Alko: 2014-03-23

Tekeillä oleva teksti

Työtä jatkettu 2014-06-19/2015-12-23

tallennuspaikka opstit/sapatin

nettipaikka www.opsti.net/sapatin.htm

Raamatunkäännöksissä on eroja. Vuoden 1776 käännös oli paras, mutta vielä vuonna 1923 julkaistussa Bibliassa sanotaan:

Viisitoista vuotta myöhemmin Suomen Evankelis-luterilainen kirkko otti käyttöön uuden käännöksen, jossa sama kohta on käännetty näin:

Melkein sama teksti sanasta sanaan. Poikkeamat vanhemmasta käännöksestä eivät näytä suurilta, mutta arvoitukselliset sanat "ensimmäisen jälkeinen sapatti" on kadonnut. Tekstistä poistetun sanan "deuteroproton" merkityksestä Juuso Hedbergin sanakirjassa vuodelta 1890 sanotaan:

Kirkkoraamatusta pois jätetty kohta paljastaa siis, että kyse ei ollut mistä tahansa sapatista, vaan ensimmäisestä viikkosapatista sen "suuren" sapatin jälkeen, joka aloitti pääsiäisuhrin uhraamisen jälkeiset happamattoman leivän päivät. Ajoitus kertoo myös sen, että kyse oli ohrantähkistä, sillä pääsiäisen aikaan ohra oli Israelissa valmistumassa leikattavaksi. Vuonna 1876 julkaistu venäläinen raamattu käyttääkin sanontaa "Sapattina, joka on ensimmäinen toisen pääsiäispäivän jälkeen", vaikka sanaa "pääsiäinen" ei lähdetekstissä olekaan. Englantilainen KJV vuodelta 1611 ei selitä, vaan sanoo "toisena sapattina ensimmäisen jälkeen", mikä pakottaa lukijan ajattelemaan, mistä tässä mahtaa olla kyse.

Virheellisestä tekstistä kertomusta ei voi ymmärtää, mutta oikeankin käännöksen ymmärtämiseksi lukijan on tunnettava raamatullinen pääsiäisjärjestys. Kolmannessa Mooseksen kirjassa on säädetty:

Raamatullisen kalenterin ensimmäinen kuu on keväällä. Kuukauden ensimmäinen päivä on se uudenkuun päivä, joka on lähinnä kevätpäivän seisausta. Raamatullisen pääsiäisen vieton aikana on siis aina täysikuu. Israelissa on silloin alkamassa ohran leikkuu, jonka takia ensimmäisen kuun nimi oli ennen Aviv, eli tähkäkuu, mutta vaihtui myöhemmin babylonialaista alkuperää olevaan sanaan Nisan. Ohra on Raamatussa Jeesuksen symboli.

Israel sai kalenterin, kun se lunastettiin Egyptistä.

Samalla kertaa Israel sai määräyksen pääsiäisen vietosta:

Pääsiäisenä Egyptissä uhrattu karitsa on Raamatussa Jeesuksen symboli.

Raamatullinen pääsiäinen (hebr. pesach, kr. pascha) ei ole juhla, vaan pääsiäisuhrin teurastuspäivä. Se on lähtökohta, joka tulee korostetuksi esille myös Jumalan juhlakalenterissa, joka säätää Vanhan Liiton pääsiäisen vuotuisen muistojuhlan esikuvaksi siitä pääsiäisestä, jossa pääsiäisuhrina on hänen ainosyntyinen poikansa, Kts. 3.Ms kirjan luku 23, sekä Luku 25, jonka näkymät ulottuvat vieläkin pitemmälle.

Se pääsiäinen, jota kirkot viettävät, ei ole pääsiäinen, vaan babylonialaiseen kulttiin kuuluva Ishtar-jumalattaren juhla. Englantilaisessa maailmassa sitä sanotaankin Easteriksi (vrt. Ester), erotukseksi pääsiäiseksi, joka on "Passover".

Pääsiäistä vietetään Aviv-kuun neljäntenätoista, ja seuraavana päivänä alkavat happamattoman leivän päivät, joita on seitsemän. Se päivä, jota Hedberg sanoo ensimmäiseksi pääsiäispäiväksi, on siis oikeastaan ensimmäinen happamattoman leivän päivistä ja se on arkipyhä, jota Hedberg nimittää "suureksi pääsiäissabatiksi", ja se voi sattua mille viikonpäivälle hyvänsä. Saman viikon viimeinen päivä on tavallinen viikkosapatti, se "toisen jälkeen ensimmäinen sabatti", jonka aikana Jeesus oppilaineen oli viljavainioiden läpi kulkemassa.

