödyksi, heidän maallisella taipaleellaan kohti Taivaallista Kotimaata.

Jumalan minulle lahjoittaman pitkän elämäntaipaleen kuluessa, Saarnaajan neuvoa "Ja varo sitä, mikä on tämän yli, poikani, sillä paljolla kirjaintekemisellä ei ole loppua. (Kts. Saarn. 12:12, ven. käännös) noudattaen en ole elämäni aikana laatinut ainuttakaan kirjaa, lukuunottamatta lyhyitä kirjeitä ja traktaatteja Jumalan ihmiselle ikuista elämää varten lahjoittamaa kuolematonta sielua koskevia lyhyitä traktaatteja lukuunottamatta.

Kirjoitan tätä kirjaa 74 vuoden iässä. Tämä ikä todistaa siitä, että ikuisuuden kynnykselle on enää hyvin vähän aikaa, ja siksi pidän tärkeimpänä ja välttämättömimpänä velvollisuutenani hyvissä ajoin, monien iäkkäiden ihmisten tavoin, tehdä testamentti lapsilleen ja lastenlapsilleen oikeudesta käyttää Kristuksen mittaamattomia rikkauksia. Muuta maallista rikkautta minulla ei ole, koska pidän sen roskana, verrattuna sen salaisuuden kirkkauteen, joka on Kristus (Kts. Kol 1:27).

Rakkaille lpasilleni, lapsenlapsilleni ja kaikille sukulaisille, sekä läheisille ystävilleni jätän perinnöksi tämän rikkauden ja rukoilen Jumalaa, että Pyhän Hengen voima täyttäisi sydämenne, varjelisi teidät kaikelta teitä ympäröivältä tämän maailman pahuudelta.

Niinpä, koska vanhempani olivat uskovia ja minä muistan 1930-luvun vaikeat ajat, kun he, isä ja äiti, rukoilivat lapsiensa puolesta ja olen varma, että heidän rukouksiensa tähden Jumala kutsui minut elopellolleen työhön 17-vuoden ikäisestä alkaen ja on lisännyt elinpäiviäni tähän päivään saakka. Olen varma, että vanhempieni, isäni ja äitini, rukous, on mitä suurin siunaus, varjelus ja suoja maallisen elämäni kaikkein raskaimpina ja vaarallisimpina hetkinä.

#004

Kuljettuani läpi vuoden 1933 nälänhädän, Saksaa vastaan vuosina 1941-1945 käydyn sodan, kristittyjen vainot entisessä Neuvostoliitossa vuoteen 1991 saakka, jolloin ensi kertaa astuin Amerikan maaperälle vakituiseksi asukkaaksi, kiitän Jumala sekä myös Amerikan kansaa ja hallitusta vieraanvaraisuudesta, haluan sanoa psalmilaulaja Daavidin sanoin: "Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani". (Ps 16:6)

Olen monta kertaa elämäni aikana vakuuttunut siitä, että vain Jumala on voinut pelastaa ja on minut pelastanut kuoleman kauhuilta, kylmältä ja nälältä sekä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen oppia vihaavilta ihmisiltä. Sen takia minä kiitän öin ja päivin Herraa niistä lukemattomista laupeuden teoista, jotka hän on tehnyt minulle koko elämäni kuluessa.

Vilpitön toivomukseni kaikille ihmisille ja erityisesti valtioiden hallituksille on ottaa vastaan ainut järjen valo - Kristuksen opetus, että jokaisessa maassa ja kaikkien kansojen keskuudessa voittaisi rauha kauniin Jumalan luoman planeettamme, Maan, päällä.

Pavel-vävyni ja tyttäreni Ljudmila Belitskin - joiden luona minä asun tähän päivään saakka - ponnistelujen ansiosta, minulla on ollut mahdollisuus kirjoittaa tämä kirja, mistä minä tunnustan olevani hyvin kiitollinen.

Jumalan lampun kanssa yön syntisen pimeyden läpi, Jeesuksen Kristuksen orja Veniamin Perepechaev.

16. marraskuuta 1999

Veniamin Perepechaev

13250 SE Maple Lane,

Milwaykie, OR, 97222-6124, U.S.A.

#005

Synnyin 13. tammikuuta 1926 Kurskin alueen Tshernjanskin piirikunnassa, Orlikin "slobodassa" eli keskuskylässä. Isäni syntyi vuonna 1888. Hänen nimensä oli Perepetshaev, Efim Ivanovitsh.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän joutui Saksaan. Palatessaan Venäjälle, hän toi Saksasta paljon hengellistä kristillistä kirjallisuutta. Hän oli aktiivinen saarnaaja ja oli kiinteässä yhteydessä sen ajan prohanovilaisen Evankelisen liikkeen yleisneuvostoliittolaisen neuvoston kanssa.

Vuonna 1921 isäni rakensi talon Orlikin kylään. Tässä valtavan suuressa kylässä me asuimme vuoteen 1937 saakka. Vuonna 1937 isäni Efim Ivanovitsh pidätettiin Jumalan sanan tähden ja vietiin vankilaan. Vankilan muurien takana, epäinhimillisissä oloissa hän 1943 "kuoli". Hänen kohtalokseen tuli elää 55 vuotta.

Äitini Natalja Stefanovna Perepetshaeva syntyi vuonna 1891. Sen jälkeen kun isäni oli viety vankilaan, äiti, jolla ei ollut minkäänlaisia perheen, johon kuului myös hänen iäkäs äitinsä, elämiselle välttämättömiä varoja, muutti Taganrogin kaupunkiin. Taganrogin kaupungissa äitini kuoli vuonna 1976. Hänen elinpäivikseen oli määrätty 85 vuotta.

Isälleni Efim Ivanovitshilla ja äidilleni Natalja Stefanovnalle syntyi seitsemän lasta. Kaksi lasta kuoli lapsena. Äiti kertoi, että kun hänen ensimmäinen lapsensa kuoli, lapsi huusi: "Äiti, äiti! Katso, kuinka paljon enkeleitä tuli minua hakemaan. Kuuletko äiti, kuinka ne laulavat! Minä menen heidän luokseen…" Kolmantena syntyi Aleksei vuonna 1916, neljäntenä Lida 1922 ja viidentenä Zoja 1924. Kuudentena synnyin minä, Veniamin vuonna 1926 ja seitsemäntenä syntyi Pavel vuonna 1929. Meidän kanssamme yhdessä asui isoäiti (Kotljarova), äitimme äiti. En muista hänen kutsumanimeään, me sanoimme häntä vain babushkaksi, isoäidiksi. Ennen sitä isoäiti asui joen takana, maatilalla jonka nimenä oli Alpejev.

Se maatila, huuttori, oli joen toisella puolella, meidän kyläämme vastapäätä. Joen, kuten myös meidän kylämme nimi oli Orlik (Kotkanpoika). Maatilan kylätie sijaitsi korkeammalla paikalla, ja vähän alempana oli jokaisella isännällä puutarhansa joen puolella. Vielä alempana olivat kasvimaat ja heinäniityt. Jokaisella isännällä oli noin hehtaari maata. Maa oli hyvin hedelmällistä mustan mullan maata. Aivan joen vieressä kasvoi tiheää köynnöskasvipensaikkoa, ja siitä kauempana kasvoi pajua, leppää ja ## verba-pajua.

Keväällä ja kesällä vihreäksi ja kukkiin puettu luonto, jossa lintujen laulu ja käkien kukunta melkein taukoamatta jatkui, oli lumoavan kaunis. Isoäitimme asui siellä maatilalla. En tiedä miksi, mutta hän oli yksin. Hänellä oli talo, puutarha ja kasvimaa.

Muistan, kuinka minun ollessani noin kuuden vuoden ikäinen, me kävimme usein hänen luonaan. Babushka tarjosi meille pieniä, mutta maukkaita omenoita, joita hän kutsui nimellä "raiki". Päästäksemme isoäidin luo meidän oli mentävä joen poikki kahlaamalla. Joka oli siinä paikassa leveä ja virta nopea. Kerran isoäiti lähetti jonkun mukana sanan, että hänen tyttärensä Natalja, meidän äitimme, tulisi pian hänen luokseen. Ensimmäinen, mikä jäi lähtemättömästi minun lapsenmieleeni, oli se, että isoäiti oli kovasti pelästynyt. Hän kertoi meille, että edellisenä yönä varkaat olivat vieneet häneltä kaiken vehnän ja kaikki varastossa olleet ruokatarvikkeet, ja kovasti repineet hänen huoneensa ovea. Vain tukevan salvan ansiosta varkaat eivät voineet avata hänen huoneensa ovea. Samaan aikaan hän halusi paeta ikkunan kautta, mutta ikkuna oli lyöty nauloilla niin kovaan kiinni, ettei sitä saanut auki. Siitä asti isoäiti siirtyi meille asumaan ja asui sitten aina meillä.

Isälläni oli seitsemän veljeä. Kolme veljistä - Ivan, Daniil ja Nikita - asui Orlikin kylässä, ja neljäs, Grigorij asui Staryj Oskolin kaupungissa. Hän kuoli vuonna 1937. En tiedä, missä isäni kolme muuta veljeä asuivat. Isäni ja veljieni entinen sukunimi oli Fedtshenkov. Miksi heillä oli tämä sukunimi, ei ole tiedossani. Kuulin sellaisen keskustelun, että entiseen aikaan sukunimet määräsi ortodoksipappi, mutta en tiedä onko se juuri niin. Kaikki isän veljet olivat hyvin kykenevää väkeä. Kerran he näkivät viljan lajittelupuhaltimen, eivätkä he hellittäneet, ennen kuin olivat tehneet samanlaisen lajittelijan. Entiseen aikaan kylissä ihmiset kylvivät käsin vehnää peltoihin, ja käsin se myös niitettiin. Sitten lyhteet kannettiin puimatantereelle, jyvät lyötiin irti. Jyvät viskattiin lajittelijassa ja vietiin myllyyn, jossa ne jauhettiin jauhoiksi. Maaseudun asukkaiden osa oli raskas, otsansa hiessä oli leipä hankittava.

Niin, ja myös verot olivat kovin korkeat. Valtiolle oli luovutettava leipää ja lihaa joka taloudesta. Kaikki nuoret miehet, jotka kylässä asuivat, yrittivät muutaa kaupunkiin, mutta se onnistui vain harvoilta, sillä siihen aikaan passeja ei annettu. Syynä saattoi olla se, että ihmisiä ajettiin "vapaaehtoisesti" kolhooseihin.

Veljeni Aleksei onnistui jollakin tavalla pääsemään pois kylästä ja hän muutti Taganrogin kaupunkiin. Isälläni Efimillä oli monen ammatin pätevyys, mutta jostain syystä hän valitsi niistä yhden, ja toimi suutarin ammatissa. Sähköä ei siihen aikaan ollut. Lampun valossa, toisinaan myöhään yöhön asti, hän teki työpenkkinsä ääressä saappaita. Isän vieressä oli aina avattu Uusi Testamentti. Usein hän pysäytti työnsä ja luki sitä keskeytymättä. Mahdollisesti siksi hän osasikin Uuden Testamentin ulkoa. Sunnuntaisin oli kodissamme aina uskovien ihmisten kokoontuminen. Kokouksessa me usein esitimme runoja, jotka isä ja äiti pakottivat meidät oppimaan.

#008

Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt. Kuin valtava luuta se armottomasti lakaisi maanpäällisen kodin, kauniin Jumalan luoman planeetan pinnalta sen asukkaita.

Eloon jääneet orvot ja lesket, invaliidit ja muut ihmiset oli tuomittu elämään pitkäksi ajoiksi kurjuuteen. Ihmiset kyselivät: "Onko Jumala olemassa, ja jos on, miksi hän sallii sellaiset autioiksi tekevät sodat ja tuhot?"

Jumala vastaa profeetta Jesajan kautta:

Rintamalta palasi myös setäni, Nikita Ivanovitsh Perepetshajev. Hän toi mukanaan, rintamalta, kaiken varalta kiväärin patruunoita ja muutamia paketteja savutonta ruutia. Setä Nikitan sukulaiset kattoivat pöydän viivyttelemättä kohtalon suomaa juhlaa viettääkseen. Olihan setä palannut rintamalta elävänä ja vahingoittumattomana. Maistettuaan muutaman lasin väkijuomaa Jumalan lahjoittaman elämän onneksi, hän alkoi itkeä katkerasti. Kun kysyttiin, miksi itket, hän vastasi: "Minä palasin elävänä ja vahingoittumattomana, kuinka paljon olikaan niitä, jotka kuolivat rintamalla ilman, että heidän isänsä, äitinsä, orpolapsensa ja leskensä heitä koskaan enää näkemättä…"

Isäni, Efim Ivanovitsh palasi myöskin vankeudesta, Saksasta, minne hän oli joutunut sodan aikana. Hän toi mukanaan muutaman Raamatun, Uusia testamentteja ja sellaisia kristillisiä kirjoja kuin Maa, jossa Jeesus Kristus asui ja muita. Kun sukulaiset kerääntyivät onnittelemaan häntä suotuisan kotimaahan paluun johdosta, hän kieltäytyi juovuttavista juomista ja alkoi saarnata heille Jumalan Valtakunnan evankeliumia. Siitä alkoi seurakunnan synty tällä paikkakunnalla. Isäni asui ensin tätinsä Kotljarovan luona Alpejevin maatilalla.

Siihen aikaan Neuvostohallitus antoi sodanjälkeiset NEP-lait Kansan Taloudellisesta kasvusta (Narodno-Ekonomitsheskij Podjom, NEP) kohottaakseen lyhyessä ajassa ihmisten aineellista elintasoa. Ihmisille, jotka halusivat rakentaa itselleen taloja, jaettiin yhden hehtaarin maapalstoja joen takaa ja sallittiin hakata metsää korvauksetta talojen ja talousrakennusten rakentamista varten. Maanviljelyä haluaville jaettiin lisäksi peltomaata ja heinäniityiltä erotettiin palstoja heinä tekoa ja karjan laiduntamista varten. Sodan hävityksen jälkeen tuntui elämän henkäys. Valtavalla innostuksella ihmiset ryhtyivät töihin. Valtavankokoisen kylän, jonka nimeksi päätettiin panna "Orlik", keskelle rakennettiin ortodoksikirkkoa. Kirkkoaitaa vastapäätä jätettiin aukioksi basaaria varten. Tämän aukion viereen rakennettiin ruokatavara- ja käyttötavarakauppoja sekä varastoja.

Lähemmäksi metsää, vähän korkeammalla paikalla olevaan maastoon rakennettiin valtava sairaala. Metsässä kasvoi mäntyjen, vaahteroiden, saarnien, koivujen ja tammien lisäksi villejä omenapuita, päärynäpuita sekä paljonn erilaisia marjoja ja sieniä. Niittyjen takana alempana virtasi Orlik-joki. Joen rannoilla kasvoi tieheitä köynnöskasvustoja, verba-pajua ja leppää. Niityn ruohosta ja kukista lähti ainutlaatuisen miellyttävä Jumalan luoman luonnon tuoksu, jossa linnun laulu ja käkien kukunta tuskin koskaan lakkasi.

Seudun luonto oli kuin vasta äsken luodun paratiisin kulmaus. Jos paholaisen kateus olisi viettelemässä ihmisiä tuhon tielle, olisi ihmisillä ollut millä elää ja ylistää Jumalaa. Maa oli hedelmällistä mustanmullan seutua, jossa kaikki viljakasvien kylvöt, vihannekset ja hedelmäpuut kantoivat runsaan sadon.

Menneiden vuosien sotien kauhut olivat jääneet taakse. Paremman elämän toivon elähdyttämät ihmiset yrittivät kaikin voimin rakentaa taloja ja talousrakennuksia karjan hankkimista varten ja hevosille, joilla he voisivat muokata maata ja kuljettaa kuormia. Kadun molemmilta puolilta osoitetuille tonteille alkoivat ihmiset tuoda rakennuspuita ja olkia katon kattamista varten. Työtä tehtiin kuumeisesti, mutta sitten sattui taas onnettomuus.

Helteisenä kesäpäivänä puhalsi kuiva itätuuli, suhovei, kuten paikalliset ihmiset sitä nimittivät. Pasaaritorin puolella, kadun alkupäässä, syttyi äkisti tulipalo. Eräässä talossa vanhemmat eivät huomanneet, että heidän pieni poikansa veti uunista savuavan kekäleen ja heitti sen pihalle sinne, missä oli olkia. Vanhempien valvonnalta huomaamatta jäänyt lapsen vallattomuus tuotti kitkerää satoa. Tuuli tarttui palaviin olkiin, heitti ne naapuritontille ja sieltä yhä eteenpäin. Kirjaimellisesti muutamissa minuuteissa tuli levisi koko kadulle. Tuli tuhosi kaikki aletut rakennushankkeet ja rakennustarvikkeet. Järkyttyneet ihmiset eivät tienneet mitä tehdä.

Kyläneuvoston hallitus kehotti ihmisiä hakkaamaan köynnöskasvustoa joen vierestä ja tekemään siitä punottuja, savella leivottuja majoja talvehtimista varten ja aloittamaan keväällä uudet rakennustyöt. Ja taas oltiin työn touhussa. Raunioista ja tuhkasta kohosi kylä uudestaan. Mahdollisesti juuri tästä syystä kylä sai nimekseen Orlik - kotkan poika.

Miksi kylälle annettiin nimeksi Orlik, ja kuka sen antoi, ei ole tiedossani. Tiedän vain, että se oli minun synnyinseutuni. Kylän keskustassa oli valtava toriaukio. Torin itäpuolella oli suuria varastoja. Näissä varastoissa säilytettiin kaikkea sen ajan teknistä varustusta: lapioita, viikatteita, auroja ja kaikenlaisia valjaita hevosia ja kuljetusvälineitä varten sekä myös ruokatarvikkeita. Aukio länsipuolella oli pitkinä riveinä maahan ankkuroituja tammipöytiä torikauppaa varten. Kaikista ympäröivistä kylistä tänne sunnuntaisin saapui monilukuisten ostajien joukkoja ja myyjiä tavaroineen.

Torilla oli kaikkia sen ajan tavaroita: ruukuntekijän tuotteita, savipatoja, ruukkuja, tuoppeja, maljoja, erilaisia maalattuja leikkikaluja, kaikensorttisia vihanneksia, hedelmiä ja erikoisesti sipulia, valkosipulia, nauriita, porkkanaa, kaalia ja kaikkea, mitä vain siinä hedelmällisessä mustassa mullassa kasvaa.

Katsapit ja hohlit, näiden kylien pääasiallinen asujamisto, järjestivät konsertteja harrastelijavoimin kyläläisten kanssa viihde- ja musiikkikonsertteja juhlille tulleiden töllistelijöiden ja kummastelijoiden hauskuuttamiseksi aina kyyneliin saakka…

Kauniin aidan takana arvokkaassa yksinäisyydessään torin takana kohosi ortodoksikirkon rakennus. Sen juhlava olemus, sen korkea torni, näköalaikkunat ja äänikaapit houkuttelivat ihmisiä. Sunnuntaisin kirkon isojen ja pienien kellojen ihmeelliset soinnut kutsuivat kansaa aamujumalanpalvelukseen. Erityisen soinnukas oli kellojen iltasoitto kyläelämän päivittäisen touhun ja hyörinnän äänien hiljetessä ja lintujen laulun jo vaietessa. Lehmien ammuntaa ja hevosten hirnuntaa kuului yhä vähemmän ja kaikki valmistautuivat tulevan yön lepoon. Vain kollektivisointia koskevien huhujen pelästyttämät ihmisjoukot mietiskelivät kellojen soidessa sitä, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.

Sanomalehdissä alettiin kirjoittaa: "Me hävitämme tämän vanhan maailman perustuksiaan myöten ja sitten me rakennamme oman uuden maailmamme. Se, joka ei ole ollut mitään, tulee olemaan kaikki kaikessa… Kukaan ei meitä pelasta, ei Jumala, ei tsaari, eikä sankari. Me hankimme itsellemme vapautuksen omalla kädellämme". Toinen toisensa jälkeen oli sanomalehdissä artikkeleita: "Hävittäkää uskonto, Uskonto on oopiumia kansalle. Jumalaa ei ole! Kaikesta tulee yhteistä, maa ja tehtaat kuuluvat kansalle! Hävitämme temppelit, kirkonkellot me sulatamme traktoreiksi!"

Kirkonkellojen soittaessa iltasoittoa oli ihmisillä paljon ajateltavaa. "Iltasoitto, Iltasoitto, kuinka paljon se mietteitä nostattaa…"

Toriaukion itäpuolelta, sieltä missä varastorakennukset olivat, oli kadun molemmille puolille melkein metsään saakka rakennettu taloja, koulu, kyläneuvoston talo. Vasemmalla puolella oli sairaala ja puisto.

Toriaukiolta etelään päin oli melkein kilometrin pituinen katu, jonka molemmille puolille oli rakennettu taloja. Tämän kadun varressa, keskusaukion läheisyyteen suuren lähteen viereen oli rakennettu mylly, jota öljymoottori pyöritti. Torin eteläpuolella, vasemmalla puolella, melkein kylän keskustassa oli meidän talomme. Kadun puolella meillä oli aidattu puutarha, iso sisäpiha, jonka takana oli kaikilta puolilta aidattu varsinainen puutarha.

Tämä puoli kylää oli metsää kohti vähittäin nousevassa maastossa. Kadun oikeanpuolinen talorivi laskeutui joen suuntaan päin alemmas. Joen, kuten myös kylän nimi oli Orlik.

Tonttimme rajana oli valtava rotko, jota pitkin kovien sateiden aikaan ja erikoisesti keväisin metsästä ja pelloilta tullut vesi virtasi kohisten, peitti niityt ja nosti joen pinnan korkealle. Piharakennusten ja talon taakse isä istutti puutarhan. Puutarhassa kasvoi kirsikoita, luumuja, omenapuita ja päärynäpuita, monia eri lajikkeita. Puutarhakujan reunoilla kasvoivat sinne istutetut kukat. Kuka vain meille kylään tuli, sanoi ihastellen: "Teillä on puutarha kuin paratiisi",. mutta naapurit katselivat sitä kateellisena.

Joka kevät vesi huuhteli rotkon yhä syvemmäksi ja leveämmäksi paljastaen luonnon sinne kauan sitten hautaamien arkeologisten kätköjen salaisuuksia. Löysimme sieltä muinaisten aikojen eläinten valtavan kokoisia kivettyneitä hampaita ja jonkinlaisten valtavankokoisten sisiliskojen tai käärmeiden kivettyneitä päitä pitkine selkärankoineen. Aiti kertoi, että kerran aikaisemmin oli vesi huuhdellut esiin jonkun entisaikojen jättiläisen valtavankokoisen pääkallon.

Kerran, kun vesi oli laskenut, me lapset löysimme jonkinlaisen metalliharkon, jossa oli liitetty lisäosia ja putkia. Se oli kovin painava ja me potkimme sitä jaloillamme. Eräs mies näki meidän leikkivän löydöksemme kanssa ja ajoi meidät pois. Metallin hän otti itselleen. Ehkä se metalli oli kultaa.

Siihen aikaan arkeologia ei kiinnostanut juuri ketään, vaikka seutu oli ihmeellisen arvoituksellista. Joskus, ehkä kaukaisessa muinaisuudessa, jopa ennen vedenpaisumusta paikalla, missä joki nyt virtasi, oli ollut meri ja ehkä tämän meren rannalla oli asunut sen ajan jättiläisolentoja, sillä siellä oli paljon merellisiä kalkkikerrostumia.

#014

Kuva ##11

Toisella puolella vieressämme asuivat Kovalenkovit. He suhtautuivat meihin hyvin vihamielisesti, mutta heidän lapsiensa kanssa me olimme hyviä ystäviä, ja olimme sulassa sovussa toistemme kanssa. Toisella puolella meistä asuivat Kuprjuhinit, kaksi naista, jotka aina riitelivät pikkuasioista. Toisen naisen mies lähti vuonna 1933 hevosella Staryi Oskolin kylään 30 virstan päähän. Sinä vuonna oli kova nälänhätä. Leipää sai ostaa vain kultaan vaihtamalla erikoisliikkeessä, jonka nimenä oli "torgsin". Tiedossa ei ole, minkä takia mies ei koskaan palannut.

Meitä vastapäätä, tien toisella puolella asuivat Ljashenkovit. He eivät olleet uskovia (muuten: täysin uskosta osattomia meidän kylässämme ei juuri ollutkaan, koska kaikki uskoivat ortodoksien tapaan), mutta perheen pää kuunteli mielellään Jumalan sanaa ja sanoi usein: "Efim Ivanovitsh, katsoppas, kun minä ensin poltan loppuun nämä pillitupakat (niitä hänelle lähetti poika kaupungista), niin sitten minä teen parannuksen". Kerran hän oli jo melkein kaikki tupakat polttanutkin, mutta poika lähetti hänelle uusia. Hän sanoi: "Eihän tämä hyvä saa hukkaan mennä, mutta kun olen vielä nämä polttanut, sitten minä kadun syntejäni".

Kyläneuvosto jakoi maata puutteenalaisille, pelto vain oli kaukana taloista. Päivällä ihmiset olivat töissä kolhoosissa, ja yön ajaksi kyläneuvosto lainasi hevosta ja auraa pellon kyntämiseen. Kerran myös Ljashenkovien perheen pää lähti yöksi kyntämään peltoa. Tuli rankkasade ja ukkonen, salama löi hevosta ja tappoi isännän. Minä olin silloin vielä pieni. Äiti sanoi: "Minä menen Ljashenkoveille", mutta minä huusin: "Älkää menkö, äiti, muutoin salama teidätkin tappaa". Äiti otti minut käsivarsilleen ja kantoi Ljashenkovien talolle. Olohuoneessa makasi isäntä valkoisella lakanalla peitettynä, perheen vuodattaessa kuumia kyyneliä hänen vuokseen. Kaikkein murheellisinta oli, ettei hän ollut ehtinyt katua syntejään …

Ljashenkovien vieressä asui ruukuntekijä Samson Pavlovitsh Inburov. Hän oli rauhallinen ihminen. Kartanolleen hän oli rakentanut valtavan polttouunin ja myi tuotteitaan torilla hyvällä menestyksellä. Hän ei nähnyt puutetta. Usein hän tuli isäni luo keskustelemaan: Pappi (s.o. ortodoksipappi) saarnaa niin, mutta sinä toisella tapaa. Miksi teillä on erilaiset Evankeliumit? Isä vastasi: Evankeliumi on samanlainen, ihmiset vain uskovat eri tavoin, valitsevat itselleen helppoa tietä, mutta se on väärin".

Inburovien vieressä asui kaksi rauhallista iäkästä sisarusta. Näytti siltä, että heille täysin riittää se sato, jonka he kasvimaaltaan saivat, vaikka aika olikin nälänhädän vaikeata aikaan.

Kerran illalla naapurit huomasivat, että heidän piipustaan ja ikkunoista tuprusi paksua savua. Palomiehet hevosineen kutsuttiin heti ja he saapuivat viivyttelemättä. Palo sammutettiin nopeasti, mutta talon lattialta löydettiin molemmat sisaret palaneina ja kurkku poikki leikattuina. Arinan alta oli tiilet irrotettu ja osa uunia oli hajalla. Alettiin arvella, että joku pahantekijä, arvatenkin heille ennestään tuttu, oli anastanut kullan ja naiset julmasti tapettuaan oli halunnut peittää jälkensä. Alettiin etsiä niitä, joka heillä kävi kylässä. Naulakosta löytyi jonkun liivit, joihin tuli ei ollut ehtinyt kajota. Liivien taskusta löytyi erään kaupungissa asuvan henkilön passi. Kävi ilmi, että tämä ihminen oli heidän hyvä tuttavansa ja tiesi heillä olevan kultaa; hän ei vain tiennyt, mihin se oli kätketty. Myöhemmin hän tunnusti rikoksensa. Turhaan ei ole Matteuksen Evankeliumissa, 6:19, kirjoitettu: "Älkää kerätkö itsellenne aarteita maan päälle".

Kuolleiden sisarten talon naapuristossa asui yksinäinen mies. Hän oli laihanpuoleinen, pitkänhuiskea eikä mitenkään kaunis - yksi niistä, joista kansa sanoo, että "se, joka ei ollut mikään, tuli nyt kaikeksi", eli GPU:n (Valtiollisen poliittisen hallinnon) palvelijaksi. Häntä sanottiin Matjuhaksi. (Mattipahaseksi) Hän auttoi viranomaisia etsimään ihmisten piilottamaa viljaa ja elintarvikkeet mukaansa vieden jätti usein perheet kuolemaan nälkään. Ensin kuoli isä, sitten äiti, ja sen jälkeen parkuvat lapset lähtivät teille leipää kerjäämään, mutta kukaan sitä ei heille antanut, koska kenelläkään ei ollut muruakaan. Sinä vaikeana nälänhädän aikana isälläni oli paljon tuttuja, hyviä ihmisiä ympäristön kylissä, Olyshankassa ja Volkovon kylässä seitsemän kilometrin päässä meidän kylästämme.

Näissä kylissä isä poikansa Aleksein kanssa teki erilaisia töitä, ompeli saappaita ja kenkiä, joista hän sai palkaksi elintarvikkeita. Koska Matjuha ja hänen kaltaisensa eivät torkkuneet, vaan etsivät joka päivä elintarvikkeita maasta pitkillä rautatangoilla varustautuneina, toivat isä ja Aleksei öisin ruokatarvikkeet kello kahden maissa salaa kotiin ja kätkivät ne maahan, jättäen ruokatarvikkeita vain yhdeksi päiväksi. Tällä tavalla perheemme pelastui nälänhädältä, ja GPU:n työntekijät olivat alinomaa ymmällään ja puhelivat: "Miksi ne elävät niin kauan, eivätkä kuole?"

Matjuha tuli usein meille ja sanoi: "Tuokaa kyläneuvostoon kaksi leipää", mutta isä vastasi: "Te olette vieneet kaiken, ja jos löydät kaksi leipää, niin vie. Katso, minkälaista leipää meillä on" ja näytti hänelle tammen kuoresta ja hirssin tähteistä tehtyä mustanpuhuvaa leipää.

Koska isäni oli syvällisesti Herralle antautunut uskova mies, Jumala antoi hänelle viisautta miten ruokkia perheensä nälänhädän aikana. Meidän kylässämme oli tapana kaivaa kellarit talon viereen ja niinpä isänikin kaivoi pihalle kellarin. Hän kaivoi sitä aina päivällä, naapurien nähden. Öiseen aikaan hän kaivoi toista kellaria talon alle heittäen saven siihen kellariin, joka oli pihalla, josta hän päivällä, taas naapurien nähden, vei sen pois.

Näin kukaan ei tiennyt, että talon lattian alla, suutarin työpöydän kohdalla, oli toinen ruokatarvikekellari. Siinä kellarissa oli lattialla ja hyllyillä aina paljon perunoita, kaalia, papuja, vehnää, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita koko perheen tarpeiksi ja jopa nälkäisille ihmisille. Viranomaiset arvasivat kyllä, että palkaksi saatuja elintarvikkeita kaivettiin yöllä maahan, mutta eivät vaan tienneet minne, ja siksi aina etsiskelivät niitä maata rautakepeillä tökkimällä. Isäni tiesi, että Salomonin sananlaskuissa on kirjoitettu: "Herra ei salli vanhurskaan nälkää nähdä, mutta jumalattomien himon hän luotansa työntää." (Snl 10:3) ja "Laiskuus vaivuttaa sikeään uneen, ja veltto joutuu näkemään nälkää." (Snl 19:15). Tämän takia aidot, työtä tekevät kristityt ovat siunatut, mutta laiskat kateellisia. Psalmissa sanotaan: "Sinä saat nauttia kättesi ansion; onnellinen sinä, sinun käy hyvin!" (Ps 128:2)

Isäni osasi Uuden Testamentin ulkoa ja yritti noudattaa sen neuvoja ja oppia käytännössä, minkä takia Saatana vainosi häntä palvelijoidensa kautta.

Toisen kellarin isä kaivoi todennäköisesti jo ennen kuin alkoi rakentaa taloa. Se kellari oli kuin asuintalon kellarikerros. Siinä oli ovet ja ikkunat, ne vain oli peitetty tammilankuilla ja ulkoapäin maalla niin, ettei kukaan arvannut, että siellä on varalla oleva asunto. Entiseen aikaan talvet tällä seudulla olivat kylmiä ja pakkaset jatkuivat aivan kevääseen saakka. Keväällä lumet sulivat iloisesti ja tuli lämmintä.

Jonkun vanhan tavan mukaan ihmiset viettivät laskiaisjuhlaa kevätpäivän tasauksen aikaan. Pitkälle yöhön poltettiin nuotioita, pidettiin hauskaa tulen ympärillä ja kylän yllä oli kuin suuren tulipalon savu. Silloin voi riehaantunut nuoriso voi repiä ladon auki, koska lato on katettu oljilla, ja jos talouden isäntä nukkuu, tuodaan hänen kattonsa uhriksi "Laskiaiselle".

Metsään ilmestyneet ensimmäiset kukat - #podsnezniki. Niiden kirkkaat vaaleansiniset kukat kertoivat, että talvi on jo mennyt ja nyt luonto pukeutuu päivä päivältä vihreämpään asuun. Talvipakkasten jälkeen yhä useammin kuuluu kukkojen laulu, kanojen kotkotus, lehmien ammunta, hevosten hirnuminen. Metsässäkin oli elämää. Linnut korjasivat vanhoja pesiään ja tekevät uusia, laulavat ja kutsuvat toisiaan aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Kevät ottaa haltuunsa sen, mikä sille kuuluu.

Koko kylä lapioineen ja haravoineen ilmestyy kasvimailleen. Maan haju leviää ympäriinsä kun siihen kylvetään ensimmäiset retiisin, sipulin, valkosipulin ja muiden vihannestarhan kasvien siemenet, mistä maaseudun työkansa myöhemmin saa korjata runsaan sadon.

Nälkävuoden 1933 jälkeen se, joka meidän seudullamme oli jäänyt elävien lukuun, alkoi elää vähän paremmin. Jollakin tavalla isä sai lehmän ja niille, joilla oli suuret perheet, annettiin peltopalstoja metsän vierestä rukiin ja vehnän kylvöä varten. Kun ruis ja vehnä tuleentui, se antoi hiljaisessa tuulessa herkän, hiljaisen ja miellyttävän soinnun, ikään kuin tähkät olisivat puhelleet toistensa kanssa omalla kielellään kuiskaten kiitosrukousta Luojalleen. Viljapeltojen tuoksu, ruiskaunokkien siniset kukat ruispellossa, heinäsirkkojen siritys ja puolipäivän helteessä korkealla taivaalla, miltei paikallaan siipiä räpytellen lauloi kiuru. Pelto heijasteli vainioiden kullankeltaista väriä ja toi mieleen laulun sanat:

Rukiin ja vehnän sato niitettiin viikatteilla, sidottiin lyhteille ja sitten vietiin rattaiden eteen valjastetuilla hevosilla pihalle, puitiin käsin ketjuilla lyöden, lajiteltiin lajittelijalla ja sitten jyvät puitiin myllyssä. Äiti sekoitti taikinan ja paistoi leivän uunissa. Leipä oli niin maukas ja maistuva, ettei voi kuvailla miten hyvää jokapäiväistä leipää Jumala oli meille luonut.

Sunnuntaisin meille saapui paljon uskovia naapurikylistä ja jopa Tshernjankasta, Gubkinista ja Staryi Oskolista. He olivat saaneet uskon isäni saarnan kautta hänen työskennellessään heidän luonaan päivisin ja iltaisin saarnasi heille Jumalan Sanaa.

Äiti paistoi räiskäleitä uunin äärestä poistumatta ja kestitsi vieraita räiskäleillä, hapankermalla ja maidolla vanhaan slaavilaiseen kristilliseen tapaan, vähän samalla lailla kun ensimmäiset kristityt olivat Rakkauden Aterioillaan tehneet. Kokouset olivat iloisia ja juhlallisia. Mutta tätä juhlaa ei kestänyt kauan. Ne ottivat lehmän kolhoosiin. Isä osti vuohen, mutta jonkun ajan kuluttua sekin vietiin kolhoosiin verojen maksuksi. Raivoisa propaganda kristittyjä kohtaa leimahti uuteen liekkiin.

#019

Äkisti tulivat taloomme uskontoasiain valtuutetut kotitarkastusta tekemään. He ottivat mukaansa kaiken hengellisen kirjallisuuden, mitä ei ollut piilossa. Äiti ehti heittää muutamia kirjoja ja lehtiä uunin nurkkaan ja peittää ne räteillä ja uunin viereen tuoduilla haloilla. Ateisteista näytti hengellinen kirjallisuus taantumukselliselta ja neuvostovastaiselta.

Näin esimerkiksi I.S. Prohanovin vuonna 1918 "Raduga" painossa Pietarissa kuudentena painoksena (50.000 kpl) julkaisema hengellisten laulujen kokoelma sisälsi laulun 485, "Rukous Venäjän puolesta":

Näkyvän maailmankaikkeuden Tekijä,

Näkymättömien maailmojen Luoja,

Nöyrän Venäjän maan kohtalo on vain sinun valtasi valtikan varassa.

Sinun käsissäsi on Venäjän onni, sen rauha, sen ahdinko.

Lähetä alas taivaistasi siunauksesi synnyinmaallemme Rusille

ja sen maan lapsille

lahjoita ilmestys korkeammista päämääristä.

Vuodata kansan mieliin sinun käskyjesi tunto.

Varjele maata nälänhädän päiviltä,

lahjoita sato kylvetylle maalle ja luo

sen luonnonrikkauksista maallisen hyvän rikkaus.

Muunna voimakkaalla kädelläsi Venäjän maa

kukkivaksi puutarhaksi

valista kansa, anna ymmärryksen valo, anna valo sydämille

ja vahvista Hänen maassansa vapaus kaikkien sen lasten iloksi.

Luo ihmisten sydämiin asuntosi ja asu siinä,

autuas Pelastaja!

Jostakin syystä tämä Rukous Venäjän puolesta hävisi salaperäisesti Hengellisten laulujen myöhemmistä painoksista.

Kotiimme tulivat uudestaan kyläneuvoston puheenjohtaja, kolhoosin puheenjohtaja, koulun johtaja ja heidän kanssaan kokonainen etsintäryhmäjoukkue. He käyttäytyivät rehvakkaasti, tökkivät rautakepillä kaikkea, pilkkasivat seinällä riippuvien huoneentaulujen raamatunlauseita ja kävivät kaikki huoneet. Yksi pitkäkasvuinen mies löysi piilotetun pöytäraamatun. Hän nosti sen korkealle ja heitti sen kaikin voimin lattialle niin, että sivuja lenteli kaikkiin suuntiin. Pahansuova ilme kasvoillaan hän karjui: "Vot, tämä kirja estää meitä rakentamasta kommunismia". Sitten hän menee isän luo, puistelee häntä ja sanoo: "Sinä verenhimoinen! Sinä et halua liittyä kolhoosiin etkä pitää meihin yhteyttä. Sinä olet kyvykäs ja voisit olla meidän ystävämme! Mitä sinulle sinun Jumalasi antaa?"

Muuta hengellistä kirjallisuutta he eivät onnistuneet löytämään, mutta sensijaan heidän onnistui ottaa mukaansa kaikki suutarin työkalut verojen maksuksi. Jonkin ajan kuluttua ne tulivat vielä kerran, ja repivät kaikki, vielä keskenkasvuiset sipulit ja valkosipulit kasvupenkeistään ja muut kasvit tallasivat jalkoihinsa, täyttäen uskonnollisten ennakkoluulojen vastaisen taistelun mittaa sillä tavalla.

Ortodoksikirkon kellojen aamu- ja iltasoitot lakkasivat kuulumasta. Ihmisistä oli jotenkin murheellista ja kummallista tallustella tällaista tietä "valoisaa tulevaisuutta" kohti. Eräänä tavallisena päivänä kellot alkoivat äkkiä soida epätavallista, epäsointuista ja hyvin kovaäänistä sieluaraastavaa melodiaa ikään kuin kellot olisivat kutsuneet apua niitä pahantekijöitä vastaan, jotka niitä raskailla vasaroilla hakkasivat. Lapsen uteliaisuudella me juoksimme sinne katsomaan, mitä siellä tapahtuu.

Ryhmä puolueen nuorisoliittolaisia (komsomoleja), raskaat vasarat aseinaan, hakkasivat kirkonkelloja kaikin voimin. Ensin tuli kelloihin halkeamia ja sitten ne lohkeilivat suuriin palasiin, joita komsomolit heittelivät ales kellotornista. Pudotessaan raskaat kirkonkellojen palaset vaurioittivat kovin rakennusta ulkoa ja sisältä.

Paikalle juoksi paljon ihmisiä. Suurimmalla osalla heistä oli sanattomuuden sinetti huulillaan, koska yksi varomaton sana tietää pitkää karkotustuomiota tai vankilarangaistusta. Kuitenkin jumalaapelkääväiset babushkat, ristinmerkkejä rintaansa tehden, vuodattivat kuumia kyyneleitä ja huusivat: "Mitäs te teette, antikristukset, tehän hajoitatte Jumalan pyhäkön, Jumala rankaisee teitä!…"

Komsomolit huusivat vastaan: " Jumalaa ei ole. Jos hän olisi, hän rankaisisi meitä! Me rakennamme uuden elämän ilman uskontoa, valoisan tulevaisuuden!"

Ja sitten, kesken ateismin järjettömyyden kuuminta paloa Jumala todisti, että hän on ja ettei ihmisellä ole voimia panna hanttiin hänen mahtinsa edessä. Äkkiä keskellä päivää ukkospilvet kerääntyivät, puhalsi kova tuuli, päivä kävi pimeäksi kuin illalla. Sokaisevan kirkkaat salaman iskut leikkasivat pimeyttä ja ukkosen jyrinä vyöryi maiseman yllä. Kaikki ihmiset, olivatpa he missä tahansa, etsivät nopeasti lähintä suojaa. Kyläneuvoston vieressä oli posti, jonka tuuletusikkuna oli auki. Tuuletusikkunaan tunki pallosalama, liikkui hitaasti pitkin huonetta. Kaikki postiosaston työntekijät jäykistyivät kauhusta ja pelosta, ja joku huusi: "Herra armahda meitä, älä ota meiltä pois Taivasten Valtakuntaa!…"

He kai luulivat, että heille on koittanut maailman loppu. Tulinen pallo kulki hitaasti raollaan olevan kautta, laskeutui huoneen nurkkaan ja voimakkaasti ukkosen lailla jyristen katosi maan alle.

Yöllä pallosalama vieraili uudestaan kylän valtakadulla. Kylän keskustassa oli peltikattoinen talo ja sen ohitse kulki iso katu lähteelle ja joelle päin. Pallosalama avasi peltikattoisen talon katon kokonaan ja pöydän, joka oli ullakolla, se siirsi keskelle katua. Ihmiset tulivat katsomaan tätä näkyä ja kuiskaillen puhuivat: "On Jumala, on Jumala, on"…

Naapureille annettiin tehtäväksi valvoa meidän taloamme, ettei kukaan sivullinen voisi tulla meille. Vain sydänyöllä, maalaiskylän pimeyden suojissa, voitiin suurta varovaisuutta noudattaen viettää kokousta, rukoilla palavasti, että Herra antaisi kestää lujana ja miehuullisesti kaiken, joka kristillisen kutsumuksen maisella tiellä kohdattavaksi tulee.

Sellaisina murheen hetkinä muistiin tulivat sanat laulukirjasta Gusli:

Meitä yritettiin koulun jälkeen viedä lukutupaan, että me "valistuisimme" uskonnonvastaisista kirjoista. Koulun johtaja Pivnev käski isämme luokseen ja huusi hänelle: "Sinä olet verenimijä. Mitä sinä opetat lapsille! Mitään Jumalaa ei ole! Sinä olet vahingontekijä! Sinä estät meitä rakentamasta valoisaa tulevaisuutta! Me ajamme sinut vankilaan!… Mädätämme kuoliaaksi!

Vuosi 1936 oli päättymässä. Isä teki edelleen työtä kylissä, ompeli tilauksesta saappaita ja piti iltaisin kokouksia ja kehoitti uskovia olemaan lujia ja miehekkäitä Herran Jeesuksen Kristuksen uskon koettelemusten ja vainojen aikana. Uni pakeni minua joka yö. Ennen olin nukkunut niin hyvin, etteivät edes öiset kovatkaan ukonilmat minua herättäneet.

Pelko ja kauhea uni herätti minut melkein joka yö. Näin unissani voimakkaan myrskyn, joka repi talomme katon ja lakaisin sen hajalle niin, ettei siitä jäänyt jälkeäkään. Jonkin ajan päästä pelottavat unet päättyivät. Mutta sitten toiset unet alkoivat tehdä minua levottomaksi. Minun edessäni oli pitkä tie ja melkein joka yö minä kuljen ja kuljen johonkin kaukaiseen maahan.

Vuoden 1937 alussa, talviseen aikaan, minä olin luistelemassa kylämme kadulla, kun äkkiä näin reen eteen valjastetun hevosten tulevan meidän katuamme pitkin. Lapsellisesta leikkimisen halusta hyppäsin reen kannaksille, mutta kun katsoin tarkemmin, näin lämpimään turkkiin pukeutuneen hevoskuskin, ja reessä isäni makaamassa turkkiin peitettynä. Kysyn isältä:

Isä ei sieltä palannut. Hänet pidätettiin ja pantiin vankilaan. Surun murtama äiti ei tiennyt, mitä tehdä. Sukulaisista joku neuvoi häntä menemään Taganrogin kaupunkiin. Hänen poikansa, minun velivainajani Aleksei, oli siihen aikaan Taganrogissa höyryveturin lämmittäjänä.

Muistan, kuinka meidän talollemme saapui monta hevosten vetämää rekeä. Ihmiset purkivat nopeasti talomme katon. Talomme oli kokonaan rakennettu hirsistä. Hirret nostettiin irralleen, lastattiin rekiin ja vietiin jonnekin. Puutarhassa meillä oli aitta, mutta se ei soveltunut asumiseen, ei varsinkaan talvisaikaan. Naapurimme Kovalenkovit kutsuivat meidät silloin hyvin ystävällisesti asumaan taloonsa ja majoittivat meitä siksi aikaa, että pääsemme lähtemään Orlikin kylästä Taganrogin kaupunkiin. Sellaisena sekavana aikana ei jokainen pystynyt tekemään sellaista rohkeaa tekoa, kuin "kansan vihollisen" perheen, jollaisena he isääni pitivät, majoittamista kotiinsa ja me olimme kovin iloisia, että saimme väliaikaisen asumuksen.

En ole varma, mutta luulen, että meitä majoittaneet naapurit meidän lähtömme jälkeen saivat haltuunsa meidän puutarhamme, joka sijaitsi heidän vieressään.

Kun meidän talomme oli hajotettu ja sen lattioiden tammilankut irroitettu, tulivat naapurit katsomaan talon alla ollutta kellaria, jonka olemassaolosta he eivät olleet tietoisia. Samalla ratkesi se salaperäinen arvoitus siitä, miksi me emme kuolleet nälkään kovan nälänhädän aikana ja tuli kaikkien tietoon.

#023

Kuva ##, Kirkon rauniot

#025

Lähteäksemme Taganrogiin oli meidän ensin päästävä Tshernjankan piirikuntakeskukseen. Kiitettyämme Kovanlenkovien perhettä, entisiä naapureitamme, jotka olivat vieraanvaraisesti majoittaneet meitä, aloimme valmistautua matkaan. Etäisyys Tshernjankaan oli 18 kilometriä. Siellä oli rautatieasema, jonka nimenä oli Kazatshok. Tyynellä säällä junien pyörien kolke usein kuului meidän kotimme pihamaalle asti, mutta asemalla me emme olleet koskaan ennen käyneet.

Ensimmäisen kerran elämässäni näin rautatien, kun pyysin päästä isän ja äidin mukana Staryi Oskolin kylään. He sanoivat: "Se on hyvin kaukana, sinä et jaksa sinne asti kävellä, eikä me kanneta sinua". Mutta minä väitin jaksavani kyllä kävellä. Olin silloin noin kahdeksan vuoden ikäinen. Suurella vaivalla jaksoin kävellä noin kaksikymmentä kilometriä, mutta sitten eivät jalat enää kantaneet ja sillä hyvä. Äidin tuli sääli minua ja vanhemmat nostivat minut työntökärryyn ja kuljettivat jonkun matkaa kyydissä, jonka jälkeen jatkoin taas kävelemistä.

Aloimme lähestyä kaupunkia. Ensimmäisenä näin jonkinlaisen tehtaan tai tuotantolaitoksen valtavat rakennukset. Äiti sanoi: "Kun kasvat isoksi, sinä menet töihin tuollaisiin tehtaisiin. Sinä ansaitset rahaa ja elät hyvin". Olin hyvin utelias, ja kysyin äidiltä: "Mitä siellä tehdään? Millaista siellä on olla töissä?" Mutta äiti vastasi vain: "Sittenpähän saat itse nähdä".

Kun yhä kävelemme eteenpäin, sanoo äiti: "Tämä on sitten se rautatie", mutta minä kysyn: "Missä?" Ja äiti vastaa: "Sinä kävelet juuri sen poikki, se on sinun jalkojesi alla". "Miten niin rautatie?", kysyn minä. "Pari rautakiskoa puutukkien päällä. Kuinka juna voi kulkea sen päällä?" Minä ajattelin silloin, että rautatien pitää olla leveä ja kokonaan rautaa.

Niin. Kun olimme hyvästelleet naapurit, tuli aika lähteä kotikylästä. Äiti vuokrasi ajurin, joka hevosellaan kuljetti tavaramme asemalle, mutta me itse kuljimme jalkaisin. Matkalla Tshernjankaan me kävelimme monien kylien läpi. Luonto oli joka paikassa kaunista, oli paljon järviä ja jokia, joiden rannoille ihmiset olivat rakentaneet talojaan. Talot ja ladot vain olivat kallellaan ja puoliksi luhistuneita. Näkyi, että ihmiset elivät kovin köyhästi.

Illalla tulimme Tshernjankaan, Kazatshokin asemalle. Äiti huolehti lippujen ostamisesta, vei meidät junaan ja me lähdimme Taganrogiin päin. Seuraavana päivänä, ruokailun jälkeen saavuimme Martsevon asemalle. Siihen aikaan se oli matkustaja-asema, ja sitä pidettiin Pohjois-Kaukaasian porttina. Aleksei oli meitä vastassa asemalla, samoin isämme veli Daniilo-setä, joka ehti muuttaa Taganrogin seitsemänteen tykistökylään ennen isän vangitsemista. Muutaman päivän ajan me asuimme hänen luonaan. Sillä välin äiti ja Aleksei etsivät meille asuntoa. Joku antoi heille neuvon, että Pohjoisen kylässä on muuan mies, jolla on maakammi, jonka hän voi myydä, koska hän on nyt rakentanut itselleen talon.

Me löysimme sen miehen. Ennen maakammin myymistä hän kyseli tarkkaan, mikä syy oli pannut äidin ja lapset tulemaan Taganrogin kaupunkiin. Äiti kertoi tarkkaan, että hän on uskova ja on miehensä Efim Ivanovitshin ja lapsiensa kanssa pyhittäytynyt Jumalan palvelemiseen. Siitä syystä vallanpitäjät hyvin ankarasti ahdistivat kaikkia uskovia ja erikoisesti niitä, jotka saarnasivat Jumalan sanaa, vaikka viranomaisten sellaiset toimet meidän maassamme olivat perustuslaillisen uskonnonvapauden vastaisia. Isäni Efim pidätettiin saarnan aikana Kurskin alueen Tshernjankan piirikunnan Volkovon kylässä. Hänet lähetettiin vartioituna, ilman oikeudenkäyntiä ja tuomiota Tshernjankan piirikuntakeskukseen. Tie Volkovon kylästä Tshernjankaan kulki meidän kylämme Orlikin läpi. Isän ei sallittu hyvästellä perhettään edes silloin, kun häntä kuljetettiin kotimme ohi.

Maakammin omistajaa äidin kertomus järkytti sydänjuuria myöten. Vähääkään epäröimättä hän myi maakammin meille. Hintaa en tiedä. Maakammi sijaitsi Pohjoisen kylässä, osoitteessa Uusi Poikkikatu 11, numero 26. Asiakirjojen mukaan se kuului Jegor Vasiljevitsh Jaroslavtseville. Jegor Vasiljevitsh Jaroslavtsev kuuli Jumalasta äidiltäni Natalja Stepanovnalta.

Pyhää Kirjaa tutkimalla hän alkoi vilpittömästi uskoa Jumalaan. Poikkeuksellisesti hän osoittautui harvinaisen hyväksi ihmiseksi ja Jumalan puolelle kääntymisensä jälkeen teki paljon hyviä tekoja apua tarvitseville, saattaen toisinaan itsensäkin vaaroille alttiiksi. Viimeisen kerran tapasin hänet Pohjois-Kazakhstanissa, Kustanain kaupungissa osoitteessa Kolhoznaja 23. Se oli rukoushuone, jossa hän oli vartijana. Se oli vuonna 1961.

Niin oli pakko jättää maalaiselämä. Vaikka totuttautuminen kaikkeen uuteen uudella paikalla ei ollut mukavaa, ei muutakaan ratkaisua arkielämän ongelmiin ollut.

Maakammi meidän kodikkaan maalaistalon jälkeen näytti ensi silmäykseltä rujolta tekeleeltä asumista silmälläpitäen. Yksi positiivinen piirre siinä sentään oli, se oli suoja ja pakopaikka kesän helteitä vastaan, kun lämpötila varjossa nousi 40 asteeseen Celsiusta. Maakammi oli noin neljän metrin levyinen ja kuusi metriä pitkä. Se oli kaivettu maan alle ja ulottui noin 2 metrin syvyyteen. Seinät oli kalkittu miellyttävän valkoisiksi. Ylhäällä, metrin korkeudella maan pinnasta oli keskellä 8 metrin pituinen tukki, joka muodosti kahden metrin levyisen katoksen sisäänkäynnin ja ulostulon askelmien päälle. Askelmat olivat myös savea; hyvä, että savi oli vahvaa ja tiivistä. Katto oli rakennettu kaatopaikalta löydetyistä putkista, ja niiden päällä oli hylättyä rautalevyä. Rautalevyn päällä oli vielä paksu maakerros. Etupuolella oli kaksi pientä ikkunaa ja keskellä faneriovi. Sisällä oli kamina ja siitä peltipiippu ylös. Paikalliset ihmiset sanoivat kaminaa "burzhuikaksi". Seinustoille me teimme sängyt ja keskellä oli pöytä. Sängyt olivat lautaa, päällä vaneria ja vanerin päällä olkia. Olkien päällä oli kangaspeite.

Pöytänä palveli iso vanerilaatikko. Tuoleja ei ollut, niiden asemesta käytettiin pukkien päälle laitettuja lankkuja. Syyssateiden aikana katon päällä olevan paksun maakerroksen läpi tippui vettä, jonka keräämiseksi me panimme lattialle purkkeja, joista vesi kaadettiin ämpäriin.

Talvella tämmöisen tilan lämmittäminen tuotti suuria vaikeuksia. Polttoainetta ei voinut ostaa, eikä rahaakaan olisi ollut. Kaiken vastuun polttoaineen hankkimisesta äiti pani minun kannettavakseni. Minä hankin polttoainetta höyryveturivarikon vierestä, missä puhdistettiin höyryvetureiden pesiä ja täytettiin vesisäiliöt vedellä. Minä vein sinne siivilän. Sillä minä erotin höyryveturin tulipesässä palaneesta hiilestä pois hienon pölyn, mutta koksin minä otin talteen. Koksia oli vähän, kun noin 90 prosenttia oli kuonaa. Veturivarikko oli meiltä noin kilometrin päässä. Yritin aina auttaa konemiestä ja hänen apulaistaan tenderin säiliön täyttämisessä vedellä. Jos nämä olivat kelpo ihmisiä, he antoivat puoleksi salaa muutamia hiilen palasia, joskus jopa 10 kiloa. Näin minulla oli aina hiiliä varalla. Mutta "burzhuika" oli ahne tynnyri, kovin paljon se kulutti polttoainetta. Kun se paloi, oli lämmintä, mutta kun se sammui, se hohti kylmää.

Perheestämme ei kukaan muu kuin Aleksei käynyt töissä. Palkat olivat pieniä. Äiti otettiin töihin koululle siivoojaksi. Me päätimme rakentaa talon, ja rahaa säästääksemme elimme alituisessa nälässä.

Kuva ##

#029

Vuoden 1939 keväällä me aloimme sotkea olkitiiliä talon rakentamista varten. Olkien hankkiminen oli vaikeaa, jonka tähden meidän oli revittävä arolta kuivaa heinää saveen sotkettavaksi. Metsävarastossa oli aina valtava jono rakennuspuutavaran ostajia. Me varasimme paikkamme jonossa usein jo illalla ja yövyimme siellä. Vuoteen 1940 mennessä me olimme rakentaneet talon yli järjen käyvien ponnistusten hinnalla. Aleksei meni töihin Andrejevin valimoon.

Tehtaalta annettiin hiiltä talojen lämmitykseen talvella. Uuden talomme lattioihin meillä ei ollut mitään materiaalia. Ovet olivat vaneria. Olimme suunniltamme ilosta, ettemme enää asuneet maakammissa, vaan uudessa talossa. Ja mikä tärkeintä, me rakensimme tiiliuunin ja pääsimme eroon "burzhuikasta".

Vuonna 1940 olin jo neljäntoista. Äiti sai jotenkin järjestettyä niin, että minut otettiin oppilaaksi kattilatehtaan opistoon, joka oli maamme ensimmäinen ja juuri avattu. Minut määrättiin yhdeksänteen ryhmään sähköhitsaajaksi. Minä en pitänyt siitä työstä ollenkaan. Hitsauskoppeja oli paljon ja me sokaisimme toisiamme. Silmäämme olivat usein kipeitä. Yritin kuitenkin oppia hitsaamaan mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti. Työnjohtaja huomasi sen. Hallitukselta tuli käsky pikaisesti organisoida asentajien koulutusryhmä. Heidät oli opetettava työkaluviilarin, sähkömiehen, käsin suoritettavan valokaarihitsaajan ja protoröntgenoskopian ammatteihin.