Vanhan liiton temppelissä oli erityinen näkyleipäpöytä, ja sen päällä kaksitoista näkyleipää. Niistä oli määrätty:

Näkyleivät asetettiin kahteen pinoon Herran (kasvojen) eteen, jonka takia niitä sanotaan Vanhassa Testamentissa paitsi "kasvojen leiviksi" myös pinoleiviksi, תכרעמה םחל /lehem hamma'ereket. (huomautus: kone saattaa muuttaa hebrealaisten kirjainten järjestyksen päinvastaiseksi tekstiä htm-kielelle kääntäessään, vaikka ne tässä Word-tekstissä vielä ovat oikein/op)

Näkyleivät edustivat Israelin kahtatoista heimoa Jumalan kasvojen edessä. Jokaisena viikkosapattina vanhat näkyleivät oli vaihdettava uusiin. Vanhat näkyleivät oli syötävä Herran edessä, Jumalan huoneessa. Jeesus olisi voinut pitää fariseukselle pienen raamattutunnin, ja kertoa heille näkyleipien merkityksestä hieman enemmän, mutta hän ei selitä, vaan kysyy:

Uudessa Testamentissa näkyleivistä käytetty ilmaisu "oi artoi tis protheseos" on kirjaimellisesti "esillepannut leivät". Sanaa "prothesis" käytetään myös yksinään puhuttaessa Jumalan suunnitelmasta, joka on ikuisuudessa jo toteutettu ja joka nyt asetetaan meidän nähtäväksemme ja elettäväksemme. Tämän suunnitelman keskeinen osa on "saattaa paljon lapsia kirkkauteen". Vanhan Liiton aikana tämä asia oli salattu, jonka takia se esitettiin vain symbolisesti näkyleipien muodossa. Näkyleivät leivottiin lestyistä nisujauhoista. Syysvehnä, nisu, on Raamatussa Jeesuksen verellä synnin vallasta lunastettujen kristittyjen symboli. Luku kaksitoista on Jumalan hallintojärjestelmän ja vallan symboli.

Juuson sanakirjassa (sivu 456/prothesis; kts. myös 469 ja 470/protithimi) näkyleivistä sanotaan:

Sana "prothesis" esiintyy Uudessa Testamentissa kaksitoista kertaa; neljä kertaa ilmaisussa, joka tarkoittaa näkyleipiä ja kahdeksan kertaa merkityksessä "ennakolta valmistetun suunnitelman toteutus tai esillepano". Salliessaan ohranjyvien syömisen, Jeesus itse asiassa kertoi, että hänen seuraajansa olisivat niitä henkilöitä, jotka saivat aterioida hänen pöydästään ja edustaa häntä ihmisten edessä. Kohta tämän jälkeen Jeesus valitsikin kaksitoista miestä, joille hän antoi apostolin nimen.

Viikkosapatin jälkeisenä päivänä Israelin oli tuotava ohrasadon uutislyhde ja suoritettava sen heilutus Herran edessä, jota ennen uutisviljaa ei saanut käyttää ravinnoksi:

Ennen kuin ihminen lähestyy Jumalaa hänen on syötävä Jeesus. Muuten käy hullusti.

Toinen merkittävä seikka on aikamuodon muutos ilmaistaessa sitä, kenellä on oikeus syödä Herran pöydässä, ja kenellä on oikeus edustaa Herraa Jeesusta. Vuoden 1923 Bibliassa sanotaan "ja söi ja antoi seuralaisilleenkin, vaikkei niitä ole lupa syödä (ους ουκ εξεστιν φαγειν) muiden" ja 1938 käännöksessä "ja söi ja antoi seuralaisilleenkin, vaikkei niitä ollut lupa syödä (ους ουκ εξεστιν φαγειν) muiden". Ilmaisu "ouk eks'estin" on muotoa aktiivin indikatiivin preesens, 3p, kieltomuoto, joten oikea käännös on Biblian mukainen.

Kolmas huomionarvoinen seikka koskee sitä, mitä varten sapattia vietetään. Jeesus sanoo olevansa Sapatin Herra. Onko Jeesus siis vain yhden päivän kuningas, vai tarkoitetaanko sapatilla jotakin muuta, sillä Biblia 1923 tekstistä löytyvä sana "myös" puuttuu kr-38 tekstistä.

Muutos näyttää pieneltä, mutta on merkittävä. Viikkosapatti on esikuva tuhatvuotisesta valtakunnasta, Jumalan virkistyspäivästä, jonka aikana Jeesus ja hänen esikuntansa hoitavat Jumalan valtakunnan hallitustehtäviä.

Britannian ja Ulkomaan raamattuseuran nimissä Helsingissä vuonna 1923 julkaistun käännöksen ja vuonna 1938 Kahdennentoista yleisen kirkolliskokouksen nimissä julkaistun käännöksen ero ei siis olekaan niin vähäinen, kuin miltä se aluksi näyttää. Kyse ei ole viidessätoista vuodessa tapahtuneesta "edistyksestä" tai sanontojen "virtaviivaistamisesta", vaan siitä, mistä ja minkälaisista käsikirjoituksista käännökset tehdään. Tarjolla on valtavasti vanhoja käsikirjoituksia, mutta kun niistä pitää valita "se oikea", huomataan, että vaikka niissä kaikissa on paljon pieniä ja melkein merkityksettömiä eroavaisuuksia, voidaan ne suurten eroavaisuuksiensa puolesta lajitella kahteen pääryhmään, joista toinen edustaa perinteistä, Syyrian Antiokiassa noudatettua tekstitraditiota ja toinen Egyptin Aleksandrian tekstitraditiota, joka on erikoisesti katolisen kirkon suosiossa.

Vuoden 1938 kirkkoraamatun poikkeamat aiemmista versioista herättivät aikoinaan huomiota, eikä syyttä. Mutta kun päälliköt olivat hiljaa, tyytyi kansa ihmettelemään, miksi merkittävä osa vanhempien suomenkielisen käännöksien jakeista oli muuttunut tai jopa kokonaan kadonnut. Joitakin varoitushuutoja kyllä kuultiin; ainakin Helena Konttinen (1871-1916) ennusti vuosisadan alussa, että hänen kuulijoittensa joukossa oli niitä, jotka tulisivat näkemään ajan, jolloin Raamattu otettaisiin pois niin ovelasti, etteivät ihmiset edes huomaisi, että heillä ei sitä enää ole. Mutta kun se sitten tapahtui, olivat sellaisetkin henkilöt, kuten Aapeli Saarisalo (1896-1986) hiljaa. Hänellä, jos kellä olisi ollut tietotaito kertoa, mistä on kyse. Hän tekikin Uudesta Testamentista oman käännöksensä, mutta sen 1969 päivätyssä esipuheessa hän ei kerro, mitä lähdettä hän on käännöksensä pohjana käyttänyt. Se, mitä hän mainostaa sanatarkaksi käännökseksi, on kuitenkin vähemmän tärkeää, kuin se, mikä tai mitkä olivat ne alkuperäiset tekstit, joista käännös on tehty. Saarisalo kirjoittaa:

Saarisalo teki käännöksensä Egyptin Aleksandrian koulukunnassa syntyneen käsikirjoitusperinteen mukaisista teksteistä. Asiaa ei ilmoiteta edes alaviitteenä, mikä olisi ollut minimivaatimus, jos käännöksen tarkoituksena olisi ollut joku muu, kuin lukijan harhaanjohtaminen. Mutta Saarisalolla olikin muuta mielessä. Vain vähän ennen hänen kuolemaansa istuimme nokat vastakkain keskustelemassa kirjani "Miten Jumala tunnetaan" käsikirjoituksesta, mutta keskustelun pääaiheeksi nousi Origeneen apokatastasis-oppi. Tämän opin mukaan Jumala lopulta armahtaa kaikkia, jopa niitä, jotka kuolevat Kristuksen vihamiehinä. Sen sijaan, että Saarisalo olisi varoittanut egyptiläisen teologian tuotteista, hän oli itse edistämässä niiden valtaanpääsyä maailmassa. Mutta miten ovelasti hän sen tekikään! Pekka Parantaisen kirjassa "Pipomies ja Israel - Pentti Holin tarina" (Päivä Osakeyhtiö, 2013) luvussa "Aapeli Saarisalo" Holi tilittää:

Tämähän vaikuttaa hyvältä. Mutta sivulla 57 tullaan itse asiaan:

Uusi kirkkoraamattu tuli markkinoille 1992. Se on juuri niin paha, kuin mitä pelättiin. Risto Santala (##) kirjoitti siitä kirjan nimeltä "Suudelma hunnun läpi". En ole lukenut Santalan kirjaa, mutta vuoden 1992 kirkkoraamattua sen verran, että mielestäni sen nimeksi hyvin sopisivat sanat "Tikari hunnun läpi".

Suomalaiset raamatunkäännökset on vuoden 1923 jälkeen tehty katolisen kirkkokunnan suosiman Egyptin Aleksandrialaisen koulukunnan teksteistä. (Yksi Uuden testamentin käännös on kuitenkin mainittava. Toivo Koilo, joka jonkun aikaa teki yhteistyötä Saarisalon kanssa, teki yhteistyön katkettua oman käännöksensä. Koilon käännöksen nimenä on Suuri Ilosanoma, mutta se on loppuunmyyty. Sitä ei löytynyt myöskään Ylöjärven kaupungin poliittisesti korrekteista kirjastoista).

Origenes Aleksandrialainen (n.185-254) oli Egyptin Aleksandrialaisen koulukunnan näkyvin hahmo. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän siirtyi Egyptin Aleksandriasta Herodes "Suuren" perustamaan Kesareaan. Origenes, joka oli tullut 18-vuotiaana Aleksandrian kuuluisan kasteoppilaskoulun johtajaksi, toi harrastuksensa mukanaan ja teki Kesareasta sen koulun, jossa Rooman kirkon tulevia johtajia koulutettiin. Eräs Kesarean kasvateista oli kirkkohistorian isänä tunnettu Eusebios Kesarealainen.