Tähän ryhmään minut kelpuutettiin ensimmäisenä työnjohtajan suosituksesta. Meitä koulutettiin suorittamaan kattiloiden hitsausta juoksuttimen suojassa monimutkaisilla amerikkalaisilla automaattilaitteilla. Nämä erikokoiset kattilat oli tarkoitettu meri- ja sotalaivaston tarpeisiin. Meidät siirrettiin yhteisasuntolaan.

Opisto, jossa opiskelin, oli nimeltään R.U. Nro 15. Vuosi 1941 oli meille täynnä jännitystä ja yllätyksiä. Kesällä, kesäkuun 22 päivänä meille ilmoitettiin Saksan kanssa alkaneesta sodasta. Tehtaamme hitsattujen lieriöiden osastolle tuli sotatarviketilauksia pikaisesti toimitettavien pientankkien runkojen ja panssarijunien runkojen hitsaustöistä. Minun tehtäväkseni tuli valvoa ja huoltaa sähköhitsausgeneraattoria, josta kokeneet hitsaajat saivat virran työpaikoilleen, jossa he hitsasivat panssareita.

#030

Täällä minä tutustuin ensimmäistä kertaa panssariteräksen hitsausteknologian salaisuuksiin. Meitä opetettiin heittämään pois palopommeja tuotantolaitoksien katoilta sitten kun saksalaiset pommikoneet niitä pommittaisivat. Mutta kun pommikoneet ensimmäisen kerran tulivat ja alkoivat pommittaa tehdasta, me ymmärsimme, ettei kukaan meistä voi pysyä katolla.

Saksalaiset joukot etenivät nopeasti itää kohti. Jo lokakuun alussa saksalaiset piirittivät Taganrogia ja tunkeutuivat kaupunkiin. Koko kaupunki savusi. Kaupunkiin jäljelle jääneet kommunistit räjäyttelivät tehtaita puolueen käskystä. Järkyttävä paniikki oli kaikkialla. Ruokatavaravarastot oli räjäytetty eikä leipää ja elintarvikkeita ollut.

Pohjoisen kylän (Severnyi posjolok) takana oli vielä korjaamatonta maissia. Me ehdimme kantaa sieltä jonkun verran maissinpäitä. Minä olin pyrkimässä pellolla kohti talouspalstaamme. Volovaja-harjun takana olivat neuvostoarmeijan tykit ja konekiväärit. Ne ampuivat kaikkea, mikä pellolla liikkui. Päästyäni aivan metsän rajassa sijainneelle vihannespalstalle asti minä ehdin kerätä puoli säkillistä ohran tähkiä. Aloitin paluun, ja olin jo ehtinyt muutaman kymmenen metrin päähän talouspalstastamme, kun istutusmetsän takaa ilmestyi näkyviin kaksimoottorinen saksalainen pommikone. Shubinon kylän suunnassa papattivat konekiväärit, kumisivat tykit ja kaikilla aseilla ammuttiin lentokonetta. Lentokone kallistui kyljelleen ja siiven alta tuprusi paksu musta savu.

Tulitus päättyi kuin käskystä. Lentokone näytti lentävän aivan vieressä, tuli yhä alemmas ja jätti peräänsä mustan samuvanan. Kun se oli ehkä sadassa metrissä, sen vatsasta pyörähti kuusi tai kahdeksan pommia. Kun muuta pommisuojaa ei pellolla ollut, minä heitin heti selästäni ohrantähkäsäkin ja peloissani piilouduin sen taakse. Pommikone kytki savukoneen pois päältä ja otti kurssin kohti Martsevon asemaa. Siellä se pudotti vielä yhden pommin ja otti kurssin kohti etelää.

Sillä aikaa istutusmetsän takaa oli hiljaa tulossa panssarijuna. Jollakin ihmeen tavalla pommit eivät olleet vahingoittaneet rautatietä eikä panssarijunaa. Se ohitti Martsevon aseman onnekkaasti ja jatkoi matkaa Rostovin suuntaan.

Nähtävästi kaksimoottorisen Heikel 111 pommikoneen lentäjä oli radiolla ilmoittanut kahden panssarijunan sijainnin. Ensimmäinen pommituksen kohteeksi joutunut panssarijuna pysähtyi vaihteeseen Pohjoisen kylää vastapäätä. Panssarijunan koneenhoitaja päästi nopeasti junaan muutaman hebrealaista kansallisuutta olevan ihmisen tavaroineen. Toinen panssarijuna lähestyi Taganrogin keskusaseman suunnasta.

Muutamat saksalaiset tykkimiehet ampuivat Pohjoisen kylän puolelta raivoisaa vauhtia talon seinään aukon ja rullasivat aukkoon tykin. Molemmat panssarijunat joutuivat ansaan.

Vaihdetta vastapäätä, siinä missä nyt on Taganrog-1 matkustaja-asema, ammuttiin Pohjoisen kylän puolelta muutamia tykinlaukauksia panssarijunia kohti. Panssarijunan sisällä tapahtui räjähdys ja syttyi tulipalo, jonka jälkeen panssarijuna ei enää pystynyt liikkumaan.

Ehdin vielä ottaa kiinni kaksi lammasta Pohjoisen kylän takaa ja toin ne kotiin. Enempää elintarvikkeita ei ollut saatavissa mistään. Saksalaiset antoivat käskyn, että joka ottaa vierasta omaisuutta, joka ei hänelle kuulu, rangaistaan sota-ajan lakien mukaisesti: joko ammutaan tai pannaan kaivamaan juoksuhautoja etulinjaan. Toisen käskyn mukaan jokaisesta tapetusta saksalaisesta sotilaasta ammutaan 50 ihmistä. Ihmiset alkoivat turvota ja kuolla nälkään.

Oli menossa vuoden 1942 ankaran kylmä talvi. Äiti sai kuulla Koshmanoveilta, että Nataljevkan kylän takana, parinkymmenen kilometrin päässä oli arolla korjaamaton maissia. Me hankimme suuren käsikärryn, varustimme säkit ja lähdimme matkaan. Mius-joki oli jo jäätynyt hyvin. Me ylitimme sen jäätä pitkin ohitimme Nataljevkan kylän ja löysimme maissipellon. Maissipelto oli korjaamaton. Teimme kovasti töitä, lastasimme työntökärryt maissintähkillä täyteen ja sen päälle nostimme vielä kaksi täyttä säkkiä.

Palatessamme lastatun työntökärryn kanssa kotiin joen yli, minä vedin valjaissa kärryä kun jää alkoi äkkiä vajota allamme. Keräsin kaikki voimani ja vedin kärryt eteenpäin kinokselle ja sain ne hädin tuskin ylös, mutta äiti ja hänen ystävänsä Koshmanova menivät melkein tainnoksiin säikähdyksestä luullen, että me hukumme kaikki.

Matkalla kotiin oli vielä kierrettävä lentokenttä, missä nyt oli saksalaisia hävittäjiä. Kun tien varressa, jota pitkin me työnsimme kärryjä, oli kiitoradan aita revennyt, me ylitimme kiitoradan sillä hetkellä, kun lentokone oli laskeutumassa ja melkein törmäsi meidän työntökärryymme. Päivystävä saksalaisupseeri juoksi luoksemme huutaen ja pistooliaan heiluttaen. Minä riuhtaisin kärryn liikkeelle ja juoksi täyttä laukkaa karkuun, mutta äiti ja täti Koshmanova pyytelivät hartaasti upseerilta, ettei tämä ampuisi, ja jotenkin ihmeellisesti me pelastuimme väistämättömältä kuolemalta.

Vuoden 1942 kylmä talvi oli päättymässä. Keväinen aurinko lämmitti maata. Minä aloin usein käydä pellolla kävelyllä toivoen löytäväni jotakin syötävää ruohoa tai juureksia. Rintama oli pysähtynyt Varenovkan kylän taakse. Korkeimmalla kohdalla, Varenovkan harjulla olivat saksalaisten isokaliiberiset kauas ampuvat tykit. Niiden piiput oli suunnattu Azovan suuntaan, mistä tätä paikkakuntaa moukaroitiin Taganrogin lahden yli Neuvostoliiton pitkänmatkan tykistöllä.

Tykkien lähistöllä ei ollut ketään. Saksalainen oli mahdollisesti mennyt päivälliselle, tai nukkui. Tykin vieressä, juurista punotuissa koreissaan törrötti tykinammuksia hylsyineen. Minä yritin vetää ammusta pois hylsystään, sillä hylsystä voisi käyttää astiana. Se oli kuitenkin niin tiukkaan kiinni puristettu, ettei se lähtenyt irti, eikä sitä voinut mukaankaan ottaa, sillä se oli kovin painava. Niinpä minä vieritin sen sivulle ja piilotin, kantaakseni sen myöhemmin pois, ja läksin pois, etteivät saksalaiset huomaisi puuhiani.

Pellolla oli hajallaan paljon sotamateriaalia. Kerran löysin ilmatorjunta-ammuksen. Vedin ammuksen ulos hylsystään ja toin sen kotiin. Kotona minä aloin sahata ammusta rautasahalla katsoakseni, mitä siellä on sisällä. Kun sain ammuksen runkoon reiän, se alkoi sihistä ja siitä alkoi tulla pahanhajuista hajua. Kietaisin sen nopeasti rättiin ja juoksin ulos makuuhuoneesta isoäidin ohi kasvimaalle, heittääkseni sen ulkohuoneen monttuun ulosteiden joukkoon. Nähtävästi olin sahannut ammuksen lentolinjan ohjaimen täytteen poikki, josta syystä se ei räjähtänyt.

Veljeni Pavel, joka oli minua kolme vuotta nuorempi, löysi jostain käsikranaatin laukaisimen tietämättä, mikä se oli. Hän päätti lämmittää sitä karbidilampussa, joka teki meillä lampun virkaa. Hän lämmitti ja lämmitti sitä, kunnes se laukesi niin, että hänen molempien käsiensä sormiin jäi arvet hänen loppuiäkseen. Tämänlaatuiset, lapsellisen vallattomuuden aiheuttamat tapahtumat aiheuttivat sen, että järki alkoi toimia puhtaammin ja selvemmin, pidätellen meitä mahdollisimman kaukana pahasta, joka oli vienyt monet ennenaikaiseen hautaan, ja mikä vieläkin pahempaa, tehnyt heistä invalideja loppuiäkseen.

#033

Vanhin veljeni Aleksei osasi suutarin hommat, sillä hän oli ollut isänsä opissa. Hän alkoi opettaa meitäkin tähän ammattiin. Sota-aikana ei pysy elossa, jollei muuten, niin tekemällä työtä ruokapalkalla. Me aloimme ommella tossuja voidaksemme kulkea kylissä vaihtamassa niitä vaikka mihin viljaan. Viljaa mitattiin siihen aikaan juomalaseittain, mutta kun kylissäkin oli yhä vähemmän ruokaa, kävi meidän vaihtotavaramme huonosti kaupaksi.

Talvella rintamalinja pysyi paikoillaan eivätkä saksalaiset siirtyneet eteenpäin. Saksalaiset olivat kovin häjyjä, koska venäläiset pommittivat heitä usein ja ahdistivat heitä jatkuvasti.

Taganrogin lähistöllä olevaan Nikolajevkan kylään oli rakennettu isoja hevostalleja. Siellä oli tykkien kuljetusta varten tuotuja lihavia saksalaisia hevosia. Joku lentäjä "kukuruznikillaan", kaksitasoisella lentokoneella oli noussut korkealle, sammutti sitten moottorin ja lensi äänettömänä näiden hevostallien päälle ja pudotti tarkasti granaattinippunsa, jonka jälkeen hän taas käynnisti moottorin ja häipyi näkyvistä. Saman tempun hän teki usein, niin että saimme usein maistaa hevosen lihaa, ja mikä ihmeellisintä, saksalaiset päästivät meidät puoliksi hajoitetuille talleille leikkaamaa lihapaloja kuolleista hevosista.

Kerran keskellä päivää tuli pohjoisen suunnasta kaksimoottorinen neuvostopommittaja suoraan meidän poikkikadulle ja pudotti kolme pommia. Ensimmäinen pommi putosi meistä kolmanteen taloon pohjoiseen päin ja hävitti sen täysin. Toinen ja kolmas pommi putosivat meidän talomme lähelle, ja meidän talomme ikkunaton seinä kallistui, ja oli kaatumaisillaan.

Minä ja veljeni Aleksei tuimme nopeasti seinän millä vain voimme, ja myöhemmin saimme kaatopaikalta putkenpätkiä, metallia ja rautalankaa, sidoimme palkit rautalangalla ja muurasimme ne savella niin, että talo jäi pystyyn. Volovaja-harjulta kuului joka päivä lyhyitä konekiväärin ja konepistoolin sarjoja. Siellä ammuttiin hebrealaista kansallisuutta olevia ihmisiä.

Asovan meren rannalla Rostovin ja Asovan suunnalla oli vahvistettuja saksalaisia partiojoukkoja, usein naamioituneina. Kylmästä ja nälästä epätoivoiset ihmiset panivat talvella henkensä alttiiksi yrittäen jäätä pitkin päästä Rostovin tai Azovan kaupunkeihin, koska siellä oli neuvostojoukkoja, mutta se oli melko toivotonta, koska sieltä, ilman minkäänlaista armoa heidät ammuttiin heti paikalla. Ilman saksalaisten antamia henkilökortteja ei saanut lähteä minnekään. Tuomio oli aina sama: ammuttiin tai pantiin kaivamaan juoksuhautoja rintamalle.

Ja kuitenkin, sota-ajan kaikkein ankarimman ja julmimman saksalaiskomennon aikana saksalaisille sotilaille kaupungin puistoon tehty hautausmaa täyttyi kaiken aikaa. Saksalaiset sallivat uskoville pitää kokouksensa vapaasti ja rukoilla heidän voittonsa ja hyvinvointinsa puolesta. He eivät mitenkään voineen ymmärtää, että voitto ja hyvinvointi riippuu täysin Jumalasta. Kylvämällä ympäriinsä kuoleman kauhuja ja olemalla julmempia kuin mikään eläin, erikoisesti hebrealaista kansaa kohtaan, he eivät voineet niittää hyvinvointia.

Azovin kaupungista, jonne matkaa meren yli oli noin 30 kilometriä, Neuvostoliiton pitkän matkan tykistö tulitti jatkuvasti kaupungin laitoja, ja onnistui toisinaan suoraan saksalaisiin sotilaskohteisiin. Suurin saksalainen sotilasvarasto oli naamioituna kaupungin puistossa. Sitä vartiointi, joka oli annettu SS-valiojoukkojen tehtäväksi, hoidettiin kaikkein vahvimman komennon mukaan.

Jollakin tavalla tämän varaston sijainti tuli Azovin pitkän matkan tykistön komentajien tietoon. Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä 1942 alkoi kuulu pitkänmatkan tykistön kumeita jyrähdyksiä. Aluksi ammukset eivät lentäneet maaliin saakka, mutta osuivat sitten tarkasti suoraan ammusvarastoon. Kuului korviahuumaava räjähdys, ja satojen metrien korkeuteen nousi liekki ja sakea musta savu, nostaen mukanaan ammuksia ja miinoja, jotka sitten tippuivat maahan aiheuttaen uusia räjähdyksiä.

Raivostunut saksalaiskomento antoi käskyn: Kaikki yli viisitoistavuotiaat nuoret kansalaiset, sekä miehet että naiset, valmistautukoot Suureen Saksaan lähetettäviksi työhön sota-ajan olosuhteissa. Käskyn suoranaisesta tai välillisestä täyttämättä jättämisestä seuraa tuomio sota-ajan lakien mukaan.

Minun ikäni vastasi töihin määrättyjen ikävaatimusta, ja minut luettiin ensimmäisessä erässä lähetettävien joukkoon. Työnvälitykseen en mennyt. Minulle tuli käsky mennä pikaisesti komendantin toimistoon. En mennyt. Minun sijastani meni äiti, joka esittäytyi bolshevikkien vuodesta 1937 alkaneista sortotoimista paljon kärsineenä henkilönä.

Häntä kohtaan tunnettiin jonkinlaista myötätuntoa ja hänelle annettiin tiedote, että minut lähetetään toisessa erässä 06.06.1942. Ankaruuden tai seuraamuksien suhteen ei tullut myönnytyksiä; ne olivat samat kuin työnvälitykseen menemättä jättämisestä oli määrätty. Nälänhätä paheni ja lähtöpäivä lähestyi. Äiti valmistautui saattamaan minua muutaman kymmenen kilometrin matkan.

Autoin tossujen ompelemisessa, että äiti kylissä kulkiessaan voisi vaihtaa niitä johonkin syötävään. Saksaan lähettämisen oli määrä tapahtua Mariupolin kaupungista. Mariupoliin asti oli mentävä jalan kolmessa päivässä.

Joku ennalta arvaamaton ja vaikeasti tavoitettava lentäjä jatkoi Nikolajevkan kylään työhevosille rakennettujen hevostallien pommittamista "kukuruznikillaan". Saksalaiset metsästivät häntä, mutta ikään kuin tietoisena heidän aikomuksistaan, lensi paikalle vasta, kun häntä ei odotettu, joko yöllä tai juuri saksalaisten ruoka-aikana. Saksalaiset eivät enää päästäneet ihmisiä hevosenlihan hakuun, ikään peläten sitä, että tallin pommitukset olisivat jotenkin yhteydessä partisaanitiedusteluun.

Saksaan lähettämiseen oli jäljellä enää vain muutama päivä. Aloin pakata tavaroita matkalaukkuun. Ruokatavaroita ei ollut. Otin mukaan parhaat housut ja paidan, jotka oli annettu minulle Kattilatehtaan opistolta. Salaa otin myös isän Uuden Testamentin ja isän laulukirjan "Gusli". Laulukirja oli käsin kirjoitettu. Sen ensimmäisellä sivulla oli laulu "Minulle on näytetty tie ei-maalliseen maahan, ja jokin kutsuu minua eteenpäin…"

Åiti ei tiennyt, että minä olin ottanut Uuden Testamentin ja laulukirjan. Hän sanoi minulle: "Poika, olisitpa ottanut mukaasi Uuden Testamentin. Se on hyvä matkaopas elämään jokaiselle ihmiselle.

Minä vastasin äidille. "Äiti, minä olen jo ottanut sen kirjan ja laittanut sen matkalaukkuun. Päivää ennen Saksaan lähettämistä minä kuulin uudestaan kumeita jyrähdyksiä Nikolajevkan kylästä ja ajattelin: "Se lentäjä on varmaan palannut töihinsä". Otin mukaan määräyksen Saksaan passituksesta, äiti antoi säkin, ja minä päätin lähteä näyttämään saksalaisille, että menen heidän kotimaahansa, Saksaan töihin. Jospa ne heltyisivät ja antavat tapettujen hevosten lihaa. Muuten voi käydä niin, että kuolee matkalla nälkään.

Lähemmäs talleille tullessani minä näin vartiomiehen, joka huusi jotakin uhkaavasti ja sormilla osoittaen viittoi lähtemään pois paikalta. Nostin kädessä olevan ilmoituspaperin ylös ja kävelin suoraan häntä kohti. Hän otti ilmoituksen, joka oli kirjoitettu saksaksi, katsoi sitten minua ja mutisi jotakin omaan tapaansa, näytti tallien suuntaan josta ymmärsin, että hän varmaankin salli ottaa lihaa, ja kävelin eteenpäin. Puoliksi kaatuneissa hevostalleissa oli vasta äsken tapettuja hevosia, joita saksalaiset eivät vielä olleet ehtineet haudata.

Leikkasin ruhoista lihapaloja ja panin säkkiin niin paljon kuin jaksoin kantaa ja kiitettyäni saksalaista kiiruhdin kotiin. Äiti melkein itki ilosta. Keitettiin lihaa ja paistettiin hevosenlihakotletteja. Jumala oli lähettänyt elintarvikkeita matkaevääksi. Kunnia Jumalalle.

Tuli määrätty päivä - kesäkuun kuuden 1942. Saksaan lähetettäviä kerääntyi suuri joukko reppuineen ja matkalaukkuineen. Saksalaiset eivät estäneet sukulaisia tai ystäviä saattamasta sukulaisiaan ja läheisiään matkalle kauemmaksikaan, koska he tiesivät, että monet heistä eivät koskaan palaisi takaisin.

#037

Kesäkuun kuudennen päivän aamu 1942 oli kesäisen valoisa ja jotenkin juhlallinen, mutta mieli oli apeampi kuin sateinen syyspäivä. Tulevaisuus oli tuntematon, eikä nälkä ja saksalaisten raaka kohtelu antanut mitään toivoa alentavaa orjuutta paremmasta elämästä. Sen jälkeen kuin käyttäytymisohjeet matkaa varten oli annettu, me läksimme marssimaan eteenpäin. Minua saattamassa oli äiti ja Koshmanovin täti. Äiti aavisti, ettei minun elämäni vieraassa maassa tule olemaan helppo.

Matkan varrella äiti neuvoi minua ja kertoi Raamatun kertomuksia Danielista, Sedrakista, Mikaelista ja Abednegosta. Hän sanoi minulle:

Iltaan mennessä olimme kävelleet 30 kilometriä, pitäneet muutaman levähdystauon, ja tulimme Martsevon kylään. Siellä pakkosiirtolaisille oli järjestetty yöpyminen. Pitkät ladot, jotka ennen olivat toimineet kolhoosin navettoina, olivat nyt meidän yömajoinamme. Lattialle oli levitetty paksu kerros olkia ja päänpuolessa vielä vähän enemmän, niin että se muistutti tyynyä. Päivän matkasta väsyneenä me kävimme pehmeälle vuoteelle ja nukahdimme heti.

Aikaisin aamulla meidät komennettiin ylös, otettiin luku ja käskettiin liikkeelle. Seuraavaan yöpaikkaan, joka oli Fedorovkan kylässä, oli käveltävä 40 kilometrin matka päivässä. Huomasin, että koko ruumistani kutitti. Myös kaikki muut raapivat itseään milloin selästä, milloin kaulasta tai päästä. Olimme nukkuneet paikassa, jossa oli paljon täitä. Matkan ensimmäinen epämiellyttävä yllätys oli kohdannut meitä.

Äiti saattoi minua 70 kilometrin päähän Taganrogista Fedorovkaan asti. Hän hyvästeli minut aamulla ja sanoi: "Paluumatkalla me poikkeamme kyliin ja ehkä voimme vaihtaa tossuja johonkin syötävään." Pyysi kirjoittamaan kirjeitä ja rukoilemaan Jumalaa, että välttäisimme kaikki vaikeudet ja lupasi rukoilla puolestani.

Mariupoliin saavuimme kolmessa päivässä. Meidät johdettiin Sartanin asemalle ja lastattiin karjavaunuihin. Oli ilta. Noin tunnin kuluttua paikalle lensi suuri määrä neuvostoliittolaisia pommikoneita ja alkoivat kuin ampiaiset tehdä syöksyjä, pommittaa ja ampua konekivääreillään veturia ja ensimmäisiä vaunuja. Myöhään yöllä, kun tulitus oli hiljennyt, veturi kytkettiin junaan ja meidät vedettiin Stalinon (Donetskin) kaupunkiin.

Donetskista lähdimme seuraavana yönä. Taganrogista lähtien meille ei oltu annettu kertaakaan ruokaa. Hevosenlihakotletit olivat menneet täysin pilalle, koska päivällä vaunuissa oli kova helle, tunkkainen ilma ja ihmisiä tupaten täynnä. Asemilla me seisoimme kauan, joskus kokonaisia vuorokausia. Junamme pysähtyi tavallisesti noin puolen kilometrin päähän asemasta.

Pysähdyspaikoissa nälkäiset ihmiset juoksivat ulos etsimään ruokaa. Joku kävi vaihtamassa ruokaan sukkia, paitoja tai paitapuseroita, ja se, jolla ei ollut mitään, jäi nälkäiseksi. Saavuimme Zhitomiriin, ja heti kun juna oli pysähtynyt, otin minulle kattilatehtaan koulusta annetut paraatipöksyt ja juhlapaidan, ja vaihdoin ne onnekkaasti isoon vehnälimppuun. Olinkin jo ollut monta päivää syömättä. Limpusta riitti ravintoa noin viideksi päiväksi.

Lopulta tulimme varsinaiseen Saksaan, Soestin kaupunkiin. Kaupungissa oli valtava siirtoleiri. Meille ilmoitettiin, että joudumme vuorokauden ajaksi karanteeniin, peseydymme ja vaatteemme desinfioidaan. Olin ollut syömättä jo useamman päivän. Vuorokaudet kuluivat, eikä meille annettu mitään syömistä. Meidän vieressämme oli toinen leiri, josta meidät erotti piikkilanka-aidalla erotettu käytävä, ja jossa pampulla poliisit pamppuineen ja valtavan kokoisine koirineen kulkivat. Siellä oli parakin edessä jono, jossa niille annettiin jokaiselle puoli leipää. Kun poliisi oli mennyt käytävällä vähän kauemmas, ryömi yksi poika piikkilanka-aidan alle, nosti kädellään piikkilankaa, ja kierähti toiselle puolelle ja liittyi leipäjonoon.

Seurasin pojan toimia. Hän sai leipänsä, ja odotti taas, kunnes poliisi oli siirtynyt kauemmas, niin että pääsi takaisin. Minä tein tarkkaan samalla tavalla ja niin oli minullakin kohta povessa leipää. Katosin nopeasti joukkoon, ettei kukaan huomaisi, ja söin leipäni hetkessä ja join vettä päälle. Nyt saatoin rauhassa odottaa, milloin meille karanteenin jälkeen annetaan leipää. Mutta leivän antamisessa paikalliset viranomaiset eivät pitäneet kiirettä.

Tehtaiden omistajat, maalaisisännät ja rikkaat kapitalistit saapuivat leirille valitsemaan orjia töihinsä. Minä en miellyttänyt ketään, olin liian nuori ja kovin laiha. Lopulta meillekin annettiin puoli leipää.

#039

Saattovartion ja vahvistetun valvonnan alla meidät vietiin asemalle. Meidät pantiin vaunuihin, oikeisiin matkustajavaunuihin, ja meidät pantiin menemään jonnekin, minne, sitä ei meille kerrottu. Viitisenkymmentä kilometriä meitä vietiin. Ympärillä oli valtavia tehdasrakennuksia ja kaivostorneja, kaikki koksilta haisevan savusumuun verhoutuneita. Kaikesta päättäen täällä oli suuria teollisuuskaupunkeja. Saavuimme Recklinhausenin kaivoskaupunkiin. Meidät sijoitettiin parakkiin, joka oli joka puolelta ympäröity piikkilanka-aidalla. Taas sanottiin, että meidät pannaan vuorokaudeksi karanteeniin. Ruokaa ei annettu.

Toisena päivänä meidät ajettiin töihin. Oli nopeasti asettava sähkökaapeli maan alle. Työn jälkeen annettiin kauhallinen keittoa ja pala puintijätteistä ja jauhoista leivottua leipää. Jonkun päivän päästä meille annettiin kaivoslyhdyt ja puukengät.

Meidät vietiin kaivokseen, jonka nimenä oli 3/4. Sain tunnuslevyn numero 6614, ja sitten meidät laskettiin kaivoshississä 800 metrin syvyyteen. Kun hissi pysähtyi, me näimme edessämme valtavan tunnelin, jota pitkin meitä vietiin louhokselle, missä louhittiin hiiltä. Ensi silmäykseltä louhos näytti jollei nyt aivan ensirivin paikka helvetissä, niin ei viimeinenkään. Hiilijuoni oli noin 80 sentin korkuinen ja se lepäsi noin 45% kulmassa vaakatasoon nähden. Hiili tuli kouruja pitkin vaunuihin, joihin mahtoi tuhat kiloa kuhunkin.

Louhinnan jälkeen tyhjäksi jäänyt onkalo täytettiin murskatulla kivellä, joka melulla ja kolinalla syöksyi onkaloihin paksuja putkia pitkin paineilman ajamana. Täyttö tehtiin siksi, ettei paikka hiilen louhimisen jälkeen vajoaisi ja ettei se täyttyisi vedellä. Kourut ulottuivat ylhäältä alas asti koko louhoksen pituudelta. Kouruissa oli vahva ketju, joka veti hiilen mukanaan tukoksen sattuessa. Itse kourut olivat jatkuvassa, työsylintereiden aikaansaamassa edestakaisessa liikkeessä, mikä nopeutti hiilen irroitusta louhoksesta.

Koko tämä koneisto toimi paineilmalla, jonka koneistot sijaitsivat louhoksen yläpäässä. Siellä oli helvetinmoinen melu, metallin kirkunta ja sylintereistä purkautuvan ilman ja siihen sekoittuneen veden paineiskut ja äänet, ketjujen ja sen ketjun vetolaitteiden jylinä sekä kovalla vauhdilla putkissa lentävän tyhjäksi kaivettujen onkaloiden täyttösepelin melu. Kaikkeen tähän on lisäksi laskettava kahden koneistoja hoitavan asentajan uskomaton kiroilu, jotka hiilipölyn värjääminä olivat jolleivät nyt aivan paholaisen itsensä, niin ainakin hänen uskollisten palvelijoittensa näköisiä.

En ehtinyt edes katsella ympärilleni, kun minut jo pantiin kaikkein vaarallisempaan paikkaan. Päälläni roikkui kivilohkareita, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat pudota päähän ja litistää minut maahan. Vasemmalla puolellani olevista putkista lensi paineilman ajamaa sepeliä. Sille puolelle horjahtaminen olisi temmannut minut sepelin matkassa mukaansa. Ja koko homma oli tehtävä runsaan hiilipölyn sumentaman kaivoslyhdyn heikossa valaistuksessa.

Lopuksi hitlernuorukaiset laskivat kaivoskuilun tukitarpeilla lastatun vaunun paikalle. Sieltä tuli kaivospölkkyjä, ja sitten niitä alettiin heitellä miten sattui. Kun en ehtinyt asetella kouruihin, he heittivät ne jalkoihin, selkään ja alkoivat huutaa häijysti koneita hoitavien asentajien raivoisan kiroilun säestämänä. Ahdistuksessani huusin Jumalaa: "Herra, pelasta minut ja armahda!" Melkein samalla hetkellä oikean käden kämmen sai kaivospölkyn iskusta suuren haavan ja yksi sormi aukesi luuhun saakka.

Otin vasemmalla kädelläni lyhtyni ja kiipesin ylös siinne, mistä pölkyt syötettiin. Hitlerjugendin ryhmänjohtaja otti verisen käteni nähtyään pakkauksen, sitoi käden ja lähetti minut kevyempään työhön. Kevyt työ oli tällaista: Minun piti yksin hakea tukipölkyt keskushissikuilulta louhokselle eli tehdä yhdellä kädellä se työ, jota hemmoteltujen Hitler-nuorisojoukkojen kokonainen ryhmä oli hoitanut.

Sellaisen työn tekeminen puukengät jalassa oli hankalaa, sillä ne tarttuivat jatkuvasti kapearaiteisen rautatien pölkkyihin. Tämä työ oli kuitenkin kevyempää kuin se ensimmäinen, vaikka vatsa olikin tyhjä. Vuoron päätyttyä käden haavat pestiin bensiinillä ja käärittiin harsolla. Vapautusta työstä ei annettu yhdeksikään päiväksi. Kun saattovartio toi meidät leirille, meille annettiin kauhallinen keittoa ("balandaa", kuten sitä leirillä kutsuttiin) ja yksi leipä neljää henkilöä kohti ja sanottiin: "Tämä on teidän vuorokausiannoksenne". Leipä painoi noin kilon, mutta meistä tuntui siltä, että sen paino oli paljon pienempi.

Sunnuntaina, vapaapäivänä, luoksemme leirille tuli ryhmä lakimiehiä. Jokaisen kaulaan ripustettiin orjanumerolla varustettu tunnuslevy. Meistä otettiin valokuvat henkilökorttia varten. Asiakirjaan oli merkitty sukunimi, nimi, isännimi, syntymävuosi, kuu, ja päivä, kansallisuus ja maa, josta oli tullut, sekä teksti: "Itätyöläinen". Kun sanoin nimeni Veniamin, he käskivät minun sanomaan nimeni uudestaan, ja vielä kerran uudestaan, jonka jälkeen he huusivat yhteen ääneen: "Sinä olet jutsku! Miten sinä olet päässyt tänne meidän Suuren valtakuntamme pyhälle maalla?

Heidän mukanaan oli venäläinen tulkki. Minä sanoin hänelle: Kansallisuudeltani olen venäläinen, mutta vanhempani olivat uskovia ja sen tähden antoivat minulle raamatullisen nimen "Veniamin" (Benjamin). Mutta he huusivat saksaksi: "Sinä valehtelet. On sääli tuhlata saksalaista kuulaa sinun ampumiseesi, mutta me näytämme sinulle vielä!" Minulle kirjoitettiin orjan henkilökortti, minkä alareunaan oli saksaksi ja venäjäksi kirjoitettu: "Tämän haltijan sallitaan uloskäynti ainoastaan työn takia". En tiedä miksi, mutta asiakirjaan oli ehkä vahingossa tai ehkä tulkin neuvosta kirjoitettu ei suinkaan Veniamin, vaan Wilhelmin. Tällaisella seikkailulla alkoi elämäni Saksassa. Sain orjan paperit ja oikeuden elämään.

Kirjeiden kirjoittamista kotimaahan meille ei vielä sallittu. Toiset Venäjältä ja Ukrainasta tulleet nuorukaiset huokailivat ja salaa itkivät lyöntejä, halveksuntaa ja yli voimien käyvää työtä. Kaikilla oli salainen haave: karata leiriltä. Mutta miten päästä karkuun? Leirin ympärillä oli piikkilanka-aita, ja sitä jatkuvasti vartioivat pistooleilla ja pampuilla varustetut poliisit. Ulkopuolella olevassa tornissa oli yötä päivää konekiväärillä varustettu vartija, jonka edessä oko leiri oli kuin kämmenellä.

Nälkäisinä ja yli voimien käyvän työ ja loukkauksien uuvuttamina muutamat nuorukaiset tekivät itsemurhan. Kerran kutsuttiin venäläinen tulkki paikalle ja alettiin valittaa leirillä olevien ihmisten epäinhimillistä kohtelua. Poliisi alkoi selittää meille, että "sietäkää vielä noin 8 kuukautta, kunnes Saksan armeija etenee itään, ja sitten teidät päästetään kotiin". Töissä meille sanottiin: "Teitä ei koskaan päästetä kotiin. Te jäätte meille elinikäisiksi orjiksi". Näistä puheista elämä tuntui entistä katkerammalta.

Neljän kuukauden päästä tapahtui muutos. Työvuoron päätyttyä meidät siirrettiin suoraan toimintansa lopettaneeseen kaivokseen. Ryhdyimme heti panemaan huoneita asuttavaan kuntoon. Kävi ilmi, että sillä aikaa, kun me olimme olleet kaivoksessa, paikalle lentäneet englantilaiset pommikoneet olivat tuhonneet kaikki parakit täysin, ja ne, jotka siellä olivat olleet, olivat kuolleet.

Sen leirin osoite, josta kirjoitin kirjeitä äidille ja toisille leireille oli:

Perepetchaew Weniamin No 5245

Lager Schacht 2/3 Unser Fritz

Wanne Eickel i/w.

Elinolosuhteet tässä leirissä eivät eronneet edellisestä. Ympärillä oli samaa piikkilankaa, vain leipää annettiin vähän enemmän - yksi leipä kolmelle päivässä, kun edellisessä paikassa oli annettu yksi leipä neljälle päivässä. Leivän lisäksi saatiin 1 kauha keittoa päivässä. Työkin muuttui. Sotatarviketeollisuus tarvitsi terästä. Minä jouduin irroittamaan kaivoskuiluihin jätettyä terästä ja toimittamaan se hissikuilun luo. Vuosikymmeniä sitten hyljättyjen kaivoskäytävien katoista oli irroitettava kiskot, jotka pidättelivät kiviä tippumasta alas. Nämä teräspalkit olivat kovin raskaita. Niihin oli kiinnitettävä vahva ketju, ja sahattava sitten tukipölkky puoleksi poikki, jonka jälkeen oli kierrettävä suuren vintturin kahvaa, jolla se hyvin raskas teräskisko saatiin ulos kivikasojen alta.

Kiskon pudotessa kaivoskuilun katosta putosi valtava määrä kiviä ja nousi pöly, joka tukki hengityksen niin että oksetti. Kaivokseen levinnyt pöly haisi hevosen ja ihmisen hieltä. Tässä äärimmäisen vaarallisessa työssä minä oli kahdeksan kuukautta. Työn jälkeen päivällä aloin melkein joka päivä lukea Uutta testamenttia, jota aina pidin mukanani, ruokalaksi muutetuksi huoneessa, koska siellä oli pöytä ja penkkejä.

Vuonna 1943 näin kerran unen. Ylempi juurihammas oli koko yön kovin kipeä ja putosi aamuun ennen aamua. Työn jälkeen tulin, kuten aina, ruokalaan ja ryhdyin miettimään, mitä tämä uni saattoi merkitä? Arvelin että varmaan minä kuolen tässä työssä, olihan se kovin vaarallista työtä. Luokseni tuli yksi nuori mies, jonka vanhemmat olivat ortodoksien tapaan uskovia ihmisiä. Hän sanoi minulle: "Mitä sinä istut naama pitkällään? Mitä mietit?" Vastasin hänelle, että näin kauhean unen. Minulle tapahtuu jotakin kaivoksessa tai saksalaiset tappavat minut". Hän sanoi: "No, kerropas minulle unesi, jonka näit". Minä kerroin.

#043

Hän kysyi minulta: "Onko sinulla isä?" Vastaa hänelle, että "Mitä tekemistä tässä isällä on? Minähän se unen näin, ymmärrätkö?" Mutta hän kysyi uudestaan: "Onko sinulla isä?"

Kerroin hänelle, että näin isäni viimeisen kerran, kun häntä vietiin piirikuntakeskukseen, missä hänet pidätettiin ja pantiin vankilaan vuonna 1937. Nyt en tiedä, onko minulla isää vai ei. "Siispä kuule", sanoo hän minulle, "Ylin juurihammas tarkoittaa perheen päätä. Isä on perheen pää, ja että hammas oli kovin kipeä ja putosi, tarkoittaa sitä, että hän kuoli kidutukseen.

Silloin oli vuosi 1943. Isäni oli ollut sanan palvelija ja hyvä saarnaaja. Jumalan avulla hän organisoi iltaisin suuria kokouksia kyliin, ja nyt se Uusi testamentti, jota hän luki ja jota hän julisti, oli minun käsissäni. Sanoin sille ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorukaiselle: "Nyt minä otan kantaakseni isän työn".

Mutta hän sanoo: "Ja miksi sinä et sitten tee sitä?" johon minä: No, mene, kutsu ihmiset tänne lukemaan Uutta Testamenttia". Kävi ilmi, ettei meidän leirissämme ollut ainuttakaan uskovaa. Kuuntelijoita tuli paljon ja kysymyksiä heillä oli sitäkin enemmän. Yksi kysyi: "Milloin tulee maailman loppu?" ja toisia kiinnosti, milloin sota päättyy ja kuka voittaa? Muutamat uhkailivat: "Jos Stalin voittaa, niin hän näyttää teille, miten pitää uskoa Jumalaan".

Uni, jonka Jumala minulle antoi, osoittautui todeksi ja sen tulkinta oikeaksi. Sinä vuonna ja sinä päivänä, kuten myöhemmin saimme tietää, isäni siirtyi iäisyyteen mitä raskaimmissa vankilaolosuhteissa. Jumala kutsui minut julistamaan Evankeliumia toiselle leirille, piikkilanka-aidan ulkopuolelle, joissa olosuhteet olivat melkein samanlaiset…

PIIKKILANKA-AIDAN ULKOPUOLELLA

Leirielämän painostava tunto ei ole kuvattavissa. Voittajat olivat kuin ihmishahmoisia petoja. Heidän paholaisluontonsa ei puhunut heille mitään siitä, että sota yhä jatkui eikä voittajaa vielä tiedetty. Hitler innosti saksalaisia sanoen: "Pian saksalainen armeija saa ennennäkemättömän peljättävän aseen, jonka edessä koko maailma hätkähtää ja käy polvilleen "Suuren Valtakunnan" armeijan eteen. Mahdollisesti juuri tämän takia saksalaiset tekivät meistä pilkkaa julmemmin kuin eläimet kiusaavat uhriaan.

#044

Vain hyvin harvoin kului joku yö ongelmitta. Jos ilmahälytyssireenit alkoivat ulvoa, ajoi poliisi meidät kaikki "pommisuojaan", jollaisena toimi sähköjohtojen, vesijohtojen ja viemäriputkistoille tarkoitettu kapea kellaritila. Jos se jossakin kohdin saa suoran osuman, ei kukaan jää eloon.

"Suuren valtakunnan" tahdosta oli meille kaivoksessa osoitettu kaikkein vaarallisin ja raskain työ. Usein ei meidän annettu nukkua koko yönä. Aseistettu vartiosto vei meidät aina aikaisin. Ruokaa annettiin kerran päivässä, työn jälkeen kello viisi illalla. Yksi kauhallinen leirikeittoa, jota varmaan yksikään amerikkalainen piski ei olisi edes halunnut haistella. Leipää annettiin vuorokaudessa noin 300 grammaa ja siihen oli sekoitettu puintijätteitä tai sahanpurua. Jokaisella meillä pakkotyöläisistä oli yksi harras haave: saada edes kerran syödä itsensä kylläiseksi, vaikkapa jonkun juhlapäivän aikana, mutta sellaisista juhlista ei voinut edes uneksia. Saksalaisia oli ehdottomasti kielletty antamasta meille ruokaa ja jopa keskustelemasta kanssamme. Muistan yhden saksalaisen, sellaisen hyvinruokitun, joka kertoman mukaan oli uskovainen, mutta hän pelkäsi jopa keskustella kanssamme, ettei olisi joutunut keskitysleiriin.

Kun minut vietiin toiseen työhön, se oli tuuletukselle avoin kuilu. Tein työtä hissikuilun vieressä 700 metrin syvyydessä "Unzer Fritz"-kaivoksen lohkolla 10. Hissihäkki nosti kaksi hiilivaunua 800 metrin syvyydestä kerralla. Vaunut painoivat tonnin kappale, vietiin keskushissille, joka nosti 8 vaunua kerralla ylös maan pinnalle rautatievaunuihin purettavaksi. Läpiveto kuilussa oli uskomaton, ja talvisin pakkastuuli saattoi laskea alle -12 asteen. Talvivaatetusta ei annettu. Töitä oli tehtävä kahden edestä. Kuluttavalle työlle ei näyttänyt olevan loppua.

Ruokailutauko oli puolen tunnin pituinen. Koska minkäänlaista ruokaa ei ollut, luin kaivoslampun vieressä Uutta Testamenttia, joka oli aina mukanani. Tällaisesta lukemisesta seurasi, että opin muistamaan monta lukua ulkoa, mikä myöhemmin tuli minulle suureksi siunaukseksi. Kun jouduin johonkin kiusaukseen - ja kiusauksia oli kaiken aikaa ylenmäärin - oli minulla kahdelta puolelta terävä miekka.

#045

EVANKELIUMI MUUTTAA IHMISTEN SYDÄMIÄ

Vuosi 1943 oli minulle yhä vaikeampi siksi, että nyt piti ottaa huomioon toisten halu kuulla Uuden Testamentin lukemista ja Evankeliumin julistusta. Kuuntelijoita tuli yhä enemmän. Sisareni Zoja oli myös tuotu Saksaan työhön. Hän oli työssä tehtaassa Hannoverin luona Zellen kaupungin lähistöllä. Hän oli ottanut kotoa mukaansa isän Raamatun. Hänen ympärilleen muodostui uskovien sisarten ryhmä. Mitä emme ymmärtäneet, sitä kyselimme niiltä lähetystyöntekijöiltä, joiden kanssa olimme kirjeyhteydessä.

Kerran meille tuli venäjänkielinen koneella kirjoitettu kirje lähetyssaarnaaja Otto Ertisiltä. Kirje oli uskoville osoitettu vetoomus, jonka sisältö oli seuraava: "Rauha teille, hajaannuksessa elävät Jumalan lapset…" Kirje oli rakentava saarna sekä uskoville että ei-uskoville. Poliisi pidätti minut kirjeen johdosta kunnes tulkki tuli paikalle, koska saksalaiset pelkäsivät kovin kirjelmiä, jotka saattaisivat nostattaa leiriläisiä jonkinlaiseen vastarintaan tai kapinaan.

Kun tulkki tuli ja luki kirjeen, jonka poliisi oli ottanut minulta, sekä selittänyt sen sisällön, tämä hyväksyi sen eikä sen jälkeen estänyt meitä pitämästä kokouksia leirin pihalla sunnuntaisin, kun oli kesä. Leirillemme oli sijoitettu noin 80 henkilöä. Kaikki nämä nuorukaiset Aneveshtatia lukuunottamatta olivat työssä kaivoksen kaikkein raskaimmissa ja vaarallisimmissa paikoissa. Suunnilleen puolet näistä nuorukaisista tuli uskoon ja kävi kokouksissamme.

Huhut tästä kulkivat muille leireille. Muutamat uskovat muilta leireiltä tai muista kaupungeista alkoi käydä meillä ja kutsuivat meitä omiin Jumalanpalveluksiinsa. Näinpä meillä kävi esimerkiksi yksi 18-kesäinen nuorukainen Essenin kaupungista. Hänen nimensä oli Pjotr, "Petja". Hän kertoi meille että heidän leirissään on hyvin suuri herätys. Hän kertoi myös, että Herra on kastanut hänet Pyhällä Hengellä ja profeetallisen sanan kanssa ilmoittanut hänelle, että hänen tulee valmistautua tapaamiseen Herran kanssa, koska tulevana aikana hän ei pystyisi kestämään uskossa. Kun tämä Petja-nuorukainen keskusteli kanssamme, hän aivan loisti ilosta, hänen kasvonsa heijastivat taivaallista ihastusta. Minä kysyin häneltä: "Petja! Eikö sinusta ole sääli jättää maa?" Hän vastasi: "Ei, ei vähääkään. Herran kanssa on verrattomasti paremmin" Hänen kasvoistaan näkyi, että hänen sydämessään paloi ensirakkaus Herraa kohtaan.

Me käännyimme leiripoliisin puoleen pyytäen, että hän päästäisi meidät kirkkoon kuuntelemaan saarnaa ja rukoilemaan. Hän salli meidän lähteä enintään 15 hengen ryhmänä ehdolla, ettemme karkaisi leiriltä. Me annoimme lupauksen palata leirille ja pidimme sanamme. Essenin kaupunkiin oli kuljettava jalkaisin 15 kilometrin matka.

Aikaisin sunnuntaiaamuna me lähdimme matkaan kirjallisen luvan saatuamme, ja ihmeeksemme vielä ennen poliisivartijaa. Vielä enemmän ihmettelimme, kun leirille tullessamme emme nähneet piikkilanka-aitaa sen ympärillä. Jo kaukaa kuulimme hengellisten laulujen laulua. Siellä oli siis kokous jo alkanut. Tullessamme lähemmäs kuulimme luettavan Jesajaa luvun 24 alusta. Sitä luki saarnaaja Jasha. Hän oli 35 vuoden ikäinen.

Kokouksessa oli hyvin paljon miehiä ja naisia. Melkein kaikki läsnäolijat itkivät. Luetun kirjan sanat olivat kuin kirjoitettu tälle ajalle, tälle päivälle. Kun kaikki alkoivat laulaa rukoushymniä, tuntui siltä, että maa ja taivas yhtyivät.

Lyhyen tauon jälkeen tuli esiin noin 45 vuoden ikäinen mies. Käytyään saarnaajan paikalle hän alkoi laulaa läpitunkevalla tenorilla:

Tämän laulun sanat herättivät nukahtaneita sieluja kuin kirkonkellon tai suuren torvisoittimen voimakas ääni kutsuen heitä viivyttelemättä sovitukseen ja rauhaan Jumalan kanssa. Näytti että ajan viimeiset minuutit sulivat koittavan iäisyyden eteen. Vielä joku hetki, ja eteen kävelee nuori tyttö. Hänen kasvonsa ilmaisevat sekä itkua ja kyyneleitä, että säteilevää iloa. Hän avaa suunsa kovaääniseen ja ilmaisurikkaaseen lauluun:

Tämän jälkeen oli rukouskutsu. Rukous oli palava ja innoitettu. Pyhän Hengen läsnäolo paikalla oli tuntuva

Julistettiin profeetallinen sana, että kaikki valmistautuisivat kohtaamaan Herran. Minä ajattelin sitä, että Pjotrille, sille nuorukaiselle joka kävi usein leirillämme, oli annettu melkein samat sanat. Kun olimme käyneet siinä kokouksessa, oli kaikilla siellä käyneillä veljillä järisyttävän voimakkaat vaikutelmat. Me kaikki halusimme, että vaikka yhden kerran saisimme käydä siellä Jumalanpalveluksessa.

Meidän leirillemme lähetettiin täydennykseksi ryhmä nuorukaisia kaivostöihin. Yksi nuorukainen, Pavel Tshaika, osoittautui uskovaksi. Hän lauloi hyvin ja oli hyvä kuoronjohtaja meidän mieskuorollemme. Yhdessä tämän ryhmän kanssa saapui vielä yksi nuorukainen, Ivan Bida. Ivan ei ensin tiennyt, että tällä leirillä oli uskovia ja hän käyttäytyi rennosti. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli saanut Pyhän Hengen kasteen, mutta hänen varhemmat tekonsa olivat tulleet viettelykseksi meidän veljillemme ja ja hänen vaikutuksensa veljiin jäi ilman tulosta.

Jollakin tavoin tuli ortodoksipappi Vladimir Vvedenskin tietoon, että meidän leirillämme on uskovia. Pappi osasi hyvin venäjää. Eräänä sunnuntaina hän saapui leirillemme ja tiedusteli, kuka täällä on uskova ja kuka on vanhin. Tämän jälkeen hän kutsui kaikki kuulemaan saarnaansa. Hänen saarnansa miellytti kovin kaikkia leirin asukkaita jotka sen kuulivat. Hänelle tehtiin kysymyksiä joihin hän suostui vastaamaan.

Kysyttiin: "Voiko juoda viiniä tai vodkaa". Vastaus: "Voi, kun vaan noudattaa kohtuullisuutta. Murheeseen ei ole synti juoda."

Kysyttiin: "Voiko polttaa tupakkaa?" Vastaus: "Sellainen leirielämä, joka meitä tänä päivänä on kohdannut, suorastaan pakottaa tupakoimaan".

Kysyttiin: "Voiko keventää mieltä voimasanoja lausumalla?" Vastaus: "Pitää ottaa olosuhteet huomioon…"

Melkein puolet niistä, jotka jo olivat lähellä uskoontuloa, hyväksyivät tämänkaltaisen uskonnon. Niin että tämänkaltainen kiusaus kohtasi meitä. Myöhemmin muutamat niistä, jotka tämänkaltaisen uskonnon oli hyväksynyt, katuivat ja tekivät parannuksen olosuhteiden osoittaessa heitä tietä järkevämmän valinnan puolesta.

En muista päivämäärää, jona poliisi kutsui minut virkahuoneeseensa. Hän kysyi minulta: "Kuka sukulaisistasi asuu Saksassa ja missä he asuvat?" Vastasin, että kaksi sisartani asuu Saksassa, toinen on työssä Hannoverin lähellä tehtaassa, ja toinen sisar on töissä maanviljelijän tilalla. Ensimmäisen sisaren nimi on Zoja, toisen Lida ja jos tarvitaan, voin hakea heidän osoitteensa. Osoitteita ei tarvittu. Poliisi ojensi minulle noin 8 kilon painoisen pahvilaatikon, jonka päälle oli kirjoitettu meidän leirimme osoite, minun sukunimeni ja nimi, mutta ei lähettäjän osoitetta. Kaikki tällä leirillä läsnäolleet seurasivat uteliaina, mitä päivystävän poliisin virkahuoneessa tapahtui. Tähän huoneeseen kutsuttiin tavallisesti johonkin rikkeeseen syyllistyneitä, joita piestiin puolikuolleiksi. Sen takia kaikki luulivat, että olin joutunut sinne samasta syystä.

Poliisin luota menin heti ruokalaan, pistin laatikon pöydälle ja avasin sen. Minun ympärilleni kerääntyi paljon nuorukaisia, jotka uteliaina kurkistelivat laatikon sisältöön päin. Ylimpänä laatikossa oli kirje sisareltani Lidalta, joka oli työssä bauerin, maanviljelijän luona. Hänen oli vaikea uskoa, että me olimme työssä kaivoksessa, raskaissa töissä maan alla ja että me näemme nälkää. Paketissa oli korppuja ja kotona leivottuja leivonnaisia, joista lähti hienostuneen ruuan miellyttävä tuoksu.

Minä sanoin läsnäoleville: "No, veljekset, tulkaa lähemmäs. Jumala on lähettänyt meille ruokaa." Ja aloin kestitä läsnäolevia. Muutamiin se teki järisyttävän vaikutuksen. He huusivat: "Mitä sinä teet?! Itse kuljet kuin hautaan hoippuen, mutta jaat toisille sen, mitä sisaresi on sinulle lähettänyt. Jos hän olisi näkemässä, mitä hän sinulle sanoisi?" Minä vastasin: "Jos hän olisi nälkäinen, hän sanoisi itse, että Jumala käskee jakamaan tasan."

Muutamat nuorukaiset, joista ortodoksien uskonto tuntui oikealta, huusivat: "Riittää! Nyt se on loppu! Minä lopetan tupakoinnin, juomisen ja kiroilemisen nyt. Tämä usko Jumalaan on oikein" ja heittivät tupakkansa ja tikkunsa tuhkalaatikkoon. Muutamat alkoivat kinastella keskenään ja joku sanoi: "Eikö se ortodoksipappi muka nähnyt, että me olimme nälkäisiä? He elävät vapaina, mutta meitä nälkäisiä kohtaan hän ei tuntenut sääliä. Ei edes yhtä korppua hän ei saattanut tuoda tullessaan, vaikka kehtasikin saarnata meille Jumalan rakkaudesta!"

En ollut odottanut tällaista, ja ymmärsin, että osallistuminen lähimmäisen kärsimyksiin vaikuttaa enemmän kuin kaikkein kaunopuheisin saarna.

LEIRIELÄMÄN ARKIPÄIVÄÄ

Saimme tietoomme "Valoa idässä" lähetysseuran osoitteen. Tietoomme tuli, että siellä on hengellistä kirjallisuutta. Minä kirjoitin heille seuraavanlaisen kirjeen: "Rauha Teille… Jumalan sana kasvaa ja leviää. Meidän leirillämme on suuri herätys, mutta meillä on vain yksi Uusi Testamentti koko leirillä ja yksi vajaa käsin kirjoitettu kappale laulukirjasta "Gusli". Pyydämme teitä lähettämään meille hengellistä kirjallisuutta. Pyydämme teitä Herramme nimessä olemaan niin ystävällisiä, ettette torju pyyntöämme. Lähetämme teille vapaaehtoisen rahalahjan teidän tarpeitanne varten Jumalan työn hyväksi".

Jonkun ajan perästä me saimme sieltä paketin, jossa oli viisitoista Uutta Testamenttia ja viisitoista laulukirjaa. Me kiitämme Herraa ja lähetysjärjestön työntekijöitä kallisarvoisesta lahjasta.

#050

Aika kuluu, ja lähestytään vuotta 1944. Saatiin tietää, että Saksan armeijan kenraali Paulus oli kärsinyt tappion Stalingradin luona. Kirkkojen kelloja soitettiin kolme viikkoa ja vietettiin suruajan kirkonmenoja. Saksalaiset kulkivat kasvot vakavina surupuvussa. Englantilaiset lentokoneet tulivat usein pommittamaan suuria teollisuuskaupunkeja. Jopa 15 tonnia räjähdelastia kuljettavilla FAU-1 ja FAU-2 raketeillaan saksalaiset leipoivat Englantia ja hävittivät sellaisissa kaupungeissa kuin Lontoo kokonaisia kortteleita.

Pommikonelaivueet saapuivat joka yö. Pommitukset olivat kovin ankaria. Pommikoneiden saapumisesta varoittavien sireenien ääni kuului melkein joka toinen tunti. Lentokoneiden määrät vaihtelivat sadasta viiteensataan. Jokainen lentokone, neljämoottorinen pommittaja, toi mukanaan jopa kahdenkymmenen tonnin pommilasteja.

Meidän leirimme pihalle osui noin 15 pommia. Rakennus, jossa me asuimme, oli rakennettu vahvasta tiilestä ja seinät olivat paksut. Ikkunat olivat paksua lasia, jonka sisällä oli metalliverkkovahvistus. Pommituksissa lasit lensivät sisään ja hajosivat pieniksi siruiksi.

Kerran työn jälkeen yöllä muutama toisesta vuorosta tullut henkilö meni suihkuun, ja pisti valot päälle. Koska sireeni ei ollut varoittanut lähestyvistä lentokoneista, jatkoivat he peseytymistä kaikessa rauhassa. Samaan aikaan korkealla kaupungin yllä oli kuitenkin syöksypommittaja, joka huomattuaan huoneesta tulevan naamioimattoman valon syöksyi äänettömästi sammutetuin moottorein ja heitti noin kahdensadan kilon pommin. Pommi osui tarkkaan rakennukseen, jossa me olimme, suoraan paksun seinän kohdalle. Rakennus vavahti voimakkaasti ja ulkoa kuului etääntyvän lentokoneen moottorin jyrinä. Koska rakennuksen seinä oli vahva ja paksu, hajosi pommi kahteen puolikkaaseen, ja jäi roikkumaan seinälle samalla uhkaavasti keltaista savua suihkuttaen. Suihkuun menneiden joukossa oli vasta uskoon tullut veli Vladimir Stepanenko. Hän ja muita toisesta vuorosta tulleita työntekijöitä ottivat kiiruusti vaatteensa ja juoksivat makuuhuoneeseen, eivätkä pelästyksissään edes sammuttaneet valoa lähtiessään.