Egyptiläisen kristikunnan alkuvaiheet olivat myrskyisiä, jonka takia järin luotettavaa tietoa egyptiläisen kristikunnan syntyvaiheista ei ole säilynyt. Egyptiläisten lähteiden mukaan Markus oli se apostoli, joka toi heille evankeliumin. Paljon mahdollista. Muitakin juutalaiskristittyjä lienee ollut ainakin Aleksandrian kaupungissa, mutta Jerusalemissa vuonna 66 alkanut juutalaiskapina muutti tilanteen täysin. Kun vuonna 70 noin miljoona Israelin juutalaista myytiin orjiksi, suuri osa heistä päätyi Egyptiin. Vuonna 114 Egyptin juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan, ja Egyptistä kapina levisi Libyaan ja Kyprokselle. Samaan aikaan myös Mesopotamian, nykyisen Irakin ja Syyrian alueen juutalaiset kapinoivat Parthian tukemina roomalaisia vastaan, jonka takia Rooman keisari Trajanus itse joutui tulemaan Syyriaan. Vasta 118 onnistui roomalaisten kukistaa Egyptin Aleksandriasta alkanut kapina.

Kun egyptiläinen kristikunta alkoi muodostua, papyruksille kirjoitettiin lyhyitä ja usein epämääräisiä katkelmia Jeesuksen sanoista, eikä niihin ollut luottamista, mikä teki Egyptin kristikunnasta helposti haavoittuvaisen. Juutalaiskapinan kristityt joutuivat vielä kahden tulen väliin. Roomalaiset vainosivat heitä, koska he pitivät kristittyjä juutalaisena lahkona, ja juutalaiset vainosivat heitä, koska eivät rakastaneet Messiasta eivätkä Jumalan Israelia. Myös Markuksen evankeliumin tekstin säilyminen oli vaakalaudalla, sillä vahvasti juutalaisväritteisessä ympäristössä siihen kohdistuivat kovat paineet. Kiinnostus oli kova, mutta tarjolla olevan lukemiston valtaosa oli erilaisten satuseppien kirjoittamia Jeesus-satoja. Tilannetta vaikeutti toisella vuosisadalla Syyrian Antiokiassa oli syntynyt monarkkisen piispuuden harhaoppi, jonka kannattajat saivat lujan otteen Egyptin Aleksandrian kristikunnasta. Ja vielä vuonna 200 oltiin kristinuskon rintamaillakin vielä epävarmoja siitä, mitkä apostolisen ajan kirjoitukset oli luettava pyhien kirjoitusten joukkoon ja mitkä ei. Vanhan testamentin osalta tilanne oli parempi. Egyptin juutalaiset olivat tehneet siitä kreikankielisen versionsa, Septuagintan jo satoja vuosia aiemmin.

Origeneen tunnetuin työ on Hexapla, Vanhan Testamentin kirjojen kuuden eri tekstiversion esittäminen rinnakkaisilla palstoilla. Hebreankielisen tekstin lisäksi hän esittää saman kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuna. Vanhimman kreikankielisen käännöksen, Septuagintan, hän esittää palstalla viisi huomautuksineen. Lisäksi hexapla sisälsi Symmachuksen, Aquilan ja Theodotionin käännökset Vanhan Testamentin hebreasta ja Danielin kirjan arameankielisistä "pakanain aikoja" käsittelevistä luvuista 2 - 6 kreikan kielelle.

Apokatastasis-oppi ei ollut Origeneen ainut hämärä ajatusrakennelma. Hän oli juuri niitä miehiä, joista Uuden Testamentin kirjoitukset varoittavat. Apokatastasis-opin lisäksi hän johdonmukaisesti muuntaa kristinuskon sanomaa ja käsitteitä okkultismin suuntaan. Opit kiirastulesta, kasteen armosta ja monet muut kirkon hyväksymät antikristilliset opit ovat, jolleivät suorastaan Origeneen omaa keksintöä, niin hänen muokkaamaan maaperään kylvettyä vierasta hapatusta. Suori osa Origeneen kirjoituksien sisältöä on tarkoitushakuista "kosmologiaa", jossa hän yrittää muuntaa kristinuskon maailmankuvaa aikansa mielipidejohtajille mieluisaan muotoon. Tärkein näistä yrityksistä on teos nimeltä "De Principiis".

Eusebioksen Kirkkohistorian johdannossa kerrotaan Origeneesta kirjallisesta tuotannosta Hexaplaa mainitsematta:

Kesareassa Origeneen työtä jatkoivat mm. Pamphilius (kuoli kristittyjen vainoissa 309), ja kirkkohistorian isänä tunnettu Eusebius Kesarealainen (n. 275-339), keisari Konstantinos "Suuren" luottomies, eräänlainen uskonnollisten asioiden ministeri siis.

Vuosina 313-315 Eusebius toimi Kesarean piispana. Kun Rooman keisariksi vuonna 324 noussut Konstantinus ryhtyi rakentamaan valtakunnan tarpeisiin sopivaa uskontoa, hän järjesti vuonna 325 kuuluisan Nikean kirkolliskokouksen. Hän tarvitsi hankkeensa taakse sellaisia miehiä, jotka olivat valmiit kompromisseihin niin, että kansa voisi säilyttää vanhat tapansa ja traditionsa, mutta siten, että myös kristityt joutuisivat niiden pauloihin. Ja siihen hommaan hän tarvitsi Eusebius Kesarealaista.

Vuonna 331 keisari Konstantinus antoi Eusebius Kesarealaisen tehtäväksi valmistaa viisikymmentä raamattua Konstantinopolin kirkon käyttöön. Määrä ei ole suuri, mutta jo yhden raamatun valmistamiseen tarvittiin noin 400 vasikan nahat, ja kirjuriltakin meni vähintään yksi työvuosi tekstin kopioimiseen. Konstantinuksen aikana oltiin siirtymässä kirjakääröistä kirjoihin, ja papyruksesta nahasta valmistettuun pergamenttiin. Myös Konstantinuksen tilaamat raamatut valmistettiin kirjoiksi eli koodekseiksi. Siitä, kuinka monta kirjaa eli koodeksia lopulta valmistettiin, ei luotettavaa tietoa ole säilynyt.

Oli aivan luonnollista, että Eusebios Kesarealainen toteutti keisarin tilauksen Aleksandrialaisen koulukunnan muokkaamien tekstien mukaisista käsikirjoituksista. Kun saksalainen Tischendorf vuonna 1844 löysi Pyhän Katarinan luostarista yhden, noin vuonna 350 valmistetun raamatun, hän havaitsi sen olevan loisteliaassa kunnossa muuten, paitsi tekstin osalta, johon oli vuosisatojen varrella tehty tuhansia muutoksia. Vanhaa siinä oli ensisijaisesti vain nahka. Ja mehän jo luimme Juuson huomautuksen siitä, että sana "deuteroprotos" puuttuu sekä Tischendorfin painokuntoon toimittamasta kreikkalaisesta UT laitoksesta että Codex Sinaiticuksesta:

Onko Codex Sinaiticus yksi keisarin tilaamista raamatuista on jäänyt arvoitukseksi, mutta kirjassa on Esterin kirjan kohdalla sivuhuomautus, että tämä on kopio Pamfilius Kesarealaisen tekstiversiosta, joka puolestaan on vielä vanhempien tekstiversioiden mukainen. Käsikirjoitukseen on tehty myös muita samantapaisia merkintöjä.

Nykyisessä Raamatussa on 69 kirjaa, mutta 300-luvun alkupuolella Raamatun kirjojen luettelo eli kaanon eli omaa elämäänsä. Se, jolla oli hengellistä ymmärrystä, osasi kyllä erottaa jyvät akanoista, eikä tilannut kirjurilta kopiota arvottomista kirjoista, mutta tätä ymmärrystä ei ollut kaikilla. Myös Tischendorfin löytämän Codex Sinaiticuksen kirjavalikoiman joukossa on täyttä huuhaata. Yhdessä niistä selitettään näinkin viisaasti:

Aleksandrialaista raamatunselitystä sanotaan kuvannolliseksi eli allegoriseksi. Miehet, jotka eivät uskoneet siihen, mitä he lukivat, joutuivat tulkitsemaan sen okkulttiselle kukkaiskielelle. Kun tekstissä sanottiin, että Jeesus oli haudassa kolme vuorokautta, nämä selittäjät selittivät, että Jeesus oli pidätettynä kolme vuorokautta. Allegorisen selittelyn kehittyneintä muotoa sanotaan gnostilaisuudeksi; ne pojat eivät tyytyneet edes pelkkään selittelyyn, vaan kirjoittivat omat evankeliuminsakin. Kristityt eivät tietenkään gnostilaisten "evankeliumeja" arvostaneet eikä niitä kopistilta tilanneet, mutta Origeneen koulukunnan teksteihin ne jättivät pysyvät jäljet.

Se, että Konstantinuksen raamattujen valmistusta valvoi Origeneen koulukunnan edustaja, määräsi niiden sisällön. Origeneen koulukunnassa Kristuksen jumaluutta tarkastellaan ikään kuin hän ei ylösnousemuksensa jälkeen olisikaan tullut aivan Isän vertaiseksi. Alentamalla Kristuksen arvostusta, voitiin Babylonialaisen kolminaisuuden naispuolisen jumalattaren arvoa vastaavasti korottaa. Näin tehtiin tilaa Astarten eli Ishtarin palvonnalle, joka 300-luvulla jo esiintyi kirkossa Maria-kultiksi muuntuneena. Kun kirkko myöhemmin selitti, että myös Maria oli syntynyt synnittömänä, meni perusta pois myös siltä Raamatun opilta, jonka mukaan Jeesus oli paitsi todellinen Jumala, myös todellinen ihminen. Jos tämä olisi ollut Raamatun sanoma, se olisi ollut ristiriidassa Raamatun muun sanoman kanssa, sillä ihminen lunastamiseksi uhrattavan sijaisuhrin tuli olla aito ihminen ja lisäksi virheetön sellainen.