Samaan aikaan päivystävä poliisi näki sammuttamattoman lampun ja seinällä riippuvan pommin tuli täytteen petomaista raivoa ja juoksi huoneeseen, jossa nukuttiin. Poliisi alkoi piestä pampulla kaikkia järjestään ja huusi villillä äänellä, että kaikki nopeasti juoksisivat pommisuojaan. Syntyi paniikki. Ihmiset tunkeutuivat ovelle, mutta eivät mahtuneet ulos ovesta. Se, joka oli vielä uninen, ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli tekeillä, samalla kun poliisi yhä ahkerasti huitoi pampullaan pitkin säikytetyn joukon laihoja selkiä. Minäkin sain pampusta niin, että ajattelin selkäni katkenneen, mutta niin ei - Jumalan kiitos - kuitenkaan tapahtunut, ja minä pääsin enemmiltä iskuilta syrjään tunkeutumalla pimeään nurkkaan.

Ja sitten sattui jotakin ennakolta arvaamatonta. Joku nähtävästi kovasti loukattu henkilö hiipi ketterästi pimeässä poliisin taakse ja iski häntä kaikin voimin niin, että tuolin jalatkin lensivät hajalleen. Poliisi kaatui pamppuineen lattialle. Kun hän tuli tajuihinsa, hän ilmoitti tapahtuneesta poliisitoimen keskukseen. Poliisi saapui nopeasti tulkki mukanaan olosuhteita tutkimaan. Kukaan ei tunnustanut, ja koska oli pimeää, kukaan ei ollut nähnyt tapahtunutta. Yksi ukrainalainen selitti näin: "Sängyt ovat kaksikerroksisia, ja kun oli paniikki, koska poliisi hakkasi kaikkia pampulla, joku uninen putosi tuolinsa kanssa poliisin päähän säikyttäen häntä pahasti niin että hän kaatui". Tulkki alkoi nauraa ja sanoi: "Putosi päähän niin, että tuolin jalat lensivät tiehensä!"

Meille langetettu tuomio oli lievin mahdollinen: kahteen päivään ei annettu ruokaa, mutta töitä oli tehtävä kuten aina. Nähdessään sotilaallisen tilanteen huononevan ja että rauhallinen, yritteliäs väestö joutuu kovasti kärsimään kaikki tuhoavan lentopommituksen takia, alkoi suhtautua hieman pehmeämmin itätyöläisiin. Niitä, jotka olivat tulleet uskoon tai olivat sitä lähellä raskaat olosuhteet lähensivät ja yhdistivät sitäkin enemmän. Nyt meillä oli mahdollisuus pitää kokouksia joka sunnuntai leirin pihalla.

Kuitenkin oli jokaisella harras halu vaikka vain kerran vielä käydä Essenissä uskovien luona. Essenin kaupunki oli Reinille johtavan kanavan toisella puolella. Kanan oikealla puolella olivat ulkolaisten työntekijöiden leirit. Eräänä sunnuntaina meillä oli sitten mahdollisuus käydä siellä uudestaan. Me jouduimme etsimään leiriä kauan, vaikka me olimme siellä jo olleet ennenkin. Me emme voineet käsittää, olimmeko paikka sama vai ei. Paikalla ennen kasvaneiden valtavien puiden paikalla törrötti nyt paksuja kantoja ja niiden päällä kaatuneiden puiden kappaleita. Talojen paikoilla oli nyt pelkkiä tiilikasoja hajallaan. Luoksemme tuli kolme ihmistä jotka kysyivät: "Mitä te täältä etsitte?" Me vastasimme: "Me etsimme nyt leiriä, jossa me kävimme sunnuntain jumalanpalveluksessa. Me muistamme, että kokouksen aikana lausutun profeetallisen Sanan mukaan kansan tuli valmistautua kohtaamaan Herra. Missä se leiri nyt on?" He vastasivat: "Sitä leiriä ei enää ole".

"Entä minne menivät ne, jotka leirissä ennen asuivat", me kysyimme?

"Ihmiset, joita Jumala ennakolta varoitti, ovat muuttaneet taivaallisiin asumuksiin".

"Mistä syystä te ette muuttaneet yhdessä heidän kanssaan?"

"Jumala käski meitä sinä yönä lähtemään pois tästä leiristä, ollaksemme todistajia siitä kaikesta, joka tapahtuu".

Me kysyimme: "Tiedättekö Pjotrista, joka kävi meidän leirillämme?"

"Herra kutsui Pjotrin pois muutama päivä ennen muita".

Ja he kertoivat yksityiskohdat siitä, miten Pjotr siirtyi ikuisuuteen: Muutama päivä ennen sitä, kun koko leiri tuhoutui täydellisesti pommituksissa, taivaalle ilmestyi muutamia pommikonelaivueita. Ilmahälytyksen varoittamina kaikki, jotka vain voivat, piiloutuivat pommisuojiin. Pjotr seisoi alemman kellarikerroksen ikkunan vieressä ja seurasi pommikoneiden lentoa. Nuoren tytön suostutteluista huolimatta Pjotr ei lähtenyt vaaralliselta paikalta. Tyttö juoksi kauemmas Pjotrista ja huuteli sieltä Pjotrille kutsuen häntä pois vaaralliselta paikalta. Hetken kuluttua hän kuuli korviahuumaavan räjähdyksen. Siitä paikasta, jossa Pjotr oli seisonut, nousi paksu musta savu, ja sen jälkeen ei Pjotria kukaan ollut enää nähty missään.

Sitten nämä kolme ihmistä kertoivat meille, että viimeisenä yönä oli hyvin ankara pommitus, jonka aikana tavallisten ja palopommien joukossa pudotettiin jopa 500 kilon ilmamiinoja, jotka räjähtivät noin metrin korkeudella maan pinnasta. Näiden miinojen voimasta kivet ja tiilet hajosivat pölyksi ja pieniksi sirpaleiksi.

#053

KOPEUDEN PALKKA LÄHESTYY

Paniikki valtasi melkein kaikki läntisen Saksan suurten kaupunkien asukkaat. Ilmatorjuntatykit tai ilmalaivojen ilmaan kohottamat vaijerit eivät pystyneet suojaamaan kaupunkeja englantilais-amerikkalaisen lentoaseen kaikenhävittäviltä pommituksilta. Gelsenkirchenin ja Wanne Eichelin kaupunkien paikallisviranomaiset kehottivat väestöä piilottamaan arteensa ja kalleutensa kaivoksiin sinne varustettuihin teräsbetonisiin, maanalaisiin säilöihin. Sinne oli aina menossa loputon jono ihmisiä, joilla näitä maallisia aarteita oli. Suurin osa heistä ei kuitenkaan enää koskaan voinut tulla niitä sieltä hakemaan.

Saksalaiset eivät koskaan ajatelleet sitä, että heidän kauniit monikerroksiset talot torneineen ja goottilaisine huippuineen yhdessä hetkessä muuttuisivat pelkiksi raunioiksi, ja että kymmenet tuhannet heistä jäisivät niiden alle joko kuolleina tai elävinä haudattuina. Natsismin ja kopeuden henki oli joka päivä kuolemassa voittajien voimattomaan vihaan. Viimeiset voimansa ja reservinsä kooten saksalaiset yrittivät epätoivoisesti panna kuntoon sotilaallisesti tärkeät yhteyslinjat ja rautatiet. Se oli kaikkein raskainta, vaarallisinta ja julminta aikaa, kun saksalaisten viranomaisten taholta kukaan ei välittänyt nälkäisistä työläisistä, jotka kaiken aikaa olivat kuolemanvaarassa poistamassa suutareiksi jääneitä aikalaukaisulla varustettuja pommeja.

Työ kaivoksessa oli luokiteltu rintamapalvelun veroiseksi, koska hiili oli sotatoimille välttämätön hyödyke. Hiilestä saksalaiset valmistivat räjähdysaineita, bensiiniä, ligroinia, erilaisia teknisiä öljyjä ja jota käytettiin jopa elintarvikkeisiin. Essenin kaupungissa oli valtava hiilen koksauslaitos, jonka tuotteista valmistettiin erilaisia lääketieteellisiä preparaatteja ja lääkkeitä. Tämä valtava konserni kuului eräälle amerikkalaiselle yhtymälle. Nähtävästi juuri tästä syystä tämän konsernin aluetta ei kaupungin monissa lentopommituksissa pommitettu.

Kerran kuitenkin meidän käydessämme Essenissä näimme joen oikealta rannalta kyseisen tehtaan vaurioituneen. Mahdollisesti lentopommi oli osunut siihen vahingossa. Kaupungin laiturissa oli hiilellä lastattu proomu, ja toinen, lentopommin osumasta uponnut proomu. Se proomun lastina oli vehnää.

Jollakin tavalla paikallisen leirin asukkaat olivat keksineet keinon onkia vehnää uponneesta proomusta öiseen aikaan pitkävartisilla kauhoilla. Vehnä oli turvonnut ja kun meille annettiin sitä vehnää syötäväksi, meistä tuntui, kuin olisimme saaneet aterioida itse tsaarin pöydästä. Meillä itsellämme ei ollut mitään mahdollisuutta päästä käsiksi siihen vehnään viidentoista kilometrin matkan päästä.

LEIRIMME PIKAINEN SIIRTO HOLLANNIN RAJALLE

Saksan sotilasjohto sai tietää, että Ranskan suunnalla valmisteltiin kuumeisesti toisen rintaman avaamista Saksan länsipuolelta. Amerikka lähetti kymmeniä tuhansia pommikoneita, laskuvarjojoukkoja ja kaikenlaista sotakalustoa Englannin alueelle pikaisesti rakennetuille lentokentille. Lentoaseensa tukemina amerikkalais-englantilainen sotalaivasto valmistautui rynnäköllä valtaamaan sillanpääaseman, alkaakseen Ranskan maaperältä voimakkaan etenemisen Saksaan.

Saksalaiset valmistautuivat epätoivoiseen vastarintaan. Ilmatorjuntakalusto ja SS-joukot saatettiin Hitlerin käskystä hälytystilaan torjumaan Ranskan rannikon suunnasta tulevaa ilmahyökkäystä. Kaikki Hollannin rajaseudun FAU-1 ja FAU-2 raketeilla pommitettiin Englantia yötä päivää. Raketit tekivät suurta tuhoa Englannissa, eivätkä Englannin ilmavoimat pystyneet tuhoamaan niitä kaikkia ilmassa. Venäläisille sotavangeille esitettiin Saksan sodanjohdon kutsu liittyä vapaaehtoisesti Venäjän vapautusarmeijaan, joka tultaisiin lähettämään puolustamaan länsirintamaa. Venäjän vapautusarmeijaan liittyville luvattiin etuisuuksia ja sama sotilasasu kuin Saksan armeijan sotilaille. Saksan länsirajaa puolustamaan lähetettiin Vlasovin joukot ja Ukrainan vapautusarmeija.

Neljästoista lokakuuta 1944 leirimme lähetettiin nopeasti Hollannin rajan lähistöllä sijaitsevaan Ahausin kaupunkiin kaivamaan tankkiestehautoja, neljän kilometrin päähän Gronaun rajakaupungista, estämään englantilais-amerikkalaisten joukkojen etenemistä Saksaan. Leirimme osoite oli:

Meidät sijoitettiin suureen yksikerroksiseen työläisille varattuun rakennukseen. Rakennuksessa ei ollut mitään muuta, kuin pelkkiä kaksikerroksisia lavereita, joille oli levitetty olkia. Ennen meidän tuloamme sinne oli jo majoitettu ryhmä nuoria poikia, jotka oli tuotu Ranskasta. Meitä ihmetytti, ettei leirin ympärillä ollut piikkilankaa. Huomasin, että yhdellä nuorukaisella on taskukokoinen Raamattu kädessään. Kun pyysin sitä häneltä, hän vastasi: "En anna sitä sinulle mistään syystä. Paras kun et pyydä ollenkaan. Sain sen lahjaksi".

Kovin ihmeissämme olimme siitä, että me saimme täällä parempaa ruokaa kuin kaivoksessa. Ruokalan isäntä puhui meidän kanssamme venäjää, otti meidät vastaan kuin oma isä pitkän erossaolon jälkeen. Hän sanoi: "Hyvät ja rakkaat vieraani. Olen iloinen saadessani teidät pöytävieraiksi ruokalaani, sitäkin enemmän, että te olette erossa vanhemmistanne ja ystävistänne, ja saatte meidän maassamme kokea suuria vaikeuksia. Kun käytätte hyväksenne minun huolenpitoani ja vieraanvaraisuuttani, olkaa myös te kunnollisia: älkää viekö mukananne lusikoita, haarukoita, lautasia tai muita ruokailuvälineitä, jotka teille ruokailun aikana annetaan".

Minä ajattelin: "Tuo on varmaan uskova. Koskaan aikaisemmin en ole kuullut yhdeltäkään saksalaiselta tuollaista puhetta". Ensimmäisenä päivänä meidän kanssamme keskusteltiin, ja sanottiin, ettemme loukkaisi ketään, ei varastettaisi mitään ja että olisimme ystävällisiä paikallista väestöä kohtaan. Meidät vietiin harventamaan nuorta istutusmetsää. Meille annettiin kirveet ja me ryhdyimme työhön.

Me saimme sytyttää nuotion ja muutamat toverit löysivät jostakin perunoita, jotka isäntä oli pannut talven varalle. Peruna siellä tavallisesti varastoidaan suuriin aumoihin, jotka peitetään ensin paksulla kerroksella olkia ja olkien päälle pannaan maata. Joku löysi vanhan maitokannun, pani sen perunoita täyteen ja sitten nuotioon. Jonkin ajan kuluttua peruna oli valmista syötäväksi. Se tuoksui nuotiolta ja oli hyvin maukasta. Isäntä oli nähtävästi haistanut paistetun perunan miellyttävän hajun ja tuli luoksemme. Hän ei haukkunut meitä, vaan sanoi: "Jos tarvitsette perunaa tai jotain muuta, älkää ottako sitä itse, vaan tulkaa minun luokseni, ja minä annan teille. Meitä alkoi hävettää se, mitä olimme tehneet, ja lupasimme, ettemme tee sitä toiste.

Sitten tuli aika kaivaa tankkiestehautoja. Maanviljelijöiden peltojen poikki merkittiin linja. Linjan molemmilta puolelta otettiin ruokamulta pois, ja keskelle alettiin kaivaa neljän metrin levyistä ja kolmen ja puolen metrin levyistä kaivantoa alespäin 45 asteen kulmassa niin, että pohjalla luiskat kohtasivat. Yhden metrin syvyydellä tuli pohjavesi vastaan ja sitä oli pumpattava koko ajan pois.

Meidän työryhmämme tarjoutui pumppaamaan yöllä vettä, levätäkseen päivällä. Päällystö suostui siihen, ja me ryhdyimme toimeen. Päivisin olimme vapaita ja kävimme eri isäntien luona tekemässä töitä saadaksemme elintarvikkeita.

Elämä kävi siedettäväksi. Sunnuntaisin ei tehty työtä. Käytiin kirkossa, jonne meitä oli vieraanvaraisesti kutsuttu jumalanpalveluksiin. Jumalanpalveluksissa niillä lauletaan ja rukoillaan, mutta yksi pappi johtaa sitä kaikkea. Kotiin mennessään kaikki laulavat hengellisiä lauluja. Kaivosleirillä tehdyn työn ja alituisten pommitusten jälkeen olo täällä tuntui lepokodilta.

Samaan aikaan meidän ylitsemme lenteli valtavia määriä pommikoneita saksalaisia kaupunkeja pommittamaan, mutta meihin ne eivät koskeneet.

Kun olimme suorittaneet meille asetetut kaivuutyövelvoitteet, meidät lähetettiin taas kaivoksille. Jonkin aikaa viivyimme Halternin kaupungissa osoitteessa Weniamin Perepetshaew Bergbaueinsatz 21 Zeche Konsolidation, Haltern - Oberschule. Täältä minä kirjoitin viimeisen kirjeeni, eikä kirjeet enää kulkeneet ennen kuin sota oli lopussa, sillä olimme rintamavyöhykkeellä. Se oli 13. helmikuuta 1945.

Helmikuun 14 päivän yöllä 1945 englantilais-amerikkalaiset lentosotavoimat tekivät massiivisen pommitushyökkäyksen, jonka aikana kuoli noin 35000 Dresdenin kaupungin asukasta.

Suuriin kaupunkeihin Saksan länsi- ja itäosissa kohdistettiin suuret ilmaiskut, mikä nopeutti sodan loppumista ja Saksan täydellistä antautumista. Saksan armeijan asepuvun vöihin tehty teksti "Jumala kanssamme" ei auttanut. Jumala ei suojannut Saksaa sen ylpeyden ja pahojen tekojen takia.

Sen jälkeen kun pommitus oli hävittänyt leirimme sillä aikaa, kun me olimme työpaikoillamme kaivoksessa, meidät siirrettiin Gelsenkirhenin kaupugista Wanne-Eickelin kaupunkiin. Nämä Saksan länsiosassa olevat kaupungit ovat melkein vierekkäin. Maan alla olevat kaivostunnelit yhdistävät kaikki hiilikaivokset maanalaiseksi verkostoksi hätätapauksien varalta. Meidän leirimme perustettiin käyttämättömänä olleen kaivoksen 2/3 Unser Fritz Wanne Eiskel i/w alueelle.

Tämän kaivoksen alue oli valtava. Se sijaitsee noin 800 metrin etäisyydellä kaupungista. Koko alue oli ympäröity piikkilanka-aidalla ja vartiotorneissaan päivystivät konekiväärimiehet. Tämän kaivoksen alueella oli varastoja kaivosteollisuuden tarpeita varten ja jopa elintarvikkeille. Verrattain lähellä kaivoskuilua oli valtava lämpövoimalaitos, joka oli konservoitu otettavaksi tarvittaessa nopeasti käyttöön, mikäli sähköenergiaa tarvittaisiin.

Sähkövoima-aseman piippu oli valtavan korkea. Kaivos oli suljettu, koska sen nostokuilu oli 500 metrin syvyinen ja kaivoskuilut ulottuivat jo 800 metrin syvyyteen. Kaivos oli yksinkertaisesti vanhanaikainen ja sen laitteet kaukana nykyaikaisista.

Me jouduimme muuttamaan kaivoksen aputiloja asuintiloiksi, joihin meidän leirimme siirrettiin. Alueen vieressä kulki purjehduskelpoinen kanava ja sen yli Gelsenkirhenin kaupunkiin johtavalla tiellä oli rautasilta. Tätä tietä pitkin meitä vietiin vartioituina työhön ja työstä pois kaivokselta, jonka nimi oli: Konsolidation, Unser Fritz, Gelsenkirhen. Työnumeroni oli 5245.

Koko sen ajan, jonka olimme tämän leirin alueella, mielessäni oli ajatus laatia pakosuunnitelma tältä leiriltä, syystä että ennemmin tai myöhemmin tämä alue tulisi häviämään lentopommituksissa täysin. Alueelle oli jo pudonnut noin 15 isoa pommia ja palopommit sen lisäksi. Pommiräjähdykset olivat jo pahasti vaurioittaneet rakennusta, jossa me olimme. Ikkunaraamit olivat lentäneet paikoiltaan ja lasit olivat muuttuneet pieniksi sirpaleiksi.

Palattuamme Ahausin kaupungista, missä me olimme olleet kaivamassa tankkiesteitä, elämämme muutettiin täysin kuolemaantuomittujen orjien elämän kaltaiseksi, uhrieläimiksi, joiden elämällä yritettiin pelastaa maailman julmin fasistinen diktatuuri tuholta.

UUDESTAAN KAIVOKSESSA "2/3 KONSOLIDATION UNSER FRITZ" GELSENKIRHENIN KAUPUNGISSA

Olimme taas piikkilangalla ympäröidyssä leirissä tehovalvonnan alaisina. Neljän kuukauden oleskelu tankkiestehautoja kaivamassa Hollannin rajan tuntumassa tuntui meiltä menneen yön unelta. Taas raskasta työtä kaivoksessa, leirielämä mitä ankarimman komennon alaisuudessa ja vartijoiden mielivalta täyttivät ruumiillisen ja sielullisen kärsimyksen mitan. Me näimme vain taivaan lintujen ja pilvien olevan vapaita. Pilvet purjehtivat hiljaa yllämme pudottaen sadepisaroita kuin kyyneleitä, meidän kovaa osaamme murehtien. Öiseen aikaan, melkein joka toinen tunti ilmahälytyssireenit soivat läpitunkevasti, varoittaen ilmassa havaituista pommikoneista. Silloin meidät kaikki ajettiin kellaritilaan, ei sen takia, että säästyisimme pommeilta, vaan enemmänkin siksi, etteivät leirin asukkaat ryöstelisi kaupungin asukkaita tai ruokatavarakauppoja, mitä aiemmin oli tapahtunut ilmahälytyksen aikana.

Näinä hälyttävinä hetkinä, hellityn elämäntoivon lisäksi mieleen tulivat tällainen laulu:

Huuda minua avuksesi,

Se on Jumalan kutsu,

Huuda minua hädän keskeltä.

Huuda häntä avuksesi,

Kun pilvet kiitävät,

Ja rajumyrsky tiivistää pimeyden…

(gusli, Kimbaly No1, sivu 311).

Se oli ainut oikea ja virheetön tie kutsua Häntä, josta meidän elämämme riippui, kaikista vaaroista ja kaikesta hädästä huolimatta.

Eräänä päivänä, kun olimme menossa kaivokseen, kun hälytyssireenit alkoivat soida. Sillä hetkellä me olimme ylhäällä, rautaisella laiturilla, josta kaivosmiehet siirtyvät kaivoshissiin kaivokseen laskua varten. Ilmahälytyksen ajaksi hissikopin nostokoneet oli pysäytetty. Kuin korkeasta tornista saimme katsella kaupunkia, joka näkyi edessämme kuin korkeasta tornista. Me aloimme odotella, milloin hälytys päättyy, laskeutuaksemme työpaikoillemme kaivokseen. Sillä kertaa me jouduimme olemaan todistamassa järkyttävää näkyä, jonka näimme omin silmin, ja joka jäi muistiin koko elämän ajaksi.

Korkealta paikaltamme näkyi hyvin selvästi, kuinka horisontin takaa suoraan kaupunkia kohti kohosi pilven lailla lukematon määrä pommikoneita Raskaasti lastattujen pommikoneiden pahaa ennustava jyrinä kasvoi jokaisella hetkellä. Lentokonemuodostelman edessä räjähti valtava raketti, joka muodosti paksun pilven mustaa savua. Vielä pudotessaan maata kohti raketti jätti jälkeensä paksun, mustan savujuovan. Se putosi erään tehtaan piipun luo. Raketin putoaminen oli kuin merkki pommittajille, josta alueen pommitus alkoi.

Kyseinen alue oli Gelsenkirhenin kaupungin keskustaa. Melkein samalla hetkellä kauniiden rakennusten päälle varisi ilmasta tuhansia pommeja ja kymmeniä tuhansia palopommeja. Maa tärähteli ja vapisi. Mustaan savuun kietoutuneessa kaupungissa kaikki jyrisi ja kolisi. Kauhea musta savuvana ja korviahuumaavat pommien räjähdykset lähenivät meitä vastustamattomasti. Päällemme alkoi sataa pommeja ja palopommeja kuin suuria sadepisaroita ja rakeita niiden joukossa. Meidän alapuolellamme paloi varasto, jossa säilytettiin kaivoksen tukipölkkyjä.

Iskeytyessään metalliseen lattiaan palopommeista lähti ääni ja lämpö, joka pani vaatteet savuamaan. Räjähtelevien pommien jatkuva pauke ja musta savu tunkeutui hengitykseen. Tuhannet pommin sirpaleet lentelivät yllämme ja paukkuivat allamme olevaa lattiaa vastaan. Nostokuilusta tulevien hiilivaunujen purkamista varten rakennetun lattian paksuus suojasi meitä pommin sirpaleilta.

Näytti siltä, että kaupunkia kohdannut meluisa ja järkyttävä rangaistus kävi yli sen tuomion, joka kohtasi raamatullisia Sodoman ja Gomorran kaupunkeja. Kymmenet tuhannet ihmiset, ikään katsomatta siirtyivät toiseen maailmaan tullakseen Jumalan tuomioistuimen eteen riippumatta siitä, halusivat he sitä tai ei.

Aikahidasteisten pommien räjähtelyä jatkui vielä kauan. Miljoonat maahan palaavat sirpaleet ikään kuin lauloivat hautajaismusiikkia niille sieluille, joiden ruumiiden päälle ne varisivat. Kaikki kallein, kaikki kauniit talot ja kaupungin rakennelmat muuttuivat raunioiksi ja roskaläjiksi, joiden keskellä muodottomaksi runneltujen ihmisten ruumiit ja avuttomat, verta vuotavat haavoittuneet makasivat. Sodan julmuus on juuri sitä, mitä profeetta Jesajan kautta on ilmoitettu:

Rukouksemme siitä, että Jumala varjelisi henkemme, tuli kuulluksi. Se, että jäimme eloon helvetillisen tulen navassa oli meille suuri ihme. Me kiitimme Jumalaa hänen suuresta laupeudestaan meitä kohtaan ja lupasimme palvella häntä puhtaalla ja tahrattomalla omallatunnolla.

Kaikesta siitä, mikä oli tuhoutunut, korjattiin rautatie käyttökuntoon, sillä saksalaisten mielestä vain rautatie oli luotettava kuljetusväline kaupunkien välillä. Nyt me jouduimme rautatieasemalle korjaamaan rautatieverkon vaurioita. Me täytimme räjäytyskuoppia. Pommit olivat panneet kaikki rakennukset maan tasalle. Meidän vieressämme teki työtä ryhmä sotavankeja, jotka tekivät vaarattomaksi aikapommeja sekä niitä, jotka syystä tai toisesta olivat jääneet suutareiksi. Kuolemanvaara siinä työssä oli jatkuva.

Kerran meidän vieressämme pommeja vaarattomaksi tekevien sotavankien ryhmä kaivoi esiin ja veti ylös noin 200 kilon painoisen pommin. He panivat sen kiskojen väliin ja yksi sotavanki istui pommin päälle, iski suurella avaimella sytyttimen hanaan, kiersi sytyttimen nopeasti auki ja veti aikapommin sytyttimen ulos. Sytytin oli noin puolen metrin pituinen. Hän heitti sen eteensä noin puolen metrin päähän, mutta se räjähti jo ilmassa. Jos hän olisi viivästynyt vain pari sekuntia, ei kukaan meistä olisi jäänyt eloon. Vartija, joka aina piti automaattikonepistoolia ampumavalmiina, lankesi säikähdyksestä maahan. Hän oli noin viidentoista metrin päässä kuolemanvaarallista työtä tekevistä vangeista.

Englantilais-amerikkalaiset tiedustelukoneet pitivät jatkuvasti silmällä rautateiden korjauksen edistymistä. Heti, kun me saimme pommikuopat täytetyiksi, tuli paikalle muutamia pommikoneita pommittamaan nämä paikat uudestaan keskellä kirkasta päivää.

Kun saattovartio vei meitä työn jälkeen leirille, meille ei useinkaan annettu mitään syötävää. Elämä kävi sietämättömäksi ja vaaralliseksi. Joskus meidät lähetettiin kaivoikseen työhön, toisinaan korjasimme rautateitä. Me kuljimme aina vartioituina, ettei kukaan olisi paennut.

Kerran ehdotin salaa Pavel Tshaikalle, kuoronjohtajallemme, ja Ivan Akimenkolle, taitavalle veljelle, pakoa leiriltä päästäksemme Hollantiin, niille paikoille, missä olimme kaivaneet tankkiesteitä. Veljet suostuivat. Me aloimme valmistautua pakoon.

Leirillämme oli yksi insinööri. Häntä kutsuttiin nimellä "diese man", tämä mies. Hän sai hankituksi saksalaisen seutukunnan kartan. Siitä me saimme tietoa ja tukimme niitä kaupunkeja, joiden kautta me saattaisimme lyhintä reittiä hakkiutua Hollantiin, Ahausin kaupunkiin. Me säästimme kaksi leipäannosta matkaa varten ja sitten sanoimme veljille, että me lähdemme leiriltä, koska pitempään viipyminen sillä oli sietämätöntä ja hengenvaarallista.

Veljet tietenkin tulivat murheelliseksi ja sanoivat: "Kaikki karkurit, jotka saadaan kiinni, niin kuin hyvin tiedetään, viedään keskitysleireille. Turvautuminen karkaamiseen on riskialtista puuhaa. Kuinka voi päästä karkuun, ja minne mennä, kun joka puolella on poliisivartioasemia kaikkien teiden varsilla ja jokaisen kaupungin ympärillä? Se oli katkera totuus. Leiriltä karkaamista maailman julmimman sotilasvallan, Suur-Saksan olosuhteissa ei voinut ajatellakaan kuin heittäytymällä Jumalan suuren laupeuden varaan. Saksan sotajoukkojen Stalingradin luona kokeman tappion raivostuttamalta Hitlerin rautaiselta lailta ei voinut odottaa minkäänlaista laupeutta, ja vielä vähemmän armeliaisuutta…

Sielu tuntee ennakolta ja tajuaa kaiken sen, mutta sisällä palaa jokin tuli, joka polttaa pois kaiken epäilyn ja pelon, vie eteenpäin kohti jotakin tuntematonta. Veljille me vastasimme: "Pakeneminen on tietysti kovin vaarallista, mutta me toivomme ja luotamme Jumalan suureen laupeuteen".

"Entä tapaatteko te uskovia jossakin?" kysyivät veljet.

"Kyllä. Se on tärkein asia meidän elämässämme, että tapaamme uskovia ja että meillä on yhteys heidän kanssaan kaikkina elinpäivinämme."

"Toivotamme koko sydämestämme teille sellaista onnea.. Näkemiin… Herra teitä varjelkoon…"

Koska Hitlerin vallankäytön raivokkuutta ei ihmisjärjellä voi mitata, heitin henkilöllisyyskortin menemään. Siihen oli kirjoitettu: "Tämän haltijalle sallitaan meno ulos ainoastaan työn takia". Jonkun aikaa töissä osoitettu teeskennelty ahkeruus oli karkaamishetkellä menestyksen avain.

PAKO LEIRILTÄ

Lopultakin englantilais-amerikkalainen armeija avasi toisen rintaman, mutta liikkuminen sen suuntaan tuli entistä vaarallisemmaksi. Ranskan rannikkolinjan valtaamisessa kuoli noin 25.000 englantilais-amerikkalaisen armeijan sotilasta. (se on suurin piirtein yhtä paljon, kuin mitä neuvostoarmeijan sotilaita kuoli Berliinin valtauksessa). Saksan sotajoukkojen puolella kaatuneita oli sitäkin enemmän, koska Hitler oli antanut käskyn seisoa paikallaan kuolemaan saakka sallimatta englantilais-saksalaisten joukkojen tunkeutumista Ranskan alueelle. Rynnäkkö Ranskan sillanpääaseman valtaamiseksi Ranskan rannikolta lähestyi.

Rynnäkkö alkoi yöllä. Amerikan tehokas lentoase ilmestyi vastustajan ylle. Saksalaiset valmistautuivat murskaamaan sen, mikäli se yrittäisi pudottaa laskuvarjojoukkoja heidän kimppuunsa. Hetken koittaessa englantilais-amerikkalainen ilmavoimien lentokoneista irtautui lukematon määrä kaikenlaista sotakalustoa ja sotilaita laskuvarjojensa varassa kohti maata.

Saksalaiset avasivat epätoivoisen tulen kaiken tyyppisillä aseilla. Mutta ilmasta pudotettu tekniikka ja miesvoima osoittautui pelkiksi kuvatuksiksi - räjähdysaineilla täytetyiksi sotakaluston ja sotilaiden näköismalleiksi, jotka maahan osuessaan kylvivät kuolemaa ympärilleen. Amerikan lentovoimat laskivat vihollisen alueelle vielä toisen kerran samanlaiset "laskuvarjojoukot". Saksan armeijan vastatuli oli nyt paljon heikompaa. Joukot joutuivat hämmennyksiin ja paniikki sai valtaa. Kolmannet laskuvarjojoukot olivat jo todelliset, mutta sille saksalaiset tekivät enää vain vähäistä vastarintaa. Sillä aikaa Ranskan rannikolla laskuvarjojoukkojen avuksi kiiruhti englantilais-amerikkalaisen armeijan sotalaivasto sotilaat ja tekniikka mukanaan. Näin alkoi Ranskan vapautus sitä miehittävästä Saksan armeijasta, jonka jälkeen alkoi joukkojen hyökkäys Saksaan.

Maaliskuun 26 päivänä vuonna 1945 koitti päivä, jolloin me uskalsimme suorittaa hengenvaarallisen paon leiristä. Aikaisin aamulla me otimme portilta numeromme ja lähdimme aseistetun vartijan saattamina työhön ja käännyimme piikkilanka-aidan suuntaan, jonka vieressä aikaisemmin oli ollut valtavia koiria.

Onneksemme sinä aamuna oli sankka sumu. Muutamassa sekunnissa me pääsimme läpi piikkilankaesteistä ja olimme vapaalla jalalla. Hämmästyttävä ja outo tunne, jota emme koskaan aikaisemmin olleet tunteneet, valtasi meidät. Yksi pelokas ajatus vaati meitä palaamaan takaisin, ja toinen sanoi: "Eteenpäin vain kohti aiottua päämäärää". Sisäinen taistelu oli niin kova, ettemme tienneet, mitä tehdä. Syvässä hädässämme huusimme Jumalan puoleen: "Herra, auta meitä". Sitten me lähdimme Ahaun kaupungin suuntaan ennakolta selvittämäämme reittiä pitkin päästäksemme Hollannin puolella olevaan Gronaun kaupunkiin.

Näin me lähdimme Wanne-Eichelin kaupungista tiheän sumun suojassa Jumalan avulla pääsimme Reclinghausenin ja Zinzenin läpi ja saavuimme Halterniin. Halternin kaupunkia oli juuri pommitettu ja aikapommit räjähtelivät siellä vielä. Talot olivat tulessa. Koulu, jossa me olimme joskus yöpyneet oli myös tulessa. Koulun vieressä oli muutama poliisi, jotka johtivat koulun omaisuuden ja varusteiden pelastusoperaatiota. Ettei meitä epäiltäisi, me poikkesimme sinne ja aloimme kantaa ulos pöytiä, tuoleja ja muita kalusteita kunnes savu esti meiltä työnteon. Poliisit kutsuivat meidät silloin luokseen ja sanoivat: "Odottakaa tässä. Älkää menkö mihinkään". No niin, me ajattelimme, näin me jouduttiin suoraan poliisin käpäliin. Jonkin ajan kuluttua meidän luoksemme tuli henkilö ja antoi meille leivän kullekin. Poliisit kiittivät meitä työstä ja päästivät menemään. Meidän oli vaikea uskoa, mitä meille oli tapahtunut. Meistä tuntui, että tällaista tapahtuu vain unessa tai Jumalan varjeluksesta.

Päivä oli joutumassa iltaan. Sinä päivänä olimme kävelleet noin 40 kilometriä. Jatkettuamme vielä vähän väsyttävää kulkuamme, me käännyimme tietä metsään Lafezumin kylän takana yösijaa etsimään. Yö oli kylmä ja me palelimme aika lailla. Jo varhain aamulla me olimmekin jo Dylmenin kaupungin lähistöllä, noin 15 kilometrin päässä. Kun olimme vielä noin 6 kilometrin päässä kaupungista me kohtasimme hyvin paljon ihmisiä, jotka rattaineen ja polkupyörineen kiiruhtivat meitä vastaan. Me emme ymmärtäneet mitään siitä, miksi ihmisiä oli niin paljon ja mihin he kiiruhtivat. Sitten selvisi, että nämä ihmiset olivat menossa pommituksia pakoon, jotka olivat kestäneet jo kaksi päivää, ja joita oli odotettavissa kolmantenakin päivänä.

Lähestyessämme kaupunkia me näimme sen olevan melkein kokonaan raunioina. Vain yhdellä laidalla oli vielä valkoisia taloja, ikkunat rikki niissäkin. Kaupungin sisääntuloväylän suulla seisoi poliiseja, mutta ne eivät meitä pidättäneet, koska me tapasimme siellä yhden venäläisen työntekijän, joka pyysi meitä viemään kahdet kärryt tavaroineen ehjäksi jääneeseen taloon. Sitten se työntekijä antoi meille hyvää ruokaa ja me lähdimme etsimään yösijaa.

Me löysimme heinäkasan, jonka päällä oli katto. Me kiipesimme kasan päälle ja kävimme makuulle. Selälläni maatessa näin ylhäällä suuren aukon, ja aukon kohdalla maassa syvän kuopan. Huusin heti: "Veljet, meidän allamme on pommi!" Me laskettelimme alas heinäkasan päältä kuka mitenkin, sillä pommi saattoi olla aikapommi ja räjähtää millä hetkellä tahansa. Käveltyämme vielä noin viisi kilometriä, me löysimme pellolta ladon. Me revimme kuivaa heinää ja kävimme levolle. Oli tullut jo pimeää. Yövyttyämme ladossa me aikaisin aamulla 28.maaliskuuta 1945 kävelimme Kosfeldin kaupungin suuntaan. Kun olimme noin kilometrin päässä kaupungista, me pysähdyimme. Eteemme aukeni arvoituksellinen näkymä. Horisontin takaa nousi kuin leveä, valkoinen pilvi. Sen muodosti lukematon määrä pommikoneita, jotka päästämänsä savuverhon suojassa hitaasti lähestyivät meitä.

Äkkiä ne muuttivat suuntaa ja ottivat kurssin kohti Kosfeldin kaupunkia, jonka kautta meidän reittimmekin kulki. Muutamassa minuutissa kaupunki peittyi mustaan savuun ja muuttui raunioiksi, joiden keskellä valtavat tulipalot riehuivat. Me katselimme tätä näkyä noin kilometrin päästä kaupungista. Olimme paikoillamme vielä viitisentoista minuuttia, mutta päätimme sitten jatkaa matkaamme kaupungin halki Hollannin suuntaan.

Kaupungin reunassa meidän puolellamme olevat talot olivat jääneet koskemattomiksi. Kaupunki oli hyvin kaunis. Kaupunkiin johti rautatie neljästä suunnasta. Vasemmalla puolella, joen suunnalla oli pommisuoja. Sen päälle oli kaatunut suuria tiilitalon kappaleita ja teräsbetonirakenteiden palasia. Sieltä kantautui pommisuojaan elävältä haudattujen ihmisten kauheaa parkua. Ihmiset tukehtuivat hapen puutteesta pommisuojaan. Säälimme heitä, mutta me olimme voimattomia heitä auttamaan. Aina silloin tällöin aikapommien korviahuumaavat räjähdykset uhkasivat henkeämme ja löivät korvamme lukkoon. Jatkoimme matkaa raunioiden keskellä.

Olimme kulkemassa kaksikerroksisen talon ohitse. Talo oli tehty tiilistä, mutta siitä oli kuin leikattu toinen puoli pois ja heitetty jonnekin. Toisen kerroksen lattialla oli pöytä, jonka ympärillä istuu perhe, mutta perheen pää makaa taipuneena, käsi riippuen, tiilikasan päällä asentoonsa jäykistyneenä. He olivat kaikki kuolleita. Menemme eteenpäin. Katu on peittynyt raunioiden alle ja raunioiden välissä näkyy kuolleiden ruumiita, miehiä ja naisia. Pistävä savu oksettaa. Edessä palaa kaksikerroksinen talo. On niin kuuma, ettei sen ohi voi kulkea. Käännymme erään talon entiselle pihalle. Oven edessä on syvä kuoppa jonka pohjalla on kattotiiltä ja laudan kappaleita. Ovi on raollaan.

Menemme sisään huoneeseen, joka on ollut jalokiviliike ja kellosepän työhuone. Ketään ei näy. Kaapeissa, laatikoissa ja hyllyillä on kaikenlaisia kalleuksia, kultaisia kelloja, taskuherätyskelloja, kaikenlaisia kultaisia koriste-esineitä ja jalokivikoruja. Pavel ja Ivan tarkastelevat niitä ja panevat jotakin taskuunsakin, mutta minä menen hetkeksi ymmälleni ja ajattelen: "Varmaan Jumalan on lähettänyt meille Egyptin aarteet palkaksi töistämme ja vaivoistamme" kun kuulen tiukan, vaativan ja käskevän äänen: "Lähtekää heti pois täältä".

Katsahdan ympärilleni. Ketään ei näy. Ajattelen, että olenkohan minä nyt nähnyt olemattomia, vai mitä, kunnes yht'äkkiä tajuan: Jumala varoittaa meitä! Huudan heti: "Ivan! Pavel! Heittäkää heti kaikki pois! Heti karkuun täältä!" Siinä samassa me jo hyppäämme ulos siitä huoneesta ja astelemme vilkkaasti pihan poikki toiselle kadulle. Kun olemme ottaneet noin 50 askelta, tunnemme jaloissamme kovan tömäyksen ja kuulemme maan alta vaimean paukahduksen. Käännymme katsomaan, Paikalla, jossa hetki sitten vielä seisoi kellosepän kauppa, näkyy nyt valtava, musta savupatsas. Kun savu hälveni, näkyi talon paikalla räjähtäneen aikapommin jättämä syvä kuoppa. Ivan Akimenko meni tainnoksiin ja kun me Pavelin kanssa kannoimme ja herättelimme häntä, hän sanoi: "Sanokaa minulle, oliko se unta vai totta?" Vastasin, että totta se on, ei sellaista unissa nähdä.

Siitä hetkestä alkaen, olen minä sitten missä tahansa, minä aina kulta- ja jalokivikoruja nähdessäni minä aina muistan tuon auktoritäärisen, käskevän äänen: "Lähtekää heti pois täältä". Se käy yksiin Jeesuksen Kristuksen sanan "Älkää kerätkö itsellenne aarteita maan päälle" kanssa. Kun olimme kulkeneet hetken aikaa eteenpäin, kuulimme lentokoneiden jyminän. Samaan aikaan tiellä ajoi kovaa vauhtia iso ryhmä saksalaisia sotilaita moottoripyörillään, jotka nähtävästi olivat menossa pelastamaan pommituksissa henkiin jääneitä kaupunkilaisia.

Muutamia pommikonelaivueita erkani saattueesta kylvääkseen pommeja sotilaiden päälle. Me olimme melkein sen tien vieressä, mitä pitkin sotilaat moottoripyörillään kiitivät eteenpäin. Me ehdimme käydä maahan. Maata ja kiviä lensi päällemme. Tuhannet sirpaleet vihelsivät yllämme, mutta sotilaat eivät olleet kuulleet pommikoneiden jyminää moottoripyöriensä aiheuttaman melun takia. Räjähtävien pommien paineaallot heittivät heidät kaikkiin suuntiin. Me selvisimme pienin mustelmin ja jatkoimme nopeasti matkaa Ahausin kaupunkiin päin.

Kuljettuamme noin 10 kilometriä, me tapasimme vastaantulevia ihmisiä. He kertoivat, että Hollannin rajan lähellä sijaitseva Ahausin kaupunki on hävitetty maan tasalle. Meidän toivomme löytää väliaikaista suojaa siitä kaupungista hävisi lopullisesti. Harhaillessamme tässä maassa olimme joutuneet sellaiseen umpikujaan, ettemme tienneet, mitä nyt olisi tehtävä. Neuvoteltuamme keskenämme me päätimme jäädä paikoillemme ja pyytää leipää kylistä tekemällä töitä maatalojen isännille. Kerran me osuimme Gestapo-sotilaan kotiin, mutta jollakin Jumala pelasti meidät sieltä kuin ihmeen kautta. Talon emäntä sanoi vain: "Älkää pelätkö, se on minun poikani…"

POLIISI PIDÄTTÄÄ MEIDÄT JA LIITTÄÄ PAKOLAISRYHMÄÄN

Meillä oli puolentoista kilon leipäkortti. Yksi emäntä lähetti meidät kauppaan ostamaan leipää. Me menimme lähimpään kylään kauppaa etsimään. Kauppareissulla poliisi pidätti meidät ja vaati nähdä henkilöllisyyspapereita. Sellaisia meillä ei ollut, ne me olimme heittäneet menemään kaiken varalta, ettei meitä lähetettäisi takaisin kaivoksille. Poliisi vei meidät esikuntaan, toiseen kylään neljän kilometrin päähän. Hän kirjoitti ylös meidän sukunimemme ja kysyi, mistä olimme paenneet. Sitä emme kertoneet, mutta kerroimme totuuden mukaisesti, että meidän työpaikkamme on täysin tuhoutunut pommituksissa. Hän määräsi, että meille on annettava ruokaa. Meille tuotiin leipää ja kahden ruokalajin päivällinen. Söimme itsemme kylläiseksi ja hän lukitsi meidät latoon, missä oli olkia. Ennestään ladossa oli jo noin 15 karkulaista.

Illan suussa ladon ovi avattiin. Lähdettiin vartijoiden saattamina marssille. Olimme kävelleet noin kolme tuntia, kun meidät taas työnnettiin latoon, jossa jo ennestään oli paljon venäläisiä pakolaisia. Latoon oli levitetty olkia nukkumista varten. Toisessa ladossa oli noin sata hollantilaista. Näin vietimme noin neljä päivää, ruokaa tuskin ollenkaan. Viidentenä päivänä meitä lähdettiin ajamaan Shoppingenista eteenpäin.

Matkalla meihin liittyi hyvin iloinen ja puhelias poika. Hän kertoi meille olevansa leiriltä karannut sotavanki, jonka poliisi oli saanut kiinni. Meitä oltiin viemässä keskitysleiriin.

Hän sanoi meille: "Veljet. Yrittäkää pelastautua keinolla millä hyvänsä, sillä jos joudutte piikkilangan taakse, ei sieltä pääse ulos kuin krematorion piipun kautta".

Hän säikäytti meidät toden teolla, mutta kun me aloimme etsiä häntä, ei häntä enää ollut. Hän oli hävinnyt uudestaan salaperäisellä tavalla.

Meidät vietiin Rainen kaupunkiin. Siellä oli jo noin tuhat henkilöä. Meidät sijoitettiin pommituksissa ehjäksi jääneeseen taloon. Aamulla meidät järjestettiin 200 henkilön rivistöiksi ja meitä lähdettiin taas vartioituna viemään eteenpäin. Ruokaa ei annettu minkään laista. Vartijat vaihtuivat, mutta meitä vain ajettiin eteenpäin jo toista vuorokautta. Vasta nyt me ymmärsimme, että se sotavanki oli oikeassa.

Se leiri, kuten myöhemmin saimme tietää, oli Oranienburgin kaupungissa. Leirin nimi oli Keskitysleiri Sachsenhausen. Se oli kaikkein verisimpien saksalaisten Euroopan kartalle jättämien paikkojen joukossa. Sen kymmenen vuoden aikana, jonka se ehti toimia, seillä hävitettiin noin 200.000 ihmistä. Oranienburg sijaitsee Brandenburgin seudulla.

Vuoden 1946 lopulla minun onnistui käydä tuossa keskitysleirissä. Tarkasteltuani kaasukammiota, kiduskammiota, krematorion uunia, korkeaan jännitteeseen kytkettyä sähköaitaa on vaikea uskoa, että ihminen, järkevä olento, voi keksiä sellaista pahaa.

Olo paikalla tuntui kauhean painostavalta. Ikään kuin tuhannet kuolemaan tuomitut sielut huutaisivat pelastusta helvetin tuskasta. Olisiko kohtalon arpa heittänyt minutkin tänne? Unohdin, että minulla oli valokuvauskone mukanani, enkä käyttänyt sitä.

#068

#069

Vuonna 1946 olin tällä leirillä käymässä sotilasyksikköni komentajan majuri Zubkovin kanssa.

#070

Liite. Lainaus lehdestä Our Days (Meidän päivämme) N:o 1759.

#071

On vaikea uskoa, että näiden natsiarmeijan upseerien ja sotilaiden sotilaspukujen alla sykkii ihmissydän…

Hampaisiin asti aseistautuneena he lähettävät keskitysleireille kaikki epäilyttävät henkilöt, sekä jokaisen hebrealaisen: lapset, isät, äidit, isoisät ja isoäidit, etteivät nämä enää koskaan näkisi vapautta ja kadottaisivat eloonjäämisen toivon.. Tällä tavalla elämästä poistui noin 6 miljoonaa ihmistä…

#072

## Kuva

Fasistisen Saksan natsien yli ihmisjärjen käsityskyvyn meneviä ja raaimmillekin eläinluonnollekin vieraita julmuuksia….

Kuvissa: Fasistihallinnon kaatumisen jälkeen keskistysleireillä ampumalla ja kaasukammioissa teloitettujen uhrien ruumiita

## Kuva Belsenin keskitysleiriltä. Huhtikuu 1945.

#073

UUSI PAKO ENGLANTILAIS-AMERIKKALAISEN RINTAMAN SUUNTAAN

Nyt meillä ei enää ollut mitään epäilyksiä siitä, että saksalaiset eivät keksi meille muuta käyttöä, kuin ajaa meidät keskitysleirin piikkilanka-aidan taakse. Meillä oli vain yksi ajatus: Karkuun, ja mitä pikimmin. Päivällä tämmöisen hankkeen toteutus oli mahdotonta, ja yöllä oli tehostettu vartiointi. Aikaisin aamulla, kun uneliaisuus pyrki voittamaan saattovartion, meidän onnistui eräässä mutkassa sukeltaa pensaisiin ja meidän suureksi onneksemme vielä vartioilta huomaamatta.

Me olimme taas vapaina. Tuntui, ettei meidän onnellamme ole rajoja. Mutta miten vaarallista tämä vapaus olikaan! Teklenburgin alueen vuoret kätkivät varjoihinsa monenlaisia yllätyksiä. Tien vieressä olevien pensastojen läpi tunkeutuessamme kuulimme raskaasti lastatun auton äänen. Me piilouduimme pensaikkoon, ei kovin kauas tiestä. Meidän ohitsemme kulki tiellä valtava auto, jonka perävaunu oli peitetty pressulla. Pressuun oli kauniisti maalattu pieniä kuusia. Äkkiä auto pysähtyi meitä vastapäätä ja siitä hyppäsi ulos kaksi ihmistä, jotka juoksivat poispäin meistä. Toisella oli selässään kela, josta hänen juostessaan purkautui sähköjohtoa ja toinen kantoi käsissään jonkinlaista esinettä. Samaan aikaan korjattiin pressu pois, ja näkyviimme ilmestyi näky, jota emme vielä koskaan olleet nähneet näin läheltä.

Hengitystä pidätellen katsoimme valtavaa sylinterinmuotoista, pitkulaista esinettä, jonka kärki oli kartion muotoinen. Aivan ylhäällä esinettä kiersi kaksi mustaa raitaa, toinen ylempänä ja toinen sen alla. Kartiomainen esine kohosi hitaasti ylös noin 45 asteen kulmaan. Kun se pystähtyi, se heilahteli vähän vasempaan ja oikeaan, kunnes pysähtyi muutamaksi sekunniksi paikalleen. Sitten se jyrähti niin, että räjähdysaalto heitti meidät kohtalaisen pitkälle, ja ylhäältäpäin tuhansien ukkosten tavoin meitä alkoi painaa valtavalla voimalla maata vasten kuuma savupilvi. Hetkeen emme voineet ollenkaan ymmärtää, mitä meidän ympärillämme tapahtuu.

Kun sumu hälveni, oli auto jo hävinnyt jonnekin, mutta ylhäällä näkyi savujuova ja taivaalle nouseva raketti, jonka me arvasimme olevan FAU-2. Raketin aiheuttaman melun säikyttäminä ja kuurouttamina me aloimme nopeasti laskeutua vuorelta. Kuljimme tiheiden pensastojen läpi, joiden päälle oli heitetty Hitlerin armeijan sotilaiden ja upseerien vaatteita. Vuoren rinteelle saksalaiset olivat asentaneet liekinheittimiä ja rakentaneet konekivääripesäkkeitä koko tien pituudelta. Näkyi, että he odottivat englantilais-amerikkalaisten sotajoukkojen tuloa. Raketin melun kuurouttamina ja säikyttäminä me olimme unohtaneet kaiken varovaisuuden ja laskeuduimme vuorelta suoraan leveää tietä pitkin, minkä toisella puolella oli metsää ja toisella puolella leveä laakso.

Äkkiä me kuulimme lentokoneiden jyminän. Me katsahdimme ylöspäin. Ilmassa oli kaksi englantilaista syöksypommittajaa. Ne alkoivat nopeasti laskeutua peräkkäin, laskeutuakseen tielle, jota pitkin me kuljimme. Kun ne olivat meistä noin viidenkymmenen metrin päässä, me hyppäsimme syrjään antaaksemme niille mahdollisuuden laskeutua olettaen, että he haluavat kysyä meiltä jotakin. Sillä sekunnilla meitä alettiin tulittaa etummaisen koneen ja sitten sen takana seuraavan koneen isokaliiberisella konekiväärillä siiven molemmilta puolelta. Maa pöllysi jalkojemme alla ja sivulla räjähtävien ammusten nostattamana.

Lentokoneet ottivat nopeasti korkeutta, tekivät kuolemanlenkin ja ilmestyivät uudestaan päällemme. Me ymmärsimme, että nyt ne pudottavat päällemme pommeja ja juoksimme nopeasti metsään ja piilouduimme pensaikkoon. Ne pyörivät vielä päällämme, mutta eivät pudottaneet pommeja. Vasta silloin me ymmärsimme, etteivät saksalaiset olleet koskeneet meihin siksi, että lentäjät näkivät raketin savuvanan, ja tulevat itse hoitamaan meidät pois päiviltä luullessaan, että me olemme laukaisseet raketin.

Laakso päättyi sen poikki kulkevaan tiehen, joka vei pieneen kaupunkiin. Kaupungin edustalla näimme paljon rautaisia tankkiesteitä ja valtavan teräsbetonisalvan, joka oli valmiina vieritettäväksi tielle tankkien kulkua estämään. Ymmärsimme, että kaikki on valmistettu lähestyvän rintaman puolustustaisteluita varten.

Päätimme yöpyä metsässä. Kaukaa kuului tykkien jymähtelyä ja konetuliaseiden ääniä. Metsässä oli saksalaisten naamioituja rintamajoukkoja. Kerran me kävelimme suoraan kohti sotilasta, joka vartioi sotilasyksikköä. Oksien risahtelu paljasti meidät ja sotilas koirineen heti kuuli, että joku lähestyy häntä. Me jähmetyimme paikallemme kauhusta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla meidän suuntamme. Odotettuamme jonkun aikaa me huomasimme, että sotilas torkkuu nuotion ääressä, jolloin me vähin äänin siirryimme kauemmas. Oli melkein mahdotonta kulkea eteenpäin tulematta paljastetuksi.

Kun me lähestyimme Lienenin kylää, alkoi meitä tulittaa konekivääri metsän suunnasta, alle kilometrin etäisyydeltä. Kuulat lensivät viheltäen ja räpisten joskus yli, joskus sivulta ohi tai osuivat edessämme maahan. Kun konekivääri vaikeni, meidän yllämme alkoivat räjähdellä kranaatit, joiden sirpaleet varisivat runsaina ympärillemme.

Rintamaelämän kuolemanpelko valtasi meidät niin, että vain Jumala voi siitä vapauttaa. Eteenpäin ei voinut liikkua. Me päätimme pyytää päästä jonkun maalaisisännän luo. Kukaan ei ottanut vastaan. Kaikki olivat pelon vallassa. Lopulta eräs iäkäs isäntä suostui ottamaan meidät vastaan, mutta vain sillä ehdolla, että me todistamme amerikkalaisille, että hän on hyvä ihminen, eikä ole kohdellut ketään pahoin. Me suostuimme ehtoihin. Meitä oli kolme: Pavel Tshaika, Ivan Akimenko, minä sekä vielä kaksi hollantilaista. Isäntä antoi meille illallista ja teki illallisen jälkeen pedin lattialle keittiötä vastapäätä olevaan huoneeseen. Me kävimme maaten.

Emme ehtineet vielä nukahtaa, kun isännän taloon ryntäsi 13 miehen vahvuinen Saksan armeijan SS-joukkojen rintamakarkureiden rankaisupartio. Sotilaat kävivät itse pöytään ja käskivät isäntää tuomaan ruokaa pöytään. Isäntä sanoi: "Hyvät ystävät. Rintama kulki yli ja vei minulta kaikki ruokavarat". Ryhmän komentaja otti automaatin selästään ja huusi: "Seinän eteen seisomaan! Niinkö sinä vastaat meille, isänmaan puolustajille? Nyt minä ammun sinut!" Isäntä nosti kädet ylös ja sanoi: "Rakkaat ystävät. Minä ja vaimoni tuomme heti teille pöytään kaikkein parasta ruokaa!" Emäntä laittoi liinan pöydälle, ja pani kaikille lautasliinat. Pöydälle tuotiin viinikarahvi ja lasit. Ruokaa tuli monen laista: leipää, juustoa, kinkkua, hapankermaa, voita, hilloa ja teetä. Isäntä juoksi kellarin ja pöydän väliä täydentämässä ruokavaliota ja hoki "Syökää, rakkaat ystävät!"

Kun kaikki olivat syöneet ja tulleet aika humalaan, he käskivät isäntää sytyttämään lampun. Koska ovet sinne, missä me nukuimme, olivat auki, näki pöydässä äärimmäisenä istuva meidät. Minä makasin lähimpänä ovea. Mies huusi: "Kuka siellä on nukkumassa?" Isäntä vastasi: "Ne ovat minun työläisiäni". Komentaja huusi: "Mitä turhaa kyselet? Tulta päihin!" Sotilas ottaa kaulastaan konepistoolin, asettaa panoslippaan paikalleen, pistää toisen silmän kiinni ja kohottaa automaatin piipun meidän suuntaan käsi liipasimella. Minä ehdin ajatuksissani sanoa vain "Herra pelasta meidät ja ota meidän henkemme Luoksesi".