Latinankielistä raamattua ei Konstantinuksen aikana vielä ollut. Yksittäisiä käännöksiä Raamatun eri kirjoista oli kyllä runsaasti, ja niitä käytettiin nimenomaan siellä, missä oli latinankielisiä uskovia. Laitoskirkko tarvitsi kuitenkin tavoitteittensa mukaisen käännöksen, ja Rooman piispa Damasus (366-384) näki Hieronymuksessa sopivan miehen työn tekemiseen.

Hieronymys (Eusebius Sofronius Hieronymus, 347-420) oli kotoisin Stridonista, Dalmatian ja Pannonian rajaseudulta. Vuonna 363 Hieronymus tuli Roomaan ja kastettiin. Hän opiskelee latinaa ja kreikkaa, jäljentää käsikirjoituksia, tekee omia räpellyksiään ja käy matkoillansa mm. Konstantinopolissa ja Syyrian Antiokiassa. Kielitaidon kehittyessä hän alkaa tehdä käännöksiä kreikasta latinaan. Vuonna 379 hänet vihitään kirkon papiksi. Vuonna 382 Hieronymus tulee takaisin Roomaan ja alkaa kääntää Uutta Testamenttia latinaksi. Hieronymuksen ensimmäinen Uuden Testamentin käännös valmistuu 383, ja jo samana vuonna Hieronymus kirjoittaa taistelukirjoituksen Helvidiusta vastaan, koska Helvidius oli arvostellut Hieronymuksen oppia Jeesuksen äidin "ikuisesta neitsyydestä". Hieronymus kääntää myös psalmit kreikankielisestä Septuagintasta latinaksi. Kirjoituksillaan Hieronymus osallistuu kirkon rakentamiseen, jonka seurauksena hänen töitään arvotellut Priscillianus ja joukko muita uskovia poltetaan Espanjassa vuonna 386 kuusi vuotta kestäneen ideologisen ajojahdin päätteeksi.

Miespuolisia ystäviä Hieronymuksella ei ollut, mutta Rooman kirkkoruhtinas Damasuksen kanssa hänellä oli jonkinlaiset välit. Mutta vuonna 384 Damasus kuolee ja 385 syyskesällä Hieronymus lähtee Antiokiaan.

Vuonna 386 Hieronymus tulee Egyptin kautta Palestiinaan. Hieronymuksen rahoittajana toimi roomalainen ylhäisönainen, joka perustaa suosikilleen luostarin Beetlehemiin, noin sadan kilometrin päähän Kesareasta. Hieronymus korjailee latinankielisen Uuden Testamentin käännöstänsä ja ryhtyy sitten kääntämään Raamattua latinaksi. Lähteenään Hieronymus käyttää kreikankielistä Septugintaa ja saa työn valmiiksi noin vuonna 390. Vuonna 391 on oppinut hebreaa siinä määrin, että pääsee varsinaisesti aloittamaan Raamatun kääntämisen latinaan. Työ valmistui vuonna 405 ja tunnetaan nimellä Vulgata. Jerome kuolee Beetlehemissä 420.

Hieronymus oli yksi aikansa kovimmista kasvoista. Hän oli aina riidoissa, milloin kenenkin kanssa. Hänen hyökkäyksiensä kohteeksi saattoivat joutua ketkä tahansa uskovat ja myös kirkon rosvogallerian johtavat eliitit, eikä siinä kisassa kukaan voinut olla varma hengestään. Augustinuksen kanssa riita jotenkin saatiin lopetettua niin, ettei heitä kumpaakaan poltettu roviolla. Ja jos aikaa jäi, kirjoitti Hieronymus hurskaita saarnojaan.

Hieronymuksen käännös koki latinankielisessä kristikunnassa kovaa vastustusta. Uskovilla oli vanhoja käännöksiä, joiden tekstit vastasivat Vähän Aasian seurakuntien käyttämiä kreikankielisiä tekstejä. Vasta ensimmäisten varsinaisten paavien aikana, 600-luvun alussa, Hieronymuksen käännös saattoi kilpailla tasavertaisena vanhempien käännöksien kanssa, ja silloinkin vain välittömästi paavin hallitsemassa kirkkolaitoksessa. Katolinen "kirkkokansa" ei Hieronymuksen raamatunkäännökseen edes tutustunut, eikä sitä haluttukaan. Kauimmin vanhat käännökset säilyivät siellä, missä oli uskovia, kuten Etelä-Ranskassa, valdolaislaaksoissa ja Irlannissa ja Englannissakin vuoteen 1066 saakka. Myös Espanjan kristikunta, joka joutui vuosisadoiksi muslimien valtaan, käytti pitkään näitä kansankielisiä nyt Italaksi ja Vetus Latinaksi sanottuja käännöksiä, mutta ennen juuri niitä sanottiin Vulgataksi.

Hieronymuksen raamattua alettiin nimittää Vulgataksi vasta Trenton kirkolliskokouksen aikoihin. Sitä ei myöskään julistettu katolisen kirkon viralliseksi raamatuksi ennen Trenton kirkolliskokouksen alkua vuonna 1545. Mutta siinä vaiheessa (Hieronymuksen) Vulgataan oli tehty jo niin paljon muutoksia, ettei kukaan tiennyt, minkälainen Vulgatan alkuperäinen teksti oli ollut. Todennäköisesti Hieronymus apulaisineen ei edes kääntänyt koko tekstiä, vaan ainoastaan muutti vanhempien latinankielisen version tai versioiden tekstejä Origeneen muokkaamia käsikirjoituksia paremmin vastaavaksi.

Syyrian Antiokia ja Egyptin Aleksandria mainitaan kumpikin ensimmäisen kerran siinä tekstissä, jossa kerrotaan Jerusalemin seurakunnan seitsemästä sosiaalityöntekijästä. Ensin mainitaan Antiokia jakeessa 6:5 ja sitten Aleksandria jakeessa 6:9.

Jerusalemin ulkojuutalaiset eivät tunnustaneet tappiotaan, vaan turvautuivat valheeseen. Erotuomariksi kutsuttiin juutalaisten ylipappi. Sitten Stefanus piti puheen, jonka juutalaiset keskeyttivät tappaakseen Stefanuksen.

Egyptin Aleksandria mainitaan Uudessa Testamentissa neljä kertaa, eikä sieltä ole mitään hyvää kerrottavaa. Toisaalta se, mitä Raamattu kertoo Syyrian Antiokiasta, on hyvin positiivista, vaikka ensimmäinen maininta kaupungista herättääkin kysymyksen siitä, minkä takia juuri Nikolauksen yhteydessä esitetään myös hänen kotikaupunkinsa nimi. Tämä siksi, että Nikolaos tarkoittaa kansan voittajaa, ja myöhemmin sama sana muodossa nikolaiitat tavataankin Raamatussa myöhemmin aika ikävissä yhteyksissä.

Stefanoksen tappaminen ei riittänyt juutalaisille. Kertomus jatkuu:

Saulus mainitaan, koska hän tuli myöhemmin uskoon.

Jumalan suunnitelmaa paholainen ei voi sotkea. Jumala voi muuttaa ikävätkin asiat voitoksi. Kohta alkoivat myös uskovien vainon positiiviset seuraukset tulla julki. Syyrian Antiokiassa syntyi ensimmäinen ylikansallinen seurakunta, jonka jäseniä alettiin nimitellä kristityiksi.

Antiokian seurakunta menestyi, mutta miten? Johtamistyyli ei ollut rento, mutta ei se juuri pappisvaltaiseltakaan näyttänyt:

Myös Antiokian seurakunnassa oli ongelmia. Ensimmäinen syntyi, kun Juudeasta tuli sellaisia opettajia, jotka vaativat ei-juutalaisia uskovia ympärileikkauttamaan itsensä. Ongelmaa lähdettiin selvittämään sinne, mistä se oli tullutkin, eli Jerusalemiin. Apostolit sanoutuivat irti ongelman aiheuttajista, eikä kristittyjä velvoitettu noudattamaan temppeliohjesääntöä, mikä olisikin ollut tyhmää, sillä Jerusalemin temppelin päivät olivat jo luetut. Jumala antoi seurakunnille neljänkymmenen vuoden ylimenokauden. Ylimenokauden aikana juutalaiskristityt olivat levinneet ympäri Lähi-itää ja viimeistenkin kerrotaan jättäneen kaupungin juuri ennen Jerusalemin temppelin hävitystä vuonna 70. Tällä välin Syyrian Antiokia oli jo tullut kristikunnan tosiasialliseksi keskukseksi. Sieltä lähdettiin lähetystyöhön ja sinne palattiin kertomaan työn tuloksista.

Jerusalemin juutalaiskristityt olivat vain vaivoin hyväksyneet ei-juutalaisten pääsyn Jumalan seurakuntaan. Jopa Pietari hoippui kahden vaiheilla. Galatalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa:

Tämä ongelma ei varsinaisesti koskenut ympärileikkausta, sillä juutalaiset saivat edelleen suorittaa ympärileikkauksensa, kuten he olivat Jumalan edessä luvanneetkin tehdä. Ongelma siitä tuli vasta, kun juutalaiset vaativat ei-juutalaisia tekemään sellaista, mikä Uuden Liiton vaatimuksiin ei kuulu.