Vastapäätä istuva sotilas nykäisi piippua äkisti syrjään, etteivät kuulat osuisi häneen. Samalla hetkellä vieressä laukesi kranaatti ja kuului korviahuumaava räjähdys. Minut valtasi tunne, ikään kuin olisin pudonnut ahtaaseen kaivoon suurella nopeudella yhä kiihtyvällä nopeudella yhä alemmas ja alemmas. Pala sinistä taivasta ylläni oli aluksi juomalasin pohjan kokoinen, muuttuen pelkäksi pisteeksi ja sitten tuli hiljaista. En tiedä, kuinka kauan aikaa kului. Ensimmäinen, jonka näin, oli edessäni seisova saksalainen talon isäntä, joka puisteli minua ja huusi: "Aufsteihen (Nouse ylös)!" Oikea käteni liikkui. Koettelin kädelläni jalkaa; se oli myös ehjä, mutta ei suostunut liikkumaan. Vasen käsi ja jalka olivat myös paikallaan, mutta ei liikkunut. Kului vähän aikaa, kun saksalainen auttoi minua tajuihini ja saattoi meidät kaikki pihalle. Nähtävästi siksi, että olin maannut reunimmaisena, olin saanut räjähdysaallosta vähän enemmän kuin muut.

Pihalla oli pieni lato, ja siellä perunan naateilla lastattu kärry. Isäntä vei meidät sinne ja pisti oven kiinni. Amerikkalaiset avasivat tulen kylää vastaan kaikkia aselajeja käyttäen. Joka puolella paukkui ja jyrisi. Kuulat ja ammuksien sirpaleet täyttivät ilman päällämme ja kaikilla sivuilla. Me yritimme piiloutua rattaitten alle, mutta rattaat kulkivat pitkin lattiaa kuin elävä olento paineaaltojen ajamina. Me ryömimme ulos ladosta ja painauduimme maahan rakennuksen betoniperustuksia viereen. Peitimme itsemme niillä laudoilla, jotka pihalta löysimme. Sodan helvetillinen luonto riehui ympärillämme muutaman tunnin ajan hävittäen ja polttaen kaikki, mikä sen tielle osui. Kaikki pahuus, mitä ihmisjärki vain oli pystynyt keksimään tuotti nyt hedelmää…

Lopulta kaikki hiljeni. Vain tulipalojen punainen hehku valaisi hävitettyä kylää.

Aamu lähestyi. Vietimme yön ilman unta ja ilman pienintäkään toivoa jäädä eloon. Vain Kaikkivaltiaan Jumalan näkymätön voima sulki meidät oman panssarinsa suojaan jota räjähdysaaltojen mahtavat voimat, tykkien ja kranaattien ammukset tai muiden aseiden hävitysvoima pystyneet murtamaan.

Huolimatta siitä, ettei tuo lato ollut kovin kaukana, kranaattien ja ammuksien räjähdysaaltojen voima oli niin meitä heilutellut, että me kävelimme ladon luo suurella vaivalla ja huojuen kuin juopuneet.

Päätien varrella sijaitsevassa pienessä ladossa oli uuni ja piippu. Me ihmettelimme sitä hiljaisuutta, joka ympärillä nyt vallitsi. Vain palaneen käry ja tulipalojen savu sekä hajalle ammuttujen talojen ja rakennusten näkeminen todistivat siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Me menimme varovasti sisälle surkeaan majaan, ja kun emme löytäneet sieltä ketään, me sytytimme uunin ja keitimme perunaa. Syötyämme tämän hyvän aamiaisen me aloimme odottaa seuraavia seikkailuja. Uusia seikkailuja ei tarvinnut kauan odottaa. Kaukaa alkoi kuulua englantilais-amerikkalaisten sotavoimien liikkuvan kaluston jyminää, joka lähetessään yhä voimistui.

Ehjäksi jääneistä taloista alkoi kohota pitkiä tankoja, joihin oli kiinnitetty lakanoista valmistettuja valkoisia lippuja. Niitä taloja, joista valkoisia lippuja ei näkynyt, ammuttiin. Meidän surkeassa majassamme valkoista lippua ei ollut. Meillä ei ollut pitkää tankoa eikä valkoista paitaa, joilla me olisimme voineet osoittaa antautuneemme. Me kiipesimme ullakolle, josta näkyi hyvin, mitä tiellä liikkuu. Ladon katto oli punaista tiiltä ja paikoittain rikki. Rei'istä oli hyvä näkyvyys ympäristöön. Ensimmäisinä näkyviin tuli sotilaita, sormi konepistoolin liipasimella ja panssarintorjuntaraketit mukanaan. Sotilaiden takana hidasta vauhtia ajaen tuli avonaisia miehistönkuljetusvaunuja taisteluun valmiit sotilaat mukanaan, sitten panssariajoneuvoja, tankkeja ja muuta sotakalustoa. Kun etummaisena kulkevat sotilaat olivat meistä noin 400 metrin päässä, avasivat he konepistoolitulen latoamme kohti, niin että kattotiilen palaset varisivat päälleemme. Onneksi luodit menivät ohi, eivätkä haavoittaneet ketään. Äkkinäisen pelon ajamina me heti hyppäsimme alas ullakolta, ja seurasimme raoista, mitä ulkona tapahtuu.

Kauempana niityllä oli heinäsuova, ja me huomasimme, kuinka sieltä lähti muutamia ihmisiä juosten sotilaiden suuntaan. Ne olivat, kuten mekin, venäläisiä pakolaisia. Sillä hetkellä sotilaat ja kalusto oli jo kulkemassa meidän asumuksemme luo. Me hyppäsimme ulos ja kädet ylhäälle kohotettuina juoksimme sotilaista kohti huutaen: "Venäläisiä, venäläisiä". Sotilaat pysäyttivät ajoneuvonsa, ympäröivät meidät ja alkoivat syleillä meitä. He työnsivät taskuihimme täytekaramelleja, suklaata ja keksejä… Ilon kyyneleet valuivat pitkin poskiamme. Meille fasistisen vankeuden säikyttämille ihmisille oli vielä vaikea uskoa, että saksalaisen vankeuden kauhut olivat jääneet kauas taakse. Me olimme rajattoman iloisia ja kiitollisia Jumalalle ja vapauttajillemme. Jumala antoi viisautta Amerikan presidentille Rooseveltille ja Englannin pääministerille Churchillille sekä englantilais-amerikkalaiselle kansakunnalle lähettää sotilaansa avaamaan toisen rintaman. Neuvostoliitolle annettiin sotilasapua sitä varten, että yhteisin ponnistuksin lopullisesti murskattaisiin koko maailman yllä mustan pilven tavoin leijuvan fasismin kuolettava uhka.

Toisen maailmansodan eloonjääneiden, kuolleiden, invalidien ja marttyyreiden nimissä me haluaisimme sanoa äideille maailman jokaisessa valtiossa: "Äidit! Kohottakaa äänenne Jumalan ja kaikkien maailman valtioiden hallitsijoiden puoleen, ettei enää koskaan eikä missään tulisi olemaan hävityssotia. Että Kaikkivaltias Jumala ajaisi saatanan sotajoukkoineen ainiaaksi meidän kauniilta planeetaltamme, Maan päältä ja sodan miekat taottaisiin sirpeiksi ja viikatteiksi sadonkorjuuta varten.

Sotilaat ottivat meidät jeeppeihinsä ja veivät meidät kuuden kilometrin päähän Lenderichin kaupunkiin. Ja näin, huhtikuun toisena päivänä 1945 englantilais-amerikkalainen armeija oli vapauttanut meidät Saksan ikeestä Lienenin kaupungissa, noin kuuden kilometrin päässä Lenderichin kaupungista ja 11 kilometrin päässä Osnabruckin kaupungista. Lenderichin kaupungissa me olimme huhtikuun kolmanteentoista päivään 1945 saakka.

TAPAAMINEN USKOVIEN KANSSA

Lenderichissä me asuimme erään talon kolmannessa kerroksessa. Talossa oli paljon venäläisiä. Viivyimme kaupungissa 10 päivää. Kaikkien raskaiden, orjuudessa vietettyjen päivien jälkeen meillä oli täällä hyvä olla. Huhtikuun 13 päivänä meidät kuljetettiin Grevenin kaupunkiin, jossa venäläisiä pakkosiirtolaisia varten oli tyhjennetty useita kortteleita.

Grevenin kaupungissa meidät rekisteröitiin ja neuvostoliittolainen sotilasjohto jakoi meidät rykmentteihin ja alkoi opettaa meille sulkeisjärjestystä ja aseen käyttöä. Koulutusta pidettiin aamulla yhdeksästä kahteentoista ja päivällä kolmesta viiteen. Me emme osanneet edes epäillä, että sota Japania vastaan jatkuu, ja että meitä valmennetaan sinne itärintamalle vietäväksi. Meitä koulutettiin täällä vuoden 1945 toukokuun 14 päivään asti. Neljästoista toukokuuta meitä tultiin hakemaan, ja meistä 500 miestä lastattiin autoihin ja kuljetettiin Münsterin kaupunkiin venäläisille leireille. Ivan Akimenko jäi Greveniin, ja hänen oli määrä tulla seuraavan kuljetuksen mukana.

Toukokuun 17 päivänä 1945 meidät lastattiin taas autoihin, ja noin kello 3 päivällä autokolonna lähti liikkeelle kohti Saksan neuvostovyöhykkeen rajaa. Me emme tienneet, mihin meitä oltiin viemässä. Sen auton moottori, johon meidät oli komennettu, ei lähtenyt käyntiin. Autokolonna ajoi pois, mutta me jäimme paikoillemme. Autokolonnaa saattava moottoripyöräilijä palasi kaksi kertaa paikalle tietä näyttämään, mutta kolmatta kertaa hän ei enää palannut.

Noin puolen tunnin kuluttua kuljettaja painoi starttimoottorin nappulaa, ja moottori lähti heti käyntiin. Autokolonnaa emme enää saaneet kiinni. Me ajelimme erinäisissä paikoissa pitkin Saksaa ilta kahdeksaan asti ja lopulta meidät tuotiin kuuden kilometrin päässä Münsterin kaupungista olevaan Roxelin kylään. Meidät majoitettiin valtavaan kolmikerroksiseen taloon, jossa ennen oli asunut parooni. Talossa oli jo kaksikerroksisia sänkyjä patjoineen.

Meille annettiin peitot ja tyynyt ja koska jo oli myöhäistä, me valmistauduimme yöpuulle.

#080

Aamulla me aloimme tutustua ympäristöön. Seutu oli harvinaisen kaunista. Sodan hävittävä voima ei ollut koskettanut tätä seutua. Kolmikerroksisen talon vieressä oli suuri talouspiha rakennuksineen ja sen takana iso puutarha, jossa kasvoi kaikenlaisia puita ja pensaita, sekä kasvimaa. Talon toisella puolella oli puisto korkeine koristepuineen. Puiston takana vasemmalla puolella oli niitty ja oikealla puolella peltoa, johon oli kylvetty vehnää, jonka tähkät jo kukkivat ja tuoksuivat hyvältä. Alhaalla, niityn ja vehnäpellon takana virtasi joki, jonka rannat olivat kirjavinaan niittykukkia vihreän ruohomaton koristeena.

Taakse jääneen ajan myrskyisten tapahtumien jälkeen toukokuun luonnon herkkyys loi salaperäisellä tavalla reipasta mieltä julman kohtalon väsyttämiin sydämiin. Palatessamme asunnolle nuori nainen toisen kerroksen ikkunasta huusi meille: "Hei pojat, mistä te olette?" Vastasin: "Syntyisin Kurskin alueelta, mutta olen asunut Taganrogissa". Pavel Tshaika esittäytyi: "Ukrainasta, Zaporozhjen alueelta". Hän huusi meille: "No, etsikää itsellenne ystävättäret. Minä olen itse Kurskin alueelta. Olen jo löytänyt itselleni ystävän". "No niin", me ajattelimme, "Jo ensimmäisestä päivästä lähtien tulee kiusauksia, mitä mahtaakaan olla tulossa"?"

Verannan luona, talon sisäänkäynnin edessä istuu kaksi iäkästä miestä. He selailevat valtavan paksua kirjaa, joka näyttää pöytäraamatulta. Menen lähemmäksi ja kysyn: "Mikä kirja teillä on. Onko se Raamattu?" Toinen heistä vastaa ukrainaksi: "Se on joku saksalainen kirja" ja toinen kysyy: "Miten niin? Oletko sinä joskus lukenut Raamattua?"

Minä vastasin hänelle: "Olen kyllä joskus lukenut, mutta nyt minulla ei sellaista ole. On vain Uusi Testamentti".

Melkein yhteen ääneen he kysyivät meiltä: "Te siis olette uskovia, meidän uskonveljiäämme?" Me vastasimme: "Kyllä. Me olemme uskovia."

Tutustuimme. Toinen heistä oli Fjodor Guzenko ja toinen Terentij Maistrenko, molemmat Ukrainasta, Nikopolin kaupungista. He kertoivat meille, että täällä on paljon uskovia ja että iltaisin pidetään kokouksia. Odotimme iltaan saakka. Fjodor ja Terentij veivät meidät kolmanteen kerrokseen. Yhteen huoneeseen oli kokoontunut noin 20 henkilöä. He katsoivat meitä uteliaina ja myös meistä oli miellyttävää tutustua heihin.

Ensiksi pidettiin kokous ja sitten alettiin tutustua, kysellä kuka mistäkin on ja miten on joutunut tänne. Jokaisella oli vaikea, mutta mielenkiintoinen tarinansa, täynnä murheita ja vaikeuksia hävittävän sodan takia. Joukosta erottautuivat palveluinnon puolesta Katja Malenkova Zaporozhjen alueelta, Fenja Ganzina Genitshekin kaupungista, Raja Levitskaja, Frosja Karpenko, Petja Moroz Mihailovskojen kylästä Dnepropetrovskin alueelta, Misha Kozyrev Shepetovkin kaupungista Kamenets-Podolskin alueelta ja muut nuoret ja vanhemmat veljet ja sisaret.

Iltaisin kokouksia pidettiin joka päivä. Tällä leirillä oli jo noin 150 henkilöä. Ruokailu oli kolme kertaa päivässä. Töissä käymistä ei vaadittu. Kaivoksilla suoritetun pakkotyön ja meidän Saksaa pitkin harhaillessa kokemiamme vaarallisten seikkailujen jälkeen meistä näytti siltä, että olemme joutuneet paikkaan, joka on kuin Jumalan valtakunta maan päällä.

Eri paikoista leirille saapui tähän aikaan lisää väkeä ja heidän mukanaan saapui myös lisää uskovia. Luoksemme saapuivat lähetyssaarnaajat Tesjuk ja Selvjuk Länsi-Ukrainasta. He valmistivat kasteelle haluavien ryhmää. Minä ja Pavel Tshaika myös halusimme astua liittoon Herran kanssa.

Tuli aika, jolloin halusimme tehdä liiton Herran kanssa. Oli sunnuntai, kesäkuun yhdeksäs päivä 1945. Roxeljoen rannalle kerääntyi paljon uskovia, jotka olivat todistajina ympäröivän luonnon kanssa siitä, että minä sinä päivänä, kuten myös muut veljet ja sisaret, astumme kasteen kautta liittoon Herran kanssa. Liiton solmimisen jälkeen me tulimme talolle ja suoritimme Herran Ehtoollisen.

Seitsemäntoista vuoden ikäisenä Herra oli kutsunut minut julistamaan Jumalan Sanaa mitä raskaimmissa leiriolosuhteissa. Minä huomasin silloin, että maaperä Hyvän sanoman kylvämiseen ihmissydämissä oli mitä suotuisin ja ihmiset uskoivat, että kaikista murheista ja kärsimyksistä voi pelastaa vain Jumala. Nyt olin jo 19-vuotias. Olosuhteet olivat muuttuneet, mutta edessäpäin häämöttivät vielä monet elämän pilvet ja myrskyt, huolet ja pelon aiheet. Pyhän Hengen kutsumina, ilman järjestöjä ja yhdistyksiä, pienten lähteiden lailla syntyi ja juurtui seurakuntia julistamaan pelastuksen tietä kaikille ihmisille.

#082

## Kuva

## Kuva

## Kuva

Kuva ylhäällä vasemmalta oikealle: Atomipommin räjähdyshetki Hiroshiman yllä, oikealla atomipommin koeräjäytys Nevadan osavaltiossa. Alhaalla kuva Hiroshimasta atomipommiräjäytyksen jälkeen

Hitlerin ei sallittu saada sitä "uskomattoman pelottavaa asetta, jonka edessä koko maailma säikähtää ja käy (suuren valtakunnan) armeijan eteen polvilleen. Elokuun kuudentena 1945 amerikkalaisen lentokone B-29 toimitti ensimmäisen atomipommin, nimeltään "Pikkupoika", Japaniin ja pudotettiin Hiroshiman kaupunkiin.

#083

## Kuva

Kuvassa kaksi atomipommia, jotka pudotettiin Japanin kaupunkeihin. Ylhäällä kuvassa oikealta vasemmalle: Pienempi pommi, jolle oli annettu nimi "pikkupoika". Se pudotettiin Hiroshimaan 06.08.1945 ja isompi pommi, jolle oli annettu nimi "Paksu mies". Se pudotettiin Hagasakin kaupunkiin 09.08.1945.

## Kuva

Lentäjä ja lentokone B-29, josta pudotettiin atomipommit japanilaisten Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkien ylle.

#084

Elokuun 9 pnä 1945 pudotettiin toinen atomipommi japanilaiseen Nagasakin kaupunkiin, jolloin kuoli tai haavoittui yli 75.000 ihmistä.

Kolme tuhatta ihmistä, kamikadzea, joiden tarkoitus oli tuhota Amerikan laivasto, eivät päässeet tarkoituksensa perille.

Syyyskuun 2 pnä 1945 Japani allekirjoitti asiakirjat täydestä ja ehdottomasta antautumisesta. Toinen maailmansota päättyi.

Kuvassa ylhäällä: Lentokone B-29 ja sen alla Nagasakin kaupunki atomipommin räjähdyksen jälkeen.

Alempana vasemmalla: Atomipommin laukaisuhetki. Alempana oikealla: Juhlallisuudet, jossa Japanin sotahallitus allekirjoittaa asiakirjat Japanin täydestä ja ehdottomasta antautumisesta.

#085

Idästä pakkosiirrettyjen väliaikainen leiri Roxelin kylässä.

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla Guzenko, Fjodor Mitrofanovich; oikealla Terentij Majstrenko - veljet, joihin me tutustuimme tällä leirillä. He asuivat molemmat Ukrainassa, Nikopolin kaupungissa.

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla: Sergei Fedosov Volkoviskan kaupungista. Vieraili luonamme Münsterin kaupungista.

Oikealla: Pjotr Moroz Ukrainasta. Tuli uskoon Roxelin leirillä.

#086

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla: Katja Malenkova Ukrainasta.

Oikealla: Lidia Prusskaja, Ordzhonokidzen kaupungista

Sisaria Kristuksessa, jotka tulivat Roxelin leirille Telkten kaupungista.

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla: Maria Sezko, jonka kautta 10 sisarta tuli uskoon Telkten kaupungissa

Oikealla: Maria Peretjapko, Dnepropetrovskin alueelta Ukrainasta

#087

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla: Maria Ponomarenko, Taganrogin kaupungista

Oikealla: Maria Zhupanenko, Dnepropetrovskin alueelta

Kuva ##

Kuva ##

Vasemmalla: Lidia Popova

Oikealla: Galja Skljar, Dnepropetrovskin kaupungista

#088

ROXELIN LEIRI. YHTEYSUHRI

Sanoma siitä, että me olimme astuneet Herran liittoon ja että seurakunta leirillämme kasvaa kiiri nopeasti naapuriston kaupunkeihin ja paikkoihin, missä uskovia oli. Uskovat, nuorukaiset ja neitoset, jotka kävivät luonamme, usein halusivat muuttaa meidän leirillemme, ja moni onnistuikin niin tekemään.

Esimerkiksi Münsteristä tuli veljiä käymään - Sergei Fedosov ja muita. Münster oli meistä kuuden kilometrin päässä. Lünibergin kaupungista tulleet veljet ja sisaret sanoivat meille, Pavel Tshaikalle ja minulle: "Meidän kaupungissamme on iso leiri ja kaikki, jotka siellä ovat, haluavat muuttaa Amerikkaan. Tulkaa meille, ja lähdetään yhdessä". He suostuttelivat meitä kauan ja sanoivat, että ne, jotka ovat olleet Saksassa, joutuvat kotimaassa suureen epäsuosioon ja viranomaisten vainottaviksi. Mutta me halusimme asua kotimaassamme, koska me olimme jo paljon kärsineet ulkomailla.

Kerran näin unta, että toisella leirillä on paljon uskovia nuoria sisaria ja he haluavat, että me tulisimme sinne. Minulla ja Pavel Tshaikalla syntyi halu käydä heidän luonaan, ja me lähdimme matkaan. Kerroin unestani Pavel Tshaikalle, ja hän sanoi: "No, jos se uni on Jumalasta, hän näyttää, minne mennä."

Jonkun päivän päästä luoksemme tuli neljä sisarta Telkten kaupungista. He olivat mukana kokouksessamme. Seurakuntamme miellytti heitä kovin, paikkakunta myös. He kertoivat, että sillä leirillä, jolla he asuivat, oli 10 sisarta. Heillä on siellä paljon kiusauksia, erikoisesti heitä vaivaa yksi henkilö, joka osaa hypnotisoida. Häntä pelkäävät jopa maailmalliset ihmiset. Nämä neljä sisarta pyysivät kovin meitä käymään heidän luonaan. Telkten kaupunkiin oli matkaa 15 kilometriä, emmekä tunteneet tietä. He sanoivat meille: "Teidän ei tarvitse käydä työssä. Te olette täällä vapaina, lähtekää kanssamme. Me viemme teidät siihen kaupunkiin ja leirille.

Meidän ei tarvinnut tehdä muuta, kuin suostua kutsuun. Aikaisin seuraavana aamuna me lähdimme matkaan. Kuljemme Münsterin ohitse. Kaupunki oli pahasti vaurioitunut pommituksissa. Talot olivat raunioina kaikkialla. Kaduilla oli jo alettu roskan kerääminen ja vaurioituneiden siltojen ja teiden korjaaminen. Tien varsilta ei sota-ajan jäljet vielä olleet hävinneet. Tien varrella, noin kilometrin päässä toisistaan, oli bensiinikanistereita ja öljykanistereita kasoihin järjestettyinä. Kun autot ajavat paikalle, ne voivat panna tankkinsa täyteen ilmaiseksi ja tyhjät kanisterit laitetaan toisiin kasoihin. Pienet kaupungit eivät ole sodassa vaurioituneet juuri ollenkaan, ja siksi luonto niiden ympärillä on kaunista.

Tiet ovat joka puolella huolitellun näköisiä. Niiden vierillä kasvaa hedelmäpuita. Jos Saksa olisi voittanut sodan olisi heidän ylpeytensä varmaan kohonnut taivaisiin. Mutta näkyy, että kaikessa on toteutunut Jumalan tahto. Telkten kaupunkiin on vielä käveltävä noin kuusi kilometriä. Matkamme varrella eteemme tuli valtava laakso, jonka keskellä kasvoi puita, ja virtasi pieni joki, jonka poikki oli rakennettu puusilta. Kuuma kesäkuun päivä ikäänkuin kutsui meitä levähtämään joen vihreällä rannalla laakson puiden varjossa. Pavel Tshaika riisuutui ja sukelsi veteen. Minä huusin hänelle: "Varo, kun sukellat. Voit hypätä miinaan. Sota on vasta päättynyt!"

Joki oli syvä, ja koska minä en osannut uida, en mennyt veteen.

Tullessaan lähemmäs rantaa, Pavel sukelsi ja nosti pohjasta pullon. Pullo oli vahva ja tiukasti kiinni, täynnä punaviiniä. Me heitimme sen siinä samassa veteen, lähelle rantaa.

Koska meillä ei ollut kiire mihinkään, me aloimme keskustella sisartemme kanssa. Meistä oli mielenkiintoista tietää, kuinka seurakunta tälle leirille oli syntynyt. Neljästä sisaresta kaikkein puheliain oli Maria Sezko. Loput kolme sisarta ehdottivat, että hän kertoisi siitä itse. Hän kertoi syntyneensä Dnepropetrovskin alueella, Sudivkan kylässä Petrekovskin piirikunnassa. Kokouksissa he kävivät Dneprodzerzhinskin kaupungista noin 35 kilometrin päässä. Kotoa lähdettiin lauantaina, yövyttiin siellä sukulaisten luona, ja sunnuntaiaamuna mentiin kokoukseen ja päiväruokailun jälkeen lähdettiin takaisin kotiin.

Dneprodzerzhinskin kaupungissa hän oli astunut liittoon Herran kanssa vesikasteen kautta viidentoista vuoden ikäisenä. Siihen aikaan kokoukset Dneprodzerzhinskissä olivat kovin siunattuja. Palvelijoina olivat veljet But, Ponamartshuk, Misjura ja Shepel. Pjatihatkan kaupungista siellä kävi piispa Bidash. Marialla oli veli Samuil, joka myös astui liittoon Herran kanssa. Hän oli hyvin innokas ja hyvä musiikissa. Seurakunta Dneprodzerzhinskissä oli hengellinen ja sen jäsenistä melkein kaikki olivat saaneet Pyhän Hengen kasteen. Marian äiti, Agafia Stepanovna oli uskossa. Isä oli kuollut pahantekijäin käsien kautta.

Dneprodzerzhinskin seurakunnassa oli siihen aikaan erilaisia Herralta saatuja lahjoja: profetoimista, näkyjä ja muita avuja Pyhässä Hengessä. Herra paljasti, mitä tulevina päivinä tapahtuu. Myös Maria oli saanut Pyhän Hengen kasteen. Siihen aikaan, kun Saksa miehitti Ukrainaa, hänet vietiin Saksaan työhön. Hän joutui Telkten kaupunkiin yhdessä samasta kylästä kotoisin olevien ei-uskovien tyttöjen kanssa. Maria Sezkolla oli Uusi Testamentti ja laulukirja "Gusli". Leiri Telktessä oli naisten leiri. Miehet olivat toisella leirillä, piikkilangan takana vieressä. Naisten leirillä Maria julisti Jumalan sanaa.

Monet nuoret naiset tulivat uskoon ja Pyhä Henki kastoi heidät. Maria opetti heitä laulamaan hengellisiä lauluja. Näin syntyi leirillä sisarten seurakunta. Nyt heidän oli vielä astuttava liittoon Herran kanssa kasteen kautta. Nämä sisaret olivat: Maria Shupanenko, Maria Peretjatko (samasta kylästä Maria Sezkon kanssa), Maria Ponomarenko Taganrogin kaupungista, Maria Nikolaenko Smolenskin alueelta, Galja Sklar Dnepropetrovskin kaupungista, Lidia Prusskaja Ordzanikidzen kaupungista, Pasha Zhupanenko, Vera Balabushkina ja Lidia Popova.

Näin Maria lyhyesti kertoi meille, miten sisarten seurakunta Telkten kaupungissa syntyi. Me olimme tällä aikaa levänneet, ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Matkalla keskustelimme Pyhän Hengen kasteesta. Me olimme jo kohdanneet erilaisia mielipiteitä ja selityksiä siitä, että apostolit tarvitsivat Pyhän Hengen kasteen siihen aikaan, kun he palvelivat Jumalaa. Mutta ikuisen Evankeliumin sivut puhuivat meille hyvin vakuuttavasti siitä, että Jeesus Kristus on eilen, tänään ja ikuisesti sama.

Kun me aloimme lähestyä leiriä, näytti paikka meistä tutulta. Me muistimme, että kun meidän automme jäi jälkeen autokolonnasta, jolla meitä oltiin viemässä Neuvostoliiton Saksassa olevan miehitysvyöhykkeen puolelle, meillä oli täällä lyhyt pysähdys ja silloin meidän luoksemme juoksi ihmisiä ja kysyi: "Minne olette matkalla?" Me vastasimme silloin heille: "Me yritämme ajaa kiinni autokolonnaa, mutta mihin meitä viedään, sitä emme tiedä… Eikä meillä ole aikaa selvitellä maanmiestemme kohtaloita…"

#091

TELKTEN KAUPUNGIN LEIRI

Kuten muutkin leirit, eivät nämä itätyöläisten leirit juuri poikenneet toisistaan. Piikkilanka-aita ympärillä, samanlaiset parakit ja melkein samanlaiset elinolot. Nyt, kun Saksan ikeestä oli vapauduttu, leirien asukkaat tunsivat itsensä vapaiksi. Oli oma järjestys, oma komendantti, ja kaikki näytti ikään kuin juhlalliselta. Kaikki odottivat pikaista paluuta kotimaahan. Leiriltä pääsi vapaasti ulos ja vapaasti sisään. Miesleirin piikkilanka-aita oli poissa. Iltaan saakka miehet ja naiset kuljeskelivat vapaasti leirillä, mutta iltaisin miehet menivät omiin parakkeihinsa ja naiset omiinsa järjestyksen säilymisen vuoksi komendantin valvonnan alla ja leirin asukkaista koostuvan päivystysvartion valvonnassa. Leirin pääsisäänkäynnin luona päivystivät amerikkalaisen komendantin sotilaat. Ruokaa annettiin kolme kertaa päivässä.

Meidän tulomme leirille herätti kaikissa suurta kiinnostusta. Kun me menimme sisälle parakkiin, huoneeseen, jossa sisaremme asuivat, me näimme noin 50 yksikerroksista hyvin petattua sänkyä. Huone oli tilava ja valoisa. Huoneeseen alkoi tulla vierailijoita yksi toisensa jälkeen. Koko leiri joutui liikkeeseen. Ihmiset tungeksivat ovella ja huutelivat: "Katsokaas! Meidän nunnat on saanu munkkeja, Ha-ha-ha!" Ja me kun luultiin, ettei munkkeja olekaan. No pojat, katsotaan nyt näitä munkkeja. Nunnia me on jo nähtykin!"

Joka puolelta kuului erilaisia repliikkejä ja pilkkapuheita. Myös Grisha "hypnoosi" tuli jonkinlainen puhallinorkesterin torvi mukanaan. Hän kävi seisomaan avonaisen ikkunan eteen kadun puolelle ja alkoi kurkistella huoneeseen. Hänet nähtyään sisaret panivat tyynyt ja peitot korvilleen, ja piilottelivat päitäänkin. Meille he sanoivat: "Älkää katsoko hypnoosin silmiin!" Muuten se hypnotisoi teidät ja te riisuudutte, alatte uida huoneessa ja teistä tuntuu, että te uitte joessa!"

Ovella tungeksivat vierailijat alkoivat poistua huoneesta ja huusivat: "Munkit! Lähtekää pois mitä pikimmin ja piiloutukaa Grishalta. Muuten hän näyttää teille!"

Me jäimme Pavelin kanssa seisomaan huoneen keskelle, vastapäätä avointa ikkunaa, josta Grisha "Hypnoosi" vihaisena ja valtansa tunnossa katseli huoneeseen. Sisarille ja huoneesta poistuville minä sanoin rauhallisesti: "Miksi te niin säikytte Grisha-hypnoosia? Ettei vain hän itse kadottaisi pöksyjään ja uisi täältä matkoihinsa!"

Nämä sanat vaikuttivat hypnoosi-Grishaan ikään kuin joku olisi pistänyt häntä naskalilla takapuoleen. Hän pani torvensa huulilleen ja alkoi puhaltaa kaikilla voimillaan samalla hyppien paikallaan ja heiluttaen nenäliinaa toisessa kädessä samalla kun toisella piti torvea. Lopulta hän hengästyi ja teki paussin.

Hyödynsin hengästystaukoa sanomalla hänelle: Yrität turhaan toveri. Jumala on Saatanaa vahvempi. Jumala on käskenyt palvelijoitaan hyökkäämään kaikkea vihollisen voimaa vastaan ja määräävästi kukistamaan sen.

Grisha huusi: "Te munkit, miksi tulitte tänne!?"

Minä vastasin: "Me tulimme tänne puolustamaan "nunniamme". Niin että älkää uskaltako enää loukata heitä, muuten me näytämme teille paikan, johon teidän pitää mennä".

Nähdessään meidän kaksinpuhelun "hypnoosin" kanssa, alkoivat vierailijat taas tulla avoimista ovista ja huutaa meille: "Kuka antoi teille oikeuden määräillä täällä!?"

Sisaret alkoivat kilvan huutaa tälle hillittömälle joukolle: "Me kutsuimme vieraiksemme veljiämme. Sanokaa, mitä te heistä tahdotte?"

Joukko rauhoittui ja alkoi kiinnostua meistä. He alkoivat kysellä, ketä me olemme, mistä me olemme, kuinka jouduimme Saksaan, mutta eniten heitä kiinnosti se, miksi me uskomme Jumalaan.

Minä aloitin keskustelun heidän kanssaan tämmöisestä aiheesta: Jos te olisitte lukeneet Raamattua, minun olisi helpompi keskustella teidän kanssanne. Tämä kirja vastaa kaikkiin elämän kysymyksiin. Koskapa me olemme teidän luonanne vain rajoitetun ajan, kutsunkin teidät meidän leirillemme. Te ette koskaan tule katumaan sitä, että saatte vanhemmilta, kokeneilta veljiltä kuulla sen, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä, saatte neuvoja kuinka elää onnellista elämää sillä perustuksella, jonka raamatulliset totuudet antavat.

Keskustelu jatkui iltaan saakka. Ihmiset eivät halunneet lähteä pois, mutta illallisen aika oli tulossa ja piti vielä suorittaa määrätyt iltatoimet. Meille annettiin paikka, jossa yöpyä. Hyvin levättyämme me aamulla sovimme rukoushetkestä läheisessä metsässä luonnon helmassa. Löysimme sopivan aukion nuoren, matalakasvuisen metsän keskeltä ja kävimme rinkiin polvillemme. Jumalan luo taivaisiin alkoi nousta väkevä rukousuhri. Me kiitimme Jumalaa kaikesta. Oli mahdotonta luetella kaikkia Jumalan armotekoja, joita hän oli meille osoittanut menneen ajan raskaiden koettelemusten keskellä. No edessäpäin elämän tiellä oli vielä paljon uhkaavia pilviä ja myrskyjä, ja me halusimme kovin pukeutua Jumalan taivaalliseen voimaan, että voisimme kohdata pahan ajan täyteen sotavarustukseen pukeutuneena. Minä ja Pavel Tshaika ehdotimme sisarille, että nämä kilvoittelisivat kanssamme, että Jumala kastaisi meidät Pyhällä Hengellä.

Kävimme uuteen rukoukseen. Taivutimme polvemme uudestaan Herran eteen. Jumalan suuri armo, joka oli pitänyt meidät elossa tähän hetkeen saakka, vahvisti uskoamme. Uudestaan tulvi taivaisiin kohoava rukouspyyntö. Sisaret, jotka olivat saaneet Pyhän Hengen kasteen, täyttyivät Hengellä, ja rukoilivat toisilla kielillä, taistellen meidän puolestamme, että Herra kastaisi myös meidät Pyhällä Hengellä. Minä tunsin eräänlaisen hellän, pehmeän, aamun sarastuksen tapaan lämmittävän ilman ympäröivän meidät. Ylhäältä, vähän viistoon oikealta minuun kohdistui leveä valonsäde. Suoraan taivasta tämän säteen valaisemana hitaasti ympyrässä liikkuen oli kukkia erilaisissa kuvioissa, ja niiden takana kukkaseppeleitä, sekä Kyyhkynen siivet levällään, josta lähti valkoinen valo.

Kun Kyyhkynen lähestyi, minä tunsin kevyen kosketuksen ja valkoisen liekin leimahduksen, josta kuin tulen liekistä, sydämeni tuli kuumaksi. Minulle annettiin muutama sana vieraalla kielellä ja jonkun kautta ilmoitettiin, että tämä puhe tulee lisääntymään.

Kun nousimme ylös rukouksesta, minulta kysyttiin: "No, palaako tuli sydämessä?" Minä vastasin: "Palaa. Mutta miten te tiedätte, että palaa?" Minulle vastattiin: "Me tunsimme Pyhän Hengen kosketuksen."

Kävimme vielä kerran kiitosrukoukseen. Nyt, rukouksen aikana tuli paloi ei pelkästään sydämessä, vaan tuntui kuin liekki olisi tarttunut koko olemukseen joka halusi ojentautua Jumalan puoleen tulisessa kiitosrukouksessa.

Näin me olimme Pavel Tshaikan kanssa saaneet henkikasteen Pyhän Hengen kautta. Siitä alkaen ja myöhemmin Jumala on neuvonut minua elämän tielläni ja varoittanut kaikissa asioissa näkyjen kautta. Nyt minusta tuntui, että Herra on lahjoittanut minulle kaikkia aarteita ja maallisia rikkauksia kalleimman yhteyden taivaisiin ja Jumalan johdatuksen, ihmisen suurimman onnen kaiken muun ollessa roskaa. Rukoilimme vielä kerran, kiitimme Jumalaa ja palasimme leiriin.

Leirin asukkaat käyttäytyivät nyt eilispäivän myrskyisten tapahtumien jälkeen rauhallisesti. Parakin takana, sen ikkunan vieressä, missä Hypnoosi-Grisha oli seisonut, löysivät sisaret nenäliinan, pesivät sen ja antoivat Grishalle. Grisha sanoi: "Riittää jo. Minulta on mennyt voima. Tätä nenäliinaa ei kukaan muu olisi saanut koskettaa kuin minä. Sisaret vastasivat hänelle: " Grisha. Sinä olet itse polkenut nenäliinasi jakoihisi. Pese nyt sielusi tekemällä parannus."

Sisaret kertoivat meille niistä kiusauksista ja haureudesta, jota leirillä harjoitetaan. Iltaisin ei voinut kulkea yksin. Poikien ryhtyessä lähentelemään, he juoksevat nopeasti yhteen laumaan, ottavat toisistaan kädestä kiinni ja alkavat kovalla äänellä laulaa laulua "Syntiset tulkaa Jeesuksen luo, pelastuksen hetkeä julistetaan." He pyysivät meitä auttamaan heitä ratkaisemaan kysymys siitä, kuinka astua liittoon Herran kanssa kasteen kautta, jonka yhdeksän sisarta oli halukas tekemään. Me ehdotimme, että he siirtyisivät meidän leirillemme, missä tämä kysymys voitaisiin ratkaista. Sisaret hyväksyivät ehdotuksemme yksimielisesti ja iloisina.

Me neuvoimme sisaria valmistautumaan muuttoon ja ottamaan mukaan kaiken välttämättömän. Me lupasimme tulla uudestaan auttaaksemme heitä muutossa meidän leirille. Hyvästeltyämme sisaret me lupasimme palata viivyttelemättä takaisin auttaaksemme heitä muuttamaan tavaroineen leirillemme. Roxeliin tullessamme kävi ilmi, ettei yhdessäkään huoneessa ole ainuttakaan vapaata paikkaa tulijoille. Meidän leirillämme asui jo noin 300 henkilöä.

Ainut paikka oli kolmikerroksisen talon vieressä oleva hylätty keittiö, jonka katto oli kalteva yhteen suuntaan. Tämän keittiön me laitoimme asiaankuuluvaan kuntoon niin, että Telkten leiriltä siirtyvien sisarien olisi siinä mukava asua. Keittiön sisäänkäynnissä oli vahva ovi ja siinä tukevat salvat. Keittiössä oli yksi iso ikkuna ja sinne tuli sähkö ulkojohtoja pitkin. Tilaa kymmenelle sängylle ei ollut, mutta kun laitoimme huoneeseen kerrossängyt, oli tilaa riittämiin vaikka kymmenelle hengelle. Asunto tulijoille olikin sitten valmis.

Muutaman päivän kuluttua me lähdimme uudestaan matkaan. Tultuamme Telkten leirille me ilmoitimme, etteä olimme tulleet hakemaan "nunniamme" meidän leirille. Paljon kansaa kokoontui, ja jotkut huusivat: " Jättäkää heidät. Antaa heidän asua täällä, me emme tee heille pahaa." Jotkut muut pyysivät heiltä anteeksi heille tehtyjä loukkauksia ja oli niitäkin, jotka kutsuivat meitä muuttamaan heidän leirilleen. Me ilmoitimme kaikille, että me olimme tulleet panemaan täytäntöön sisarten vapaaehtoisen pyynnön saada siirtyä meidän leirillemme.

Hyvästiksi me lauloimme leirin asukkaille laulun:

Halki syntisen maan erämaan,

missä vääryyden synkkä petos

kuljen ylimaallista kotimaatani kohti

pitkin kristittyjen verisiä jälkiä

Kerto:

Mustuvat illan varjot

jatkuu pitkä ja raskas tie

vaan ei sammu toivoni

levon saan kotimaassani

Yhä rohkeammin ja rohkeammin

kuljen Kristuksen jäljessä vihollista säikkymättä

pian päättyy mainen tieni

Siionin portit jo loistavat

Siellä minua jo odotettavat

kaikki Kristuksen verellä pestyt,

rakkautta hehkuen ottavat vastaan

väsyneen maan pyhiinvaeltajan

Muutamien paikalla olleiden silmiin tuli kyyneleitä. Monet saattoivat meitä päätielle saakka ja jotkut pyysivät meitä käymään kylässä. Oli noin kahdeskymmenes päivä kesäkuuta vuonna 1945 kun me pääsimme peukalokyydillä onnellisesti Roxelin kylän leirille yhdessä Telkten kaupungista tulleiden kanssa. Sisaret ottivat käyttöönsä heille varatun asumuksen, laittoivat sen oman makunsa mukaiseen kuntoon ja mukavammalta se niin näyttikin. Illalla olimme kokouksessa, kiitimme Herraa, joka oli varjellut meitä kaikkia ja järjestänyt niin, että matka sujui mukavasti. Matkan huolien ja elämysten jälkeen me lähdimme yölevolle.

Aikaisin aamulla ikkunan takaa paistava kesäkuun aurinko kutsui meitä hellillä säteillään kohtaamaan luonnon, jonka Jumala oli niin ihmeelliseksi luonut. Sota-ajan kauhujen ja järkytysten murtama nuoruus, jonka iloinen yhteyden tunne Jumalan ja hänen luomansa luonnon kanssa hetkeksi oli vallannut, tunsi itsensä juhlallisen onnelliseksi.

Lähdimme tutustuttamaan sisaria meitä ympäröivään luontoon ja jokeen, jossa niiden oli määrä saada upotuskaste, jotka olivat valmistautuneet astumaan liittoon Herran kanssa.

#96

ROXELIN KYLÄN LEIRIN SEURAKUNTA

Lähtiessämme pihalta, me kuljimme pienen puiston kautta, joiden korkeiden puiden varjoon oli sijoitettu penkkejä nähtävästi tuon maatilan asukkaiden lepäämistä varten. Puiston takana oli valtava, joelle asti viettävä laakso. Kaikkialla laaksossa kasvoi tiheä, vihreä ruohomatto ja sen seassa keltaisia niittykukkia, sinisiä kissankelloja ja muita oranssin ja vaaleankeltaisen värisiä kukkia ja päivänkakkaroita…

Kesäkuun aurinko kohosi yhä korkeammalle. Tiheä aamusumu haihtui ja tienoon yli levisi Jumalan luoman luonnon miellyttävä tuoksu. Kauempana joen rannoilla kasvavista tiheistä kaislikoista ja puista kuului lintujen laulua ja harvakseltaan käen kukuntaa. Oikealla puolella niityn vieressä oli joen rantaan asti ulottuva vehnäpelto, joka jo teki tähkää. Hiljaisessa tuulessa siitä lähti herkkä kahina, ikään kuin tähkät olisivat kuiskailleet jostakin toistensa kanssa.

Vehnäpellon ja niityn välistä kapeaa polkua kävellen me tulimme vihdoin joelle. Käännyimme vasemmalle ja lähdimme kävelemään alespäin virran suuntaan. Tässä paikassa joki oli leveä ja matala. Vastapäätä joen toisella puolella oli maanviljelijöiden tiluksia ja rakennuksia.

Maa oli jaettu puutarhoihin, peltoihin, niittyihin ja rakennusmaaksi talousrakennuksia varten. Kaikki sulautui kauniisti yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Kulkiessamme pitkin joen rantaa me lauloimme nuorilla, voimakkailla äänillämme:

Suuri Jumala

Kun katson maailmaa, kaikkea

mitä sinä luojan kädelläsi luonut olet

kaikkia olentoja

joille sinä lahjoitat valosi ja ruokit

Isän rakkaudella

Kerto:

Lopulta tulimme asfaltoidulle tielle, jossa oli silta joen yli. Tien takana joki on paljon kapeampi ja syvempi. Noin kahdensadan metrin päässä sillalta oli mukavin ja sopivin paikka kasteen suorittamista varten. Sillä paikalla minä, Pavel Tshaika ja monta sisarta otimme upotuskasteen astuen näin Herran Liittoon. Nyt meidän oli vielä ratkaistava, milloin kastetoimitus suoritettaisiin ja kuka sen toimittaisi. Palatessamme joelta me aloimme neuvotella, kuinka se kaikki tulisi järjestää. Me päätimme uudestaan etsiä ja kutsua Sanan palvelijat, jotka suorittaisivat kastamisen.

Kun tämä asia oli järjestyksessä, esiin nousi kysymys Herran Ehtoollisesta. Kaupat eivät toimineet ja viiniä Herran Ehtoollista varten ei voinut löytää mistään. Silloin me muistimme sen tapauksen, kun olimme ensimmäistä kertaa menossa Telkten kaupungin leirille ja levähdimme noi kolmen kilometrin päähän Münsterin kaupungista. Silloin Pavel Tshaika oli halunnut uida joessa, ja oli nostanut joen pohjasta viinipullon täynnä punaviiniä. Pullon olimme sillä kertaa heittäneet takaisin jokeen lähelle rantaa. Se paikka oli noin 9 kilometrin päässä täältä.

Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin lähteä sille joelle etsimään sitä pulloa. Millä tavalla se pullo oli jokeen joutunut, ei ollut meidän tiedossamme. Me tiesimme vain sen, että Jumala oli sen meille lähettänyt Herran Ehtoollisen viettämistä varten sitten kun siihen halukkaat olisivat astuneet Herran Liittoon. Lähdimme matkaan välittömästi Jumalan siunaus mukanamme. Meidän ei tarvinnut kauan etsiä sitä pulloa. Se oli joen pohjassa, lähellä rantaa, siinä samassa paikassa, minne Pavel Tshaika oli sen heittänyt. Pavel löysi sen ensi yrittämällä ja sitten me lähdimme leirillämme olevalle väliaikaiselle asumuksellemme.

Eräänä sunnuntaina vuoden 1945 kesäkuun 20 päivän jälkeen me kokoonnuimme joen rannalle ollaksemme todistajina niille, jotka astuivat liittoon Herran kanssa. Sen jälkeen, kun meidän ystävämme olivat solmineet liiton Herran kanssa me lähdimme joen rannasta laulaen viettämään Herran Ehtoollista. Kristuksen Seurakunnan nuoret jäsenet saivat runsaasti neuvoja ja heidät luovutettiin Herran käsiin rukoillen jatkamaan matkaa pitkin syntisen maan erämaata..

Asumus, joka oli tehty tarpeettomasta keittiöstä Telkten leiristä tulleille muuttajille osoittautui olevan mitä mukavin kokouksenpitopaikka erityisesti nuorison iltakokouksia varten. Päivisin, luontoon tehtyjen kävelyretkien jälkeen nuoret kopioivat lauluja laulukirjasta sekä runoja ja opettavaisia kertomuksia vihkoihinsa. Kaikki kirjoittivat vihkoihinsa päivämäärän ja vuoden ja toisinaan myös ystävien osoitteita muistoksi tietäen, ettei tämänkaltainen yhteiselämä tule kauan jatkumaan, sillä Neuvostoliiton hallitus vaati palauttamaan kansalaisensa kaikilta Saksan paikkakunnilta kotimaahan parantamaan sodan valtiolle aiheuttamia haavoja.

Englantilais-amerikkalaiset viranomaiset antoivat meille todistuksen, mikä todisti meidän olevan vapautettuja, saksalaisten Saksaan töihin siirtämiä kansalaisia. Näillä todistuksilla oli mahdollista muuttaa Ranskaan, Englantiin tai Amerikkaan. Mutta kaikki halusivat päästä kotiin, kotimaahan, vaikka monilta, kuten myöhemmin kävi ilmi, ei onnistunut heti päästä kotiin, vaan vasta monien Siperian leireillä vietettyjen vuosien jälkeen. Mutta se kaikki oli vielä tulevaisuudessa. Nyt elettiin vielä vapaata, huoletonta, iloista kristityn elämää ja kaiken lisäksi oli kesä.

Pitkä, iltaa kohti kallistuva kesäpäivä toi mieleen laulun sanat: "Jos aurinko sammuu kylän taa, mäen taa, kutsuu se minun henkeäni rukoilemaan Luojan eteen." Vapaa-aikana, joita meillä oli paljon, me luimme ja tutkimme Jumalan sanaa sekä keskustelimme siitä kutsumuksesta, joka meillä on tässä maailmassa ja erikoisesti siitä, mistä Jeesuksen Kristuksen oppilas Johannes kirjoitti ensimmäisen kirjeensä luvussa 2:

Nuorillamme oli sydämellään nykyhetkeä ja tulevaa aikaa koskeva palava vetoomus kaikille, jotka olivat ottaneet Kristuksen sydämeensä: "Sinä nuori, taisteluun kykenevä ystävä, olkoon sielusi kotkan kaltainen ja peloton vihollisten edessä. Älä taistele unelmien, vaan Hengen voimalla uskon palavuudessa. Ole päättäväinen hankkeissasi ja töissäsi Jumalan elopellolla!"

Halusimme kerran mennä maanviljelijöiden luo ostamaan kananmunia. Sodan jälkeen Saksan markka ei kelvannut maksuvälineeksi. Tullessamme maanviljelijän ovelle me koputimme oveen. Ovi avautui ja meitä vastaan tuli iäkäs nainen. Hän kysyi meiltä: "Mitä tarvitsette?"

Me pyysimme häntä myymään meille kymmenen munaa. Hän toi meille munia, ojentaa ne meille ja itkee. Me sanoimme hänelle: "Äiti, älkää itkekö. Me emme halua ilmaiseksi. Me maksamme." Hän vastaa: "Ei. En halua teiltä maksua. Kaksi poikaani meni sotaan, eivätkä palanneet Venäjältä. Ehkä Jumala herättää venäläisen äidin antamaan heille palan leipää, kun he ovat nälkäisiä". Nainen ilmaisi satojen tuhansien äitien murheen. Sodan ihmiskunnalle aiheuttaman lohduttomasta surusta ja äitien kyyneleistä Nekrasov kirjoitti (tähän tapaan/op):

## Kuva sivulla 99

Hampurin kaupungin raunioita, jossa vuoden 1945 pommituksissa kuoli noin 100.000 ihmistä

#100

## Kuva sivulla 100:

"He eivät voi unohtaa lapsiaan, jotka verisillä kentillä kaatuivat. Itkupajun lailla ei nostaa he voi riippuvia oksiaan" Kuvassa: Tshekkiläisiä ja venäläisiä kaatuneita sekä lohdutonta surua tuntevia äitejä taistelukentällä keskellä sota-ajan …

## Kuva sivulla 100, alhaalla vasemmalla:

Turhaan odottaa vanha äiti poikaansa kotiin.

## Kuva sivulla 100, alhaalla oikealla:

Saksan armeijan kaatuneita sotilaita Stalingradin luona

#101

HELVETIN PORTIT EIVÄT VOITA SEURAKUNTAA

Leirin ei-uskoville asukeille, joita oli jo yli 300, oli tien puolelle pihaa rakennettu näyttämö. Joka ilta tanssiva nuoriso tuli ulos hanurin iloisen musiikin säestäessä. Toisinaan joku suustaan likainen viihdytti kävijöitä likaisilla vitseillä ja hävyttömillä rekilauluilla. Sellainen ideologia muuten miellytti maailman ihmisiä kovin, ja he viettivät siellä aikaansa myöhäiseen asti. Järjestyksen vuoksi leirille oli valittu venäjänkielinen komendantti. Vaikka saksalaiset eivät koskaan olleet hyökänneet leirillemme, olivat amerikkalaiset kuitenkin kaiken varalta varustaneet hänet pistoolilla ja amerikkalaiset itse pitivät ympärivuorokautista vartiointia leirillä, eikä pelkästään saksalaisten hyökkäyksien varalta vaan enemminkin siksi, etteivät venäläiset alkaisi ryöstellä saksalaisia.

Nuorten kokoontumiset meidän kaltevakattoisesta keittiöstä tekemässämme rukoilutilassa eivät jääneet huomioimatta. Joskus heitettiin toisesta tai kolmannesta kerroksesta katolle pesuvettä joskus siellä kilisivät rikkinäiset astiat. Eräänä iltana joku kaatoi oven alle paksua öljyä noin ämpärillisen verran ja toisen kerran oven eteen vieritettiin iso tahkokivi. Minä avasin ikkunan ja kysyin: "Ketähän me olemme niin kovasti loukanneet, että meitä kohtaan ollaan noin happamia?"

Meille osoitettiin punatukkaista, tukevarakenteista poikaa, ja joku sanoi: "Tuo sellaista tekee". Mutta poika seisoo ja sanoo hymyillen: "Tulkaa munkit. Huomenna me kuristamme teidät kaikki, sekä teidän nunnanne. Lyömme ikkunan sisään ja katsomme, miten teidän Jumalanne teitä suojelee."

Näiltä sodomalaisilta saattoi odottaa mitä tahansa. Minä kerroin nämä sanat vanhemmille veljille Fjodorille ja Terentille, joihin me olimme ensin tutustuneet. He sanoivat: "Me rukoilemme puolestanne, että Jumala antaisi teille viisautta puolustaa sisaria."

En sanonut mitään leirin komendantille, mutta valmistauduin kyllä kaiken varalle kohtaamaan tämän holtittoman porukan. Löysin kitaran kielen ja kiersin sen ikkunan ylemmän salvan ympärille. Kielen työnsin lautojen rakoon ja vapaan pään kytkin jakorasian vaihejohtimeen. Ikkunan ollessa auki jännite on kytketty pois, mutta kiinni ollessa on jännite päällä. Keskellä ikkunaa on sisäpuolella luisti, joka kahvaa käännettäessä lukittuu ylä- ja alahahloihin. Ikkunan voi sulkea vain sisältä. Ulkoa voi aukaista ikkunan vain särkemällä lasin. Panin betonilattialle paksun kirjan, jonka päällä voisin seisoa eristettynä betonilattiasta.

Illalla tuli pilvistä. Jossakin kaukana jyrisi ukkonen. Huoneemme luo alkoi kokoontua meidän ikäisiämme poikia. Huoneen sisällä paloi kirkas valo. Sisaret lauloivat lauluja. Sanoin pojille: "Tänään on ilmassa sähköä. Älkää ajatelkokaan tulla ikkunan lähelle, se on teille hyvin vaarallista." Pojat huusivat: "Sinä munkki, pistä turpasi kiinni. Älä etsi itseäsi tyhmempiä."

Menimme Pavel Tshaikan kanssa huoneeseen ja panimme oven säppiin. Hämärä ikkunan takana tieheni kuten myös joukko, joka lähestyi ikkunaa. Punatukkainen poikakin tuli ja tunkeutui joukon läpi ikkunan luo. Joku joukosta heitti kiven ikkunaan. Lasi särkyi helisten ja sirpaleet varisivat lattialle. Joku sisarista kirkaisi säikähdyksestä. Menin ikkunan luo, kävin paksun kirjan päälle seisomaan, eristäen siten itseni lattiasta, otin kiinni ikkunan kahvasta ja sanoin: "Älkää ajatelkokaan ottaa kiinni kahvasta. Ulkona pihalla on voimakkaita sähkövarauksia."

Vankkarakenteinen punatukkainen poika ojensi hymyillen kätensä rikotun ikkunan läpi ja tarttui ikkunan kahvaan, aikoen avata sen. Sillä samalla sekunnilla hän lensi muutaman metrin päähän ikkunasta ja putosi maahan. Joku joukosta huusi: "Munkki on varmaan nyrkkeilijä. Katso miten se opetti sitä."

Korjasin hieman ikkunassa olevan kahvan asentoa. Joukosta tunki vielä yksi poika, huutaen uhkaavasti: "Nyt minä sille munkille näytän!" Tuskin hän oli koskettanut kahvaa, kun jo lensi pari metriä ja istuutui maahan. Joukosta kuului taas huutoa: "Sepäs oli tälli"

Sillä aikaa punatukkainen oli selvinnyt säikähdyksestään ja katseli ikkunaa vaitonaisesti, kädet selän takana. Minä painoin ikkunan kahvaa poskeani vasten. Yksi poika toi pienen veitsen kahvaan kiinni. Hänelle tapahtui se, mikä muillekin. Vielä tuli yksi kokeilemaan, onko kahvassa virtaa. Hän kokeili kahvaa neulan kanssa. Neula hävisi hänen käsistään silmänräpäyksessä, mutta häntä itseään joku piti takaa pystyssä. Joukosta kuului huutoja: "Munkki on kytkenyt sähköt kahvaan!"

Minä sanoin heille: "Katsokaa! Minä kosketaan kahvaa poskellani. Ja katsokaas tätä: Nyt kosketan kahvaa kielelläni." Joukosta alkoi kuulua huutoja: "Munkki on noita!"

Komendantti oli kutsuttu paikalle. Komendantti tuli pistooleineen ja minä avasin ikkunan. Joukko mekasti ja komendantille se huusi: "Varo! Siinä on sähköä. Älä koske ikkunan kahvaan, muuten lennät!" Komendantti heiluttaa pistooliaan ja sanoo: "Tässä ei ole mitään sähköä!" ja käskee: "Lähtekää täältä! Eikö pihalla ole hupia tarpeeksi!"

Seuraavana päivänä luokseni tulee yksi poika, ukrainalainen, ja sanoo: "Tänä iltana teitä vastaan tehdään kova hyökkäys. Pojat ottavat kirveen, hakkaavat johdot poikki ja joudutte pimeään ja silloin kaikki tunkeutuvat ikkunan kautta huoneeseen." Sanoin nuorukaiselle: "Kiitos. Sinä olet kunnon ihminen. Voitko auttaa minua?" Hän sanoo: "Autan kyllä."

Sanoin pojalle: "Me ryömimme katolle ja vedämme vuorilaudan sisäpuolelle sähkökaapelin katolta huoneeseemme. Meidän on tehtävä tämä työ muutamassa minuutissa. Muuta ei sinun tarvitse tehdä. Älä vain kerro kenellekään."

Hän suostui ja auttoi minua tekemään sen. Kytkin kaapelin naapurihuoneen keskusjakorasian päälinjaan. Seinän taakse sisälle minä asensin katkaisijan ja ylös seinälle kiinnitin lampun kannan. En onnistunut hankkimaan valkoista lamppua, mutta sain suuritehoisen naamiointivalojen lampun. Sen valo oli sinistä. Kokeilin koko valaistusjärjestelmän ja kaikki toimi hyvin. Nyt ei illan pimeys pelottanut.

Se, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, tuli koko leirin tietoon. Jopa se, joka eilen oli ollut poissa, oli tänä iltana tulossa uteliaisuudesta katsomaan "munkkeja." Sillä aika yksi ryhmä poikia valmistautui rynnäköllä valtaamaan huoneen. Oli päätetty hakata kirveellä johdot poikki ja rynnätä sitten ikkunan kautta huoneeseen. Kuten edellisenä päivänä ja sitä edellisenäkin, meidän nuoremme lukivat Raamattua ja lauloivat hengellisiä lauluja. Sisaremme, nuoren voimansa kukoistuksessa, sisaret, joita maailman paheet eivät olleet tehneet muodottomiksi, olivat kevyet huivit päässään kristillisen opin kaunistus. Ei heitä suotta kutsuttu nunniksi. Maailmalliset pojat katselivat heitä kateellisena.

Pitkä kesäkuun päivä alkoi painua mailleen. Leirin pihalle rakennettu näyttämä oli kirkkaasti valaistu, mutta tällä kertaa kävijöitä - jostakin syystä - oli paljon vähemmän, kuin edellisinä iltoina. Leirin asukkaita alkoi virrata joka suunnasta meidän pihallemme, pienen asumuksemme eteen. Joukko yhä kasvoi, ja ylitti jo eilisiltaisen kävijöiden määrän. Pavel Tshaika johti laulua. Meidän huoneessamme paloi kirkas sähkövalo. Minä kävin asemiin eilen särjetyn ikkunan viereen. Joukko tuli aivan kiinni ikkunaan.

Joku joukosta huusi: "No, munkit, varokaa. Tänään me teille näytämme!" Minä vastaan heille: "Jos joku ei eilen saanut tarpeeksi, saa tänään lisää."

Joku hakkasi sähköjohdot poikki. Valo sammui. Joukko räjähti voitonriemuiseen ulvontaan. Ojensin käteni kohti katkaisijaa. Huone täyttyi kirkkaansinisestä valosta. Silmänräpäyksessä joukko perääntyi pois ikkunan luota. Kuului huutoja: "Noita! Noita!" Minä avasin ikkunan ja sanon: "No, jos joku haluaa saada lahjoja ansioittensa mukaan, tulkoon tänne!"

Sillä hetkellä meidän nuorisomme kuoro alkoi laulaa kovalla äänellä:

Alttarikutsuna käytetty laulu kuului kauas avoimen ikkunan läpi. Joku joukosta huusi: "Munkit. Sininen yö!" Pihalle ilmestyi leirin komendantti ja alkoi huutaa koko joukolle: "Mitäs te taas olette täällä? Eikö teillä ole tarpeeksi tilaa tanssilavalla!"

Sen jälkeen sodomalaiset eivät meitä enää häirinneet, vaan suhtautuivat meihin jokseenkin pelokkaasti ja kunnioittavasti. Usein tuli joitakin heistä kokoukseen kuuntelemaan Jumalan sanaa ja kristillisiä lauluja.

#105

SEURAKUNNAN VIIMEISET PÄIVÄT LEIRILLÄ

Uuden Testamentin sanat Juudan kirjeestä kehottavat meitä:

Myrskyisten tapahtumien ja tuloksettomiksi jääneiden yritysten tehdä pahaa Jumalan kansalle leirin asukit rauhoittuivat. Muutamat heistä tulivat ja pyysivät anteeksi kaikkia harmeja, joita he olivat meille aiheuttaneet. Toiset tulivat hiljaisina kuuntelemaan Jumalan sanaa. Kävijöiden määrä kasvoi jatkuvasti; kuuntelijoita oli jo noin 150. Meillä oli vain neljä Uutta Testamenttia ja yksi kokonainen laulukirja "Gusli". Uuden Testamentin ja laulukirjan hankkimiseen ei ollut muuta keinoa kuin jäljentää ne käsin kirjoittamalla. Päivisin kirjat olivat käsikirjoittajien käytössä ja iltaisin pidettiin evankelioivia kokouksia ja rukous- ja ylistyskokouksia. Joskus pidettiin kysymysten ja vastauksien iltoja.

Monet saivat vilpittömän uskon ja yrittivät olla ahkeria kristittyjä. Koska kukaan leirillä olijoista ei ollut työn raskauttama, saatoimme toisinaan pitää kokoukset luonnon helmassa niityllä tai joen rannassa. Sen suotuisampaa ja vapaampaa aikaa kuin tämä Herran lähettämä ei hyvän sanoman todistamiselle ja julistamiselle ollut. Me tiesimme, että tämä aika päättyy pian ja sen takia pyrimme kehottamaan uskoon tulleita pysymään vilpittömästi Jumalan sanassa ja täyttämään hänen käskynsä että he saisivat Jumalan siunauksen ja perisivät ikuisen elämän.

Kesän lopulla tietoomme saatettiin, että meidät vietäisiin suurelle lajitteluleirille Neuvostoliittoon lähettämistä varten. Me kaikki valmistauduimme eroamaan toisistamme, mikä monien ystävien kohdalla tulisi jäämään ainiaaksi. Me kirjoittelimme muistiin toistemme osoitteita ja annoimme toisillemme valokuvia muistoksi. Kun viimeinen päivä leirillä koitti, me keräännyimme yhteen leirin pihalle ja lauloimme jäähyväislaulun:

Monet paikalla olleet maailmalliset ihmiset itkivät. Jäähyväisiksi me esitimme kaikille uskonystäville toivomuksen saada kuulla heistä vain hyvää.

SIIRTOLEIRI SAKSAN NEUVOSTOLIITON VYÖHYKKEELLÄ

Elokuun 28 päivänä 1946 me nousimme tavaroinemme autoihin ja lähdimme kohti Saksan Neuvostovyöhykkeellä sijaitsevaa lajitteluleiriä. Leiri sijaitsi Neustrelitsin kylän lähistöllä metsässä.

Mutta ennen tälle leirille pääsyä meidät vietiin valtavalle leirille, jossa oli monikerroksisia taloja ja kaiken ympärillä piikkilanka-aita. Nähtävästi täällä oli joskus ollut saksalaisten sotilaskasarmi. Se oli nyt Neuvostoliiton suodatuspiste.

Naiset eivät täällä voineet yksinään, ei päivälläkään. Entiset rintamamiehet metsästivät nyt täällä naisia. Vanhemmat veljet, Fjodor Guzenko ja Terentij Maistrenko sanoivat: "No lopultakin me olemme päässeet omiemme luo. Ole nyt hiljaa, älä agiteeraa." Leirin päällystö esitti meille kysymyksen: "Te, jotka teistä ovat sähköalan ammattilaisia, tulkaa tänne." Minä vastasin leirinjohtajien pyyntöön. Meille pidettiin luento sähköhuollon mahdollisista vioista ja niiden nopeasta korjaamisesta. Meitä oli muutama henkilö. Oikeaan käteen, kyynärpään yläpuolelle meille annettiin nauhat, joihin oli kirjoitettu: Sähkömies. Sähkömiehellä oli esteetön pääsy kaikkiin asuin- ja taloustiloihin. Minun oli nyt helppo ottaa selvää, mitä missäkin tapahtui, kertoakseni kaikesta hyödyllisestä veljillemme ja sisarillemme.

Kaikki kutsuttiin esiin ja kaikille tehtiin rekisteröintikortit, joihin merkittiin milloin ja kuinka oli joutunut Saksaan, mille paikkakunnalle ja mihin työhön, kenet tuntee, kuka oli tulkkina, kuka poliisina tai Venäjän vapautusarmeijan (ROA) palveluksessa. Kaikki epäilyttävät henkilöt vangittiin. Edellisellä leirillä Roxelin kylässä minut tunsivat melkein kaikki, eikä näitä viranomaisia paljon kiinnostanut minua koskeva tieto, koska he jo kutsuivat minua "noitamunkiksi". Neuvostoviranomaiset eivät tunnustaneet munkkeja eikä noitia. Minua ei kutsuttu esiin, eikä minulle ei annettu rekisteröintikorttia. Minä yksinkertaisesti jouduin huoltojoukkoihin.

Sen jälkeen kun kaikki olivat käyneet läpi rekisteröintiprosessin, meidät kaikki lähetettiin erotteluleirille Neustrelitsin kaupungin lähistölle. Sähkömiehen käsivarsinauha antoi minulle pääsyn kaikkiin sähköverkon kohteisiin, mitä leirin muuta asukkaat kadehtivat. Kerran meidän piti vaihtaa vedenjakelun päälinjan syöttöpumpun moottori. Sain avukseni kaksi asentajaa. Toinen näistä avustajista oli Hypnoosi-Grisha. Hän tunsi minut heti. Heidän piti vaihtaa moottori, ja minun piti kytkeä siihen sähköt. Kun he olivat tehneet työnsä, ja minä aloin kytkeä johtoja moottoriin, minä huomasin pumpun asennusalustalle jätetyn, kullatun taskukellon. Minä kysyin asentajilta: "Oletteko kadottaneet jotakin, tai jättäneet pumpun luo? "Ei", he sanoivat. Tarkastakaa taskunne. Ehkä teiltä on pudonnut jotakin." Grisha tarkasti taskunsa ja sano: "Kello on pudonnut taskusta johonkin. En tiedä milloin." Minä kysyin, millainen kello hänellä oli ollut, johon Grisha: "Kullattu, vitjojen kanssa." Minä näytin hänelle: "Onko tämä sinun?" Mistä sen löysit, kysyi Grisha. "Siitä, missä olimme töissä", vastasin minä jolloin Grisha sanoi: "Jos minä olisin löytänyt kellon, en olisi kertonut kenellekään, enkä olisi antanut sitä kenellekään." Sanoin hänelle, etten minä halua liata omaatuntoani vieraalla kellolla.

Leirille alkoi tihkuja tietoja siitä, että sodan aikana Saksaan töihin joutuneet lähetetään Siperiaan kärsimään viisivuotista rangaistusta syyllisyydestä kotimaata kohtaan. Saksan ja Puolan väliselle rajalle asti heidät ajetaan jalkaisin, jonka takia monet heittävät tavaransa menemään ennen Stettiniä, koska ne haittaavat pahasti heidän kulkuaan.

##Kuva sivulla 108

Suurten troikka: Krimillä, Jaltan kaupungissa järjestetty konferenssi, jossa Stalin vaati palauttamaan kaikki sodan aikana Saksaan joutuneet kansalaiset rakentamaan sodan runteleman maan taloutta.

Kuvassa. vasemmalta oikealle. Englannin pääministeri Churchill, Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt ja Josif Stalin.

#109

TAAS VIISI VUOTTA PIIKKILANKA-AIDAN TAKANA

Kerran leirillemme tuli hyökkäysvaunujen korjausvarikon komentaja. Varikko sijaitsi Neustrelitzin kaupungin lähellä. Varikolla tarvittiin panssaroitujen ajoneuvojen korjaukseen pystyviä ammattimiehiä. Hän huusi joukolle:

• Kenellä teistä on jonkinlainen ammattipätevyys, ja minkälainen se on?

Minä vastasin ensimmäisenä: "Olen sähkömies!"

Hän vastasi: "Sähkömiehiä minä en tarvitse."

Minä vastasin: "Olen hitsaaja." Joku joukosta alkoi jo nauraa.

Varikon komentaja sanoo: "No sinähän sitä joka paikan Ville olet."

Minä en voinut muuta, kuin olla hiljaa. Sitten joku ilmoitti olevansa suutari. Se kelpasi komentajalle ja suutari kutsuttiin ulos rivistä Sitten hän alkoi vielä kysellä:

• Onko täällä vielä jonkun muun alan ammattilaisia?

Minä huusin hänelle: "Olen sähköhitsaaja". Joukko räjähti nauramaan. Varikon komentaja oli hetken hiljaa. Minä käännyin joukon puoleen ja kysyin: "Mitä te nauratte. Minä olen koulutukseltani sähköhitsaaja ja pystyn näyttämään, miten minä osaan hitsata."

Kukaan puhutelluista ei enää väittänyt olevansa minkään lajin ammattimies. Varikon komentaja kysyi minulta:

• No, sano rehellisesti, oletko koskaan seisonut sähköhitsaajan vieressä vai ei?

Vastasin, etten ole pelkästään seisonut kenenkään vieressä. Minä olen itse toiminut sähköhitsaajana. Kouluni kävin Taganrogin kaupungin kattilatehtaalla.

Varikon komentaja vastasi minulle: "Hyvä. Minä testaan sinut. Jos sinä valehtelet, minä tuon sinut tänne takaisin häpeämään kamppeinesi. Kerää kalusi ja nouse autoon. Lähdemme kasarmille."

Minulla ei ollut tavaroita enempää kuin yksi matkalaukku. Nostin sen amerikkalaiseen Studebeckeriin, jonka Amerikka oli muun sotilaskaluston mukana lahjoittanut Neuvostoarmeijalle, joka oli kukistanut Hitlerin armeijan. Kun tulimme kasarmille, komentaja vei minut matkalaukkuineni suoraan sähköhitsausosastolle.

Minua vastaan tuli noin 35 vuoden ikäinen sotilas, joka kysyi kuiskaten: "Oletko hitsari?" "Olen kyllä", vastasin. "Kolmeen vuoteen en kuitenkaan ole hitsannut." Hän sanoo: "Älä ole huolissasi. Kyllä se onnistuu."

Sotilasyksikön komentaja oli tälle sotilaalle luvannut, että jos löydät itsellesi seuraajan, saat lähteä kotiin. Yksikön komentaja, majuri Ivan Zubkov, noin 40-vuotias mies alkoi tutkia minua kopea ja jatkuvasti hapan ilme kasvoillaan.

• Kerro, millainen on hitsauskoneen rakenne, mitkä ovat sen ominaisuudet, miten eri metalleja hitsataan ja minkälaisilla elektorodeilla sitä tehdään. Miten valitaan sopiva hitsausvirta ja niin edelleen…

Verstaassa oli kaksi hitsausgeneraattoria, toinen 800 amppeerin kone, toinen 450 amppeerin laite, molemmat saksalaisia. Minä selostin näiden laitteiden rakenteen ja vastasin kaikkiin kysymyksiin.

• Ja nyt saat näyttää, mitä sinä osaat hitsata", sanoo komentaja minulle.
• Miten hitsataan? Lattiasaumaa, pystysaumaa vai kattosaumaa?
• En ole nähnyt hitsaajien ennen hitsaavan kattosaumaa.
• Minä hitsaan sellaista
• Älä leuhki.

Minä valitsen keskimmäisen vaihtoehdon. Hitsaan pystysaumaa. Valitsin virran voimakkuuden elektrodin halkaisijan mukaan ja soitin noin 15 sentin pystysauman yhdellä elektrodilla. Hän tuli katsomaan ja sanoi: "No niin. Kyllä minä sen tiesin. Räkäsauma". Minä vastasin: "Sehän on kuonaa sauman päällä. Katsokaa, millainen sauma on, kun otan kuonan pois". Sauma oli tiivis ja kaunis. Hän sanoi: "No, nyt minä näen, että olet seisonut hitsaajan vieressä".

Silloin se sotilashitsaaja sanoo hänelle: "Päästä minut nyt kotiin. Seuraaja on löytynyt, se on hyvä hitsaaja." Ja sitten se hitsaaja kysyy minulta: "No näytäppäs, mitä sinulla on matkalaukussasi." Minä avasin matkalaukun. Päällimmäisenä oli kaksi Saksan armeijan upseerien verkapaitaa. Olin hankkinut paidat englantilaisten vartioimalta entiseltä saksalaiselta sotilasvarikolta. Minut otettiin siellä kiinni ja pistettiin vankilaan puoleksi päiväksi, kunnes saatiin selville, olinko saksalainen vai venäläinen. Kun oli varmistettu, että olin venäläinen, minut tuotiin meidän leirille Roxelin kylään Münsterin kaupungin lähistölle. Se, mitä minulla matkalaukussa oli, sen kauemmin kasarmilla olleet sotilaat ottivat itselleen. Minua he lohduttivat näin kauniisti:

"Sinä saat palvella vielä kauan kuin kuparikattila. Ja kun sinä jotakin tarvitset, sinä sen hankit. Venäläinen sotilas on parempi löytämään kuin minkään muun maan sotilas maailmassa." Minulle näytettiin punkka kasarmilla ja neuvottiin, kuinka se petataan. Minua neuvottiin laitteiden käytössä ja tutustuttiin työhön. Minulle annettiin sotilaspuku ja siitä hetkestä alkaen kenttäarmeijan komendantti kirjasi minut armeijan palvelukseen, vaikka minut ikäluokkani puolesta olisi pitänyt kutsua sotapalvelukseen vasta kaksi vuotta myöhemmin. Minulle sanottiin: "Tässä yksikössä sinä olet palkattomassa työssä kotimaan hyväksi. Sinä korjaat sodan aikana särkynyttä panssarikalustoa."

Sotilasyksikön vesihuollon kanssa oli ongelmia. Vettä päälinjaan syöttävä pumppu meni usein rikki. Minä ehdotin, että haetaan leiriltä toinen pumppu, koska siellä on varapumppuja. Me tulimme yksikön komentajan kanssa sille leirille pumppua hakemaan. Leirin asukkaat ympäröivät meidät ja sanovat: "Katso, munkista on tullut sotilas!" Mutta minä sanoin heille: "Te nauroitte, että minä olen jokapaikan Ville, mutta nyt näette, että minä voin olla paitsi veli, myös sotilas."

Myöhemmin sain tietää, että yksikössä sotapalveluaan suorittamassa olevat henkilöt olivat valtaosin rikollisia, jotka olivat kärsineet vankilatuomionsa suljettujen ovien takana. Heidät oli kutsuttu armeijaan sovittamaan syyllisyyttään rehellisesti puolustamalla kotimaataan. Ehkä tästä syystä sotilasyksikkömme ympärillä oli piikkilanka-aita, joka toi mieleen menneiden vuosien synkät muistot.

Ja niin alkoi vuoden 1945 syksyllä minun sotapalveluni Saksassa olevien Neuvostoliiton miehitysjoukoissa, liikkuvassa panssariajoneuvokorjausvarikossa nro 97, joka kuului Kaartin, Umanin, Punalipun, Suvorovin panssaridivisioonaan nro 9. Tällä varikolla meitä oli noin 90 henkilöä. Päivystyksen aikana kasarmilla, muiden mentyä töihinsä, minulla oli mahdollisuus kirjoittaa kirjeitä ilman rajoituksia. Sotapalvelusta suorittavien kirjeet lähetettiin maksutta. Sotasensuuri tarkasti ne, ettei niissä ollut mitään sotilassalaisuuksia. Koska siihen aikaan, kun olin juuri tehnyt liiton Herran kanssa ja sydämessäni paloi ensirakkaus. oli kirjeiden sisältä suurin piirtein samanlainen, kuin tässä äidilleni lähettämässä, aina tähän asti säilyneessä kirjeessä:

En käy tähän kopioimaan koko kirjettä sanatarkasti, koska olen jo edellä lyhyesti selostanut kolmivuotista oleskeluani Saksassa.

Paitsi sotilassalaisuuksien kertomista sensuuri valvoi minun ehdotonta uskoani Jumalaan. Henkilökohtaisia esineitäni alettiin tarkastaa usein ja äkillisesti. Todennäköisesti minulta haluttiin ottaa Uusi Testamentti ja laulukirja pois. Joka kerta Herra varoitti minua ennakolta ja niin heidän yritykset jäivät tuloksettomiksi.

Yksikössämme oli yksi minun ikäiseni liettualainen, joka sodassa oli joutunut töihin saksalaisten luo. Hän oli myös sähkömies, jonka lisäksi oli yksi, ukrainalainen sähkömies, nimeltään Kalinitshenko. Liettualaisen sukunimi oli Litus. Häntä kutsuttiin Sashaksi. Hän sai tietää, että harrastan valokuvausta ja ehdotti yhteisen valokuvaushuoneen järjestämistä halukkaiden kuvaamista varten.

Meille annettiin huone valokuvien tekoa varten ja me aloitimme ottaa kuvia. Niitä, jotka halusivat kuvauttaa itsensä, oli kovin paljon. Sasha juopotteli usein mielellään ja hänen kuvansa eivät olleet riittävän laadukkaita. Näin minä jouduin tekemään enemmän valokuvaustöitä. Onnistuin hankkimaan saksalaisilta hyvän valokuvauskoneen, jonka valovoima oli 1:2,8 ja suljinaika aina 1/2000 sekuntiin saakka, josta syystä kuvatkin olivat erittäin hyviä. Vapaapäivinä, sunnuntaisin, halusi koko yksikkömme, että heidät kuvattaisiin luonnossa, ja luontohan meidän ympärillämme oli kaunista.

Koska elintapani olivat kristillisiä - en juonut, kiroillut, en puhunut hävyttömiä, riitti joka päiväksi viettelyksiä, eikä pelkästään sotilaiden puolelta vaan eniten juuri yksikön komentajan puolelta. Nähtävästi sensuuri painosti häntä, että hän uudelleenkouluttaisi minut, tai poistaisi minut kokonaan. Hän sanoi usein, ja yritti tehdä sen kaikkien kuullen: "Miksi seisot, kuin Kristuksen huomassa? Joka puolella meitä ympäröivät metsä ja viholliset, mutta sinä olet kuin ei mitään."

Kaiken aikaa minä täytin tekniset työvelvoitteeni moitteettomasti. Hitsasin panssarit lujasti kuin tehdasolosuhteissa. Hinauskoukut eivät toisinaan kestäneet , vaikka ne oli tehtaalla hitsattu, mutta kun minä ne hitsasin, ei tapahtunut kertaakaan, että ne olisivat repeytyneet irti. Kerran yksikön komentaja kutsui minut esikuntaan ja sanoi minulle:

#113

• Muistatko, mitä sanoit minulle leirillä?
• Ja mitä niin?
• Sinä sanoit, että sinä olet sähkömies.
• Kyllä. Niin minä sanoin
• Katsos nyt. Kalinitshenko on joutunut päävartioon 15 vuorokaudeksi puntiksesta, ja sähköt on poikki. Mene ja korjaa sähköt niin, että valo palaa joka paikassa.

Noin viidentoista minuutin kuluttua minä ilmoitin hänelle, että valot palavat joka paikassa. Vika on korjattu. Kahden päivän päästä hän kutsui minut uudestaan esikuntaan ja kysyi minulta:

• Onko sinulla minkäänlaista käsitystä tankkien sähkölaitteista?

Vastasin hänelle, että voin korjata kaikki sähkölaiteviat. "No hyvä", hän sanoo minulle, "Tankin komentaja, nuorempi luutnantti vaatii, että tankin sähkölaitteiden tulee toimia erinomaisesti ja tankkia tarvitaan heti kohta rykmentin taisteluharjoituksissa."

Noin neljänkymmenen minuutin kuluttua ilmoitin hänelle: "Vika on korjattu. Tankin sähkölaitteet toimivat erinomaisesti."

Yht'äkkiä minut pantiin hoitamaan tankkien akkuja ja lataamaan niitä. Työ on terveydelle hyvin vahingollista. Rikkivety syö silmiä, hampaita ja sisäelimiä. Silmäluomiini ilmestyi paiseita ja silmät turposivat. Minä sanoin erikoistyöryhmän komentajalle: "Tämä työ ei sovi minulle terveydellisistä syistä." Hän vastasi: "Armeijassa on käsky, ja se on sinun täytettävä. Sinun terveytesi ei meitä paljon kiinnosta.

Nyt olin saanut tietää, että he yrittävät päästä minusta eroon millä keinolla tahansa, estääkseen sotilaista saamasta vaikutteita minulta.

#115

## Kuva ylhäällä vasemmalla

Vuosi 1945, uusien huolien ja suurten muutosten vuosi. Sotapalvelu armeijassa alkaa. Harjoituksia ja opetusta panssariajoneuvojen tekniikasta rykmentin koulussa.

## Kuva ylhäällä oikealla

Kirjoittamassa kirjeitä kotimaahan ja uskon ystäville päivystystehtävien aikana kasarmilla. Myöhemmin sain tietää, että armeijan poliittiset työntekijät olivat hyvin kiinnostuneita kirjeistäni, koska olin Jumalaan uskovainen.

## Kuva alhaalla

Sasha Litus, ystäväni sotaväestä. Pyysi minua ottamaan valokuvan muistoksi tulevia aikaa varten.

Veniamin on kaikissa kolmessa kuvassa.

#116

## Kuva ylhäällä

Tankin T-34 ajo-opetuksen kouluttaja tekniikan luokassa. Minä olen vasemmalla takana, kuljettajan mekaanikon luukun vieressä.

## Kuva alhaalla

Tankin T-34 sähkölaitteiden tarkastus ja remontti. Korjaustöistä vastaava Veniamin P.

#117

## Kuva ylhäällä

Raskaan tankin IS-2 miehistö korjaustöiden jälkeen

## Kuva alhaalla

Nuori upseeri, joka tuli täydennysmiehenä yksikköömme, kysyi minulta: "Miksi olet niin arvoituksellinen?" Vastasin, että "Maailma on täynnä arvoituksia ja ihmeitä."

#118

TAPAUS VARTIOSSA

Tankinkorjausvarikkomme sijaitsi entisen sveitsiläisen epämetallipanssarointimateriaalitehtaan alueella, jonka tuotetteita sodan aikana käytettiin saksalaisissa lentokoneissa. Joka puolella oli metsää, paitsi lännessä, jossa oli suuri järvi.

Pohjoisen puolella metsässä oli hakattu linja tehtaalle tulevaa rautatietä varten. Se oli kaikkein vaarallisin vartiopaikka sotilaalle, joka yöllä seisoi siellä vartiossa. Jostakin syystä Jumala pani sydämelleni ajatuksen vetää hälytysjohto vartiotuvalta siitä vajaan kilometrin päässä sijaitsevalle vartiopaikalle siltä varalta, että vartiopaikalle hyökättäisiin. Painamalla nappia kolme kertaa vartiomies voisi silloin antaa hälytyksen vartiotupaan. Hälytyksen tullessa vartiopäällikön olisi silloin nopeasti saavuttava vartiomiesten kanssa tapahtumapaikalle.

Minua alettiin määräämään usein tälle vartiopaikalle. Paikka oli kaikkein vastuullisin, koska oli vartioitava kaikki panssareidenkorjausverstaita, jotka sijaitsivat puisissa varastoissa. Nehän olisi helppo sytyttää palamaan, niin että vartion piti pysyä valppaana.

Sen lisäksi armeijan erikoisosastoto tiesi minun olevan uskovaisen ja he saattoivat keksiä minua vastaan minkälaisen konnuuden tahansa, minua syyttääkseen tai tuhotakseen minut kokonaan.

Kerran, kun olin tällä paikalla, huomasin metsän puolelta, siellä missä oli se hakkuulinja, lähestyvän ihmisen kohti korjattavana olevien tankkien rakennusta. Minä siirryin hälytysnapin läheisyyteen. Lähestyvä henkilö ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaan jatkoi suoraan vartiopaikkaa kohti. Minä huusin: "Seis! Kuka siellä!" Henkilö jatkoi kulkuaan huudosta välittämättä. Minä huusin uudestaan, nyt saksaksi: "Halt! Hände hoch!" (Seis. Kädet ylös). Samalla painoin nappia kolme kertaa, mikä merkitsi sitä, että vartiopaikalle on hyökätty.

Minun ja sen ihmisen välimatkaa oli enää noin 3 metriä. Ja juuri sillä hetkellä ehti vartiopäällikkö paikalle vaihtoon tuleva vartiomies mukanaan. He veivät sen tulijan vartiotupaan henkilöllisyyden selvittämistä varten. Minulle ei kerrottu, kuka se henkilö oli. Jos se olisi ollut joku sellaista vartiopaikkaa vastaan hyökkäävä henkilö, jossa vartiomies oli paikallaan, hän ei olisi uskaltanut tulla niin lähelle vartiomiestä. Paremminkin se näytti Armeijan erikoisosaston touhuilta. Oliko se sitä vai ei, sitä minä en tiedä. Yhden asian minä tiedän: että olisin aina valppaana ja rukoilisin ja välttäisin kaikenlaiset viettelykset, mitä minä yritinkin aina tehdä Jumalan armoon, Hänen suojelukseensa ja varjelukseensa luottaen.

KOETTELU TULELLA

Taas kerran yksikön komentaja kutsui minut asunnolleen. Arvelin, että tälläkin kertaa paikalla olisi joitakin saksalaisia ja minun pitäisi toimia tulkkina. Minä tein ohjesäännön mukaisen ilmoituksen saapumisestani. Hän sanoo minulle: "Istu. Lähdetään." Auto oli amerikkalainen jeeppi, maastoauto. Me ajoimme pitkin tietä, jonka molemmilla puolilla kasvoi metsää. Käännyimme sitten sivulle ja pysähdyimme eräälle aukeamalle metsän keskellä. Yksikön komentaja sanoo minulle:

• Mene ulos autosta ja mittaa kymmenen askelta eteen."

Minä kävelin eteenpäin. Kuljettuani noin viisi askelta, hän huusi minulle kovalla äänellä:

• Nämä ovat sinun viimeiset askeleesi maan päällä, Jumalan orja!

Minä käännyin kasvot häneen kohti ja mittasin vielä viisi askelta takaperin kävellen. Komentajan käsissä oli saksalainen karabiini, jonka piippu oli suunnattu minua kohti hiukan koholleen. Hän antaa minulle komennon: "Käänny!" Minä seison paikallani ja katson suoraan häneen. Tiesin tarkkaan, että hän on tark'ampuja, eikä kuula lennä kymmenestä metristä ohi, vaan osuu tarkasi takaraivoon. Hän toisti komennon vielä muutaman kerran: "Käänny" ("krugom"). Minä katsoin häntä tarkkaan, ja rukoilin itsekseni Jumalaa:

• Herra. Jos sinä pelastat minut tältä tyrannilta ja uudestaan lahjoitat minulle elämän, kuulun minä kaikkineni sinulle."

Muutaman metrin päässä minusta lensi oikealta puolelta paikalle lintu ja alkoi laulaa kovalla äänellä särkien metsän hiljaisuuden. Ympäriltä kuului laulun kaiku. Komentaja raivostui ja katsoo vuoroin lintua ja minua. Elämän ja kuoleman välinen taistelu jatkui muutaman minuutin, mutta sitten hän huusi huutamalla:

• Olkoon. Mene heti autoon. Käy sitten miten käy! Älä sano kenellekään mitään. Lähdetään!

Minä tulin takaisin yksikköön järkyttyneenä ja masentuneena. Nyt minulle oli selvää, että jollei yksikön komentaja niin joku muu. Jos Jumala ei puolusta minua, pannaan tuomio täytäntöön.

Näiden tapahtumien jälkeen yksikön komentajan poika tulee luokseni ja sanoo: "Setä. Ottakaa minusta kuva muistoksi. Yksi joen rannassa, toinen amerikkalaisen moottoripyörän päällä ja kolmas metsän laidassa." Poika oli noin kolmentoista vuoden ikäinen ja isänsä ainokainen. Minä kysyin pojalta: "Aiotko sinä lähteä jonnekin pois?" Hän vastasi: "Kyllä ei, minä vaan muuten. Siitä tulee hyvä muisto."

Vähän epäröityäni minä suostuin kuvaamaan hänet, miettien sitä, että poika ei tiedä mitään siitä, mitä isä tekee tai mitä hänelle on annettu tehtäväksi.

Minut kutsuttiin hitsaamaan nopeasti kaltereita armeijan erikoisosaston tiloihin. Oli hitsattava kalterit toisen kerroksen ikkunoihin. Erikoisosaston päällikkö sanoi: "Hitsaa niin, ettet itse pysty pakenemaan täältä." Minä kysyin: "Miten niin? Voisinko minä joutua tänne?" Hän sanoi: "Joku muu ehkä mutta sinä joudut varmasti".

!No niin", minä ajattelin. "Saatana panee joka puolelle pyydyksiään. Vain Herralta voi tulla minulle apu ja varjelu Häneltä." Sielussa teki kipeää. Ei ollut hauska nähdä, että kun yrität tehdä ihmisille hyvää, he yrittävät palkita sen pahalla… Toista tietä kristityllä ei kuitenkaan ole, kuin voittaa paha hyvällä.

IHMISELLÄ EI OLE VALTAA HENGEN YLI… (Saarnaaja 8:8)

Jonkun päivän päästä oli sunnuntai, vapaapäivä. Yksikkömme komentajan luo saapui lepäämään ja hauskaa pitämään paljon upseereita perheineen. Komentajan asunto oli kauniilla paikalla ja huoneet suuria. Vieraat joivat ja söivät ja sitten lauloivat juomalauluja. Aika kului iloisesti ja huolettomasti. Upseeriperheitten lapset eivät osallistuneet vanhempiensa pirskeisiin; he mieluummin juoksentelivat luonnossa, pelasivat jalkapalloa, lentopalloa tai olivat pelkästään piilosilla. Tällä kertaa lapset päättivät leikkiä sotaa. He olivat kuulleet vanhemmiltaan monta kertaa ja itsekin elokuvissa nähneet, kuinka urhoollisesti sotilaat taistelivat ja voittivat vihollisen.

#120

Jokaisella heistä oli naisten pistoolit, vanhempien heille lahjoittamat - turvallisuussyistä, koska sotapalvelua suoritettiin vieraassa maassa, Saksassa. He kerääntyivät metsäniitylle ja huusivat "Uraa!" kohti "vihollista" rynnätessään. Yksikön komentajan kolmetoistavuotinen poika pyöritti naisten pistoolia oikean käden etusormensa ympäri kun sen liipaisin liikkeen aikana keskisormeen ja laukesi. Luoti osui suoraan kaulaan. Haava oli kuolettava. Isälle ilmoitettiin nopeasti, mutta sillä aikaa kun isä juoksi tapahtumapaikkaa kohti pojan sydän pysähtyi ja hengitys lakkasi.

Iloinen juomaseura muuttui muistojuhlaksi. Minulle ilmoitettiin, että minun pitää heti tulla kameran kanssa yksikön komentajan asunnolle. Valokuvauskoneeni oli aina valmiina käyttöön. Kun tulin yksikön komentajan asunnolle, näin läsnäolevien säikähtäneet kasvot, lakanalla peitetyn pojan ruumiin ja itkevät vanhemmat - isän ja äidin.

Yksikön komentaja kääntyy minuun päin ja sanoo kyynelten läpi:

• Älä muista minua pahalla. Auta minua murheessani, Ota kuva poikani kuolinpaikasta, talosta jossa asumme, hautausmaalle johtavasta tiestä ja hänen hautamuistomerkistään.

Lupasin tehdä kaiken tämän ja ryhdyin heti täyttämään velvollisuuksiani. Vuorokauden kuluttua kaikki oli valmista hautajaiskulkuetta varten. Kansaa oli paljon. Me lähdimme hitaasti matkaan kohti Neustrelitsin kaupungin hautausmaata. Isä ja äiti itkivät, puhallisorkesterin torvet soivat ja minä otin kuvia hautajaiskulkueesta aivan hautausmaalle asti. Myöhemmin kävin kuvaamassa vanhempien pojalleen asettaman hautamuistomerkin.

Yksikön komentaja pyysi, että kaikki upseerit ja minä myös tulisimme hänen luokseen muistotilaisuuteen muutaman tunnin kuluttua. Valmistin suurennokset niistä kuvista, jotka poika oli pyytänyt minua tekemään: kuvat joen rannassa, amerikkalaisen Harley-Davidson moottoripyörän päällä ja metsän laidassa. Näistä kuvista isä ei tiennyt mitään.

Muutaman tunnin kuluttua kutsutut upseerit, muutamat heistä vaimoineen, alkoivat saapua ja ryhtyivät varaamaan paikkoja pöydän ympärillä, kaikki hautajaistunnelmissa. Myös itse yksikön komentaja Ivan Zubkov tuli ja istui pöydän ääreen, koko pitkän pöydän puoliväliin. Hän käski minua istumaan vastapäätä itseään, pöydän puoliväliin. Jokaisen edessä pöydällä oli ryyppylasi ja avattuja viinipulloja. Minä siirsin ryyppylasin syrjään ja käänsin sen pohjan ylöspäin. Vieressä seisova upseeri pisti sen taas eteeni. Upseerien taholta kuului moitteita: "Etkö sinä kunnioita komentajaasi!?" "Etkö tunne sääliä, kun hänellä on murhe, vai?"

Minä vastasin heille: "Minä en juo viiniä tai vodkaa missään olosuhteissa." Joku huusi: "Silloin sinä voit lähteä täältä. Kun olet korppien seuraan joutunut niin rääy korppien lailla!"

Yksikön komentaja tuli väliin ja sanoi minua puolustaakseen: "Älkää koskeko häneen. Hän tekee oikein vakaumuksensa mukaan. Mehän tässä juomme ja sitten vuodatamme kyyneleitä" ja alkoi sitten itkeä katkerasti. Upseerit vaikenivat.

Hän sanoi minulle: "Älä kiinnitä heihin mitään huomiota. Kaikkea, mitä pöydällä on, syö mitään ujostelematta."

Läsnäolijoiden viinipullot tyhjenivät ja tilalle tuotiin uusia. Erilaista ruokaa oli niin paljon, että sillä olisi vielä voinut syöttää aikamoisen seurueen kylläiseksi. Yksikön komentaja Ivan Zubkov oli luonteeltaan harvapuheinen, mutta juotuaan kohtalaisen paljon viiniä, hänen kielensä kantimet irtaantuivat. Hän nousi ylös ja alkoi puhua:

"Toverit. Minä kerron teille surustani. Minulla oli yksi, ainut poika. Hyvin kasvatettu, tottelevainen, sotataidoissa kyvykäs ja minä olin pannut kaikki toivoni häneen, että hänestä tulee sotilaskomentaja, jota meidän maamme tarvitsee, mutta nyt, aivan odottamatta, kuolema kovilla kourillaan repäisi hänet irti elämästä…" Ja alkoi taas itkeä katkerasti.

Sillä hetkellä minä avasin puseroni napit ja otin esille valkoiseen paperiin käärityt valokuvasuurennokset hänen pojastaan joen rannalla. moottoripyörän päällä ja metsän laidassa. Ojensin käärön Ivan Zubkoville ja sanoin:

• Ottakaa. Se on viimeinen lahja pojaltanne!

Hän ensin hätkähti, ja alkoi sitten kädet täristen aukaista kääröä. Nähtyään poikansa hymyilevänä valokuvan pinnalla hän itki katkerasti suureen ääneen. Ja sitten kysyi kyynelten läpi: "Kuinka sinä saatoit tehdä tämän minulle? Minähän olen tehnyt sinulle vain pahaa. Tästä hetkestä lähtien olet sinä joka paikassa, jossa minäkin, ja jos minä olen juovuksissa, sinä istut rattiin ja tuot minut kotiin…"

#123

## Kuva

Yksikön komentajan, majuri Ivan Zubkovin poika, joka kuoli sotaleikin aikana. Hän seisoo minun vieressäni vasemmalla.

MUUTOKSEN TUULET PUHALTAVAT

Siitä hetkestä alkaen hänen suhtautumisensa minuun muuttui. Huolimatta siitä, että hän oli antanut lupauksensa juopuneena, hän piti sanansa. Hänen syvä sielullinen järkytyksensä ei jäänyt huomaamatta myöskään ylemmältä päällystöltä, joka oli läsnä hautajaisissa ja muistotilaisuudessa. Yksikön komentaja antoi käskyn, ettei minua tule määrätä vartioon tai päivystämään. Minun piti kuulua hänen alaisuuteensa.

Siihen aikaan meille lähetettiin kapteeni, joka oli suorittanut sotilasakatemian panssarikalustolinjan. Hän opetti meille laitteiston tuntemusta, koneistojen yhteistoimintaa ja panssarikaluston tekniikkaa. Hänen sukunimensä oli Jegorshin. Ensiksi hän tutustui yksikön teknilliseen varustukseen ja henkilökuntaa, voidakseen sitten astua yksikön komentajan Ivan Zubkovin virkaan.

Eräästä armeijan yksiköstä tuli käsky lähettää nopeasti paikalle vaurioituneen panssarointikaluston korjauksen ammattimies. Yksikön komentaja Ivan Zubkov kutsui minut ja sanoi: "Minä soitin armeijan pääinsinöörille, että lähetän vaurioituneen panssarikaluston korjauksen asiantuntijan" ja käski minua hankkiutumaan työmatkalle 80 kilometrin päässä olevaan kohteeseen. Minä kysyin: "Mitä on tapahtunut?" Kapteeni kertoi, että oppilaat olivat yöllä särkeneet kaksi raskasta tankkia. "Kun menet sinne, näet itse. Toivon, että kaikki saadaan kuntoon".

Kun tulin rykmenttiin, vastassa oli armeijan pääinsinööri ja panssarivaunujen kuljettajia. Vaunujen rungoissa ammusten jättämiä reikiä, ja muutamien vaunujen rungoissa oli suuria halkeamia ja muutamien vaunujen hinauskoukut olivat irti. Vauriot olivat vanhoja, jo sodan aikana syntyneitä. Minä kysyin: "Miksei tekniikkaa ole vieläkään korjattu?" Hän vastasi: "Ei ole miehiä, jotka pystyisivät hitsaamaan panssaria." Minä tiedustelin: "Ja missä ne vaurioituneet raskaat tankit IS-2 on?" jolloin hän kertoi, että Uralin tankkitehtaalta oli saapunut komennuskunta ratkaisemaan kysymystä, mitä niille tehdään.

Kun me tulimme valtavaan, tehdassalin kaltaiseen halliin, jossa molemmat vaurioituneet tankit olivat, sekä komennuskunnan edustajat, oli päätös tankeista jo tehty. He olivat päättäneet, että "Tankkien korjaus on suoritettava ehdottomasti tankkitehtaan olosuhteissa tehtaalla". Toisesta tankista oli irronnut oikean telaketjun juoksupyörä ja toisen vasemmanpuoleisen telaketjun vetopyörää suojaavan laitapanssarin takaosa vaurioitunut pahasti iskusta. Sen hitsaus oli haljennut ja panssari oli irronnut rungosta. Tankkien kuljetus tehtaalle maksaisi noin 10.000 ruplaa, jonka lisäksi korjauksesta tulisi eri lasku ja komennuskunnan kutsumisesta omansa. Pääinsinööri kysyi minulta: "Mitä tehdään? Näin valtavasta rahasummasta joutuu joku vastuuseen."

Vastasin: "Me korjaamme ne paikan päällä, eikä vastuuseen joudu kukaan."

Komission edustajat suuntasivat minua vastaan teknisen diplomatiansa koko voiman todistellen, että korjausten suorittaminen paikan päällä on mahdotonta. Minä vastasin heille: "Meille se on mahdollista, mutta teille se on mahdotonta. Teidän ei tarvitse olla paikalla korjauksen aikana, mutta koneita harjoituskentällä kokeiltaessa saatte olla paikalla.

Pääinsinööri sanoi: "Jos me voimme itse korjata vaunut, minä lähetän komission sinne mistä ne on tulleet." Vastasin, että korjaus vie vähintään kolme päivää, mutta sitten tankit ovatkin täysin kunnossa. Panssarihitsauksen lujuuden minä takaan."

Juoksupyörän vanhan hitsauksen poistamiseen, sen suuntaamiseen ja hitsaamiseen menee vähintään yksi vuorokausi, koska panssaria hitsattaessa on koko ajan pidettävä yllä hitsauksessa vaadittavaa lämpötilaa. Sivupanssarin kuvun hitsaus on vielä vaikeampaa. Viidenkymmenen millin paksuisen panssarin paikalleen ajamiseen tarvittiin vähintään neljänsadan tonnin voima. Kolmessa päivässä tankit oli saatettu täyteen kuntoon ja kokeiltu harjoitusradalla pääinsinöörin läsnäollessa harjoitusmaastossa suoritetuissa törmäyskokeissa ja betoniesteillä. Pääinsinööri oli innostuksesta suunniltaan. Palattuani yksikkööni minä annoin yksikön komentajalle armeijan pääinsinöörin laatiman aineiston, jonka mukaan olin suorittanut kahden tankin keskisuuren korjausta vastaavan työmäärän. Yksikön komentaja käski kirjoittaa kiitoskirjeen äidilleni. Kirjeen sisältö oli seurava:

Sotilasosaston kirjeen saatuaan äiti pelästyi kovin, ajatellen, että minulle on sattunut jotakin, vaikka muutama kuukausi aiemmin hän olisi voinut saada aivan toisenlaisen kirjeen.

RAAMATTULÄHETYS SAATANAN VALTAISTUIMEN ÄÄRESSÄ

Meidän yksikössämme sotapalvelusta suorittamassa oli sotamies Viktor Avdejev. Hän oli syntyisin Moskovan lähistöltä. Hänen osoitettaan minä en tietänyt silloin, enkä nytkään tiedä. Hän ei ollut erityisen puhelias eikä voinut puolustaa itseään. Sotilaat tekivät hänelle usein ilkivaltaa. Hän oli suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, mutta pituutensa puolesta minua suurempi. Yksikön komentaja pani hänet esikunnan lähetiksi toimittamaan salaisia paketteja ja postia yksikön henkilökunnan viranhaltijoille. Koska minulle tuli paljon kirjeitä, hän toi ne toisinaan suoraan valokuvaushuoneeseen.

Kerran minä kysyin häneltä: "Viktor. Tiedätkö sinä jäit eloon sodan aikana?" Viktor vastasi: "No sillai vain. Minulle osui onni jäädä eloon, mutta minun toverini, jotka minun kanssani olivat, kuolivat.

Vastasin Viktorille: "Ei, ei aivan niin, kuten sinä minulle vastasit, vaan siksi, että sinun puolestasi yöllä ja päivällä rukoili sinun äitisi."

Viktor kysyi: "Mistä sinä tiedät, että äiti rukoili puolestani, oletko muka saanut kirjeitä häneltä?" Vastasin, että ei, en minä ole saanut häneltä kirjeitä, enkä minä hänen osoitettakaan tiedä, mutta sen minä tiedän, että hän on rukoillut puolestasi."

Silloin Viktor avasi puseron taskun napin ja veti esiin neljään osaan taitetun paperin, antoi sen minulle ja sanoo: "Ota ja lue!" Levitin paperin auki ja alan lukea siitä psalmia 91

Ja näin psalmin loppuun asti. Sitten sanoin Viktorille: "Jumala on varjellut sinut hirveän sodan vaiheiden läpi, et kai sinä pysy kiittämättömänä häntä kohtaan?" "Ja miten minun pitäisi häntä siitä kiittää?" kysyi hän. Minä sanoin hänelle: "Minä kirjoitan sinulle muistilapun saksaksi. Vie se papille. Lappuun on kirjoitettu pyyntö, että pappi hankkisi meille venäjänkielisen Raamatun. Se pappi asuu kirkon tontilla olevassa talossa, Neushtrelitsin kaupungin keskustassa. Kun olemme saaneet Raamatun, luemme siitä. Sinne on kirjoitettu, kuinka meidän pitää kiittää Jumalaa.

Viktor suostui ja vei paperilapun papille, mutta ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä pappi sanoi. Oli vain näyttänyt kahta sormea ja oli hokenut, että "must warten zwei tage".

Kerroin sen tarkoittavan sitä, että on odotettava kaksi päivää. Kahden päivän kuluttua Viktor meni nopeasti esikunnan ohitse, tuli luokseni valokuvaushuoneeseen, otti puseron remmin auki ja veti sieltä kokonaisen venäjänkielisen Raamatun ja juoksi sitten nopeasti esikuntaan. Yksikön komentaja oli huomannut tapahtuman ja sanoi: "Mitä sinä juoksit esikunnan ohi?" Viktor oli vastannut, että vei kirjeet Veniaminille valokuvaushuoneeseen.

Minä pidin kädessäni Jumalan lähettämää äärettömän kallista aarretta täynnä suurta autuutta ja kiitollisuutta Häntä kohtaan. Raamattu sisälsi kaikki sen kirjat. Arvatenkin se oli tarkoitettu ortodoksipapeille. Kun Viktor myöhemmin tuli luokseni, minä sanoin hänelle: "Viktor! Käy siellä vielä uudestaan saadaksesi toisenkin Raamatun. Minä kirjoitan sinulle lapun ja laitan vähän rahaa mukaan hänen kulujensa katteeksi. Ehkä hän joutuu matkustamaan jonnekin Raamattua hakemaan.

Jonkin päivän kuluttua Viktor toi samanlaisen Raamatun, ja sitten vielä taas ja taas… Kaikkea sitä hengellistä kirjallisuutta ei voinut säilyttää valokuvaushuoneessa, koska myös Sasha Lituksella oli sinne avaimet. Oli piilotettava aarre korkeajännitemuuntajan koppiin. Sinne oli kaikilta pääsy kielletty ja se oli kaikkein turvallisin paikka, minne kukaan ei saanut mennä.

Meidän yksikköömme saapui usein tankkeja miehistöineen moottoreiden ja vaihdelaatikkojen vaihtoon. Tankin keskisuuri huolta vei kuudelta asentajalta kolme päivää. Meidän velvollisuuksiimme kuuluivat sekä kone- että sähköpuolen huoltotyöt. Kun huolto oli tehty ja tankit viety takaisin yksikköihinsä, niiden miehistö päästettiin kymmenen päivän lomalle kotimaahan, koska he olivat olleet sotapalveluksessa koko ajan sodasta lähtien.

Heitä ei tarkastettu rajalla. Tankkien miehistöstä melkein jokainen pyysi minua kuvaamaan heidät muistoksi, tankin vieressä. Minä toteutin heidän pyyntönsä mielelläni ja pyysin heitä, että he tekisivät minulle pienen palveluksen - kotiin tultuaan lähettämään valkoiseen kankaaseen käärityn paketin, jossa saajan osoite oli valmiiksi kirjoitettu, ja toimittamaan kuitin lähetyksestä joko takaisin tullessaan tai postissa minulle. Tästä hyvästä minä lupasin tehdä heidän vanhoista kuvistaan kopioita tai suurennoksia.

Molemminpuoliset palvelutoimet toteutettiin hyvillä mielin. Jumalan armon saattelemana hengellinen kirjallisuus löysi tiensä raivokkaan ateistisen propagandan keskellä toimiville työntekijöille. Jumalan armosta olimme kiivenneet vaarallisuuksien korkeimmille huipuille.

#129

## Kuva

Kävin tapaamassa Pavel Tshaikaa Lüchenin kaupungissa Saksassa sijainneessa sotilassairaalassa hänen sairautensa aikana. Kuvassa Veniamin Perepetshajevin ja Pavel Tshaikan kohtaaminen, joka tapahtui 24.lokakuuta 1946.

## Kuva

Seison kuvassa sotilaiden keskelllä toisena vasemmalat takarivissä. Oikealla puolellani seisoo Viktor Avdejev, jonka kanssa meitä Jumala siunasi avaamaan Raamattulähetyksen. Neustrelitsin kaupunki. Saksassa vuonna 1947.

#130

SAATANAN PALVELIJAT ETSIVÄT RAAMATTULÄHETYSTÄ

Saatana nuuhki heti hajun Raamattulähetyksestä. Kerran, eräänä aivan tavallisena päivänä Viktor tuli rykmentin esikuntaan hakemaan kirjeitä ja virkapaketteja ja kuuli yhdeltä upseerilta sensaatiomaisen uutisen. Upseeri oli puhumassa kaikille läsnäoleville, ja sanoi: "Toverit. Mieltä järisyttävä tapaus! Portilla on pidätetty muutamia saksalaisia, jotka matkalaukut täynnä Neuvosto-Armeijalle tarkoitettua venäjänkielistä uskonnollista kirjallisuutta katoliselta papilta luovutettavaksi jollekin sotilaalle! Sehän on mittasuhteiltaan järisyttävä ideologinen diversio!!! Me teemme kaikkemme tämä sotilaan löytämiseksi, että hänelle ja hänen apureilleen kolkosti kostettaisiin. Pappi tunnistaa hänet, ja me järjestämme hänelle siihen tilaisuuden…"

Viktor kertoi tapahtuneesta minulle kuiskaten. Minä sanoin Viktorille, että vain Jumala voi meidät pelastaa tästä vaarasta. "Rukoillaan sitä pelastusta", sanoin Viktorille.

Viktor kertoi minulle, että rykmentistä on tullut määräys lähettää jokaisesta sotilasyksiköstä vapaaehtoisia opiskelemaan huoltojoukkojen lääkintäosastoon. Viktoria neuvoakseni sanoin: "Viktor! Tässä se on Jumalan tahdosta keino päästä meidän vaikeimmasta pulastamme. Käy esikunnassa ja sano yksikön komentajalle, että hän lähettäisi sinut opiskelemaan."

Yksikön komentaja torjui Viktorin pyynnön jyrkästi. Sanoin Viktorille: "Viktor! Kun palaat armeijan esikunnasta, poikkea Armeijakunnan kenraalin luo ja sano: "Minä olen koko elämäni uneksinut tulevani lääkintämieheksi ja nyt kun sellainen mahdollisuus on ilmaantunut ei yksikön komentaja halua päästää minua opiskelemaan. Auttakaa minua!

Viktor otti neuvostani varteen. Palatessaan armeijakunnan esikunnasta hän meni kenraalin asunnolle. Koputukseen vastasi hänen vaimonsa joka kysyi ovella seisovalta Viktorilta: "Kersantti. Mitä te haluatte?" Viktor vastasi: "Olkaa hyvä, ja kutsukaa kenraali." Vaimo ilmoitti miehelleen, joka sanoo vaimolleen: "Ensimmäinen kerta elämässäni, kun kersantti kutsuu kenraalia. No, sano hänelle, että tulkoon luokseni."

Kenraali oli kotipukeissaan. Vain housut olivat armeijan housut. Viktor teki kunniaa ja ilmotti: "Toveri kenraali! Sallikaa minun kääntyä puoleenne henkilökohtaisessa asiassa!"

"Mitä on tapahtunut", kysyi kenraali. "Mikä hätä sinulla on, että päätit tulla kenraalin luo?"

Viktor vastasi: "Toveri kenraali! Minä olen koko elämäni uneksinut pääseväni lääkintämieheksi ja nyt meidän yksikössämme ilmoitettiin, että lääkintämieheksi halukkaat voivat ilmoittautua lähetettäksi opiskelemaan lääkintä- ja saniteettipataljoonaan. Yksikön komentaja, majuri Zubkov hylkäsi minun pyyntöni. Auttakaa minua, että pääsen lähtemään opiskelemaan lääkintämieheksi."

Kenraali nosti puhelimen luurin ja otti yhteyden majuri Zubkoviin. "Toveri majuri! Miksi te ette päästä kersantti Avdejevia lääkintäpataljoonan kursseille?"

Ja Zubkov vastaa: "No minkälainen lääkintämies siitä tulisi. Sehän pelkää verta, ei tupakoi, ei juo, eikä pysty sanomaan voimasanaa, kun tarvitaan."

"No sittenhän se on teidän omien sanojenne mukaan oikea intelligentti ihminen. Ette kai te halua, että teidän sotilaanne kiroilisivat, juopottelisivat ja tupakoisivat? Heti kun hän saapuu yksikköön, kirjoittakaa hänelle määräys opiskelusta lääkintä- ja saniteettipataljoonassa Stettinissä.

Kun hän oli tullut yksikköön, yksikön komentaja otti Viktorin vastaan suuresti harmistuneena: "Mitä sinä oikein teet? Hyppäät pään yli, järjetön. Minä opetan sitä sinulle, pistän viideksitoista vuorokaudeksi päävartioon, että oppisit alistumaan komentajasi tahtoon." Viktor vastasi: "No mitäs sitten? Minä istun 15 vuorokautta, ja menen taas valittamaan kenraalille joka kuitenkin päästää minut opiskelemaan."

Silloin majuri Zubkov kääntyy esikunnan sihteerin puoleen ja sanoo: "Kirjoita hänelle todistus ja kahden päivän kuivamuona-annos. Antaa hänen mennä matkoilleen kuin Jumalan kanssa."

Viktor juoksi luokseni kuvalaboratorioon, hyvästeli minut ja sanoi: "Me tapaamme vielä, mutta tällä kertaa näkemiin. Jumala on kuullut rukouksemme ja lähettänyt meille avun."

#132

PIMEYS SOKAISI PIMEYDEN PALVELIJOIDEN SILMÄT

Kun seuraavana päivänä olin töissä tankilla, luokseni tuli muutamia miehiä siviilipuvuissa ja esittäytyivät Armeijan poliittisen hallinnon erikoisosaston virkailijoina. He vaativat minulta valokuvaushuoneen avaimia etsinnän suorittamista varten. Minä sanoin heille: "En anna teille avainta, vaan lähden itse teidän mukaanne ja näytän, missä laatikossa on valokuvapaperia. Sellaisen laatikon saa avata vain punaisessa valossa.

Tarkastus oli huolellinen. Jopa minulle Roxelissa lahjoitetut veljien ja sisarten valokuvat löytyivät. Ne olivat kaapin ylimmällä hyllyllä paperiin käärittyinä. Yksi heistä luki valokuvien muistokirjoituksia ja kysyy sitten: "Montako sisarta ja veljeä sinulla on?"

• Monta, vastaan minä.
• Ja missä he asuvat?
• Hajallaan koko maailmassa.
• Siinä se nähdään, toverit, mitä tämä korpraali hommailee!
• Minä toteutan ylemmän päällystön käskyä, korjaan tankkeja, mutta te haittaatte työn tekoa.

Sitten yksi heistä kysyy: "Kuka sinun päähäsi on juntannut uskon johonkin Jumalaan? Jota ei edes ole olemassa!"

Vastasin hänelle: "Meidän perustuslakimme Neuvostoliitossa ei ainoastaan salli, vaan myös takaa uskonnollisten kulttien harjoittamisen vapauden ja se koskee kaikkia SNTL:n kansalaisia. Artikla 124, k.s."

Silloin astuu dialogiin mukaan toinen heistä: "Mutta sinähän olet Vapautusarmeijan sotilas ja olet täyttämässä sotilasvelvollisuuttasi ulkomailla. Mihin sinä uskoa Jumalaan tarvitset? Me uskomme tykistöön, ja tykistö on sodan jumala."

Vastaan heille: "Neuvostosotilas on Neuvostoliiton edistyksellinen, tunnollinen ja intelligentti kansalainen, joka suorittaa palvelusta asevoimien riveissä. Velvollisuuteni minä täytän moitteettomasti. Mitä te minulta vielä haluatte?"

Yksi heistä sanoo: "Näkyy, että tässä yksikössä pidetään vähänlaisesti luentoja siitä, miten vapautua uskonnollisesta myrkytyksestä"

Siihen se audienssi sitten päättyi. Uskovien minulle lahjoittamien valokuvien lisäksi he eivät löytäneet minulta mitään ja valokuvatkin he palauttivat minulle. Koko ajan minulla oli ollut taskussa pieni Uusi Testamentti ja saapasvarressa laulukirja. Korkeajännitemuuntajan kopin tarkastus ei heille tullut mieleenkään.

TAPAUKSIA TAISTELUHARJOITUKSISSA

Syksy lähestyi. Kuten täällä oli tapana, armeijan yksiköissä alkoivat sotaharjoitukset kohta kun sato oli korjattu pelloilta. Tankit, lentokoneet ja kaikki muu tekniikka oli jaettu kahteen osaan: punaisiin ja valkoisiin. Harjoitukset pidettiin olosuhteissa, jotka mahdollisimman tarkasti vastasivat sota-ajan olosuhteita. Kenraali kääntyi yksikkömme komentaja puoleen kysyen, olisiko meillä kirjeenvaihtaja-kameramiestä, joka voisi kuvata taktisia harjoituksia armeijan lehteä Krasnaja Zvezda varten?

Majurimme vastasi: "On. Tulkaa hakemaan, meillä on kirjeenvaihtaja-valokuvaaja, joka kuvaa maassa ja ilmassa." Minulle hän sanoi: "Pistä nopeasti paraatipuku päällesi, sinua tulee kenraali hakemaan nyt heti. Menet kuvaamaan tankkeja taistelukentälle."

Hankkiuduin valmiiksi. Kenraalin maasturi tulee paikalle. Kenraali istuu rattiin ja käskee minua istumaan viereen. Sitten lähdettiin. Ajamme kranaatinheitinpattereiden ohi, naamioidun tykistön ohi, ohitamme "vastustaja" asemia vastaan rynnivän tankkikolonnan. Kaikki on saatava vangittua valokuvauskoneen objektiivilla. Joka puolella on kalsketta, kitinää ja pauketta kuin oikeassa sodassa.

Taukopaikalla, "sotatoimien" ollessa pysähdyksissä, oli upseereita, sotilaita, tankkien kuljettajia, joiden ajankuluksi oli järjestetty harrastelijakonsertti, joka myös oli kuvattava lehteä varten ja muistoksi.

Sotaharjoitusta kesti muutaman päivän. Päivän päättyessä minä lähdin omaa yksikkööni. Yhteenvetopalaveriin kutsuttiin nopeasti kapteeni Jegorshin, koska hän oli sotilasakatemian panssarilinjan suorittanut asiantuntija. Kenraali käski häntä ottamaan mukaansa tankkien sähkölaitteiden korjaukseen erikoistuneen asiantuntijan, koska yksi tankki oli sähkölaitevian takia joutunut "vankeuteen". Kapteeni Jegoshin selosti tilanteensa ja kysyi minulta: "Et kai petä toiveitani? Tankki on saatava pois ja vian syyt on poistettava" "En petä, toveri kapteeni", vastasin hänelle.

"No sitten lähdettiin" sanoi hän minulle. Jo kaukaa näimme ryhmän sotilashenkilöitä, jotka selostivat jotakin toisilleen kovin ilmeikkäästi ja käsiään heilutellen. Nähtävästi he yrittivät todistella toisilleen jotakin ja kinastelivat jostakin. Kun ajoimme lähemmäs, havaitsimme ryhmässä olevan kenraalin, upseereita ja tankin miehistön. Kapteeni pysäytti auton ja sanoi: "Tule perässä." Sitten hän asteli täsmällisin askelin, nosti käden lippaan tervehdykseen, käveli kenraalin luo ja ilmoitti: "Toveri kenraali! Käskystänne tankkien sähkölaiteasiantuntija on saapunut!"

Kenraali puhuttelee häntä sanoen: "Toveri kapteeni! Paljonko teiltä kuluu aikaa tämän tankin elvyttämiseen? Konemieskuljettajan mittaritauluun ei tule sähköä ja akkujen suojauksen sulake palaa."

Kapteeni vastaa: "Tähän kysymykseen voi teille vastata sähkömestari, kaartin korpraali, jonka toin mukanani teille."

Kenraali sanoi: "Toveri kapteeni. Otetaanpas tämä ilman ironiaa. Nyt ei ole aikaa leikin laskuun."

Kapteeni kysyy: "Toveri kenraali! Pitikö teille tuoda kauluslaattoja vai asiantuntija?"

Kenraali huudahti: "Toverit! Pyydän anteeksi, olin unohtanut, että korpraali on kenraalin veroinen!" Sitten hän kääntyy minuun päin, ja sanoo: "Toveri korpraali! Paljonko tarvitsette aikaa siihen, että tämä ajoneuvo, sanotaan nyt suoraan - heräisi henkiin?"

Vastaan hänelle: "Tasan viisi minuuttia, toveri kenraali" Kaikki hörähtivät villiin nauruun.

Kapteeni Jegorshin sanoo: "Mitä te nauratte? Ylvästelette jämillä, mutta päästä puuttuu öljyä!"

Kenraali sanoo: "No me olemme jo kahden tunnin ajan yrittäneet tehdä kaikenlaista, on nyitty johtoja ja koputettu niitä, mutta ei ole saatu vastausta eikä tervehdystä."

Kapteeni Jegorshin sanoo: "Sähkömekaanikko on antanut teille vastauksen ja tervehdyksen. Sanokaa, mitä vielä haluatte?"

Kenraali sanoo: "Toveri korpraali! Luovutan valtuudet komentaa harkintanne mukaan!"

Minä ajattelen, että voi teitä antikristukset. Joskus tulee aika, jolloin pyhät komentavat teitä. Ja sitten käsken: "Tankin päällikkö luokseni!"

• Toveri korpraali: Aliluutnantti tankin komentaja on käskystänne saapunut!
• Toveri aliluutnantti. Käskekää tankin miehistön avata panssarin takaluukun pultit, ottaa luukku auki ja siirtyä sivuun!
• Kyllä!

Kenraalille minä sanon: "Toveri kenraali, ottakaa aika!" Otin nopeasti pois starttimoottorin käynnistysreleelle menevän johdon suojasukan, eristin polttoaineen syömän johdon ja kiersin johdon suojasukan takaisin paikalleen ja kiinnitin sen. Hyppäsin sitten tankkiin kuljettaja-mekaanikon luukun kautta, pistin vaihdetangon vapaalle, otin tornin valaistuksen sulakkeen ja laitoin sen akkujen suojalaitekoteloon palaneen sulakkeen paikalle. Sitten kytkin akun maajohdon ja kaikki kojeet kuljettaja-mekaanikon kojetaulussa alkoivat toimia. Annoin moottorin käynnistyssignaalin, painoin starttinappulaa ja muutaman vauhtipyörän kierroksen jälkeen moottori lähti käyntiin. Hyppäsin ulos tankista ja tein ilmoituksen kapteenille: "Toveri kapteeni! Käskynne on toteutettu, kone on herännyt henkiin!" Aikaa oli kulunut kaikkiaan noin neljä minuuttia.

Kapteeni Jegorshin huutaa minulle: "Juokse heti autoon," ja sanoo itse heille: "No, korppi taisi niistää teiltä nenän?" Minä käännyin katsomaan taaksepäin, ja siellä kenraali heiluttaa minulle nyrkkiä…

Palattuamme yksikköön, kapteeni oli suunniltaan riemusta, ja sanoo: "No mehän näytettiin niille, miten kompassilla suuntaa otetaan!"

UUSI TAPAAMINEN KENRAALIN KANSSA

Jonkun viikon kuluttua kenraali vieraili yksikössämme. Yksikön komentaja oli lähdössä siviiliin. Majuri Zubkovin tilalle oli tulossa kapteeni Jegorshin. Majuri Zubkov, yksikön komentaja, tutustutti kapteeni Jegorshinia tankkien korjauksen teknologiaan, yksikön henkilökuntaan ja dokumenttien laatimista koskevaan aikatauluun ja raportointiin. Kaikkeen tähän oli varattava vähintään vuosi aikaa.

Kenraalia kiinnosti yksikön henkilöstö, teknillinen varustus ja ne asiantuntijat, jotka suorittivat panssarikaluston vaikeimpia korjaustöitä. Majuri Zubkov kehui panssariajoneuvovarikon henkilökuntaa ylenmäärin, ja sanoi, että varikon asiantuntijat pystyvät tekemään minkälaisia korjaustöitä tahansa. Hän ei peitellyt ponnistuksiaan todistella, että ansio hyvien asiantuntijoiden valitsemisesta tähän organisaatioon kuuluu hänelle ja sen takia korjaustöiden suunnitelmatkin on aina täytetty yli sataprosenttisesti.

Kenraali teki hänelle kysymyksen: "Toveri majuri! Kertokaapas, olkaa hyvä, hitsaavatko teidän asiantuntijanne valurautaa vai ei? Minä kun kysyin tätä saksalaisilta insinööreiltä, he sanoivat, että he eivät hitsaa."

Majuri vastasi: "Meidän asiantuntijamme hitsaavat valurautaa ja vaikka moottori olisi hajonnut kappaleiksi, he panevat sen uudestaan kuntoon."

Kenraali sanoi: "Autossani on kuusi sylinteriä, moottori on pidennettyä mallia. Auton merkki on Opel Blitz. Sylinterin kanteen on syntynyt pitkä halkeama. Talvella oli varmaan käynyt niin, ettei vettä oltu päästetty pois ja pakkanen teki tekosensa. Voivatko sinun asiantuntijasi hitsata sylinterin kannen halkeaman umpeen?

Majuri Zubkov sanoi: "Minä kutsun heti asiantuntijan paikalle. Antaa hänen itse vastata tuohon." Yksi sotilas juoksee luokseni ja sanoo: "Mene heti sinne. Esikunnan kenraali kutsuu sinua!" Kysyn häneltä: "Mitä siellä on sattunut?" Hän vastaa: "Siellä pitää hitsata jotakin.

Tein ilmoituksen tulostani. Kenraali selosti kutsun syyn ja sanoo: "Voitko hitsata autoni sylinterinkannen kuntoon?" Vastasin, että kyllä voin, mutta se vaatii paljon aikaa. Kuinka paljon, kysyi kenraali? "Vastasin, että vähintään kolme tuntia. "Onko se muka kauan aikaa", kysyi hän. "Odotan esikunnassa, kunnes auto on valmis", ja kysyy sitten: "Sinä olet jotenkin tuttu henkilö, sano, missä minä olen nähnyt sinut aiemmin?" Vastasin, että varmaan jonkun tankin vieressä. Halusin kysyä, että miksi sinä heilutit minulle nyrkkiä, mutta sitten ajattelin, että on parempi, kun en ryhdy tekemisiin karhun kanssa.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua oli koko sylinterinkannen hitsausprosessi tehty. Sanoin kenraalin autonkuljettajalle, joka oli ollut läsnä korjausprosessin aikana: "Mene ja kutsu kenraali. Tarkastakoon itse, kuinka työ on tehty."

Kenraali tuli viivyttelemättä, tarkasteli hitsiä ja sanoi: "Minä en näe tässä hitsaussaumaa."

Saumaa ei näy, koska se on hiottu, mutta vesi ei nyt vuoda, ei tule edes kosteaksi.

Kenraali kiitti minua työstä ja sanoo: "No hyvä on. Minä muistan sinua joskus jollakin tavalla." Sen jälkeen hän meni esikuntaan, puhui komentajan kanssa jostakin, ja istui sitten autoon ja ajoi pois.

ATEISTIEN RAIVO EI ANNA HEILLE RAUHAA

Jonkun päivän päästä, kun olin valokuvahuoneessa, sinne ryntäsi taas ryhmä siviilipukuihin pukeutuneita miehiä. He esittivät sotilassensuurin valtakirjat ja armeijakunnan erikoisosaston dokumentit. He alkoivat huolellisesti tutkia kaikkia kuvanegatiiveja, laittoivat osan niistä sivuun ja aloittivat tutkimuksen uudestaan. Selostin heille, että muutamissa laatikoissa on valokuvapaperia, jonka vuoksi ne saa avata vain punaisessa valossa. Tällä kertaa he eivät kiinnittäneet huomiota varoitukseeni, vaan toimivat omavaltaisesti. Sillä hetkellä valokuvaushuoneeseen tuli kapteeni Jegorshin. Nähtyään ryhmän omavaltaisen menettelyn, hän huusi: "Kuka antoi teille luvan isännöidä täällä? No niin, häipykää täältä!" Odottamatta heidän poistumistaan, hän alkoi työntää heitä niskasta yksi kerrallaan ulos huoneesta, ja minulle hän sanoi: "Ilman minun lupaani ei ketään saa päästää valokuvaushuoneeseen!"

Sanoin, että heillä on oikeus ja valta menetellä harkintansa mukaan, johon hän vastasi: "Niillä on valta Berliiniin saakka, mutta minut lähetti Moskova tänne, ja ne lähtee ulos täältä!"

#138

KAPTEENI TKATSHENKO

Meidän yksikössämme oli politrukki, kokenut vastavakoilumies. Kansallisuudeltaan hän oli juutalainen. Hänellä oli asunto, jossa meidän entinen yksikön komentaja, majuri Zubkov oli asunut. Kerran hän sanoi minulle: "Ota valokuvauskoneesi ja tule minun luokseni kotiin. Juodaan teetä ja tutustutaan lähemmin toisiimme."

Hänen sukunimensä oli Tkatshenko. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni. Kapteeni Tkatshenkon vaimo oli töissä Ukrainan tasavallan ministeriössä ja asui Kiovassa. Olin tietenkin varma siitä, että hän tiesi kaiken siitä, miksi erikoisosasto ja armeijan sensuuri olivat kiinnostuneita minusta. Kapteeni Tkatshenko tiesi hyvin, että olen uskovainen eikä koskaan moittinut minua siitä. Hän oli läsnä yksikön komentajan majuri Zubkovin kuolleen pojan muistotilaisuudessa. Häntä kiinnosti kovin mikä on se salaisuus, jonka tähden minun vaikutukseni yksikön henkilöstöön ja erikoisesti sen ylempään johtoon on niin suuri. Minä vastasin hänelle, että koko salaisuuteni on siinä, että luen ja toteutan sitä, mikä Raamattuun on kirjoitettu.

Hän sanoo minulle: "Voisitko hankkia minulle Raamatun?"

Vastaan: "Teille se mahdollisuus hankkia Raamattu on paljon yksinkertaisempi kuin minulle. Te olette vapaita, mutta minä olen piikkilanka-aidan takana eikä minulla ole sellaista mahdollisuutta kuin teillä."

Hän sanoo: "No hyvä. Ei menetetä ystävyyttä."

Minä vastaan: " Kun on hyvät aikeet, en minä koskaan enkä kenenkään kanssa kadota ystävyyttä.

Hän sanoo: No, annas kun otetaan meistä kuva yhdessä, muistoksi ystävyytemme kunniaksi.

#139

## Kuva

Kuvassa kapteeni Tkatshenko, juutalainen, ja Veniamin Perepetshajev. Hän kysyi minulta: "Voisitko hankkia minulle Raamatun venäjän kielellä?" Käännyin ajatuksissani Herran puoleen: "Herra! No mitä minun pitäisi hänelle vastata? Seurakunnan salaisuuttahan on pidettävä suljettujen ovien takana, Herra! Auta sinä minua vastaamaan järkevästi."

Vastasin hänelle: "Toveri kapteeni! Teille se mahdollisuus hankkia Raamattu on paljon yksinkertaisempi, kuin minulle…"

Hän sanoi: "No hyvä. Ei menetetä ystävyyttä… Otetaan kuva muistoksi…"

#140

MAJURI ZUBKOV HANKKIUTUU LÄHTEMÄÄN KOTIIN

Sen jälkeen, kun olin tavannut yksikön politrukin, joku upseereista antoi minulle kirjan "Tiede voittaa". Kirjassa selostetaan, kuinka generalissimus Suvorov saavutti 68 voittoa. Hän oli ortodoksien tapaan uskova ihminen. Hän opetti sotilaita kunnioittamaan Jumalaa ja vapauttamaan ihmiskunta pahasta, sorrosta ja vallanpitäjien väkivallasta riippumatta siitä, missä valtiossa sitä harjoitetaan. Hän kirjoitti tyttärelleen tällaisen kirjeen:

Politrukit tiesivät, että sodan aikana Stalin salli kirkollisten jumalanpalvelusten pitämisen, mutta nyt sodan jälkeen uskonnosta tuli uudelleen "oopiumia" kansalle.

Kevät lähestyi. Majuri Zubkov oli lähdössä siviiliin. Oli menossa vuosi 1948. Majuri Zubkovin kotipaikkana oli Habarovsk. Täällä hän oli muuttanut asuntoa jo kauan sitten; poikansa kuoleman jälkeen hän asui toisessa asunnossa, motorisoidun tark'ampujarykmentin vieressä. Hänelle oli hiljakkoin syntynyt tytär. Hän kutsui minut vieraaksi kotiinsa. Kun menin hänen kotiinsa, vastaan tuli palvelijatar, nuori saksalaistyttö, joka oli palvelijana heidän perheessään.

Minä kysyin: "Kuka hän on? Varmaan teidän sukulaisenne on tullut teidän luoksenne asumaan?"

Kapteeni Zubkov vastasi: "Ei, hän on saksalainen. Hän ei ymmärrä yhtään venäjää, sinä voit keskustella hänen kanssaan."

Minä vastasin: "Neuvostosotilaan ei sovi ystävystyä ulkolaisten kanssa. Parempi kun hän ei tiedä, että osaan saksaa."

Hän vastaa: "No, se on sinun asiasi. Mennään nyt ruokailuhuoneeseen."

Ruokailutilassa meitä odotti kauniisti katettu pöytä. Pöydän keskellä oli monin eri värein maalattuja munia ja valtava vehnäleipä, johon oli kirjoitettu "Hristos voskres", Kristus on noussut ylös. Majuri kutsui ja sanoi: "Käy istumaan. Juhlitaan pääsiäistä meidän pravoslaavien tapaan."

Kysyin: "Onko kommunistienkin lupa uskoa Jumalaan?"

Hän vastaa: "Minä olen ulkopuolelta kommunisti, mutta sisäpuolelta Jumalaan uskovainen. Jumalan vastustaminen saa loppua. Hän on jo niin rankaissut minua."

Hänen vaimonsa istuu hänen vieressään. Vaimon silmiin nousivat kyyneleet. Majuri kysyy minulta: "No, mitä sinä meille hyvästiksi toivotat tai neuvot? Me lähdemme pian täältä ja varmaankin lopullisesti."

"Toivotan teille onnellista matkaa ja onnea elämässä. Neuvoni on: Eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, tehkää sanoin ja töin pelkkää hyvää heille…"

Hän sanoo: "Ole varovainen. Sinua valvotaan tehostetusti. Älä ota kenestäkään kuvia tankkien vieressä, koska se on kytköksissä sotilassalaisuuksien paljastamiseen. Älä myös valokuvaa tankkien sähkölaitteiden kaavioita, koska amerikkalainen tiedustelu tarvitsee näitä kaavioita. Vaikka he ovatkin olleet meidän liittolaisiamme, ovat he nyt meidän vihollisiamme. He tietävät, mitä meidän yksikössämme tapahtuu. Mitä tekniikkaa meillä on, kuka on yksikön komentaja ja paljonko meitä on."

Minä vastaan hänelle: "Aina, kun menen ostamaan valokuvaustarvikkeita yksiköllemme, minä menen vain upseerin seurassa, eikä ole ollut sellaista tapausta, että olisin käynyt yksin, niin että vaikka minä puhunkin saksaa, en ole voinut luovuttaa mitään salaista informaatiota enkä olekaan luovuttanut."

Saksalaiset hoitivat meidän yksikkömme kattilalaitosta ja koko lämmitysjärjestelmää. Vaikka he ovat siviileitä, ei pidä unohtaa, että aiemmin he ovat olleet Saksan armeijan sotilaita ja upseereita, niin että jos he tarvitsevat jonkinlaista informaatiota, sen he näkevät omilla silmillään. Koko maailma tietää, että keskisuuren tankin T-34 uusin malli ylittää manööveerattavuutensa puolesta kaikki saksalaiset tankit, ja raskas tankki Is-3 on taisteluominaisuuksiensa puolesta parempi kuin mikään saksalainen tankki, Tiger ja Panter mukaanluettuina. Tämä tieto ei ole salaista, sen tietää koko maailma. Tämän tankin panssarintorjunta-ammus painaa melkein 50 kiloa ja pystyy läpäisemään minkä tahansa vihollistankin panssarin.

#142

JUMALA ON VOIMALLINEN NÖYRYYTTÄMÄÄN NE, JOTKA YLVÄÄSTI KÄYVÄT

Kaikki oli äärimmäisen selvää. Armeijan poliittinen hallinto tiesi aivan hyvin, etten minä koskaan tee sellaista askelta kuin sotilassalaisuuden paljastaminen. Heitä olivat kovasti kiinnostuneet löytämään sotilaan, joka oli saanut hengellistä kirjallisuutta katoliselta papilta. Yksissä mielin heidän kaikkien epäilyt kohdistuivat poikkeuksetta minuun. Pappi oli kertonut, että hänen luonaan käyneellä sotilaalla oli kolme raitaa, mikä tarkoitti sitä, että henkilö oli ollut kersantti, joka ei myöskään osannut yhtään saksaa. Minun laatoissani oli yksi raita, joka tarkoitti korpraalin arvoista sotilasta. En ollut myöskään koskaan tavannut katolista pappia, enkä tuntenut häntä. Yllättäin suoritetuissa ratsioissa - joita tehtiin monta kertaa - ei minulta oltu myöskään löydetty jälkeäkään hengellisestä kirjallisuudesta. Ilmi ei ollut tullut ainoatakaan faktaa, joka osoittaisi minun olleen jollain tavalla osallinen asiaan.

Lopulta etsinnät päättyivät. Alkoivat uudet viettelykset. Yksi toisensa jälkeen luokseni tuli sotilaita puhumaan: "Me ihailemme suuresti uskovien ihmisten kirjallisia tuotteita. Kerro meille jotakin heidän tuotannostaan."

Sanoin heille: "Tässä on Suvorovin kirja. Hän esittää siinä oikein hyvin ajatuksensa teitä kiinnostavasta asiasta. Paras kirjallinen esitys on runoilija Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin runo "Muistomerkki" (ven. Pamjatnik). Siinä on tällaiset sanat:

M.J. Lermontovin runossa ovat nämä sanat:

Elämänsä aikana myös Lermontov koki hyvin paljon erilaisia pettymyksiä, mutta löysi aina oikean tavan selviytyä niistä. Sielunsa tilaa hän kuvasi näillä sanoilla:

Tässä vielä yksi katkelma kuuluisan runoilija Derzhavinin runoudesta. Oodissaan "Jumala" hän ilmaisee ajatuksensa näillä sanoilla:

Kuten näette, kuuluisia ihmisiä ei voi sanoa kehittymättömiksi tai uskonnollisen hulluuden leivittäjiksi. Päinvastoin, he kutsuvat sen tajunnan valoisille huipuille, josta käytetään nimeä 'Jumala'."

Yksi sotilaista huusi: "Sinä! Sinä olet baptisti! Sellaisia kuin sinä minä ammuin sodassa siihen paikkaan ilman tutkintaa ja oikeudenkäyntiä"

Minä sanoin: "Hyvä, että sinä itse tunnustit. Minä olenkin kauan etsinyt sinua sanoakseni, että sinut tutkii ja tuomitsee Jumala, jos sinä et Hänen edessään kadu"

Toinen sotilas huutaa minulle: "Salli minun antaa hänelle selkään, että hän ymmärtäisi kenen kanssa hän puhuu."

Vastasin hänelle: "Olen samanlainen kuin kaikki tekin, eikä minulla ole oikeutta loukata ketään.

Kolmas sotilas huutaa: "En ole kertaakaan seisonut kenraalin vieressä, mutta sinä ajelet hänen autossaan ja istut hänen vieressään. Niin että älä teeskentele olevasi samanlainen kuin me…"

HORISONTISSA VAALENEE

Kevään juhla, vappu oli lähestymässä. Armeijassa oli tapana, että vappuna ne, jotka sen ovat ansainneet, saavat ylennyksen, jollekin esitetään kiitos hyvin tehdystä työstä ja erikoisista ansioista annetaan arvokkaita lahjoja. Mutta koska minä olin sotasensuurin ja armeijan erikoisosaston suuressa epäsuosiossa, ja sitä varsinkin tänä vuonna, odotin jatkuvasti jonkin muotoista rankaisua tai yhteiskunnasta eristämistä.

Juuri ennen vappujuhlallisuuksien edellä yksikköömme saapui armeijakunnan päällystö ja käski kapteeni Jegorshinin kutsua koko henkilökunta heidän läsnäollessaan koolle ja lukea ylipäällikön, armeijakunnan kenraalin käsky. Ensimmäisenä esiin kutsuttuna kuulutettiin sotilasarvoni ja sukunimeni: "Kaartin korpraali Perepetshajev! Kaksi askelta eteen! Käännös ympäri!

Komennon suoritettuani olin kahden askeleen päässä henkilökunnasta, kasvot sitä kohti. Seison ja ajattelen: "No viimeinkin. Armoa tässä on turha odottaa. Lopultakin ne nyt langettavat minusta lopullisen tuomionsa."

Kapteeni Jegoshin lukee hitaasti ja minä seison kuin kivipatsas:

Lausun osaston edessä sanat:

Olen kuin iskun saanut. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä tapahtuu. Kapteeni Tkatshenko ja kapteeni Jerorshin tulevat luo, ja sanovat: "Onnittelemme pakinnosta. Lähdetään yhdessä matkalle. Meille annettiin myös loma, niin että pane matkalaukut kuntoon!"

Aloin valmistautua pitkälle matkalle, mutta mieltäni askarruttaa ajatus, ettei vain nämä kapteenit vie minua matkalaukkuineni jonnekin syrjäiselle paikalle… Kuuden vuoden oleskelu kaukana kotimaasta ja nyt tämä! Minut valtasi hieman pelottava, mutta samalla iloinen odotus käydä kotiseudulla. Minä varustin kaksi matkalaukkua, suuren ja pienen. Suureen matkalaukkuun pakkasin erilaisia työkaluja ja laitteita, sähköteknillisiä suuremmalta osin, kameran, filmejä ja vielä kangasta kahta pukua varten. Pieneen laukkuun pakkasin omalla vastuullani kaiken lopun hengellisen kirjallisuuden, jonka käärin vara-alusvaatteiden sisään. Päättelin, että Jumalan avulla saan vietyä tämän kallisarvoisen lastin läpi. Ja että Herra siunaisi, minä rukoilin: "Herra. Sokaise vihollisesi sokeudella, etteivät he näkisi, mitä tässä matkalaukussa on."

#145

ME LÄHDEMME MATKALLE KOTIMAAHAN

Meille annettiin ilmaiset junaliput, rajanylityslupa meno- ja paluusuuntaan, 45 vuorokauden kuivamuonamääräys ja ulkomailla palvelevien sotilaiden paraatiuniformu. Näin me lähdimme matkaan Berliinin kautta, Frankfurt-am-Oderin kautta Puolaan ja sitten tulimme rajalle, Brestiä vastapäätä sijaitsevaan kaupunkiin. Siellä oli jonkinlainen rajakaupunki, jossa oli hotelleja sotilaille ja erikseen hotelleja upseereille.

Minä sanoin kapteeneille Jegorshin ja Tkatshenko: "No niin. Nyt me eroamme, minä olen sotilas ja te upseereita. Teille on eri hotelli, ja minulle myös. Kapteeni Jegorshin ottaa päältään palttoon olkalappuineen ja sanoo: "Pistä päällesi. Nyt sinä olet kapteeni, ja kun riisut sen huoneessa, ota samalla pois myös pusero. Siellä ei tarvitse olla uniformu päällä.

Pistin palttoon päälleni. Meidät päästettiin hotelliin. Palvelijatar oli saksalainen tai puolalainen ja hän näytti meille paikat, joissa oli yöpöytä ja petatut sängyt. Otin pois palttoon yhdessä puseron kanssa ja saatoimme kulkea vapaasti kuka buffettiin, kuka ruokalaan tai sotilasasiakkaiden kauppaan Voentorgiin. Upseereille täällä oli erikoisia etuja. Ruoka oli ilmaista, oli kirjoja, sanomalehtiä ja erilaisia pelejä. Me olimme yötä, ja aloimme valmistautua jatkamaan matkaa. Kun me olimme menossa ulos, palvelijatar kysyy: Miten te korpraali olette joutuneet tänne upseerihotelliin? Kuka päästi teidät tänne? Minä vastasin: "Sotilaan kekseliäisyyttä, minä olin kapteenien seurassa, kysykää heiltä, he todistavat sen. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain silmät pyöreinä ihmetyksestä.

Olimme lähestymässä rajaa, missä oli valtavan kokoisia rakennuksia, yksi sotilaille ja toinen upseereille. Tässä jouduimme eroamaan päästäksemme eteenpäin. Kapteeni Tkatshenko asui Kiovassa, ja häntä odotti siellä vaimo. Hän sanoi minulle, että minä ehdottomasti poikkeaisin heidän luokseen kahdeksi päiväksi, valokuvauskone mukanani. Minä lupasin toteuttaa tämän pyynnön. Hyvästelimme.

Aloin lähestyä kahden matkalaukun kanssa tullia, missä tarkka tullitarkastus suoritettaisiin. Minun edessäni oli muutamia sotilaita. Me kävelimme pitkin pitkää käytävää, jonka molemmilla puolilla oli huoneita ja niissä lasiovet, joiden takana päivystävät tullimiehet istuivat. Oikealla puolella oli hylly, jonka päälle piti pistää matkalaukku ja avata se tarkastusta varten. Hyllyn takana seisoi rajamies avonaisen ikkunan ja lasiseinän edessä.

Lopulta tuli myös minun vuoroni tulla tarkastettavaksi. Pienen laukun, jossa hengellinen kirjallisuus oli, pistin lattialle jalkojen väliin ja salaten sisäisen levottomuuden käännyin mielessäni Jumalan puoleen: "Herra, kätke rajamiehen teräviltä silmiltä pieni matkalaukku!" Ison, raskaan laukun pistin hyllylle ja avasin sen. Laukun sisällön nähtyään rajamies huudahti: "Oho! Mitäs lastia tämä on!" Vastasin, että ne ovat omaan alaani kuuluvia sähköteknisiä kojeita ja työkaluja Olen hankkinut ne saksalaisista kaupoista sillä aikaa, kun olen ollut sotapalveluksessa Saksassa. Hän alkoi intohimoisesti tutkia laukun sisältöä ja kysyy sitten: "Mitä vielä kuljetat mukanasi? Et kai vie mitään kirjallisuutta venäjän kielellä?" Vastaan hänelle: "Mitä kirjallisuutta sotilaalla voi olla? Kaikki, mitä on, on silmienne edessä." Hän sanoo: "Olkoon. Vie laukkusi."

Viivyttelin vähän, korjaten matkalaukun järjestystä saadakseni laukun kannen suljettua. Sitten otin sen hyllyltä. Vasemmalla kädelläni otin pienen laukun ja suurta laukkua oikealla kädellä kantaen lähdin nopeasti kulkemaan kohti ulosmeno-ovea, minkä luona vielä oli yksi lasiovi ja sen vieressä seisova rajamies. Kävelen niin kuin sielu olisi valahtanut kantapäihin ja ajattelen: "Jospa nyt rajamies huutaa tai uloskäynnin vieressä seisova pakottaa palaamaan takaisin toisen laukun tarkastusta varten?" Suureksi ihmetyksekseni tapahtui se, jota olin ajatuksissani pyytänyt Jumalalta. Hän, joka tuntee ajatuksien liikkeet, oli kuullut rukoukseni. Rajamies avaa oven ja näyttää minulle matkustajavaunun, jonne minun on mentävä.

Kun tulin vaunuun matkalaukkujeni kanssa, siellä oli jo paljon sotilaita ja upseereita matkalla kotimaan lomalle. Minä varasin alahyllyn, pistin laukut sen alle ja alan odottaa, koska juna nytkähtää matkaan Brestistä kohta Kiovaa.

Vaunuun tuli upseeri ja sanoo: "Toverit! Ja minä kun osasin tuoda läpi englantilaisen aikakauslehden. Kovin mielenkiintoinen! Nokkelasti huijasin minä tullitarkastajaa!" Melko varmaan se oli "kalastaja", mutta hänen syöttiinsä ei kukaan tarttunut.

Kiovan kaupungissa oli vaihto Kiovasta Dnepropetrovskiin menevään junaan. Junan vaunut olivat täpötäysiä ja matkustajat monenlaisia. Minun paikkani oli alahyllyllä. Lattialla oli matkustajien matkalaukkuja ja kapsäkkejä. Ylimmällä hyllyllä oli puolijuopunut sotilas. Kun juna pysäkin edellä jarrutti, se sotilas putosi ylimmältä hyllyltä suoraan jonkun kapsäkkien päälle. Minä kysyin häneltä: "Minne ystävä sinä olet matkalla?" "Verhnedneprovskin asemalle" vastaa hän minulle. Minä sanon hänelle, että myös minä lähden pois junasta sillä asemalla, ja sitten on vielä kuljettava jalkaisin Dneprin yli ja käveltävä Sudivkan kylään.

"Myös minä olen menossa siihen kylään", sanoo hän ja kysyy: "Jos se ei ole salaisuus, niin kenen luo olet menossa?"

"Maria Sezkon luo", vastaan hänelle.

"Minä tunnen hänet, hän asuu kylän laidalla", sanoo hän.

Olin aivan odottamatta saanut matkatoverin aina Sudivkan kylään saakka. Hän auttoi minua kantamaan raskasta laukkua. Kun me tulimme Dneprille, näimme, että vesi jo virtasi paikoitellen jään yli, mutta jäät eivät vielä olleet lähteneet liikkeelle. Suurella vaivalla ja riskillä me pääsimme joen toiselle puolelle. Ilmestymiseni siihen pieneen kylään herätti yleistä kiinnostusta: kuka on tuo sotilas, kenen hän on ja kenen luo hän on tullut?

Koska me olimme olleet kirjeenvaihdossa ja tunsimme toisemme, oli jo monien tiedossa, että Maria Sezkolla on tuttu sotilas, jonka sotapalveluksen päätyttyä hän suurella todennäköisyydellä astuu aviolliseen liittoon. Koska minulla oli paljon vapaata aikaa, me aloimme vierailla hänen Sudivkan kylässä, Shulgivkassa sekä Verhnedneprovskin, Dneprodzershinkin ja Dneprepetrovskin kaupungeissa asuvien sukulaisten ja tuttavien luona. Ne olivat sukulaisia ja uskovia, jotka Maria Sezko tunsi. Siihen aikaan uskovien ei sallittu pitää kokouksia. Ne, jotka turvasivat Herraan, olivat menneet syvälle maan alle, mutta yhteisistä kokoontumisista ei luovuttu. Maaseudun kylissä oli iltaisin vapaampaa pitää kokouksia, ja me käytimme tätä tilaisuutta hyväksemme, pitääksemme yhteyttä Jumalan kansan kanssa.

Lomapäivät kuluivat nopeasti. Muistoksi käynnistä Sudivkan kylässä kirjoitin Marian kirjaan runon "Kutsunta". Se on säilynyt tähän asti. Vihkoon on merkitty päivämäärä 24.05.1948. Valmistin paljon kuvia muistoksi ympäröivästä luonnosta ja kylässä asuvista ihmisistä. Nekin ovat säilyneet aina tähän päivään asti.

Pian minun oli jatkettava matkaa Taganrogin kaupunkiin, jossa asui äitini, sekä veljet Aleksei ja Pavel sekä sisaret Lida ja Zoja.

Marian äiti leipoi minulle leipää matkalle ja Maria saattoi minua Verhnedneprovskin kaupunkiin saakka, mistä matka jatkui kohti Taganrogia. Hengellisen kirjallisuuden ja osan raskaita työkaluja jätin Marian luo.

## Kuva sivulla 148: Ukraina, Sudivkan kylä, Dnepropetrovskin alue. Kuvassa Agafia Stepanovna ja hänen talonsa, jossa he asuivat yhdessä Marian kanssa.

#149

## Kuva:

Veniaminista ja Mariasta 24.05.1948 muistoksi otettu kuva

#150

KUUDEN VUODEN ERON JÄLKEEN OLEN TAAS TAGANROGISSA

Ilmestymiseni Taganrogiin tuli yllätyksenä. Ensimmäinen vaikutelma syntyi siitä, mitä en ollut osannut odottaa. Talossa ei ollut leipää. Minun oli vaikea uskoa, että perheessämme nähdään nälkää. Kun vedin matkalaukusta leivän ja sanoin, että olin tullut Ukrainaan kyläilemään tuttavieni luo, ihmetteli kotiväkeni sitä, että siellä on niin maukasta leipää. Minä kerroin heille, että siellä Dneprin takana on kaunis luonto ja kaikilla isännillä ja emännillä on talonsa vieressä valtavan iso kasvimaa, jonne he kylvävät vehnää. Siksi en minäkään siinä kylässä vieraillessani ollut kokenut elintarvikkeiden puutetta. Kaikki, joiden luona olimme käyneet, kasvattivat kasvimaillaan monenmoisia vihanneksia ja puissa hedelmiä: omenoita, päärynöitä, kirsikoita ja luumuja.

Veljeni Aleksei pani korvansa taakse jokaisen sanan, jonka kerroin elämästä Ukrainan puolella. Hän oli lukenut Taras Grigorjevitsh Shevtshenkon kirjoja, missä hän kuvailee Dneprin kauneutta. Gogol selosti "Maalaistalon iltoja Dikankan kylän lähistöllä" ja myös monet muut kirjailijat kirjoittivat Ukrainasta. Hänellä oli kova halu päästä käymään siellä. Mutta minä en voinut nyt tehdä mitään muuta, kuin matkustaa heti Bataiskiin, jossa oli armeijan muonavarasto, saadakseni minulle määrätyt 45 vuorokauden kuivamuona-annokset. Kysyin äidiltä:

"Otanko kaikki, mikä annetaan, vai jätänkö jotakin tarpeetonta ottamatta?"

Äiti vastaa. "Poika. Ota kaikki, mitä annetaan."

Hän etsi talon suurimman säkin ja minä läksin Bataiskiin, armeijan muonavarastoille. Ruokatarvikkeet tuskin mahtuivat säkkiin; sain sentään säkin suun kiinni. Kun toin kotiin kaiken muonan, äiti itki ilosta. Minua ihmetytti, kuinka vielä kolme vuotta sodan jälkeenkin ihmiset vielä näkevät nälkää. Turhaan ei sananlaskussa sanota, että "kylläinen ei usko nälkäistä".

Aleksei-veljeni kutusui minua katsomaan Taganrogin kaupungin nähtävyyksiä - kaupungin puistoa, Azovan merelle johtavaa kiviportaikkoa ja Pietari Ensimmäisen muistomerkkiä meren jyrkällä rannalla. Muistomerkin vieressä seissyt Pushin oli kirjoittanut: "Erämaan aaltojen rannalla hän seisoi, suuria suunnitteli…"

Äiti kutsui minut uskovien ihmisten kokoukseen tutustumaan Evankelisen uskon baptistien rukoushuonekuntaan kuuluvaan nuorisoon. Äiti toivoi, että ottaisin morsiamen heidän joukostaan. Äiti ei tiennyt, että minulla on Ukrainassa jo morsian tähtäimessä. Minä suostuin menemään äidin kanssa kokoukseen. Otin valokuvauskoneen mukaani. Kokouksien pitäminen oli sallittu uskonnollisten kulttien valtuutetun jatkuvassa valvonnassa. Kokouksen jälkeen otin kuvan rukoushuoneesta ja siellä kokoontuneista nuorista. Nämä kuvat ovat säilyneet aina tähän asti.

Tämän jälkeen kävimme sukulaistemme luona, muistelimme sodan vaikeita aikoja. Pohjoiskylässä oli paljon luhistuneita taloja ja joka puolella oli jo ennen sotaa joillekin luovutettuja tyhjiä tontteja.

Loma-aika oli kulunut nopeasti ja nyt minun oli taas hankkiuduttava pitkälle matkalle.

#152

Leimautin matkalippuni Kislovodskin-Kiovan junaan ja läksin sukulaisteni saattamana matkaan Martsevon asemalta. Saavuin Kiovaan myöhään illalla. Jätin pienen matkalaukkuni aseman säilöön ja läksin etsimään kapteeni Tkatshenkon asuntoa, koska olin luvannut poiketa hänen luokseen kahdeksi päiväksi. Taksinkuljettajan avulla löysin asunnon nopeasti. Asunto sijaitsi tasavallan ministeriön sektorilla. Painoin soittokelloa ja jonkun hetken päästä näin, kuinka joku tarkastelee minua tirkistysikkunasta. Menin kauemmas ovesta, että minut nähtäisiin paremmin. Oven takaa kuului ääni: "Sotilas. Mitä etsitte?"

Vastasin, etsiväni kapteeni Tkatshenkoa, jonka pitäisi olla vierailulla teidän luonanne ja kerroin, että hän on käskenyt minun poiketa luokseen kahdeksi päiväksi.

Oven taakse syttyivät valot, ja jonkun minuutin päästä ovi avattiin. Sieltä tuli palvelijatar, nuori nainen ja sanoo: "Käykää sisään!"

Menin sisälle sähkövalon kirkkaasti valaisemaan, kalliisti kalustettuun huoneeseen. Toisesta huoneesta minua vastaan tuli kapteeni Tkatshenko yöpuku päällään. Kello oli jo kaksi yöllä. Hän onnitteli minua tuloni johdosta ja sanoi: "Jutellaan huomenna. Istu nyt pöytään, syö ja käy nukkumaan."

Palvelijatar laittoi pöytään kahvia, keksejä, kakkuja, täytekaramelleja, tuoreita mansikoita, kirsikoita niin, etten enää muista mitä kaikkia pöydällä oli. Sitten hän näytti vierashuoneen, missä oli sänky ja peilillä varustettu yöpöytä, näytti missä on WC ja toivotettuaan hyvää yötä poistui.

Aamiaisen jälkeen kapteeni Tkatshenko ja hänen vaimonsa kutsuivat minut katselemaan Kiovan kaupungin nähtävyyksiä. Kapteenin vaimo kutsui meidät vierailulle ministeriöön, jossa hän oli töissä. Missään siellä ei näkynyt mitään sodan jälkiä, eikä mistään ollut minkäänlaista puutetta.

Aseistetut vartijat vartioivat huolellisesti kaikkia rakennuksia. Oli vaikea käsittää, kuinka näin lyhyessä ajassa sodan jälkeen kaikki oli rakennettu niin hienoon kuntoon. Aukiolla oli kaksimoottorinen lentokone, joka ministeriön kutsusta toi elintarvikkeita Kaukasukselta. Minä ajattelin: "tuskimpa tavallinen kuolevainen silloinkaan, kun kommunismin aika vihdoin koittaa, pääsee elämään tällaisessa yltäkylläisyydessä, kun nämä elävät…"

Sitten me menimme kenraali Vatutinin muistomerkille. Vatutin oli kuollut sodan aikana, vapauttaessaan Ukrainan maata Saksalaisista maananastajista. Muistomerkki oli tehty kauniista, erivärisistä marmorilaatoista ja siihen oli kaiverrettu sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kuolivat taistelussa kotimaan vapauttamiseksi fasistisista maananastajista."

Sitten tultiin Dneprin luo. Jo kaukaa näkyi saari, jossa kasvoi korkeita puita. Dneprin virta huuhteli saaren rantoja molemmilta puolilta, tehden maiseman ihmeellisen kauniiksi.

#154

Dneprin korkealla rannalla sijaitsi luostari "Petsherskie Lavry". Sen valtava risti näkyi kaukaa kuin majakka, ohjaamassa pyhiinvaeltajien tietä katsomaan luostarin "pyhäinjäännöksiä".

Olimme jo aika väsyneitä Kiovan nähtävyyksien katselusta ja suuntasimme matkamme kotiin. Toisena päivänä otin valokuvia kapteeni Tkatsenkon sukulaisista, ja ruokailun jälkeen aloin valmistautua jatkamaan matkaa Kiovan asemalta kohti Brestiä. Kapteeni Tkatshenko sanoi: "Minä saatan sinut asemalle ja autan sinua pääsemään junaan." Vastasin, että "ei teidän tarvitse ottaa huolekseni minun ongelmiani." Hän piti kuitenkin pintansa ja niin me tulimme yhdessä asemalle.

## Kuva sivulta 154

Kapteeni Tkatshenko ja hänen vaimonsa, joka oli työssä Ukrainan tasavallan ministeriössä. Ukraina, Kiovan kaupunki, vuosi 1948.

#155

PALUU YKSIKKÖÖN KOTIMAAN MATKAN JÄLKEEN

Sain matkalipun leimautettua ongelmitta. Tuli aika nousta junaan. Kapteeni Tkatsenko saattoi minua aseman toiseen kerrokseen, mistä junaan menon oli määrä tapahtua. Olimme tuskin nousseet toiseen kerrokseen, kun luokseni tuli sotilaskomendantin toimiston upseeri sotilas mukanaan. He ottivat minua kainaloitten alta kiinni ja sanoivat: "Toveri korpraali. Teidät on pidätetty sotilasparaatiuniformusäännön rikkomisesta. Teidän on pidettävä sotilaan, eikä upseerin uniformua."

Minä sanon heille: "Minä suoritan sotapalvelusta ulkomailla ja meille on määrätty tällainen puku."

He sanovat: "Mennään komendantin toimistoon. Otetaan asiasta selvä siellä."

Kapteeni Tkatshenko sanoo heille (hän oli siviilipukeissa): "Toveri aliluutnantti. Älkää koskeko sotilaaseen, hänen on mentävä junaan."

Komendantin toimiston aliluutnantti sanoo: "Sinä ukko saat häipyä täältä. Me pärjäämme ilman sinua."

Kapteeni Tkatsenko sanoo uudestaan: "Minä käsken teitä! Älkää koskeko sotilaaseen."

Nähdessään, että mies on siviilivaatteissa, huutaa uudestaan: "Ukko, poistu täältä, tai me löydämme sinullekin paikan!"

Kapteeni Tkatsenko juoksi upseerin eteen ja työnsi hänen nenänsä eteen vastavakoilumiehen henkilöllisyystodistuksen. Minut päästettiin heti irti ja upseeri huusi: "Toveri kapteeni!… Antakaa anteeksi!… Toveri kapteeni! Antakaa anteeksi!"

Kapteeni Tkatshenko sanoo hänelle: "Lähtekää tiehenne täältä. Ettekö te tiedä velvollisuuksianne!"

Kapteeni Tkatshenko saattoi minut vaunuun asti ja odotti, kunnes olin päässyt istumaan vaunuun. Minä istuuduin avoimen ikkunan ääreen. Kapteeni tulee ikkunan viereen ja sanoo: "Minä odotan, kunnes juna lähtee liikkeelle; olet kai nyt ymmärtänyt, miksi tulin sinua saattamaan?" Vastasin hänelle: "Olen ymmärtänyt, toveri kapteeni. Kiitän huolenpidosta."

Juna nytkähti matkaan. Kapteeni seisoi vielä laiturilla ja heilutti kättään poistuvan junan jälkeen.

Saavuin Brestin kaupunkiin, joka sijaitsi Puolan vastaisella rajalla, rajavyöhykkeellä. Pääsin tullin läpi seikkailuitta. Seuraava junan vaihto oli Berliinissä. Berliinistä pääsin Neustrelitsiin vaikeuksitta. Kävelin asemalta yksikkööni kaksi päivää ennen loman päättymistä.

TAPAAMINEN VIKTOR AVDEJEVIN KANSSA

Kun kuuden vuoden kuluttua olin päässyt käymään kotiseudullani, minusta tuntui, että se oli ollut vain kuin menneen yön pitkä uni. Edessä oli taas sotapalvelus armeijassa. Milloin tämä sielua rasittava, epämiellyttävää tunnetta aiheuttava palvelu armeijassa päättyy, ei ollut tiedossa. Myös kapteeni Tkatshenko ja Jegorshin olivat jo palanneet lomalta. Majuri Zubkov valmistautui jo lähtemään kotimaahan sinne jäädäkseen. Kapteeni Jegorshin ottaa yksikön komentoonsa. Hän sanoo minulle: "Liity puolueeseen. Sinusta tulee puolueen nuorisoliiton johtaja. Me annamme sinulle upseerin arvon ja lähetämme sinut sotakorkeakouluun Moskovaan opiskelemaan.

Kieltäydyin jyrkästi tarjotuista eduista. Silloin hän sanoo: "No mitäs sinä loman jälkeen olet alkanut ikävöidä?"

Vastasin: "En mitenkään pysty toipumaan siitä, mitä näin ja kuulin kotimaan lomalla."

Hän vastaa: "Haluatko, että lähetän sinut kuukaudeksi tai puoleksitoista sotilassairaalaan. Lepäät siellä ja saat rauhassa toipua?"

Vastan hänelle: "Hyvä, sellaisen ehdotuksen otan vastaan oikein mielelläni." Hän kirjoitti minulle lähetteen armeijan keskussotilassairaalaan.

Sotilassairaalaan tultuani jouduin lääkärikonsiliumin eteen. Yksi heistä oli Viktor Avdejev. Hän huomasi heti minun saapumiseni sairaalaan. Lääkärit kysyvät minulta: "Mitä murhetta sinulla on, toveri korpraali?" Vastaan heille: "Ei minulla mitään valittamista ole. Kolmen sotavuoden ja kolmen sodanjälkeisen vuoden jälkeen minä olen vaan kovasti väsynyt sotapalveluksesta armeijan riveissä."

He vastasivat minulle: "Hyvä on. Meillä on toipilashuoneita, joissa voitte levätä ja tehdä kävelyretkiä milloin vain haluatte. Meillä syödään kolme kertaa päivässä, joka päivä."

Viktor Avdejev kävi usein minua tapaamassa. Minä kysyin Viktorilta: "Kuinka sinun lääketieteen opiskelusi sujui?" Hän vastaa: "Menestyin hyvin. Kuten näet, minut lähetettiin työhön armeijan keskussairaalaan."

"Pystyitkö säilyttämään Raamatun ja missä se nyt on?

" Tässä se on. Minä pidän sitä aina taskussani, ja kannan aina mukanani.

Me muistelimme Jumalan suurta armoa kun Hän pelasti meidät Kristikunnan vihamiesten vainoilta. Minä kerroin, kuinka jouduin lomalle ja vein kotiin kaikki lopun hengellisen kirjallisuuden. Sanoin hänelle: "Viktor. Jos pidät uskollisen ja luottavaisen sydämen Jumalan edessä, hän ei koskaan jätä sinua siunaamatta. Menettele kaikessa järkevästi, harkitsevasti ja varovasti niin Jumala auttaa sinua julistamaan Hänen nimeään kaikille, jotka ympärilläsi ovat…"

Näin olin odottamatta tavannut Viktor Avdejevin. Oli taas palattava yksikköön. Kun olin levännyt sotilassairaalassa ja saanut tavata Viktor Avdejevin, tuntui sielussakin mukavalta ja kevyeltä.

PALVELU ARMEIJASSA LÄHESTYY LOPPUAAN

Sen jälkeen, kun olin hieman levännyt sotilassairaalassa, ryhdyin taas täyttämään velvollisuuksiani tekniikan ongelmien parissa. Kapteeni Jegorshinille annettiin majurin arvo. Hän antoi minun tehtäväkseni kouluttaa asiantuntijaryhmän korjaamaan ja asentamaan tankkien sähkömekaanisia laitteita. Oli organisoitava myös toinen ryhmä ja koulutettava sille kaikki salaisuudet ja työtavat, miten hitsata kenttäolosuhteissa panssarirautaa hiilielektrodeilla, metallin esilämmitystä ja suurtehoista tasavirtalähdettä käyttäen.

Aika kului nopeasti. Sotapalveluajan loppuminen tuntui olevan jo lähellä. Aloin uudestaan valmistautua elinolosuhteiden muuttumiseen armeijan oloista siviilielämään. Vuosi 1949 päättyi. Vuoden 1950 alussa, 28. tammikuuta, SNTL:n Ministerineuvosto julkaisi käskyn vuonna 1926 syntyneiden sotilashenkilöiden vapauttamisesta siviiliin.

Huhtikuun 10 päivänä 1950 minut siirrettiin Neuvostoarmeijassa ulkomailla sotapalvelusta suorittavien riveistä siviiliin.

Neuvostoarmeijan riveistä vapautettujen sotilaiden osasto saapui Moskovaan, missä meille esitettiin tarjous jäädä, jos haluja siihen löytyy, jäädä ylimääräiseen palvelukseen. mutta sellaisia sotilaita ei ollut.

Meidät lähetettiin Kalugan kaupunkiin ja majoitettiin kasarmeille. Tarjous ylimääräiseen palvelukseen jäämisestä esitettiin uudelleen. Kapteeni kutsui minut moneen kertaan ja vaati selväsanaisesti minua jäämään ylimääräiseen palvelukseen sotakorkeakouluun upseerilinjalle lähetettäväksi. Ryhdyin tekemään ehdotonta vastarintaa, etten voi siihen mitenkään suostua. Syyksi kerroin, että äitini on sairas ja on odottanut minua jo 8 vuotta. Mutta hän uhkaili ja pysyi kannassaan. Minä en suostunut.

Muutaman Kalugassa vietetyn päivän jälkeen radiossa kuulutettiin, että Saksan voittamiseen osallistunut Neuvostoarmeija kulkee juhlamarssia kaupungin läpi. Kaikki kadut ja torit täyttyivät Kalugan kaupungin asukkaista. Edessä kulki torvisoittokunta ja sen soittaessa astelivat juhlamarssia ulkomailla palvelusta suorittaneet Neuvostoarmeijan sotilaat. Tämän jälkeen meille annettiin liput kotipaikkakunnan juniin ja kuivamuona-annokset kahdeksi päiväksi. Lopultakin, kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen avautui ovi astuaksemme uudelleen elämään vapaudessa. Sotilaat lauloivat ilosta:

Kun toverini palaa kotiin, kotoisat tuulet puhaltavat vastaan, rakas kotikaupunki, tuttu talo, vihreä puutarha ja hellä katse hymyilee..

Mutta sotilaita palasi vähän. Suurin osa oli kuollut sodassa.. Rakas kotikaupunki rakkaat kotikylät riutuivat köyhyydessä. Kaaos ja sekasorto hallitsivat joka puolella. Oli hyvin vaikeaa päästä työhön. Siellä, missä työtä oli, se oli kovin raskasta, ja palkka mitätön…

Huolimatta siitä, että sota oli päättynyt jo viisi vuotta sitten, sen jäljet eivät olleet hävinneet.

IHMISEN EI OLE HYVÄ OLLA YKSIN (1.Ms 2:18)

Taganrogin kaupunkiin saapumisen jälkeen minun oli ilmoittauduttava sotilaskomentajan toimistossa reserviin ja saatava sotilaspassi. Sitten saattoi mentävä töihin. Mutta työhön menolla en pitänyt kiirettä. Tiesin, että Aleksei oli vuonna 1949 käynyt Ukrainassa. Ukrainan luonto oli miellyttänyt häntä kovasti. Siellä, Sudivkan kylässä hän oli myös löytänyt itselleen vaimon, paljon häntä itseään nuoremman. Hänen nimensä oli Tonja, Maria Sezkon ystävä. Kun minä vielä olin armeijassa, Tonja ja Maria olivat tulleet Taganrogiin. Taganrogin kaupunki miellytti heitä molempia; Tonja meni naimisiin veljeni Aleksein kanssa, mutta Maria matkusti kotiin.

Äitini oli silloin nähnyt morsiameni, mutta ajatteli yhä, että minä mahdollisesti menen naimisiin jonkun Taganrogista kotoisin olevan morsiamen kanssa. Mutta valintani oli ukrainalainen morsian, Maria Sezko.

Aikaa hukkaamatta lähdin Ukrainaan. Me menimme heti kyläneuvostoon, rekisteröidäksemme "avioliittoon astumisen". Meidät avioliittomme rekisteröitiin 13.05.1950.

Matkustimme Marian sedän Ivan Sementshin luo Dneprodzershinskin kaupunkiin, että hän vihkisi meidät. Hän lähetti meidät veli Misjurin, presbyteerin luo. Kun me tulimme hänen luokseen, presbyteeri kysyi: "Jos viranomaiset saavat tietää, että minä olen vihkinyt teidät, minut pidätetään ja viedään vankilaan."

Me vastasimme hänelle: "Meillä ei ole ketään muuta, kenen luokse mennä. Rukoilkaa te puolestamme. Me olemme molemmat seurakunnan jäseniä ja kansalaissäätyjen rekisteritoimistossa olemme jo käyneet pistämässä nimemme paperiin ja hääjuhlia emme pidä, koska meillä ei ole siihen varaa. Kun avioliiton solmimiseen ei tämän lisäksi muuta kuulu, eivät viranomaiset saa siitä mitään vihiä." Näin vaikeaa aikaa me silloin elimme, emmekä me halunneet, että meidän takiamme joku olisi vielä joutunut kärsimään.

Sen viiden vuoden aikana, jonka olimme olleet erossa Roxelista lähettyämme, me olimme kirjeitse antaneet toisillemme lupauksen, että kun minun sotilasvelvollisuuteni päättyy, me menemme naimisiin. Se aika oli nyt tullut, ja meistä tuntui, että maailmassa ole ketään sen onnellisempaa kuin me.

Sota kauhuineen ja se sanoinkuvaamaton hätä, jonka se oli jokaiselle perheelle tuonut, oli jäänyt kauas taakse. Marian veli Samuil ei ollut sieltä palannut. Äiti oli ikävöinyt häntä kaiken aikaa. Eräältä Samuilin rintamakaverilta hän oli sitten saanut kirjeen. Tämä ystävä oli laittanut kirjeeseen Samuilin vereen tahrautuneen valokuvan, minkä taakse oli kirjoitettu Samuilin kotiosoite. Kirjeessä oli pieni lappu, jossa kerrottiin Samuilin kuolleen miinan räjähtäessä. Samuil oli sodassa toiminut miinoittajana.

En pitänyt kiirettä työhön menemisellä. Maaseudun kylässä, kaukana kaupungin melusta, oli suloista levätä ja varsinkin nyt, kun kesä oli vasta alkamassa. Me kävimme sisarien luona, jotka olivat tulleet uskoon Saksassa: Maria Shupanenko, Maria Perepjatko, joka ompeli meille puvut siitä kankaasta, jonka olin tuonut Saksasta. Marian tädin luona niitimme heinän, joka kasvoi hänen palstallaan. Kävimme sukulaisten luona. Niitettiin ja puitiin heinää varstoilla ja valmistauduimme lähtemään Taganrogin kaupunkiin.

TAGANROGIN KAUPUNKI

Vuosi 1950

Meidän aviollisen elämämme alku

Verhnedneprovskin asemalta lähetimme matkatavarat - se mitä ensimmäisenä kodissa tarvittiin ja ostettuamme liput Taganrogiin lähdimme yhteiselle elämän taipaleelle. Verhnedneprovskin asemalle asti meitä saattoi Marian äiti, Agafia Stepanovna. Me lupasimme ottaa hänet myös luoksemme, kun asuntoasiamme on järjestyksessä.

Kun tulimme Taganrogiin, meille osoitettiin makuuhuone siitä talosta, jonka olimme rakentaneet vuonna 1939 Pohjoiskylään. Toisen makuuhuoneen olivat Aleksei ja Tonja jo varanneet itselleen. Nyt tässä talossa asui kolme perhettä.

Menin töihin 15. heinäkuuta 1950 metalliteollisuusyhtiön putkihitsaushallille nro 2 putkenkatkaisijaksi. Palkka oli mitätön. Työ oli raskasta ja uuvuttavaa. Palkasta pidätettiin tulovero ja valtion pakkolaina, mutta kuittiin oli pistettävä nimi alle koko palkkasummasta. Elämästä tuli sietämättömän vaikeaa. Kirjoitin kirjeen armeijaan, majuri Jegorshinille, että hän lähettäisi minulle asiakirjat ammattitaidosta ja asemasta, joka minulla armeijassa oli ollut.

Asiakirjat tulivat nopeasti. Menin putkenvalssausosaston päällikön luo pyytämään, että hän siirtäisi minut sähkömekaanikoksi tai sähköhitsaajaksi. Osastopäällikön kakkosmies sanoi minulle: "Sähkömekaanikon asemaan pääsemiseksi on oltava puolueen jäsen, mutta joka on sanoutunut irti puolueesta, on kuollut."

Vastasin hänelle: "Minä en ole koskaan ollut puolueen jäsen, enkä ole voinut siitä sanoutua irti, joten en pidä itseäni kuolleena. Jos minä en voi olla sähkömekaanikkona, ottakaa vaikka sähköhitsariksi. Minähän olen ollut armeijassa töissä palkatta viisi vuotta."

Lopulta putkenvalssausosaston päälliköt suostuivat ottamaan minut sinne, koska veljeni Pavel oli siellä sähkö- ja kaasuhitsaajana, ja oli tunnustetusti hyvä työntekijä. Siirtoa sille osastolle minulle ei myönnetty, ja minä jouduin suurella vaivalla tekemään tilit selväksi putkenkatkaisijan toimestani, ja vasta sen jälkeen saatoin mennä putkenvalssausosastolle. Sain eroon 8.tammikuuta 1951 ja 21.helmikuuta 1951 menin sähköhitsaajaksi putkenvalssausosastolle. Työ oli kolmivuorotyötä ja paljon helpompaa kuin putkenhitsausosastolla. Palkkakin oli suurempi. Velimies Aleksei oli nosturinkuljettajana saman tehtaan valimossa ja teki samalla sähkömiehen töitä.

Aleksei ehdotti minulle: "Otetaan ne meidän taloa vastapäätä olevat hylätyt tontit ja aletaan rakentaa taloja. Sellaisessa ahtaudessa on vaikea asua."

Yhdessä käännyimme kaupungin kunnallisasioiden toimiston puoleen. Meidän sallittiin ottaa käyttöömme kaksi tonttia. Minulle tuli tontti numero 27 Pohjoiskylän 11. poikkikadulta ja Alekseille numero 29. Tontit olivat vierekkäin ja vastapäätä taloa nro26, jossa me väliaikaisesti asuimme.

Me aloitimme heti talvella tuoda tehtaalta käytettyä ja rikkinäistä tiiltä, joka muuten olisi viety kaatopaikalle tehtaan ulkopuolelle. Tiili oli tulenkestävää, lujaa ja rakentamiseen käypää. Työ saatiin hyvin alkuun jo talvella ja aikaisin keväällä me kaivoimme kellarit, muurasimme kellarin tiiliseinät ja teimme perustan taloa ja sivurakennusta varten. Talven aikana olimme varanneet ja tehneet rakennustarvikkeita, ikkunoita, ovia, nauloja ja muita tarvikkeita, mitä taloa rakentaessa tarvitaan.

Keväällä, maaliskuun 31 päivänä syntyi ensimmäinen poikamme, jolle annoimme nimen Nikolai. Nuorin veljeni Pavel oli siihen aikaan armeijassa Ussuriiskin seudulla ja meidän oli ehdittävä hänen vapauttaa talossa tilaa sillä aikaa kun hän oli armeijassa. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi. Palkan varassa rakentaminen oli sietämättömän vaikeaa. Tehdas antoi halukkaille kuuden aarin maapalstoja arolta. Palstalla voi kasvattaa perunoita, sipulia, valkosipulia, kurkkuja, kurpitsoita, vesimeloneja ja tomaatteja. Me pyrimme saamaan useampia palstoja niiden laskuun, jotka itse eivät palstoja tarvinneet. Tällä tavalla, vaikka maan muokkaaminen olikin vaikeaa, me saimme tuotetuksi kaikki tarvitsemamme elintarvikkeet itse leipää lukuunottamatta. Yhdelle palstalle istutimme auringonkukkaa, josta saatu öljy riitti koko vuodeksi.

Helpottaaksemme arolla, Daraganovkan kylän luona olevalle palstalle pääsyä me hankimme polkupyörän. Hankimme sen rahoilla, jotka sain myymällä Saksasta tuomani valokuvauskoneen.

Veljeni Aleksein vaimon, Tonjan äiti muutti asumaan Taganrogiin. Myös hänen lapsensa seurasivat hänen mukanaan Taganrogiin. Stepan saapui myös, ja Ivan, joka meni naimisiin Maria Zhupanenkon kanssa, kävi usein Taganrogissa. Heidän perhe-elämässään ei ollut sopua. Nikolai ja Galja saapuivat, ja niin kaikki Tonjan sukulaiset olivat saapuneet Taganrogiin.

Syksyyn mennessä olimme kumpikin saaneet valmiiksi sivurakennukset, sekä minä, että Aleksei. Nyt me saatoimme hakea Sudivkasta Marian äidin Agafija Stepanovnan. Joulukuun kahdeksantena 1954 meille syntyi tyttö. Annoimme hänelle nimen Tanja. Tähän mennessä me olimme jo tehneet oljista ja savesta savitiiliä, joista teimme talojen seinät. Kattokin ehdittiin laittaa, se päällystettiin pikihuovalla. Juuri Tanjan syntymäpäivänä ostin saksalaisen sotasaalismoottoripyörän Zündappin. Moottorin tilavuus oli 750 kuutiosenttiä, teho 28 hevosvoimaa. Talven kuluessa laitoin sen kuntoon. Nyt meidän oli helpompi rakentaa talo valmiiksi. Pääsimme useammin käymään puutavaravarastolla, mistä toimme keittiön ja talon sisustuksen rakentamiseen tarvittavaa puutavaraa.

Heinäkuun 16 päivänä 1954 minut siirrettiin sähköhitsaajaksi tekemään valssirumpujen päällehitsausta. Työ oli vaikeaa ja vaativaa. Valssirumpu painoi kolme ja puoli tonnia. Teräs oli lejeerattua krominikkelimolybdeeniausteniittiterästä. Sitä hitsattaessa se oli esilämmitettävä 500 asteeseen. Päällehitsaukseen käytettiin erikoispuikkoa ha-25-n15. Sen piti kestää punahehkuisen, noin 1100-asteisen metallin iskun isku 170 tonnia neliösenttiä kohti. Palkka nousi 40% Työ oli kovin kuumaa, erikoisesti kesällä. Työssä oli kolme sähköhitsaajaa, kolmessa vuorossa. Mestariksemme määrättiin Vasilij Vasiljevitsh Multshin, koska hän oli puolueen jäsen.

Sisareni Zoja oli työssä tehtaan levynvalssausosastolla laadunvalvojana. Hän kutsui meitä usein kokouksiin, joihin evankelisen baptistikristityt kokoontuivat. Hän sanoi: "Nyt baptistikristityt ja helluntailaiset ovat Moskovassa liittyneet yhteen, niin tulkaa tekin. Palvellaan yhdessä Jumalaa!" Mutta tosiasiallisesti asia ei ollut niin. Kaikessa oli baptisteilla yliote ja heidän yllään oli herrana uskonnollisten kulttien valtuutettu. Sellaisesta palvelusta piti mennä syvälle maan alle.

#163

## Kuva

Joulukuun 8 päivänä 1954, Tanjan syntymäpäivänä, ostin vanhan saksalaisen sotasaalismoottoripyörän Zündapp. Korjasin sen, jonka jälkeen oli se vapautti meidät osittain Kristikunnan vainoojien kaikkinäkeviltä silmiltä.

TAGANROGIN KAUPUNGIN HENGELLINEN SEURAKUNTA

Jollakin tavalla vaimoni Maria oli tavannut Timofei Ponomarjov-sedän. Hän kertoi, että Taganrogissa on hengellinen seurakunta. Tämän seurakunnan jäsenet kokoontuvat kodeissa, koska viranomaiset eivät salli seurakunnan pitää rukoushuonetta, vaan sanovat heitä lahkolaisiksi, pimeyden peikoiksi ja äärihelluntailaisiksi. Veli Timofei oli tämän seurakunnan jäsen. Hän asui Daraganovkan kylässä ja kävi sunnuntaisin kokouksissa. Hän tutustutti meidät seurakunnan jäsenien kanssa. Ennen kuin olin käynyt tässä seurakunnassa, näin arvoituksellisen unen:

Joku kutsui minut suuren, uhkean puun luo ja sanoi: "Katso, millainen hieno puu! Katso, paljonko siinä on erinomaisia hedelmiä! Mitäs sanot niistä?" Puu oli tosiaankin suurenmoinen. Siinä oli paksu runko ja siitä lähti paksuja oksia joka suuntaan ja levittäytyivät pitkälle. Vihreät lehdet ja siinä oleva hedelmät todistivat, että puun juuret saavat maasta paljon kosteutta, ettei puun lehdet hellepäivinäkään ole lakastuneet. Minä kiipesin puuhun aivan latvaan asti ja aloin tarkastella sitä. Eniten minua kiinnostivat tämän puun hedelmät, koska muistin Jeesuksen Kristuksen sanat: "Hedelmistään puu tunnetaan… (Lk 6:44).

Tarkastellessani puun jokaisen oksan hedelmiä erikseen, minä huomasin ihmeekseni, että puun hedelmät oli sidottu oksiin kiinni, ja niin hienosti, ettei sitä huomaa ollenkaan, jollei siihen kiinnitä huomiota. Yksi veljistä tulee silloin luokseni - Efim Pantelejevitsh Sobolev, kuten myöhemmin tulin tuntemaan - ja sanoo: "No, mitäs sanot tästä puusta?"

Vastasin hänelle: "Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi tämän puun hedelmät on sidottu kiinni näihin oksiin? Eihän sellaista luonnossa esiinny?"

"No, meillä se on näin, kuten itsekin näet" vastasi hän.

Tavatessani seurakunnan jäsenet minä tunnistin heti veljen, jonka olin nähnyt unessa. Menin hänen luokseen, ja kerroin hänelle unen, jonka avulla Jumala oli antanut minulle ymmärrystä, mutta joka minulle vieläkin oli salattu ja arvoituksellinen. Ilmestys, joka olin kertonut tälle veljelle, tuli kaikkien tietoon. He katsoivat minua kuin arvoituksellista unennäkijää, mutta toiset näkivät tässä unessa Jumalan neuvon.

Aika kului. Tuttavuutemme tämän seurakunnan kanssa jatkui. Useimmiten me kokoonnuimme iäkkään veli Fjodorin luona, joka asui kadulla, jonka nimi oli Gastello, talo 12. Fjodor ja Ilja Iljitsh Plahotkin olivat veljeksiä. Kokoonnuimme myös muissa paikoissa eri puolella kaupunkia, kuten Efim Sobolevin luona tehdas nro 360 läheisyydessä, Martsevon asemalla Ivan ja Zoja Kravtsovien luona, Schubinon kylässä ja monissa muissa paikoissa, missä vain kokoontuminen oli mahdollista, mahdollisimman kaukana Kristinuskon vainoojilta.

Tässä seurakunnassa erikoista arvoa annettiin Ilja Iljitsh Plahotkinille, veljelle Herrassa. Hän oli korkeassa iässä oleva mies, jonka pää oli harmaantunut ja parta valkoinen. Ilja Iljitshin perhe oli entisiä Baptistiyhdyskunnan jäseniä. Ilja Iljitshin vaimo Maria Ivanovna oli hyvin innokas kristitty. Hänen syvää ja lujaa uskoa Jumalaan eivät elämän vaikeudet, vainot, ahdistukset tai vankilat voineet heiluttaa. Vankilassa hän päättikin maisen vaelluksensa, uskollisena Herralleen.

Hän oli pahoillaan vain yhdestä asiasta, jota hän katui vilpittömästi Herran edessä ja neuvoi myös tyttäriään, erikoisesti Lipaa, ettei tämä menisi veljien tehtäviin seurakunnassa eikä opettaisi kansaa, koska tämä työ on uskottu veljille, eikä sisarille. Ne olivat niitä lankoja, joilla hedelmät oli sidottu oksiin siinä uljaassa puussa, joka minulle unessa näytettiin ennen kuin astuin tämän seurakunnan kynnyksen yli.

Nuoruudessaan Lipa oli valinnut itselleen ristin uskon vaikutuksesta vapaan tien, koska se hänestä silloin näytti vapaalta ja huolettomalta. Pian hän tutustui nuoren Neuvostoarmeijan upseerin Boris Kudrjavtshevin kanssa, eikä hän aikaillut avioliiton solmimisen kanssa. Murheellinen äiti kohotti päivin ja öin rukouksia tyttärensä puolesta rukouksia Jumalan puoleen, että Hän armahtaisi tytärtä ja ohjaisi hänet pelastuksen tielle.

Isä, Ilja Iljitsh ei antanut tyttären avioliitolle isän siunaustaan. Lipa oli raivoissaan ja lähti kotoaan. Sen sotilasyksikön kesäleirit, jossa Neuvostoarmeijan nuori upseeri Boris Kudrjavtsev palveli, siirtyivät Krasnodarin seudun Ust-Labinskin seuduille. Sotilaat asuivat teltoissa, ja upseerit ottivat käyttöönsä kasakkakylän talojen asunnot.

Yliluutnantti Boris Kurdrjavtsev ja hänen vaimonsa Lipa asettuivat asumaan Ust-Labinskin kasakkakylän laidalle. Iloinen ja kiireetön, taloudellisesti turvattu elämä tarjosi mahdollisuuksia, joita Lipa ei jättänyt käyttämättä. Ollessaan kerran viettämässä päivää kävelyllä kasakkakylän raitteja Lipa kuuli selvästi äitinsä äänen. Äiti rukoili. Vaikutelma oli järisyttävä. Äiti oli ikään kuin seisoi aivan hänen vieressään ja rukoili hänen puolestaan. Noin neljänsadan kilometrin päässä synnyinkotiaan, ilman minkäänlaisia viestintävälineitä, jokainen sana äidin lausuma sana kuului aivan selvästi, kun hän rukoili Jumalaa armahtamaan tytärtään. Ihmeen, jota tiede ei pysty selittämään, vain Jumala pystyi tekemään. Sama toistui seuraavana päivänä ja sitten yhä uudestaan ja uudestaan.

Lipa kirjoitti vihaisen kirjeen äidille ja pyysi, että hän lakkaisi rukoilemasta hänen puolestaan, koska hän itse halusi järjestää elämänsä niin kuin itse haluaa ja tarkoituksenmukaisena pitää. Muutamien samankaltaisten kirjeiden jälkeen hänen sielunsa tuntui sietämättömän raskaalta. Mikään, mitä maailmassa oli, ei enää ilahduttanut häntä ja hän totesi tulleensa syvästi murheelliseksi naiseksi, varhaisesta nuoruudestaan huolimatta. Hän kertoi olonsa olleen siinä mallissa, että olisi voinut vaikka itsensä tappaa. Äidin rukoukset kiusasivat häntä joka päivä.

Ollessaan kerran yksin kotona, masentuneena ja saamattomassa tilassa, hän kuuli Jumalan äänen: "Ota sitä, mitä sinulla on yltä kyllin, ja mene Krasnaja kadulle, taloon numero 25. Siellä minun tyttäreni on kuolemassa nälkään."

Lipa halusi, että Jumala sanoisi nämä sanat uudestaan, että hän muistaisi ne paremmin. Jumala tekikin niin, ja sen jälkeen Lipa sanoi: "Minä menen, Herra!". Hän kahmaisi rahaa niin paljonkuin käteen mahtuu, laittoi koriin parasta ruokaa ja lähti etsimään hänelle osoitettua osoitetta. Kyseltyään ihmisiltä hän löysi Jumalan hänelle ilmoittaman osoitteen ja koputti oveen. Koputukseen vastasi heikko ääni. Avattuaan oven Lipa näki säälittävän näköisen vanhan, noin 80-vuotiaan naisen, jolla voimat eivät riittäneet liikkumiseen. Kävi ilmi, ettei tämä nainen ollut syönyt mitään jo viiteen päivään ja oli jo valmis kuolemaan nälkään.

Herra oli kuullut hänen rukouksensa ja nähnyt hänen kyyneleensä. Lipa kertoi, kuinka Jumala käski hänen ottaa liiastaan ja tuoda tälle nälkää kärsivälle vanhukselle. Vanha kristitty nainen alkoi itkeä ja sanoi: "Sinä muistit minut Herra etkä unohtanut sinua pelkääväisiäsi…" Kasakkakylästä löytyi noin 25 tällaista samanlaista köyhää, varatonta kristittyä. Nämä olivat Pyhällä Hengellä kastettuja köyhiä, kaikkien unohtamia kristittyjä, kaikki korkeassa iässä. Suurin osa heistä oli jäänyt yksin, kuin heidän miehensä oli vangittu Jumalan sanan todistuksen tähden ja viety vankiloihin tai lähetetty leireille kauas kylmään Siperiaan. Näistä kristityistä Jumala oli huolehtinut ja alkoi auttaa heitä nyt Lipan, tähän työhön valitsemansa laupeudensisaren kautta.

Siellä, keskustellessaan näiden vanhojen naisten kanssa Jumala ilmestyi hänelle ja hän kiintyi häneen kaikesta sydämestään sekä alkoi innokkaasti odottaa Pyhän Hengen kastetta. Miehensä takia hän piti edelleen keimailevia vaatteita, punasi poskensa ja puuteroi kasvonsa, vaikka sielussaan kauhisteli koko asiaa. Koska hänen vilpitön halunsa oli anoa Jumalalta Pyhän Hengen kastetta, täytti Jumala tämän halun. Tässä samassa kasakkakylässä, valtavassa heinäladossa eräänä tavallisena päivänä, kävi Lipa puolenpäivän aikaan polvilleen otti käsiin olkinipun ja nosti sen taivasta kohti ja sanoi: "Herra! Tee tästä lähtien niin, että kaikki se, mitä minun sieluni rakastaa, tulisi minulle inhottavaksi ja tarpeettomaksi, enkä olisi kiinnostunut mistään kalliista vaatteesta tai asusta sen enempää kuin tämä olkinippu."

Tämän suureen ääneen lausutun rukouksen aikana, sydän vilpittömästi murheellisena ja kuin kevyen pilven ympäröimänä ollessaan Herra kastoi hänet Pyhällä Hengellä, uusien kielten merkin kera. Huuto Herran puoleen ja kovaääninen rukous kuului kauas ja toi paikalle paljon ihmisiä, sekä sotilaita että siviileitä. Tästä sai tietää myös Lipan mies Boris Kudrajavtsev. Lipa kertoi kaiken järjestyksessä ja ehdotti kääntymistä Herran puoleen, että he pelastuisivat yhdessä. Boris torjui hänen ehdotuksensa sotilasuransa vuoksi eikä kuunnellut häntä.

Koska Lipan sydämessä paloi ensirakkaus Jumalaa kohtaan ja into palvella Häntä oli suuri, hän keräsi kaikki muotivaatteensa, nauhoitetut hattunsa, korkeakorkoiset kenkänsä, kaikki voiteet, puuterit, erilaiset sopimattomia nesteitä sisältävät pikkupullot ja poltti kaiken tämän kiusauksen suuressa leivinuunissa ja sanoi näin lopulliset hyvästit kaikelle epäpuhtaalle, joka kristittyä sielua saastuttaa. Jumala oli kuullut äidin rukouksen, koska hän Samuelin lailla ei langennut siihen syntiin, että olisi jättänyt rukoilematta hänen puolestaan. Nyt hänen tyttärensä Lipa oli vilpittömin sydämin kääntynyt ainiaaksi Jumalan puoleen.

Pitkien ponnistelujen jälkeen Lipan mies, joka halusi järjestää hänen kanssaan aviollisen perhe-elämän suhteet, sanoi hänen lujan uskonsa nähdessään: "Valitse yksi näistä: Joko Jumala tai minä."

Kaikesta hyvästä tahdosta ja miestään kohtaan tuntemasta rakkaudesta Lipa valitsi Jumalan palvelemisen. Hän palasi kotiinsa, vanhempiensa luo, jotka asuivat Primorkassa. Tästä kodista hän oli lähtenyt ylpeänä ja ovet paukkuen, ja palasi nyt takaisin raskaana ja yksinäisenä. Siihen aikaan, kun heidän talossa pidettiin kokouksia, siellä oli noin kaksitoista ihmistä.

Lipa kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut Ust-Labinskin kasakkakylässä ja kuinka Herra kastoi hänet Pyhällä Hengellä.

Sinä iltana oli Maria Neklinovskin piiristä Hurlatskin kylästä nähnyt unessa eri uskontokuntiin kuuluvia kristittyjä ja Lipan , joka kulki Evankelisen uskon kristittyjen (HVE), niinkutsuttujen helluntailaisten, eturiveissä. Maria kertoi kuulleensa että Lipan uusi nimi oli Anna. Sinä samana yönä kahdentoista kilometrin päässä kylästä ollut Maria ilmoitti Primorkassa, Kurjatsehvin takana asuville uskoville kaiken, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Kaikki, jotka näistä tapahtumista tiesivät, odottivat innolla Pyhän Hengen kastetta ja rukouksen aikana he sen saivatkin. Näin syntyi entisistä baptisteista pieni hengellinen yhteisö.

Vuonna 1931 Lipalle syntyi tytär, Sveta. Saksan kanssa käydyn sodan aikana Primorkassa kuolivat miinoihin ja pommeihin Lipan tytär Sveta ja sisar Shura. Vera Plahotkina sai vilpittömän uskon Herraan ja Raja teki parannusta juuri ennen kuolemaansa. Lipan isä Ilja Iljitsh ja hänen veljensä Fjodor olivat tavallisia kalastajia. Herra kastoi myös heidät Pyhällä Hengellä. Kun he olivat tulleet baptistiseurakunnassa, eivät he tienneet miten seurakunnan palvelutehtävissä oli oikein toimia.

Iljan vaimo Maria Ivanovna Plahotkina johti seurakunnan kokousta ja opetti veljiä. Hän oli kovin innokas ja pystyvä, ihmisten tapaan arvioituna, no Jumalan seurakunnassa tämä työ kuuluu Herran järjestyksen mukaan veljille, eikä sisarille.

Vaikka Lipa oli käynyt koulua vain muutama luokka, oli hän myös kaunopuheinen ja kyvykäs kristitty. Lipan ympärille kerääntyi paljon sisaria, joista kaikkein läheisin oli Vera Osipenko, sekä myös Jevgenija Logvinova, Natalja Soboleva, Katja Lobkova, Shura Astasheva, Maria Manastyrjova, Jevgenia Vovk, Vera Plahotkina, Nadja Ovsienko ja paljon muita. Nämä kaikki olivat Taganrogin evankelistoja ja melkein kaikki he tekivät lupauksen Jumalalle palvella Jumalaa seurakunnassa avioon menemättä. Muutamien sisarien kohdalta seurakunta joutui vapauttamaan heidät lupauksestaan, koska he elämänsä taipaleella kohtasivat miehensä.

Sisaret pyrkivät palvelemaan Herraa innokkaasti. He myös saarnasivat seurakunnissa ja sen rajojen ulkopuolella. Into ja harkinta eivät aina kulkeneet käsi kädessä, mutta melkein aina se oli voitolla. Militantin ateismin tuella ateistiset viranomaiset - nuo paholaisen uskolliset palvelijat - vainosivat uskovia jatkuvasti. Heistä oli samantekevää kuinka kukin Jumalaa palvelee. Uskonnon vastaisessa taistelussaan he ylittivät kaikki kohtuuden rajat. He kielsivät kokousten pitämisen. Niitä, jotka heidän vaatimuksiinsa ei suostuneet, sakotettiin, vangittiin, tuomittiin karkotettavaksi Siperian kaukaisiin kolkkiin ja uhattiin pyyhkäistä pois maan pinnalta. Niitä, jotka uskon takia Jumalaan jäivät näiltä retkiltä kotiseudulleen palaamatta, oli kymmeniä tuhansia. Heitä, jotka eivät nähneet lapsiaan, vaimojaan, isiään, äitejään, eikä läheisiä ystäviään eikä sukulaisia. Miehekkäästi he kestivät kärsimystä ja vainoa Herran tähden, uskoivat häneen ja luottivat siihen, että Herra antaa heille taivaissa suuren palkinnon. Vainoojiaan he siunasivat Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä toivoen heidän tulevan mielenmuutokseen ja saavan Häneltä pelastuksen armon.

Kerran sisar Motin talossa pidetyn kokouksen aikana, Pohjoiskylä 218:ssa, huoneeseen ryntäsi miliisi, uhkaili ja kielsi kokouksen pitämisen. Yksi miliisin työntekijöistä oli siviilivaatteissa. Hänen nimensä oli Volodja. Hän otti pöydältä Uuden Testamentin ja ison Raamatun viedäkseen sen mukanaan. Sen Uuden Testamentin sisar Moti oli ostanut ortodoksikirkosta 40 ruplalla ja raamatun 450 ruplalla. Kaikki olivat polvillaan ja rukoilivat. Nähdessään kaiken sen, mitä oli tapahtumassa Jura Safronov huusi Herran puoleen: "Herra! Auta minua saamaan häneltä pois raamattu!"

Jura oli vielä toipilaana märkineen umpisuolen leikkauksen jäljiltä ja istui takarivissä, ikkunan vieressä. Kun KGB-mies oli menossa ulos ovelle, Jura nappasi Uuden Testamentin nopeasti KGB-mieheltä juuri, kun hän oli menossa ovesta ulos, ojensi sen nuorille, Virosta käymässä olleille nuorille veljille. Sittten hän työnsi kätensä KGB-miehen kainalon alitse ja sai kiinni raamatusta, kävi koko painollaan sen päälle ja repäisi sen KGB-miehen käsistä. Syntyi käsikähmä. KGB-mies tarttui Juraa kurkusta ja alkoi kuristaa. Syntyneen käsikähmän aikana Jevgenij Vovk tuli takaa miliisin viereen, pani kätensä miliisin kaulan ympäri ja alkoi painaa voimakkaasti. Voimaa hänellä olikin sillä hän oli työssä lastaajana. Miliisi ei pystynyt pidättämään Juraa kiinni ja irroitti kätensä hänestä. Jura juoksi pihalle, hyppäsi miliisien saartorenkaan välitse läpi ja vaikka oli vielä heikossa kunnossa, auttoi Herra häntä karkuun miliisin silmiltä raamattu mukanaan.

Seuraavana sunnuntaina sama KGB-mies, Volodja nimeltään, saapui kokousta hajottamaan noin 20 miliisin yhteistoimintamiestä mukanaan kokousta hajottamaan.

Kielloista huolimatta seurakunta kokoontui eri puolilla kaupunkia eri paikoissa ja eri aikoina piiloutuakseen kristikunnan vainoojilta. Jo silloin, kun me muutimme kaupunkiin, oli seurakunnassa paljon veljiä. Muutamat heistä olivat palanneet vankeudesta, ja jotkut olivat muuttaneet toisilta paikkakunnilta, paikkakunnan omien veljien lisäksi.

Paikkakunnalta kotoisin olevia veljiä oli: Mihail Ignatjevitsh Kuprin, joka kerran kuukausessa johti ehtoollisen viettoa ja johti seurakuntaa. Hän asui Primorkassa. Muita olivat Vasilij Fedorovitsh ja nuorison parissa työtä tekevä Juri Safronov. Nikolai Mironovitsh Jevitsh oli saarnaaja; hän oli siirtynyt tähän seurakuntaan baptisteista. Ivan Belov, Vasilij Artjomenko, Volodja Perejaslov, Efim Sobolev - kuoronjohtaja, joka asui Schubinon kylässä. Hän oli halvaantunut. Kokoukset pidettiin usein hänen kodissaan; erikoisesti torstaisin, jolloin kokouksen niminä oli Lipan saarna. Veli Dmitrin kotona myös kokoonnuttiin usein. Hän asui kattilatehtaan luona.

Muualta saapuneita veljiä oli Jakov Kobylinskij, Maksim Vlasenko joka meni naimisiin Jevgenia Logvinovan kanssa. Denis Schaidarov, Stepan Savertshenko, Valentin Burlatshenko, Fjodor Bida, Stepan Dementshuk, vankilassa uskoon tullut Nikolai Belitskij, joka oli innnokas saarnamies, Jura Mashkov ja muita veljiä.

Dimitrij Bogza oli syntynyt 1937, sinä samana vuonna jolloin isäni vietiin Jumalan sanan tähden vankilaan, minkä vuoksi me olimme muuttaneet Taganrogiin vielä samana vuonna. Vuonna 1960 olin ensimmäistä kertaa suorittamassa avioliittoon vihkimistä veli Dimitrija Bogzannn ja Valkovenäjältä muuttaneen sisar Dusjan häissä. Siihen aikaan ateistiset vallanpitäjät palkitsivat avioliiton vihkimisiä suorittaneita Herran palvelijoita tuomiolla ja vankilalla. Siitä huolimatta veljiä ja vieraita oli aina paljon, ja seurakunnan lukumäärä kasvoi. Yhä tärkeämmäksi tuli kysymys, miten seurakunnan jumalanpalvelustoimintaa oli harjoitettava.

Meidän luonamme kävi paljon vieraita ja he myös ihmettelivät, miksi sisar Lipa pyytää itse siunausta ja johtaa kokousta torstaisin, vaikka ympärillä on paljon kunnioitettuja iäkkäitä veljiä, eikä kukaan tee hänelle siitä mitään huomautusta. Me kirjoitimme kirjeen Viktor Ivanovitsh Belyhille, mutta hän vastasi näin:

Hän opetti meitä näin:

Jakov Kobylinskij matkusti kotimaahan, Valkovenäjälle (Belorus) tiedustelemaan Herralta hänen palvelijansa Dubininin kautta mitä Herra sanoo siitä Jumalan palvelemisesta, mitä hän Taganrogissa oli nähnyt. Kun he kävivät rukoukseen, sanottiin Dubininin kautta suurin piirtein tällaiset sanat: "Sinä kiistelet naisen kanssa. Lue hänen nimensä" - ja piirsi sormellaan lattiaan - "Lipa. Mutta älä sinä kiistele hänen kanssaan. Minä järjestän kaiken itse."

Jonkun ajan kuluttua Schahtyn kaupunkiin muutti käsien päällepanemisen kautta vanhimmaksi siunattu presbyteeri Pantelei Petrovitsh Jermilko. Seurakunta suostui kutsumaan hänet sitä varten, että hän järjestäisi seurakunnan jumalanpalvelukset evankelisen opin mukaisesti. Kokous pidettiin Martsevon kylässä Ivan Kravtsovin luona. Pitkän harkinnan ja keskustelun jälkeen Mihail Ignatjevitsh sanoi: "Niin kuin teillä on ollut, niin olkoon vastakin. Me emme käy tekemään muutoksia teidän jumalanpalvelukseenne, emmekä aio sitä vastakaan tehdä."

Silloin Pantelei Petrovitsh Jermilko selitti vielä kerran, että kaikissa hengellisissä seurakunnissa tulee jumalanpalveluksen evankeliumin mukaan olla samanlaista eikä meidänkään tule poiketa totuudesta. Sisaret alkoivat pitää melua, ja joku huusi: "Lipa on joki! Älkää vain uskaltako syrjäyttää häntä palvelutehtävästään!" Muutamat sisaret ja veljet siinä mukana alkoivat todistella toisilleen ja joku huusi: "Me olemme juuri. Me olemme Akaian ensi hedelmä! Niin kuin meillä on ollut, niin tulee meillä olemaan jatkossakin!"

Kun Pantelei Petrovitsh Jermilko oli saanut joukon tyyntymään, selitti vielä kerran, miten Jumalaa on evankelisen uskon hengellisissä seurakunnissa palveltava. Melu ja kina ei vain lakannut. Silloin Pantelei Petrovitsh Jermilko pyysi kuuntelemaan häntä tarkasti. Kun kaikki olivat hiljaa, hän sanoi: "Se joka suostuu siihen, että jumalanpalvelus hoidetaan Kirjoitusten mukaisesti, jääköön tänne, mutta kuka ei suostu, saa lähteä ulos."

Mihail Ignatjevitsh Kuprin lähti, ja hänen kanssaan lähti muitakin tyytymättömiä. Tämän jälkeen Pantelei Petrovitsh Jermilko ehdotti, että kokoukselle valitaan johtaja. Ehdotettiin Stepan Dementshukia, mutta hän sanoi: "Antakaa minulle yksi kuukausi aikaa ajatella."

#172

Kuukausi kului, eikä hän suostunut ryhtymään tähän työhön, koska hän oli kovin painava ja viranomaiset häntä kovasti vainosivat.

Silloin veljet muistivat sen uninäyn, jonka minä olin kertonut heille silloin, kun tuttavuutemme seurakuntaan oli alkamassa. Sen lisäksi tuli muistiin myös ne näyt, jotka Jumala oli minulle seurakunnassa antanut, ja joista minä olin avoimesti todistanut heille jumalanpalvelusten aikana.

Veljet harkitsivat asioita ja sanoivat sitten yksimielisesti: "Mitä sinä piileskelet kuormastossa? Lähde työhön, johon Jumala on sinut kutsunut!"

Minulle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin suostua tekemään sitä, mitä olin luvannut Jumalalle eli palvella Häntä, koska Hän oli pelastanut minut kuoleman kauhuilta sodan hirveinä vuotisina ja sodan jälkeen ateistien ankarista vainoista.

Näiden seurakunnallisten tapahtumien aikana Lipa sai tiedon Osnovan kaupunginosassa Harkovissa elokuun 15 päivänä 1956 pidettävästä yleiskokouksesta, jota johtamaan oli tulossa Afanasija Bidash. Lipa ajatteli, että yleiskokous käsittelee hänen palveluksesta syrjäyttämiseensä koskevaa asiaa. Ennen yleiskokouksen alkua Afanasij Bidash tutkikin Taganrogin Lipan asiaa, ja sanoi sitten: "Teille ei kukaan ole antanut mitään saarnavirkaa. Te olette meidän sisaremme uskossa, ja käyttäytykää niin, kuin sisarien kuuluu käyttäytyä. Alistukaa seurakunnan vaatimuksiin ja toteuttakaa sananpalvelusta suorittavan veljen toimeksiantoja."

TYÖ TAGANROGIN VIINITARHASSA

Vuoden 1958 alussa otin vastaan työn seurakunnassa, vt. presbyteerinä. Virkaatekeväksi diakoniksi seurakunta valitsi sen veljen, jonka minä olin tavannut puun luona niin kuin minulle oli aiemmin näytetty. Toisista seurakunnista tulevien veljien virta kasvoi. He tulivat saadakseen tietää, mitä Taganrogissa on tapahtunut ja minkälaiseksi jumalanpalvelus tästä lähin muodostuu. Me neuvoimme heitä kaikkia ottamaan selvää kaikesta, mitä seurakunnassamme oli tapahtunut ja kehoitimme menemään niiden veljien luo, jotka eivät antaneet suostumustaan Kirjoitusten mukaisen jumalanpalveluksen harjoittamiselle.

Kerran luoksemme tuli piispa Mihel Udodov Länsi-Ukrainasta. Hän kävi niiden veljien luona, jotka olivat lähteneet pois veljesyhteisöstä ja tuli sitten meidän luoksemme ja siunasi meidät tähän tehtävään. Sen jälkeen hän vielä lähetti kirjeen, jossa hän hartaasti kehotti suorittamaan tätä työtä Herran nimessä ja siitä luopumatta. Minulle oli profeetallinen sana Herralta: "Kaikki helvetin voimat nousevat sinua vastaan, mutta ole sinä miehekäs ja luja. Voitto tulee minulta."

Ateistinen vallanpitäjä sai tietoonsa kaiken, mitä meidän seurakunnassamme oli tapahtunut. He järjestivät talomme jatkuvan vartioinnin. Koska minulla oli sivuvaunulla varustettu moottoripyörä, pääsin usein eroon vainoojistani, koska he eivät saaneet selville, minne kulloinkin lähdin.

Kerran luonani kävi Nikolai Länsi-Ukrainasta. Hän sydämensä oli oikealla puolella ja hänellä oli profetoimisen lahja. Hän viipyi talossamme muutaman tunnin ja sanoi sitten: "Minä en jää teille yöksi, koska illalla teille tulee miliisi. Vie minut äkkiä Primorkaan." Varustin nopeasti moottoripyörän ja vein hänet veli Fjodor Bidan luo. Palattuani kotiin myöhään illalla kävin vielä vähän lukemaan Raamattua. Sytytin pöytälampun. Äkkiä kuulen kuinka ikkunaan koputetaan. Katsoin varovasti verhon läpi. Ikkunan vieressä seisoi miliisi. Avasin oven ja sanoin: "Käykää sisään. Meillä ei ovea pidetä lukittuna."

Miliisi tuli taloon, vaati talokirjaa nähtäväksi, tarkasti keitä taloon on kirjattu asumaan ja kuka talossa nyt oli. Sitten hän sanoi: "Kuka teidän talossanne piileskelee?" "Ei meillä ketään piileskele" vastasin hänelle. "Voitte varmistautua siitä itse tarkastamalla talon."

Miliisi tarkasteli kaikkea ympäriinsä eikä löytänyt ketään. Myöhemmin saimme tietää, että meidän taloamme seurasi naapurin nainen, joka asui melkein vastapäätä meitä. Hän ilmoitti kaikesta miliisille. Nainen asui tyttärensä kanssa, joka oli työssä rautateillä konduktorina. Kerran nainen alkoi ajaa tytärtään takaa kirves kädessä. Lääkärit totesivat, että hänen järkensä oli pimennyt ja hänet eristettiin ihmisistä.

Nyt talossamme kokoontui rukouspiiri, joka rukoili seurakunnan tarpeiden puolesta ja Pyhän Hengen kastetta. Tähän ryhmään osallistuivat Jakob Kobylinskin anoppi, Anastasia Melihova, jolla oli profeetallisen sanan lahja, ja sisar Njusa, jolla oli lahja nähdä näkyjä. Seurakunnallisia asioita oli paljon: Herran Ehtoollisen viettäminen, kasteiden toimitus, vihkimiset, veljeskokoukset, jäsenkokoukset, keskustelut vieraiden kanssa, vainoojien vältteleminen…

Toukokuun 29 päivänä 1959 ateistit kirjoittivat artikkelin: "Pyhimysnaamion alla". Päivälehdessä No 42 (3557) julkaistun artikkelin kirjoittajaksi oli merkitty tietty "Ivanov". (Koko artikkeli löytyy tämän kirjan sivulta 175). Tässä muutamia otteita kyseisestä artikkelista:

Minä en halua kertoa uudestaan niitä valheita, mitä ateistit hänestä kirjoittavat. Sitten kerrotaankin jo minusta:

Artikkelin lopussa kirjoitetaan:

Meidät vietiin kaupunginhallituksen ("gorispolkom") mustille listoille. Töissä meitä alettiin moittia: "Teillä on arvollenne sopimattoman korkea asema yhteiskunnassa, te lahkolaiset, pimeyden pirut. Häpeä ja häväistys teille kuuluu!" Paholaisen uskolliset palvelijat tekivät kaiken voitavansa päästäkseen meistä eroon. Koko valheen ja panettelun helvetillinen sotakoneisto mobilisoitiin Kristuksen palvelijoita vastaan.

Taganrogin rautatehtaan 1. putkenvalssausosastolla, jossa tein valssaustelojen päällehitsausta, teknisen asiantuntemuksen komissio kutsui minut odottamatta valssauskoneen nro 2 luo, missä oli pari valssiteloja. Yksi komission edustaja piti kädessään kirjaa, johon numeroitujen valssien päällehitsauksien suorittajat kirjattiin. Hän ojensi minulle kirjan ja sanoo: "Lue tästä. Siinä on sinun merkintäsi, että olet suorittanut näiden telojen päällehitsauksen. Tarkasta niiden numerot."

Minä tarkastin. Kaikki oli oikein. Se oli tosiaan minun työtäni. Vieressäni seisoi telojen sorvauksesta vastaava mestari. Komission puheenjohtaja sanoi: "No niin. Teidän syystänne on tehdas on tuottanut romuksi mennyttä putkea. Teidän syystänne on aiheutunut koneiden seisokki, kun valssitelat on jouduttu vaihtamaan. Valtiolle on aiheutunut 15 tuhannen ruplan vahinko. Varmistu asiasta vielä kerran ja kirjoita sitten nimesi komission kirjoittaman pöytäkirjan alle…"

Käännyin ajatuksissani Jumalan puoleen sanoen: "Herra! Ojenna auttava kätesi…" Sain sillä samalla hetkellä vastauksen ateistien katalaan temppuun. Menin nopeasti paikalle, missä telojen hionnan kalibrointi suoritetaan, otin shabluunan ja mittasin kaliiberin, johon telat oli koneistettu päällehitsauksen jälkeen. Shabluuna osoitti, että teloista on otettava vielä kahdeksan millimetrin lastu, minkä jälkeen ne vasta voidaan asentaa työkoneeseen. Kutsuin komission ekspertit paikalle ja sanon: "Ja nyt katsokaa tarkkaan shabluunaan ja tarkastakaa, kuka täällä mitäkin tekee ja kuka on antanut luvan ottaa sorvista pois telat, ennen kuin ne on sorvattu vaadittuun kaliiberiin ja kirjoittakoon hän nimensä alle pöytäkirjaan ja ottakoon omat syynsä omille niskoilleen."

Tämän sanottuani menin viemään shabluunaa takaisin hiontapaikalle. Takaisin tullessani minua vastaan tuli ylikonemestari Salnyi. Hän sanoi minulle: "Häivy täältä ja mitä pikimmin sillä vankilaan ne sinut kuitenkin pistävät. Niille sinä et kuitenkaan pysty todistamaan mitään, oli asia miten päin tahansa."

Me panimme ilmoituksen, että talo on myynnissä, koska Pyhä Henki sanoi, etten viivyttelisi, sillä edessä on pitkä matka ja työ toisessa viinitarhassa. Taloa ei vielä oltu kirjattu valmistuneeksi kaupungin teknisessä toimistossa, eikä sitä näin ollen voinut myydä muuten kuin yksityisellä kauppakirjalla. Ihmisiä talo ja piha miellytti, mutta kaupan solmiminen yksityisasiana pelotti ostajia. Talokirjasta minä pyyhin pyyhekumilla tarkkaan pois miliisin siihen punakynällä kirjoittaman kaupunginvankilan numeron.

#176

Putkenvalssausosaston päällikkö Aleksei Aleksejevitsh Komahin kutsui minut työhuoneeseensa ja sanoi: "Sinun takiasi minun elämäni on pilalla. Jommankumman meistä on lähdettävä tehtaalta. Näin se on. Sovitaan niin, että sinä tuot Raamattusi tänne ja jos sinä siitä todistat, että Jumala on, niin minä uskon Häneen, mutta jos minä todistan sinulle, ettei Jumalaa ole, et sinäkään saa häneen uskoa."

Minä vastasin hänelle: "Aleksei Aleksejevitsh. Jos minä tuon raamattuni tänne ja tulen teidän työhuoneeseenne, ja, kuten te sanotte, pannaan ovet lukkoon, niin te soitatte miliisille ja sanotte: 'Nyt se on tullut jo osastonjohtajan työhuoneeseen agiteeraamaan meitä lahkoonsa.' Sitten saapuu paikalle "musta korppi" ja vie minut vankilaan ilman tuomiota ja kuulustelua."

Komahin nauroi leveästi ja sanoi: "Aika hyvin sinä vaan arvasit. Keksi siis itse, mitä sinulle tehdään"

Vastasin hänelle: "Aleksei Aleksejevitsh. Eikö ole totta, että olen tehnyt hyvin töitä täällä?" Vastausta odottamatta lisäsin: "Sen takia pyydänkin erottamaan minut lakipykäliä käyttämättä. Voitte erottaa minut "omasta pyynnöstäni".

Hän suostui ehdotukseeni. Minä kirjoitin anomuksen erota tehtaasta "omasta halustani". Hän kirjoitti ilmoitukseen nimensä ja minä menin sen kanssa heti tehtaan johtajan luo. Johtaja kirjoitti juuri jotakin. Päätään nostamatta hän kirjoitti nimensä minun eroanomukseeni, ja paiskasi paperin suoraan kasvoilleni. Minä kiitin häntä ja otin nopeasti allekirjoituskaavakkeen henkilökunnan toimistosta, ja kehoitin heitä laskemaan tilini nopeasti ja maksamaan palkkani, koska minä olin "lähdössä arolle pellonraivaustöihin". Kello viideltä illalla olin saanut kaikki vaadittavat allekirjoitukset siitä, ettei minulla ollut mitään suorittamattomia velvollisuuksia tehdasta kohtaan. Sain rahat ja työkirjan. Minulle toivotettiin hyvää matkaa. Tunsin itseni niin iloiseksi, että tuntui kuin olisin lentänyt kotiin, vaikka liikuinkin jalan.

Vanhempi presbyteeri Pavel Stepanovitsh Jegorenkov tuli meille kylään. Vaimoni oli jo kertonut hänelle kaiken. Me rukoilimme, että asiani päättyisi onnellisesti ja sitten me aloimme odottaa jotakin - joko vankilaa, tai pelastusta siitä. Meidän ei tarvinnut odottaa kauan. Pihalle tuli nuori mies ja vaimo. He esittäytyivät, ja mies sanoi: "Me olemme Odessasta. Olen autonkuljettaja, ja vaimoni on kaupungin syyttäjätoimiston työntekijä. Meillä on jo kaksi päivää maannut Taganrogissa kontti, jossa meidän tavaramme ovat. Me haluamme ostaa talonne ja tuoda heti tavarakontit teidän pihallenne. Käykö tällainen kauppa teille?"

Selostin meidän tilanteemme heille. He suostuivat naapureiden, todistajien läsnäollessa maksamaan rahat meille, ja tekemään asiakirjat yksityisen kauppakirjan muotoon. Meidän tulisi vain joskus myöhemmin lähettää heille valtakirja talon laillista rekisteröintiä varten heidän nimiinsä. Näin oli kaikki valmista, talo myyty ja ruokailun jälkeen pihallemme tuotiin tavarakontti. Kysyin autonkuljettejalta: "Voimmeko lastata tyhjään konttiin meidän tavaramme Kazahstaniin lähettämistä varten?" Hän katsoi minua ja sanoi: "Mitä?"

Minä vastaan: "Ihan selvä: Me maksamme teille kontin viemisestä asemalle ja teemme paperit."

Hän sanoo: "Lastatkaa. Minä autan teitä."

Äitimme ja veljeni Aleksei olivat sillä välin tulleet pihallemme. He kysyivät: "Mitä te puutaatte?" Minä vastaan: "Lastaamme tavaroita konttiin. Me lähdemme "arolle pellonraivaustöihin".

Sillä välin Maria kävi täyttämässä lähtöilmoitukset saadaksemme nimemme pois talokirjasta. Juuri ennen iltaa minä tulin miliisin kolmanteen osastoon, jossa nainen kysyi: "Minne muutatte?" Vastasin: "Pellonraivaustöihin, Kazahstaniin, Kustanain alueelle.

Miliisin työntekijä pani leimat nopeasti paperiin, teki kirjauksen muutosta ja antoi kirjan minulle ja toivotti: "Onnellista matkaa!"

Varhain aamulla, kesäkuun alussa 1961 me saavuimme asemalle ostamaan lippuja Kazahstaniin. Saattamassa olivat äitini, Aleksei, naapurit, sukulaiset ja muut läheiset ystävät. Lippuja ei ollut. Kaikki vaunut oli täppösen täynnä ihmisiä. Otimme silloin lapset mukaamme ja menimme rautatieaseman kassalle. Kassanhoitaja näki pienet lapset, joita oli viisi - kahden kuukauden ikäisestä kymmenen vuoden ikäiseen. Hän antoi meille liput ja sanoi: "Tehkää tilaa matkan varrella. Joku antaa lapsille tilaa." Näin vähitellen kävikin. Ensin järjestyi tilaa lapsille ja myös meille luovutettiin paikat.

Kolmantena päivänä lähtömme jälkeen Taganrogin "farao" lähetti meille haasteen saapua oikeuteen. Mutta se oli myöhäistä. Korkeimman Tuomarin tahdosta jumalattoman vallanpitäjän aikeet ja hankkeet minun tuomitsemisekseni eivät toteutuneet.

#180

Saavuimme Aman-Karagain asemalle. Meitä vastassa olivat Ivan ja Zoja Kravtsovit. Muutaman päivän olimme heidän luonaan, mutta sitten aloimme etsiä itsellemme asuntoa.

Kesäkuun alussa täällä oli kova halla. Kaikki, joka oli ehtinyt oraalle, kuoli. Erityisesti peruna kärsi kovin. Aman Karagain kylässä oli iso viljanvastaanottopiste ja suuret viljavarastot..

Täällä oli hengellinen seurakunta, johon kuului noin 40 henkilöä.

Työpaikan hakemisen kanssa en pitänyt kiirettä, koska ensin oli ostettava talo ja saatava kontti, jonka piti saapua noin kuukauden kuluttua Kustanain kaupunkiin, noin 120 kilometrin päähän täältä.

Ostimme talon kylän reunasta, osoitteesta Tselinnaja kolmella tuhannella kolmellasadalla ruplalla. Se oli iso talo. Uuneja oli kaksi, koska talvi on täällä kylmä. Maata oli 15 aaria. Maa oli hedelmällistä, ja erityisesti peruna kasvoi siinä hyvin.

Me teimme talon kauppakirjat Semiozjornyin piirikunnan Semiozjornyin kylän notaarin luona ja 13.06.1962 kävin ilmoittautumassa sotilaskomendantin toimistossa. Noin viikon kuluttua meille, alueen (läänin) miliisit saapuivat taloomme valkoisissa univormussaan. Miliisit olivat kansallisuudeltaan kazaheja. He pyysivät nähdä asiakirjat talon ostosta, ja varmistuttuaan siitä, että me olimme talon ostaneet, eivät esittäneet meille mitään huomautuksia.

Lapsemme kävivät heidän ympärilleen ja katselivat näitä vieraita uteliaina. Yksi miliisi sanoi: "Teillä on myös paljon lapsia, ihan kuin meidän kazahiperheissämmekin." Sitten he lähtivät.

Muutaman päivän kuluttua piirikunnan rikosetsivä kutsui minut luokseen: Hän kysyi: "Miksi ette ole jo menneet työhön?" Vastasin: "Kun saan kontin, sitten menen työhön." Hän sanoi: "Menkää heti työhön. Sinut päästetään työstä konttia hakemaan, kun se saapuu." Sitten hän lisäsi: "Kun menet työhön, on tiesi kotoa töihin ja työstä kotiin. Sinua kielletään poikkeamasta mihinkään muualle. Tämä on kotiaresti." Sitten hän avasi mapin ja sanoi: "Tämä on sinun rikosmappisi. Miksi karkasit Taganrogin kaupungista?"

Vastasin hänelle: "Meille uskoville on annettu tällainen käsky: "Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen." (Mt 10:23). Ja mitä karkaamiseen tulee, en minä mistään karannut, vaan matkustin pois "omasta halustani", eikä minua ajanut takaa kukaan muu, kuin Saatana ja hänen palvelijansa."

Hän jatkoi: "Mutta olithan sinä laittomassa lahkolaiskokouksessa Primorkassa. Mitä sinä siellä teit? Katso itse, kuinka paljon todisteita sinua vastaan on tänne kirjoitettu!"

Vastasin hänelle. "Eihän teidän kirjoissanne ole kymmenesosaakaan siitä, mitä minä olen tehnyt. Ja minkälainen uskova minä olisinkaan, jos en olisi tehnyt mitään? Meillä, meidän maassamme kokoontuminen on laillista, ja meidän Neuvostoliittolainen perustuslaki suojelee sitä. Kokouksissa rukoillaan Jumalaa maan johtajien ja hallitsijoiden puolesta, saarnataan Jumalan sanaa, kutsutaan syntisiä parannukseen enkä minä muuta ole tehnytkään."

Piirikunnan etsintäkuulutustoimiston etsivä oli hetken hiljaa, katsoi minua arvoituksellisesti, pani mapin kiinni mitään sanomatta ja hiukan hymyillen sanoi: "No joo. Ala mennä."

Tällaiseksi muodostui minun ensimmäinen tutustuminen Pohjois-Kazahstanin viranomaisten kanssa. Minusta näytti siltä, että etsintäkuulutustoimiston etsivä ei pitänyt uskovia rikollisina. Jopa hänen kasvojensa ilme oli salaperäisen sydämellinen eikä vain siksi, että hänellä oli suuri luomi kasvojen oikealla puolella alhaalla.

Heinäkuun 10 päivänä 1961 minä aloitin työni Aman-Karagajevin viljan vastaanottopisteessä. Minut lähetettiin toiselle osastolle hitsaajaksi. Luokkani oli kaksi ja palkka 68 ruplaa kuukaudessa. Tavarakontin olin saanut ennen töihin menemistä. Ylikonemestari Grinjukilta, joka oli raivoisa ateisti, minä kysyin: "Miksi minulle annettiin niin alhainen luokitus?" Hän vastasi: "Tarkkaillaan, minkälainen hitsari sinä olet:" Vastasin, että olen seitsemännen luokan luokkahitsaaja, ja olen ollut työssä metallurgiatehtaalla."

Samana päivänä kuin minä aloitti toimensa myös eräs asentaja. Hänelle annettiin kolmas luokka, mistä palkka oli 78 ruplaa. Hitsaustyöt olivat enimmäkseen viljankuljettimien ja putkistojen korjausta. Joskus oli korjattava viljan lajittelukoneita. Meillä oli hieman rahaa varalla, koska me olimme myyneet paitsi talon myös moottoripyörän sivuvaunuineen, mistä saimme 500 ruplaa. Peruna maksoi täällä 3 ruplaa ämpäriltä, niin että ensi alkuun pärjäsimme jotenkuten ja jatkosta huolehtisi Jumala. Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin mennyt töihin. osaston päällikkö, saksalainen Kun, joka ennen oli asunut Volgan varrella, keräsi kaikki työntekijät kokoon ja sanoi:

Jotkut läsnäolevista muljauttivat vihaisesti silmiään. Joku huusi: "Jos hän on rikollinen, niin hänet on hoideltava välittömästi, nyt heti!"

Joukko alkoi meluta uhkaavasti ja silmät kiiluen. Minä osoitin sanani osastopäällikölle: "Toveri päällikkö!" Sallikaa syytetyn tuoda selvyyttä asiaan."

Osaston johtaja Kun vaiensi joukon ja sanoi: "Puhukaa!"

Käännyin joukkoon päin ja sanoin: "Toverit! Minun ainut rikokseni on se, että uskon Jumalaan. Muuta rikosta minä en ole tehnyt missään enkä koskaan! Ja täällä, tämän yrityksen henkilökunnan osastolla on minun työkirjani. Siihen on selvästi kirjoitettu: "Erotettu Taganrogin kaupungin Andrejevin metallurgian tehtaalta omasta halustaan…" Minun passissani on Taganrogin kaupungin miliisin kolmannen osaston merkintä: " Lähtenyt Kustanaiskin alueelle." Minun sotilaspassini on rekisteröity Semiozernoen piirikunnan sotilaskomendantin toimistossa."

Kääntyen sitten osastopäällikön puoleen sanoin: " Toveri päällikkö! Neuvostoliiton kansalaisen panettelusta julkisella paikalla teille meidän neuvostoliittolaisen perustuslakimme mukaan kuuluu kahden tai kolmen vuoden vankeusrangaistus. Nyt me laadimme pöytäkirjan ja "musta korppi" vie teidät viipymättä siihen paikkaan, jonka te olette ansainneet."

Osastopäällikkö Kun meni juosten henkilökuntaosastolle. Sillä välin joukkoa kerääntyi ympärilleni ja muutamat heistä alkoivat puhella: "Tervehdin sinua, veli! Ne pitävät meitä kaikkia uskovia rikollisina."

Joukko poistui työpaikoilleen. Kun tuli takaisin henkilökunnan osastolta pelokkaana ja kiihtyneenä. Hän tuli luokseni ja sanoi: "Anna minulle anteeksi. Menettelin harkitsemattomasti…" ja lisäsi vielä: "Minä heitin johtajan pöydälle jäsenkirjani puolueessa ja sanoin: "Älkää pitäkö minua enää kommunistina. Te olette kaikki epärehellisiä ihmisiä. Minä matkustan toiselle paikalle…"

Näiden tapahtumien jälkeen luokseni alkoi tulla aivan vieraita ihmisiä, jotka tervehtivät "Tervehdin sinua veli!" Vastasin heille: "Antakaa anteeksi, mutta minä näen teidät ensimmäistä kertaa!" He vastasivat: "Mutta me olemme kuulleet, että te olette uskova ihminen!"

Se, että minä olen uskova ihminen, se on oikein ja hyvä, että siitä ateistit itsekin todistavat. Jumala suokoon, että Hän ilmestyisi heillekin kunniansa täyteydessä heidän kuolemattoman sielunsa pelastukseksi. Yrityksen ylikonemestari Grinjuk alkoi moittia minua: "Kappas vaan, miten nopeasti se haistoi ne, jotka ovat hänen hengenheimolaisiaan" Vastasin hänelle, että tehän se olette minua auttaneet tutustumaan heidän kanssaan. Teidän puoleltanne se on positiivinen teko."

Vuoden päästä minulle annettiin kolmas luokka. Minun työtäni oli seurattu tarkasti, ja jo heidänkin mielestään minä hitsasin "monimutkaisia rakenteita".

Silmitön viha ja vaino uskovia kohtaan ei loppunut. Ateistinen propaganda ja ihmisten pettäminen ettei Jumalaa muka ole, ja että me rakennamme valoisan tulevaisuuden (ven. "svetloe budushee") ilman Jumalaa tarjottiin koko yhteiskunnalle väkisin. Perustuslaillinen oikeus uskoa Jumalaan tai olla uskomatta menetti merkityksensä.

Talvella saapui meille vanhempi veljeni Aleksei vierailemaan. Sää oli tyyni, oli pieni pakkanen ja satoi lunta. Sää miellytti häntä, samoin myös Kazahstanin laajat ja vapaat arot. Hän myi talonsa Taganrogissa ja ja muutti Kazahstaniin. Hän osti itselleen talon meidän kadultamme ja meni töihin viljasiiloille sähkömiehenä.

Aleksein jälkeen saapuivat Sasha Gura ja hänen vaimonsa, sisareni Lida. He ostivat meidän talomme vieressä olevan talon. Sasha meni töihin viljansiilojen heinävarastoille vahdiksi.

Me ostimme moottoripyörän entisiltä naapureiltamme, jotka asuivat Sashan ja Lidan heiltä ostamassa talossa. Pyörä oli IZ-49, ensimmäistä mallia, ja sivuvaunullinen. Korjasin sen. Työn jälkeen ajoimme arolle kohta viljan korjuun alettua keräämään tieltä viljaa, joka oli varissut tielle laitojen välistä ja tien kuoppien kohdalla. Joka kerta me toimme 4 säkkiä vehnää kumpikin. Tällä tavalla keräsimme ullakolle noin 8 tonnin viljavaraston. Meille ilmaantui hanhia, ankkoja, kanoja ja sikoja. Kesällä ajoimme mäntymetsään, missä oli paljon sieniä, villejä metsäkirsikoita ja metsämansikkaa.

Eläminen kävi helpommaksi ja vapaammaksi. Kasvimaallamme kasvoi isokokoista perunaa, sekä kurkkuja, tomaatteja, sipulia, valkosipulia ja retiisiä. Juureksia riitti kotitarpeiksi ja liiat vietiin Semiozernojen basaarille. Siitä, mitä meillä täällä oli, emme Taganrogissa ollessamme voineet edes uneksia. Tontille istutimme puutarhan, johon tuli omenapuita, viiniköynnöstä, karviaismarjoja ja herukkaa.

#185

Maa kylässämme oli hiekkaista. Tuulten puhaltaessa ne nostattivat maasta hiekkaista pölyä, sellaista joka narskui hampaissa. Se olikin ainut tämän paikkakunnan ainut haittapuoli. Leipänsä ihmiset leipoivat itse. Talven varalle valmistettiin jauhoja. Jauhoja ei täällä ostettu. Jyvät vietiin myllylle, ja palatessa tuotiin jauhot kotiin.

Talvella pakkaset nousivat 35 pakkasasteeseen, ja joskus korkeammaksikin. Työssä oli kovin kylmä. Kovien pakkasten aikana olin työkalusorvaajana, korjasin lukkoja, tein avaimia niihin lämpimissä tiloissa.

Kirjoitin paperit, joissa pyysin luokituksen nostamista. Komissio antoi minulle neljännen luokan. Puolen vuoden kuluttua kirjoitin taas paperit, saadakseni viidennen luokan, mutta minulle sanottiin: "Kukaan ei täällä anna sinulle viidettä luokkaa." Vastasin heille: "Minulla on seitsemäs luokka, minun laillisen luokituksen mukaan. Se on kirjoitettu työkirjaani, niin että haen vain sitä, mitä minulle kuuluu. Kutsukaa komissio mistä haluatte, minä läpäisen viidennen luokan kokeet varmasti."

Komissio tuli Kustanain kaupungista. Myös kaikki paikalliset insinöörit ja konemestarit olivat paikalla tekniikan käsikirjat mukanaan. Vastasin kaikkiin heidän kysymyksiinsä kiitettävästi. Myös veljeni Aleksei oli paikalla. Viides luokka tuli ja minut siirrettiin insinöörikunnan asennusryhmään rakentamaan elevaattoritorneja ja asentamaan ala- ja yläsiilojen koneita ja viljan syöttölaitteita ja kuljettimia.

Palkkaa aloin saada 400 ruplaa kuukaudessa. Konttorin työntekijät olivat siitä raivoissaan. He sanoivat: "Puolueeseen kuulumaton lahkolainen! Miten se voi saada sellaiset rahat?" Heitä tavatessani sanoin: "Minä olen tekniikan ammattimies ja voin ryhtyä kilpasille kenen tahansa puoluelahkoon kuuluvan haastajan kanssa, jonka te lähetätte minua vastaan." Heidän paheksuva valituksensa tuli johtajan korviin. Johtaja oli juutalainen Lazar Borisovitsh Apter. Heidän valitukseensa hän vastasi: "Tässä ei ole mitään virhettä. Insinöörikunnan asennusryhmää valvoo tiukasti tasavallan hallitus."

Puolueeseen kuuluvaa ateistia, ylikonemestari Grinjukia, minun sanani siitä, että minä oli tekniikan ammattimies ja valmis kilpasille, koskivat arkaan paikkaan. Hän sanoi minulle: "No niin. Meidän yrityksemme dieselgeneraattorit käyvät kello kahteen asti yöllä. Aamulla ne käynnistetään kello kuuden aikaan. Sähkön syöttö on yöllä poikki, mutta ensiapuasema toimii vuorokaudet ympäriinsä. Me tarvitsemme vulkanointilaitteen, joka toimii sähkön syötöstä riippumatta. Voitko sinä suunnitella sellaisen vulkanointilaitteen?"

Vastasin hänelle, että voin kyllä, mutta sillä ehdolla, että te välittömästi annatte sorvaajalle määräyksen tehdä kaikki, mitä minä häneltä tilaan. Myös sepän tulee valmistaa minun tarvitsemani osat. Jos näin tehdään, on vulkanointilaite viikossa valmis. Hän sanoi: "Hyvä. Minä toteutan vaatimuksesi ja ilmoitan kaikille, että kahden viikon me koestamme uuden vulkanisaattorin."

Lupasin yrittää tehdä tilauksen valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikaa.

Seppänä pajassa toimi Virtor Aparin. Hän oli innokas veli Herrassa ja hyvä sanan julistaja. Hän oli aiemmin asunut Donetskin alueella Ukrainassa. Me olimme samanikäisiä. Kerroin hänelle kaiken, mitä ylikonemestari Grinjuk minulta vaati. Sanoin Viktorille: "Näytetään näille säälittäville jumalattomille työllämme, että uskovat ihmiset, joita he pitävät lahkolaisina ja pimeyden piruina pystyvät enempään, kuin mitä he meistä luulevat." Viktor sanoi: "Minä teen kaiken, mikä sepän töihin kuuluu."

Selostin Viktorille, että vulkanisaattori tulee toimimaan sekä kivihiilellä että polttopuilla, turvallisesti automaattikäytössä sekä päivällä että yöllä. Ryhdyimme työhön.

Osien valmistus ja kokoonpano päätettiin suorittaa pajassa. Kaikkein vaikeinta oli valmistaa kattila, injektori ja lämpötilan automaattinen säätöventtiili raakakumin tai kautshukin vulkanoimista varten. Minä olin hyvin perillä kattiloiden ja höyrykoneiden laitteistoista enkä tarvinnut kenenkään neuvoja tämän työn suorittamiseksi. Tiesin hyvin, miten lämpöenergia saadaan muutetuksi mekaaniseksi energiaksi, eikä työssä ollut minulle mitään vaikeuksia. Ryhdyimme hommiin. Meitä tultiin katsomaan ja meille naurettiin: "Mitä helvetinkonetta te nyt olette värkkäämässä? Ettei se vain lähettäisi ketään siihen toiseen maailmaan?" Vastasimme heille: "Siihen maailmaan joutuu jokainen lähtemään. On vain ajoissa valmistauduttava muuttoon…"

Tuli päivä, kun ilmoitin ylikonemestari Grinjukille, että vulkanisaattori on valmis. Johtava eliitti kokoontui melkein täysilukuisena ja täytti pajan. Minä selostin heille, että kattila koestetaan sadan ilmakehän (100 atm per neliösenttimetri) ylipaineella. Kokeen ajaksi pyysin kaikkia menemään ulos pajasta, mutta sen jälkeen, kattilan toimiessa työpaineellaan, voivat kaikki tulla sisään.

Kun vulkanisaattori oli säädetty toimimaan työpaineellaan, me panimme koneeseen auton sisärenkaita, joissa oli reikiä. Reikien päälle laitettiin raakakumipaikkoja. Sisärenkaat paikkoineen puristettiin vulkanisaattorin puristimeen. Töllistelijöiden joukko seurasi autojen sisärenkaiden, kumiholkkien, putkien ja muiden kumiosien vulkanointia uteliaana. Kokeet läpäistiin erittäin hyvin. Grinjuk moitti minua: "Älä vain aio sanoa, että Jumala auttoi sinua tekemään tuon koneen!" Vastasin samalla mitalla: "Ja teitä Jumala ei auttanut, ettekä te siksi voineet tehdä tällaista konetta!" Läsnäolleet nauroivat.

Aman-Karagajevin hengellinen seurakunta muodostui noin 40 jäsenestä. Saarnaajaa ei ollut. Andrei oli diakoni, mutta hän ei suostunut johtamaan kokousta, koska ateistien vainoojat olivat kirjaimellisesti kantapäillä. Hänen veljensä oli muuttanut Rudnyin kaupunkiin. Kustanain kaupungista tuli toisinaan veljiä seurakuntaa palvelemaan.

Kun tutustuin tämän seurakunnan jäseniin, minut valittiin sen johtoon. Joka vuosi meillä kävi presbyteeri Volodja Kurskij Länsi-Ukrainasta. Myös seurakunnan veljien joukossa oli Länsi-Ukrainasta tulleita. Oli myös uskoon tullut miliisi, romaani Mitja Tjatyh vaimoineen. Hän muutti lähemmäs metsää ja oli siellä metsänvartijana. Me kokoonnuimme usein hänen kotonaan. Hänellä oli lehmä, ja hän kestitsi meitä leivällä, joka oli murennettu maitokulhoon.

Novyi-kadulla asui Viktor Aparin vaimonsa kanssa. Viktor oli hyvä sanan julistaja. Samalla kadulla asui Pavel Krishtal. Hän oli autonkuljettaja ja ajoi kuormia pitkien matkojen päähän. Kerran hän auttoi Viktor Zaitsevia, joka oli joutunut hyvin vaikeaan taloudelliseen ahdinkoon kaukaisessa Turgain kaupungissa. Myöhemmin Viktor Zaitsev muutti Taganrogin kaupunkiin. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat muuten muualta, eri paikoista saapuneita.

Toisinaan meidän luonamme kävi ystäviä Opanovkan kylästä.

Ivan Kravtsov oli saapunut ennen meitä muita ja hän asui meidän lähistöllämme, kylän vastakkaisella puolella.

Huolimatta siitä, että tämä oli Kazahstanin tasavaltaa, sen pohjoista seutua, vainottiin kristittyjä täälläkin taukoamatta.

Tässä seurakunnassa oli paljon erilaisia käristyksiä. Yksi veljistä ei esimerkiksi syönyt täytekaramelleja, vaan väitti, että se on herkuttelua, mitä seurakunnassa ei pidä edes mainita. Oli myös profetoivien ryhmä, jotka eivät muuten koskaan profetoineet yhteisissä kokouksissa, vaan olivat tyytymättömiä siihen, ettei heidän profetoimisiinsa uskottu, eikä niitä haluttu tutkistella. Minä selostin heille, ettei profetoimista ole annettu eri ryhmiä tai henkilöitä varten, vaan seurakunnalle ja kun sitä seurakunnassa esiintyy, niin yritän kyllä Jumalan avulla tarkastella sitä. Mutta jos se tapahtuu seurakunnan ulkopuolella, niin sen arviointikin on silloin suoritettava siellä. Vaikka seurakunta ei määrällisesti ollut suuri, oli siinä paljon työtä ja kaikki se oli tehtävä samaan aikaan, kun maailma seurakuntaa kovasti vainosi.

Kerran työn jälkeen meitä ja erityisesti uskovia pakotettiin klubiin. Klubilla näytettiin filmi "Pilviä Borskin taivaalla (Tushi nad Borskom)". Filmi oli pyhitetty "lahkolaisten" kiihkomieliselle toimille. Huomion keskipisteenä traaginen tarina eräästä tytöstä, jonka "lahkolaiset" aikoivat uhrata. Hetkellä, jolloin tyttö piti naulita ristille tarkkaavaisesti palvelutehtäväänsä suorittavien komsomolilaisten onnistui vapauttaa hänet.

Seuraavana päivänä minulta kysyttiin: "No, näitkö, mitä lahkolaiset tekivät?"

"Näin tietysti", vastasin.

"No sano, miten reagoit tähän filmiin"

"Järkyttävää! Tosi kiihkomielistä väkeä!"

"No, lopultakin silmäsi aukenivat!" vastasivat he minulle.

"Kyllä. Nyt minä ymmärrän. Sain omin silmin nähdä, ettei siellä ollut ainuttakaan uskovaa. Pelkkiä puolueen nuorisoliiton lahkolaisia kaikki. Filmin lopussa lueteltiin niiden komsomolilaisten nimet, jota uskollisesti palvelivat saatanaa, muka uskoviksi tekeytymällä.

#189

Filmiesityksen jälkeen "yleisön pyynnöstä" vaadittiin lasten ottamista pois "lahkolaisilta", "lahkolaisten" viemistä oikeuteen ja "lahkolaisten" eristämistä yhteiskunnan ulkopuolelle. Veli Anatolij, jonka sukunimeä en muista, erotettiin työstä ja hänen työkirjaansa kirjoitettiin: "Erotettu työstä, selvä lahkolainen, baptisti, saarnaaja".

Konttoriin järjestettiin nopeasti kommunistinen neuvottelu. Viranomaisten hävyttömyyden vastapainoksi muutamat veljet lähtivät Anatolin kanssa tekemään valitusta Moskovaan Leonid Brezhnevin luo. Hänen luokseen pyrkijöitä oli valtava, viikkojen pituinen jono. Silloin eräs veljistä kääntyi sihteerin puoleen pyytäen pikaista audienssia Brezhnevin luo siitä syystä, että Pohjois-Kazahstaniin on ilmestynyt neuvostovastainen ryhmittymä, joka karkeasti rikkoo Neuvostoliiton perustuslakia. Sihteeri, joka oli nainen, kysyi: "Onko teillä mitään vakavia todisteita siitä?" Veljet vastasivat: "On". Silloin sihteeri sanoi: "Odottakaa. Heti kun Leonid Iljitsh Brazhnev vapautuu, kutsun teidät seuraavaksi."

Tullesaan Leonid Brezhnevin työhuoneeseen ja nähtyään Neuvostovaltion johtajan, veli Anatolia jännitti niin, että hän menetti hetkeksi puheen lahjan, mutta ymmärsi sitten antaa Brezhneville työkirjan ja selvitti lyhyesti miten julmasti paikalliset viranomaiset kohtelevat uskovia.

Leonid Brezhnev kuunteli Anatolia mitään sanomatta ja luki työkirjaan merkityn työstä erottamisen syyn ja sanoi: "Hyvä. Voitte mennä", jolloin Anatoli kysyi: "Entäs työkirja?" Brezhnev vastasi: "Työkirja tuodaan teille heti, kun te tulette sinne."

Tähän audienssi Neuvostovaltion johtajan kanssa sitten päättyikin. Ateistisen propagandan lehtori ja valmentaja Göts kutsuttiin heti Kustanaihin puhelinneuvotteluun Moskovan kanssa. Hän saapui sinne heti moottoripyörällään, ja palasi takaisin työvuoron päättyessä. Sillä aikaa kommunistit istuivat pitkän pöydän ääressä konttorilla neuvottelemassa minkälaisiin toimiin lahkolaisia vastaan on ryhdyttävä, niin että heistä päästään eroon. Jokaisen edessä oli paperiarkki muistiinpanoja varten.

Tullessaan konttorille luennoitsija-valmentaja Göts kuunteli heitä tarkasti, kävellen mietteliäästi huoneessa edestakaisin ohjelma- ja luentolaukku kainalossa. Sitten joku kysyi: "No, miksi olet hiljaa? Minkälaista suunnitelmaa Moskova tarjosi lahkojen vastaiselle taistelulle? Göts vastasi: "Tällaista" ja paiskasi luentolaukkunsa keskelle pöytää niin, että jokaisen edessä olevat paperit lensivät pöydältä.

Göts jatkoi: "Te puhutte siitä, minkälaisia keinoja on käytettävä lahkolaisia kohtaan että niistä päästäisiin eroon, mutta minä sanon teille, että jos lahkolaiset haluavat rakentaa kirkon meidän klubimme paikalle, niin ne rakentavat!"

Yhden ja toisen kommunistin naama venähti happamesta puheesta, mutta Göts jatkoi: "Niin se on Lazar Borisovitsh! Te saatte odottaa pitkään tuotantoon liittyvissä asioissa audienssia Leonid Brezhnevin luo, mutta lahkolainen, jota me tuomitsemme, menee Brezhnevin luo ja keskustelee rauhassa kuin vanhan ystävänsä kanssa. Ja ilman minkäänlaista jonossa seisomista sen lisäksi.

Joku sanoi: "Mitä sinä sillä haluat sanoa? Onko Jumala siis olemassa?" Göts vastasi: "Jos teille Jumala ei olekaan olemassa, niin niille Hän on ja vaikuttaa!"

Kuulkaa, mitä Leonid Brezhnev sanoi: "Lopettakaa uskovien pilkkaaminen! Pyytäkää heiltä anteeksi johtajiston tekemiä vääriä toimia ja olkaa jatkossa tekemättä sellaisia karkeita virheitä, jotka halventavat meidän neuvostoliittolaista arvoamme…"

Kommunistit ihmettelivät, mutta olivat kohta suutuksissa ja hetken perästä taas kinastelivat keskenään ja joutuivat umpikujaan tietämättä, mitä tämän jälkeen pitäisi tehdä. Lopulta kommunistien neuvottelut päättyivät siihen, että tämä tieto ei saa tulla "lahkolaisten" korviin, etteivät he vain joutuisi pyytämään heiltä anteeksi. Sellaista nöyryytystä ei saanut tapahtua … Mutta tällaista mielenkiintoista salaisuutta, joka vielä oli "lahkolaisten" eduksi, oli vaikea pitää lukkojen takana.

Samaan aikaan oli veli Anatolij tullut takaisin oman autovarikkonsa konttoriin. Hänelle annettiin uusi työkirja. Hänelle tehtiin ehdotus, että hän jäisi työhön tai ottaisi eron omasta pyynnöstään. Häntä moitittiin sanoen, ettei hänen olisi tarvinnut mennä Moskovaan, olisihan sitä voinut paikan päälläkin "selvittää" tämä työkirja-asia.

Meidät nähdessään eivät kommunistit olleet tietääkseenkään tapahtuneesta. Ainoastaan kaksi heistä kertoi meille pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikesta ja pyysivät, että me pitäisimme salassa sen, kuka kertoi asiat meille.

Asiasta tiedettiin Semiozernojen ateistisen propagandan osaston syyttäjä, etsivä ja tuomari, koska veljet olivat varoittaneet heitä, että he lähtevät Moskovaan tekemään valitusta uskovien kovasta kohtelusta. Siksi ei kukaan heistä ollut läsnä kommunistien uskovien vastaisessa kokouksessa. Tappiosta kommunistit raivostuivat niin, että päättivät käydä taistelua "lahkolaisia" vastaan yhteiskunnallisen elämän kaikilla rintamilla, aivan ohjesääntönsä mukaisesti, jossa sanotaan: " käydä päättävää taistelua kaikkia uskonnollisia ennakkoluuloja vastaan". Tyyntä kesti vain vähä aikaa, ja sekin ennusti tulessa olevaa myrskyä:

UUSI MYRSKY LYHYEN HILJAISEN KAUDEN JÄLKEEN

Niin kuin häirityssä ampiaispesässä puhkesi raju taistelu pimeyden voimien ja Valkeuden voimien välillä. Helvetin portit nostivat taas koko saatanalle kuuliaisen yhteiskunnan päättäväiseen rynnäkköön "lahkolaiskiihkoilijoita" vastaan päästäkseen niistä eroon ja lahkojen johtajista ensimmäisenä…

Siihen aikaan meillä oli käymässä presbyteeri Vladimir Gurskij, Länsi-Ukrainasta. Hän oli Mitja Tjatyhin hyvä ystävä, koska tämän vaimo oli myös kotoisin Länsi-Ukrainasta. Mitja Tjatyh nousi minua vastaan yhdessä profetoivien kanssa siitä, etten minä halunnut arvioida heidän profeettatoimiensa arvoa. Sanoin heille, että silloin kun profetoimista tapahtuu seurakunnassa, minä Jumalan avulla otan sen käsiteltäväksi, mutta jos sitä tapahtuu kodeissa, niin ottakoon siitä selvän siellä, missä se on julistettukin.

Mitja vaati: "No näethän sinä Vladimir, että Benjamin aiheuttaa seurakunnassa hajaantumista." Minä sanoin: "Olen aina seurakunnan jakaantumista vastaan. On parempi, että siirrätte minut pois seurakunnan johdosta, kuin että minun takiani tapahtuisi jakaantumista." Volodja Kurskij ei odottanut, että sanoisin mitään tämän tapaista. Hän sanoi: "Veli Veniamin: sinun nöyryytesi tähden sinun tulee ehdottomasti olla seurakunnan palvelijana, mutta varjellaksesi seurakuntaa jakaantumiselta sinä olet toiminut oikein."

Muutamat ystävät loukkaantuivat tästä, väittäen, että Mitja on mustalainen ja hänen vaatimuksensa ovat perusteettomia. Minä sanoin heille: "Ystävät. Siis tämän on määrätty näin olevan ja siihen on tyydyttävä kuin Jumalan tahtoon."

Meidän naapurissamme asui toisella puolella puolueen organisaattori. Hän kävi töissä autovarikolla, sen tuotantopuolella. Hän oli leppymätön ihminen suhteessaan uskoviin. Hän kadehti jopa sitä, että meidän talomme on vahvempi ja näyttää kauniimmalta kuin hänen talonsa, ja me olimme vielä puutarhankin istuttaneet kasvimaallemme.

Hänen suostumuksellaan istutin puutarhan myös hänen kasvimaansa puolelle ja kävin sitä hoitamassa. Hän oli siihen osittain ilahtunut ja iloinen siitä, että nyt hänelläkin on puutarha kasvamassa. Hän salli jopa tehdä portin, josta pääsi suoraan hänen puutarhaansa, ettei tarvinnut kiertää tien kautta. Kerran kävi niin, että hänen pieni tyttärensä leikki kuumana kesäpäivänä vesitynnyrin vieressä, eikä lähistöllä ollut ketään. Tynnyri oli puutarhassa. Tyttö pani penkin tynnyrin viereen, kiipesi sen päälle ja alkoi leikkiessään ammentaa vettä tynnyristä. Jotenkin varomattomasti hän kumartui ja putosi pää edellä tynnyriin. Ketään ei ollut lähistöllä. Vaimoni Maria huomasi, että jokin pulahti, eikä tyttöä enää näkynyt. Hän juoksi portin kautta tynnyrille, ja veti hukkuvan tytön jalasta ylös. Sitten hän huusi kaikin voimin: "Sasha. Sinun tyttäresi hukkui, tule heti antamaan hänelle tekohengitystä!"

Puolueen organisaattori Sasha alkoi lyödä vaimoaan hokien "Miksi sinä et katso lapsesi perään!" Sillä aikaa Maria antoi tytölle tekohengitystä ja tyttö alkoikin näyttää elon merkkejä ja lopulta tointui täysin. Siitä hetkestä alkaen Sashan käsitys, että uskovat ovat "lahkolaisia", "ekstremistejä" ja "kiihkoilijoita", jotka estävät heitä rakentamasta onnellista tulevaisuutta (stshastlivoe budushshee)…

Heillä oli lehmä, ja usein hän pyysi anoppiaan sitä lypsämään ja hoitamaan, koska hänen vaimonsa oli jatkokoulutuskursseilla. Anoppi oli siitä happamena vävylleen, eikä aina tullut lehmää lypsämään. Silloin hän pyysi Mariaa, vaimoani, lehmää lypsämään ja hoitamaan. Maria lypsi lehmän, siivilöi maidon, ja kirjoitti astiaan, missä on aamumaitoa ja missä iltamaitoa. Astiat hän peitti puhtaalla harsolla. Sasha oli tästä kovin mielissään ja ihmetteli, että hänen naapurinsa ovat niin hyviä ihmisiä. Jopa talonsa avaimet hän uskoi täysin haltuumme ja sanoi: "Ottakaa kaikkea, mitä siellä on, kuten kotonanne." Hänen tällaista anteliaisuuttaan me emme tietenkään käyttäneet hyväksemme.

Kun tyyntä oli kestänyt hetken aikaa myrsky puhkesi uudestaan. Nyt militantti ateismi oli laatinut suunnitelman lopullisesta taistosta helluntailaisten lahkon johtajia vastaan. Asiasta oli päätetty: "Jos lahkolaiset eivät antaudu, on ne viivyttelemättä eristettävä yhteiskunnasta ja heiltä on otettava lapset pois." Ennakolta huolellisesti valmisteltu piirikunnan johtajista koostuva tuomioistuin antaa suljetussa oikeudenkäynnissä lopullisen tuomion…

Oikeudenkäynnin hetki koitti. Minut ja Viktor Aparin vietiin Aman-Karagajevin konttorin tiloihin. Meidät asetettiin syytettyjen penkille. Meidän edessämme keskellä oli pieni pöytä. Pöydän takana istui nainen, piirikunnan toimeenpanevan komitean sihteeri laatimassa pöytäkirjaa oikeudenkäynnin kulusta. Parin askeleen päässä meistä istui lehtori-valmentaja Göts. Hän oli pääsyyttäjä ja tuomarin varamies. Jostakin syystä tuomari ja etsintäkuulutustoimiston etsijä olivat poissa. Johtajistossa oli noin 28 kommunistia. Mahdollisesti jossakin heidän joukossaan oli myös tuomari, mutta sitä minä en tiedä. Meidän käskettiin nousta ylös, koska oikeusprosessi alkoi.

#194

Kun nousin seisomaan, tuntui kuin polvet olisivat tärisseet kuin Balthasarilla. Käännyin ajatuksissani Jumalan puoleen, että hän poistaisi minusta pelon ja antaisi viisautta enemmän kuin syyttäjilläni on. Yht'äkkiä tunsinkin Jumalan läsnäolon, jonka edessä minun syyttäjäni näyttivät säälittäviltä.

Göts kääntyi puoleeni ja sanoi:

"Me olemme saaneet luotettavista lähteistä selville, että sinä olet meidän valtiomme vastaan Neuvostoliitossa hajottavaa työtä harjoittavien ulkomaisten imperialistien kätyri."

Vastasin hänelle: "Kyllä. Minä olin kahdeksan vuoden ajan ulkomailla SNTL:n Ulkoministeriön Asevoimaministeriön edustajana puolustamassa Neuvostoliittolaista valtiota." Sihteerin puoleen kääntyen sanoin: "Kirjoittakaa muistiin koodini: Moskovan kaupunki, SNTL:n Ulkoministeriö. Sitten kerron koodinimen kirjaimet ja numerot", jonka jälkeen käännyn taas Götsin puoleen: "Ja teitä, yrityksestä tunkeutua salaisen informaation äärelle uhkaa pidätys ja oikeudenkäynti."

Göts kahdotti joksikin aikaa puhekykynsä. Salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Ensimmäisenä sen rikkoi johtaja Lazar Borisovitsh Apter. Hän sanoi: "No, mitä sinä nyt uskot Jumalaan, kun olet noin nuorikin. Ihan hävettää."

Vastasin hänelle: "Meidän Neuvostoliitossamme on perustuslaki, jonka perusteella jokaisella maamme kansalainen voi uskoa Jumalaan tai olla uskomatta. Se on hänen henkilökohtainen asiansa. Siispä minä nyt avoimesti ilmoitankin teille, että minä uskon Jumalaan ja jos annatte mikrofonin, voin sanoa sen radiossa koko maailman edessä."

Lazar Borisovitsh jatkoi: "Katsos nyt. Me olemme jo laukaisseet sputnikin, joka on lentänyt koko Maan ympäri kosmonautti Gagarin mukanaan eikä Gagarin siellä mitään Jumalaa nähnyt. Te olette siis jääneet jälkeen tieteestä."

Vastasin hänelle: "Lazar Borisovitsh! Me sen sputnikin laukaisimme, ettekä te.

Kaikki nauroivat, mutta minä sanoin: "Pitää lukea lehtiä ja kuunnella radiota. Valtiomme entinen päämies Nikita Hrutshev sanoi näin: "Toverit! Meidän, maailman ensimmäisen ihmistä kuljettavan sputnikin laukaiseminen lähellä maata kiertävälle radalle ei kuulu kenellekään nerolle, vaan kolhoosin työntekijälle, työläiselle, virkamiehelle, päällikölle, johtajalle jne.." Niin että me olemme ensimmäisinä työntämässä sputnikkeja liikkeelle, ja te työnnätte meitä takaapäin. Ja se, ettei Gagarin nähnyt Jumalaa, on ihan naurettavaa. Raamattuun on kirjoitettu: "Jumala on Rakkaus". Rakkautta ei nähdä, vaan koetaan."

Lazar Borisovitsh kääntyi kaikkien puoleen: "Toverit! Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys hänelle." Kaikki olivat hiljaa. Hän kääntyy puoleeni ja sanoo: "Kuuntele minua tarkkaavaisesti. Joku ovela hebrealainen keksi tuon uskon, mutta sinä olet venäläinen ihminen. Miksi sinä omaksuit tuon uskon?"

Vastasin: "Lazar Borisovitsh! On totta, että tämä usko on hebrealaisilta, ja myös se on totta, että minä olen sen saanut hebrealaisilta, ja että te myös te olette hebrealainen, mutta en minä moiti teitä siitä, että te otitte vastaan uskon meidän venäläiseen kommunismiimme. Me vain vaihdoimme uskoa keskenämme, siinä kaikki. Niin että pitäisikö meidät nyt muka tuomita sen takia?

Lazar Borisovitsh kääntyi kaikkien puoleen ja sanoi: "Toverit. Te näette, että hän on vakaumuksellinen fanaatikko. Jos hän on minulla töissä 15 vuotta, minä kasvatan hänet uudelleen vaikka mikä olisi."

Sihteeri puuttui keskusteluun. Hän sanoi: "Tuollaisilta fanaatikoilta on otettava lapset pois, etteivät he kasvattaisi niistäkin fanaatikkoja, eikä siinä kaikki. He uhraavat lapsia ja vielä kasvattavat lapsiaan fanaattiseen lahkolaisuskoonsa."

Kääntyen sihteerin puoleen sanoin: "Sallikaa minun tehdä teille yksi kysymys: Onko teillä lapsia?"

Hän vastasi: "On".

Minä kysyin: "Ja montako niitä on?"

"Minulla on yksi tytär", vastasi hän minulle.

Vastasin: "Iän puolesta te olette minua vanhempi, mutta minulla on jo viisi lasta. Teillä lapsia on vain yksi tytär. Kuka siis on teidän mielestänne uhrannut lapsensa, te vai minä? Ja jatkoin: "Pysytään asiassa. Tänään on täällä lähellä olevassa sairaalassa iltauhrin aika. Sinne tuodaan uhriksi vielä syntymättömiä lapsia. Lähdetään vaikka katsomaan onko siellä yhtään uskovaa naista? Ja mitä siihen tulee, että lapset pitäisi ottaa pois meiltä, uskokaa siihen, mitä koetulokset osoittavat. Menkää ja kokeilkaa ottaa karhuemolta pennut pois. Jos se ei katko teidän kylkiluitanne, niin te pystytte riistämme meidän lapsemme."

Sihteerin raivo räjähti ja hän alkoi huutaa: "Toverit! Minä en alkuunkaan ymmärrä, kuka täällä tuomitsee ketäkin." Minä vastasin: "Pitää olla valaistunut ihminen ja lukea Raamattua. Sinne on ihan selvästi kirjoitettu, että "pyhät tulevat tuomitsemaan maailman".

#196

Sihteeri nousi ylös, tarttui paperiin ja puristi sen myttyyn. Sitten hän heitti sen ja kynänsä kaikella voimalla pöydälle ja parkui: "Minä olen saanut tuosta lahkolaisesta päähäni tähän asti, tähän asti, tähän asti!", suuntasi askeleensa kohti ovea, avasi sen ja häipyi oven taa, paiskaten sen kiinni sellaisella voimalla, että ovet tärisivät. Gets hallitsi itsensä ja sanoi: "Niinpä niin. Nämä naiset, ne on heikkoa sukupuolta. Ei ne pysty ratkaisemaan asioita!"

Minä vastasin hänelle: "Toveri lehtori. Meidän neuvostoliittolaisiin lakikirjoihimme on selvästi kirjoitettu, että mies ja nainen ovat lain edessä tasa-arvoiset. Ero on vain siinä, että naisilla omatunto puhuu puhtaammin ja kovemmalla äänellä, kuin miehillä…"

Lehtori Götsin viha leimahti. Hän tuli luokseni ja sanoi: "Minä ammun sinut tällä paikalla, enkä minä saa siitä mitään sen takia, että tuollaiset ihmiset pitää siivota pois…"

Vastasin hänelle: "Kaikessa heikkoudessanne ja voimattomuudessanne te pystytte vain siihen: ottaa pois ihmisten keskuudesta, karkottaa, erottaa, ajaa vankilaan. Siinä on koko teidän kristallinkirkas totuutenne ja oikeudenmukainen tuomionne…"

Oikeudenkäynti kesti yli kolme tuntia. Esitin heille vielä monia todenmukaisia faktoja joiden tähden me emme voi luopua Jumalasta ja tulla kommunisteiksi tai sen nuorisoliittolaisiksi, koska se kaikki on teidän, vaan ei meidän, kutsumus.

Lopuksi tein heille kysymyksen: "Sanokaa, olkaa hyvä, onko Jumala itse asiassa olemassa vai ei?"

Suurin osa heistä huusi melkein yhteen ääneen: "Ei ole!"

Minä sanoin heille: "Jos Jumalaa ei ole olemassa, eikä Häntä ollenkaan ole, niin miksi te käytte jatkuvaa taistelua olematonta vastaan? Minkälainen logiikka teidän terveen arvostelukyvyn takana oikein on?

Joku huusi: "Ala häipyä!"

Lazar Borisovitsh sanoi: "Me tapaamme vielä toisen kerran ja kokoonnumme väittelemään, mutta tältä päivältä saa riittää."

Läksin huoneesta. Tullessani yrityksen alueelle, missä moottoripyöräni seisoi, huomasin ikkunanvieressä seisomassa huonosti piiloon vetäytyneen joukon, joka oli ollut salaa kuuntelemassa oikeudenkäyntiä. Heidän joukossaan oli myös uskovia. He ympäröivät minut, nostivat käteni ja sanoivat: "Jos kaikki puhuisivat kommunistien kanssa samalla tavalla, niin nekin oppisivat jotakin…"

Tuomiokunnan puheenjohtajien laatima suunnitelma suljetusta oikeudenkäynnistä meni murskaksi. Jumala murskasi sen. Ja kaiken lisäksi sen murskasi Jumala, jota muutamien kommunistien kevytmielisen oletuksen mukaan ei ollut edes olemassa.

Minun oli nyt oletettava, seuraavaan väittelytilaisuuteen on kutsuttu mukaan myös "musta korppi". Mutta me turvaamme sinun apuusi, Herra!

(Jer 23:29)

Seuraavana päivänä luokseni tuli ensimmäisen osaston päällikkö ja sanoi: "Minä vien sinut tänään töihin ensimmäiselle osastolle." Minä vastasin: "Minulle on samantekevää, mihin minut lähetetään, sinne minä myös menen."

Tämän päällikön nimi oli Arnold. Hän oli Kunin, toisen osaston päällikön, ystävä. Molemmat olivat Volgan seudun saksalaisia. Arnold tiesi, että olen "lahkolainen", eikä koskaan tervehtinyt minua. Kun tervehdin häntä, hän kääntyi katsomaan toisaalle. Ennen sotaa hän oli ollut koelentäjä, ja oli pystyvä mies, ja lisäksi vielä puolueen jäsen. Hän oli ollut läsnä oikeudenkäynnissä. Todennäköisesti hän ei koskaan ennen ollut mukana oikeudenkäynnissä "lahkolaisia" tuomitsemassa. Oikeudenkäynnin aikana hän ei lausunut sanaakaan, vaan katseli ihmetellen, silmät pyöreinä vuoroin minua ja vuoroin läsnäolevia. Hän toi minut työhuoneensa konttoritiloihin, missä työmiehet kokoontuivat ennen työvuoron alkua ja ruokatauon aikana. Oli talvi. Hän käski minua lämmittämään uunin, että huone olisi lämmin.

Tauko oli jo tullut ja mennyt, mutta hän ei lähetä minua minnekään töihin. Minä sanon hänelle: "Toveri päällikkö, jos minä näin teen työtä luonanne, ei ansiota kartu jokapäiväiseen leipään." Hän vastaa: "Mene ja tarkasta viljanpuhdistuslaitteiden ja koneiden toiminta ja katso, ettei mikään niistä ole rikki."

Menin ja tarkastin. Kaikki koneet olivat kunnossa ja toimivat normaalisti. Ilmoitin tästä hänelle. Hän sanoo: "Istu. Päivystä uunin vieressä." Ulkona oli 35 asteen pakkanen. Seuraavana päivänä sama toistui uudestaan. Näin jatkui yli viikon ajan. Hän sanoo minulle: "Lepäile. Sinä olet jo muutenkin tehnyt töitä meidän osastollamme enemmän kuin muut." Luulen, että hänen ystävänsä, toisen osaston päällikkö Kun oli kertonut hänelle työstäni. Olin usein työprikaatini kanssa tehnyt yhdessä päivässä sellaisia töitä, joille oli varattu kolme päivää.

Makogonovin sisaret, jotka asuivat meidän kadullamme, tapasivat minut ja kysyivät: "Mitä ensimmäisen osaston päällikkö Angoldille on tapahtunut? He olivat töissä Angoldin lohkolla. Minä vastasin heille: "No mitä hänelle olisi voinut tapahtua? Minkälaista muutosta te olette hänessä havainneet?" He vastasivat: "Hän ei ole koskaan puhunut meidän kanssamme, mutta nyt hän sanoi: "Jos te tai teidän uskovat ystävänne tarvitsevat säkkejä, jyviä tai autoa, niin sanokaa minulle. Minä jaan kaikille ja tuon, niin paljon kuin kukin tarvitsee." Vastasin sisarille: "Minäkin olen ihmetellyt hänen käytöstään. Olen ollut hänen töissään yli viikon, enkä ole tehnyt muuta, kuin lämmittänyt uunia."

Hän sanoi minulle, että hänen osastollaan on aina ylimääräistä viljaa yli neljäkymmentä tonnia, joka ei ole missään kirjoissa. Angold tiesi veljien tapaamisesta Brezhnevin kanssa, Brezhnevin puhelusta Götsin kanssa puhelimessa ja että kommunistien piti pyytää anteeksi uskovilta. Hän oli itse henkilökohtaisesti läsnä oikeudenkäynnissä, koska hänen ystävänsä Kun, ensimmäisen osaston päällikkö, heitti johtajan pöydälle puoluekirjansa eikä sitä takaisin ottanut, eikä ollut läsnä oikeudenkäynnissä.

Aika kului. Pohjois-Kazahstanin ankaran ilmaston kylmät talvikuukaudet olivat lopullaan. Elettiin vuotta 1965. Kevät oli tulossa, ja luonto virkistyi uuteen elämään. Aamuisin tällä seudulla on kovia pakkasia niin, että kasvimaalle voi istuttaa vain sipulia ja valkosipulia, kaikki muut pitää istuttaa vasta toukokuun lopulla. Lida ja Sasha Gura eivät olleet kovin tyytyväisiä tähän seutuun. Heistä täällä kaikki näytti ikävältä ja epämukavalta. He keräsivät tavaransa ja matkustivat taas Taganrogiin.

Uskovien vainot jatkuivat. Ateistisen propagandan raivoisat aallot kutsuivat yhteiskuntaa hävittämään lahkolaiset, jotka haittaavat ja jarruttavat kommunismin rakentamista maahamme. Sen jälkeen, kun yritys päästä uskovista eroon oikeusteitse, päätettiin nyt järjestää joukkokokous Aman-Karagajevskin viljan vastaanottoaseman keskuskonttorin luo.

#199

Määräpäivänä, toukokuun alussa 1965 tänne alkoi saapua alueen, piirikunnan ja paikallisten puolueosastojen työntekijöitä. Puolue- ja sen nuorisoliiton organisaatiot olivat saaneet järjestettäväkseen valtavan kansankokouksen, jossa piti selvitettämän kansalle lahkolaisten harjoittama "miinoitustyö" sitä varten, että niiden vahingollisesta vaikutuksesta heidän ympäristönsä ihmisiin päästäisiin eroon.

Iltapäivällä paikalle suuret kansanjoukot kerääntyivät paikalle. Aktivistit ja puoluehierarkian edustajat nousivat toinen toisensa jälkeen lavalle, kukin vuorollaan vihassa tuomitsemaan "lahkojen pimeyden piruja", jotka eivät alistu neuvostovallan elimien valtaan. Kansan seasta kuului huutoja: "Antakaa niille kaksi kertaa pitemmät tuomiot, lähettäkää ne tundralle, lähettäkää Kalymaan, Siperian kaukaisimmille seuduille!" "Me emme salli, että he kasvattaisivat lapsensa lahkolaisten uskoon. Lapset pois niiltä!"

"Kansan tahto" päätettiin toteuttaa. "Lahkolaisten" päivät vapaudessa olivat käymässä vähiin. Meidän naapurimme, autovarikon puolueorganisaattori Aleksandr Golikov, sanoi meille: "Minä en osallistunut siihen kokoukseen enkä mennyt lähellekään sitä. Mutta jos myytte talon, ostavat meidän sukulaisemme sen teiltä ja rahat ne maksavat heti."

Juutalaiset kommunistit sanoivat meille salaa, että he auttavat meitä saamaan talon myynnin virallisen puolen nopeasti kuntoon ja että meidän olisi parasta lähteä tältä paikkakunnalta mahdollisimman nopeasti ettemme joutuisi vankilaan.

Minä otin eron Aman-Karagajevin viljan vastaanottopisteestä 17. toukokuuta 1965. Seuraavana päivänä minä hain kirjani pois Semiozernyin sotilaskomendantin toimistosta. Talokauppa saatettiin juridisesti pätevään muotoon ja tavarat lastattiin heti konttiin. Me ostimme välittömästi matkaliput Etelä-Kazahstaniin, Tshuiskin alueen Novotroitskojen kylään matkustamista varten.

Olimme olleet Pohjois-Kazahstanissa neljä vuotta, kun lähdimme Etelä-Kazahstaniin tietämättä, mitä meitä siellä odottaa.

Kun olimme saapuneet Etelä-Kazahstaniin ottivat paikalliset veljet ja sisaret meidät iloisesti vastaan.

Kevät ja toukokuu olivat lopuillaan. Ilmasto tällä seudulla on kovin kuuma. Näillä seuduilla sataa keväällä, mutta kesällä sateet ovat hyvin harvinaisia. Jos kasvimaalla aikoo kasvattaa jotakin, on kasvimaita kasteltava kastelukanavia pitkin virtaavalla vedellä. Kasteluvettä on niukalti, mutta kasvimaita ihmisillä on paljon. Joskus kasteluvettä saa vain öisin, koska päivällä vettä ei meille saakka tule, sillä lähempänä keskuskastelukanavia asuvat käyttäjät ovat sen jo johtaneet omille palstoilleen.

Toukokuun 27 päivänä 1965 menin kirjoille Novotroitskin piirikunnan sotilaskomendantin toimistoon. Talon me ostimme heti 1800 ruplalla Pervomaiskaja-kadulta. Talon paikka ei minua miellyttänyt, koska kasvimaata oli hyvin vähän. Melkein koko kasvimaa oli istutettu täyteen hedelmäpuita. Kasvimaan takana oli vanha hautausmaa, jossa oli paljon kaikenlaisia käärmeitä. Vaikka ne eivät meihin koskeneet, teki niiden sihinä meihin epämiellyttävän vaikutuksen ikään kuin ne olisivat olleet tyytymättömiä siihen, että me olimme asettuneet tänne asumaan. Naapurit eivät myöskään olleet meille myötämielisiä, koska meidän perheessämme oli monta lasta.

Tuotantolaitoksia täällä oli hyvin vähän, ja niin töihin pääseminenkin oli hyvin vaikeaa. Tällä seudulla kasvatettiin sokerijuurikasta. Tsun kaupungin takana oli valtava sokeritehdas. Sokeritehtaalle tarvittiin aina työmiehiä ja sähköhitsaajia erikoisesti, mutta työ tehtaalla oli kuumaa ja palkka alhainen. En pitänyt kiirettä työhön menon kanssa, koska ensin oli saatava kontti, jossa taloustavarat olivat, ja vasta sen jälkeen oli aika ajatella muita töitä. Täällä ei kukaan pakottanut ketään menemään työhön. Ketään ei kiinnostanut, kävitkö sinä töissä vai et. Elä niin kuin osaat.

Paikkallisessa seurakunnassa jäseniä oli noin sata ihmistä. Noin puolet jäsenistä oli saksalaisia, jotka joskus ennen olivat asuneet Volgan mutkan seuduilla. Heistä monet lähtivät profetian perusteella Nahodkaan, Kauko-Itään, mutta palasivat tänne ja asettuivat asumaan tämän seudun kaupunkeihin - Alma-Ataan, Frunzeen (nyk. Bishkek), Georgijevkaan, Tokmakiin, Lugovoihin, Merkeen, Tsun kaupunkiin, Novotroitskiin, Belovodskiin, Sokolukaan, Kara-Baltahiin, Sosnovkaan ja tämän kuumaan seudun muihin kaupunkeihin ja kyliin.

Viranomaisten puolelta ei erityistä painostusta ollut toistaiseksi havaittavissa. Seurakunnan sisällä ei ollut jännittynyt, paitsi mitä seurakunnan johtokysymyksen suhteen.

Lopulta me saimme tarvarakontin. Tavaroiden lisäksi meillä oli kontissa ruokatavaroita: hilloija, säilöttyjä kurkkuja, säilöttyjä tomaatteja ja 28 säkkiä viljaa. Niin että ensi alkuun meillä oli kaikki välttämättömät ruokatarvikkeet. Pääsin etsimään työtä. Yritin päästä Tsun kaupungin veturivarikolle, mutta siellä sanottiin ehdoton ei sillä verukkeella, ettei vapaita paikkoja ollut. Minua neuvottiin menemään traktoreiden korjausasemalle, missä aina tarvittiin sähköhitsareita, joille maksettiin noin 200 ruplaa kuukaudessa.

Se yritys oli Novotroitskin kylässä. Menin henkilökuntaosastolle ja tarjosin palveluksiani, tulla töihin sähköhitsaajaksi. Henkilökuntaosaston työntekijä kysyi:

"Tupakoitko?"

"En", vastasin hänelle.

"Juotko vodkaa?"

"En. Minä en juo vodkaa."

Hän sanoo minulle: "Sinä olet baptisti. Me emme tarvitse baptisteja töihin."

Koska uskovien on sopimatonta kiistellä ja todistella oikeuksiaan tai oikeassa olemistaan, käännyin ympäri ja menin pois. Jonkin ajan kuluttua Pavel Krishtall (Hän oli myös muuttanut tänne Pohjois-Kazahstanista) tuli luokseni ja sanoi: "Kirgisiassa on yksi hyvä yritys, joka rakentaa maantietä vuorten yli Kiinaan. Siellä tarvitaan autonkuljettajia sähkö- ja kaasuhitsaajia. Työpaikalle on noin 375 kilometrin matka. Töissä ollaan 10 päivää, ja sitten on 4 päivän lepo. Matkat kotiin ja takaisin työmaalle järjestää yhtiö omilla autoillaan. Yhtiön autovarikko on vuorten juurella, Sosnovkan kylässä, 18 kilometrin päässä Kara-Baltain kylästä.

Näin me lähdimme Sosnovkaan pyrkimään töihin. Meidät otettiin töihin 12 heinäkuuta - Pavel Krishtall autonkuljettajaksi ja minä sähkö- ja kaasuhitsaajaksi. Me palasimme kotiin kertomaan perheillemme uutiset töihin pääsystä ja 14. heinäkuuta 1965 me aloitimme työt. Tultuamme autovarikolle meille osoitettiin parakkiasunto yöpymistä varten. Me ryhdyimme töihin. Autovarikko nro 69, joka kuului Moskovan kuudennelletoista maantienrakennushallinnolle, oli 200 kilometrin matka. Siellä meidän piti suorittaa tienrakennuskoneiden korjausta. Autonkuljettajat lähetettiin vuorille, vielä 175 kilometriä kauemmas siitä. Joka päivä oli laskettava noin 3 kilometriä asfalttia vaikeissa vuoristo-olosuhteissa.

#202

Ala-Taun vuoristossa oli vielä yksi autovarikko, jossa paikan päällä suoritettiin rakennuskoneiden korjausta. Sielläkin tarvittiin sähkö- ja kaasuhitsaaja. Ala-Tau oli 2500 metriä meren pinnan yläpuolella. Nämä vuoret sijaitsivat lähellä Oshin kaupunkia. Viiden Sosnovkassa, vuorten juurella sijaitsevalla varikolla tehdyn työpäivän jälkeen siirryin työskentelemään Ala-Taun vuoristoon. Päivät täällä olivat lämpimiä. Melkein aina paistoi aurinko, mutta yöllä oli jopa 10 asteen pakkasia. Viiden vuorilla tehdyn työpäivän jälkeen me laskeuduimme laaksoon, päästäksemme neljäksi päiväksi kotiin. Palkka oli hyvä. Autonkuljettajille maksettiin tehtyjen työsuorituksien mukaan, mutta minulla oli 175 ruplan kuukausipalkka. Töitä ei ollut kovin paljon, ja selviydyin niistä aina. Töissä oltiin 8 vuorokautta vuorokaudessa.

Työn jälkeen minä ja Pavel Krishtall lähdimme reissailemaan vuorille. Vuoristossa oli järviä, lähteitä ja pieniä jokia, joissa oli vuoriston kaloja forelleja. Korkealla meidän yllämme liiteli vuorikotkia. Vuorilla saattoi kohdata villisikoja ja arhaareja - villejä pässejä. Oleskelu täällä oli mielenkiintoista. Tuntui, kuin olisimme jollakin toisella planeetalla. Muutamat vuorenhuiput loistivat vihreinä, toiset kullankuultoisina, valkoisina, oranssin värisinä, ruskeina tai muissa arvoituksellisissa väreissä. Vuoret näyttivät ryppyisiltä poimuilta, jotka tasaisina kaltevina tai pystysuorina kerroksina näyttivät puoliksi luhistuneilta kauan sitten hävinneiden kaupunkien linnoilta.

Kerran me tapasimme erään tutkimusretkikunnan leirin. Telttojen vieressä oli helikopteri. Me kysyimme heiltä: "Mitä te täällä teette?" He vastasivat: "Etsimme hyödyllisiä kaivannaisia vuorten uumenista. Viemme kartoille tiedot kaivannaisista Geologisen etsintäministeriölle Moskovaan. Me kysyimme: "Onko näillä seuduilla kultaa?" He vastasivat: "On. Täälläkin, kuten näkyy, ovat kiinalaiset joskus huuhtoneet kultaa ja nytkin pienen pienet kultahiukkaset kimaltelevat auringossa."

Vuoristoseudulla retkeillessämme me Pavelin kanssa ihmettelimme kuinka Suuri ja Mahtava Herra on luonut niin ihmeellisesti kaikki ja vuorten luonnon, mistä joet alkavat ja vesien lähteet, jotka kastelevat laaksot. Laaksossa kaikki tuoksuu ja kukkii, ilahduttaa ihmisen silmät ja ruokkii häntä muinaisten vuorten rasvalla…

Oli kulunut neljä kuukautta siitä, kun olimme alkaneet työmme täällä. Ehdimme tutustua Sosnovkan, Kara-Baltahin, Belovodskin, Sokolukan kylissä asuvien uskovien kanssa ja käydä muutamissa seurakunnissa ja tutustua heidän ongelmiinsa, kun Moskovasta tuli käsky rakentajien autovarikon siirrosta Kök-terekin kylään, missä me asuimme. Sitten tuli käsky tienrakennusvarikon siirrosta kauempana olevalle seudulle, jonne me perhesyistä me emme voineet siirtyä yrityksen mukana. Marraskuun 1. päivänä 1965 me otimme lopputilin siitä yrityksestä.

Työn etsiminen pienistä yrityksistä ei tuottanut tulosta, eikä työ sellaisissa erikoisesti kiinnostanutkaan. Yritin vielä kerran päästä töihin Tsun kaupungin rautatievarikolle. Novotroitskin kylästä, jossa me asuimme, oli sinne 10 kilometrin matka. Herra auttoi, vaikken sitä oikein osannut odottaakaan. Minut otettiin sähköhitsaajaksi työn esivalmisteluosastolle, mutta sillä ehdolla, että en kieltäytyisi muistakaan töistä. Suostuin ehtoon. Marraskuun 19 päivänä 1965 minut otettiin töihin luokkahitsaajana luokassa 5.

Yritys oli järjestetty toimimaan kahdessa vuorossa. Ensimmäinen vuoro toimi aamuseitsemästä puoli neljään iltapäivällä. Toinen vuoro toimi puoli viidestä kello yhteen yöllä.

Minut käskettiin menemään ensimmäiseen vuoroon. Töiden esivalmisteluosaston päällikkö Birjukov näytti minulle työt, jotka minun tulee tehdä. Minun piti korjata pois kaikki metalliromu koko yrityksen alueelta. Veturivarikon alueella oli veturien vaunuja, vanha höyryveturi, joka joskus oli palanut, dieselmoottorin sylinterin kansi ja muita raskaita metalliesineitä. Kaikki nämä koneet olivat teknisen käyttöikänsä lopussa ja nyt ne piti polttaa hapella kappaleiksi metallivalimolle lähetettäväksi.

"Tässä on sinun työmaasi", sanoi työnjohtaja Birjukov, ja lisäsi vielä: "Ryhdy töihin. Toivon, että olet ymmärtänyt."

Vastasin hänelle: "Työturvallisuusohjeiden mukaan minulla tulee olla apulainen, jonka tehtävänä on huolehtia kaasuntekolaitteen toiminnasta ja sen retortin täytöstä ja sen purkamisesta." Hän vastasi: "Sen työn sinä teet itse. Tuliko selväksi?" Vastasin: "Selväksi tuli!"

Ryhdyin työhön.