Ongelmat pahenivat, kun muuan Ignatios (synt. noin 35-50 ja kuoli n. 98-117) kaappasi vallan Syyrian Antiokian seurakunnassa ja ryhtyi sen diktaattoriksi. Hänen ongelmansa eivät johtuneet juutalaisuudesta, sillä hän oli pakana. Kukaan ei saanut tehdä mitään ilman kirkkoruhtinaan lupaa. Ignatios esitti, että seurakunnalla on yksi johtaja, jonka alaisuudessa vanhimmat ja diakonit eli palvelijat toimivat. Oppi tunnetaan kirkkohistoriassa monarkkisen piispuuden nimellä. Monarkistien opissa ei oteta huomioon sitä, että Raamatussa piispoilla, paimenilla ja vanhemmilla tarkoitetaan samaa asiaa, ja että nämäkin ovat "vain" palvelijoita ja nöyrimpiä niistäkin, jotka ovat muutenkin jo lapsen kaltaisia.

Ignatiuksen oppi synnytti jaon "papistoon" ja "maallikkoihin" ja se olisi tuhonnut koko seurakunnan, jos uskovat olisivat siihen suostuneet. Mutta sellaisenaankin se hajoitti seurakunnan. Kannattaa kysyä, kuka oli Ignatioksen toimeksiantaja tai kuka hänestä hyötyi. Yleisessä tiedossa on, että Rooma hallitsi Välimerenmaita periaatteella "hajoita ja hallitse", joten ensimmäisenä Ignatioksen harhaopin synnystä on epäiltävä roomalaista valtiomahtia.

Juutalaiset olivat kapinoineet vuosina 66-70 Roomaa vastaan Israelissa ja keisari Trajanuksen (98-117) aikana he hyökkäilivät Mesopotamiassa roomalaisia vastaan sen lisäksi, että he myös Egyptissä olivat nousseet kapinaan vuonna 114. Kaksoisvirranmaassa pitkään jatkuneen kapinoinnin kukistamiseksi keisari joukkonsa puhdistamaan Kaksoisvirran maata juutalaisista. Kymmenentenä hallitusvuotenaan Trajanus tuli itse käymään Antiokiassa, ja tältä ajalta on olemassa legenda, jonka mukaan Ignatios sai keisarin vihat päälleen kieltämällä kristittyjä osallistumasta Trajanuksen voitonjuhliin, ja Ignatius olisi muka sen takia viety Roomaan tapettavaksi.

Ignatiuksen vangitsemisen syistä on olemassa monta muutakin legendaa eikä hänen kuolinvuodestakaan ei ole varmuutta. Hänen itsensä tai hänen nimissään kirjoitettujen kirjeiden teksti on säilynyt. Niistä kerrotaan, että Ignatios kirjoitti kirjeet kun häntä jo oltiin viemässä Roomaan. Kirjeet on osoitettu seurakunnille, joissa hän ehkä arveli saavan kannatusta asialleen. Näitä seurakuntia olivat Rooma, Efeso, Magnesia, Filadelfia, Smyrna ja Tralles, joista viimeiset viisi sijaitsivat Vähässä Aasiassa. Näitä ja Polykarpokselle Smyrnaan kirjoitettuja kirjeitä pidetään aitoina, mutta niissäkin tuntuu vahva tilaajan maku.

Magnesiumiin osoitetun kirjeen teksti tuntuu uskomattomalta, ja varsinkin kirjeen kuudennen luvun ensimmäisestä jakeesta löytyvä sana piispasta, joka istuu Jumalan paikalla, on pöyristyttävä. Lähdeteksti löytyy täältä. (http://www.oodegr.com/oode/pateres1/ignat_theof/magnisieis_K_S_1.htm)

Sama löytyy useasta eri osoitteesta, mutta joissakin Palatino Linotype fontilla kirjoitettuna, jota ainakaan minun vanha koneeni ei tunne. Haitasta pääsee eroon, kun lataa ilmaisen Open Office teksturin, jossa se kyseinen fontti on vakiona.

Englantilaisia käännöksiä Igantioksen Kirjeestä magnesialaisille on useita. Seuraavassa Lightfootin ja Harperin käännös sivustosta http://www.earlychristianwritings.com/index.html imuroituna:

Lightfoot on ehkä halunnut tehdä myrkyn helpommaksi niellä ja kirjoittaa "Jumalan kaltaisuudessa", vaikka

kreikkalaisen tekstin mukaan piispa istuu Jumalan paikalla (eis topon theou). Yhtä kaikki myös Lightfootin käännöksestä käy ilmi, että kysymys ei ole kristinuskosta, vaan laittomuuden salaisuudesta. On oikeastaan hyvä, että saimme Lightfootin kiikkiin jo tässä vaiheessa, sillä hän oli yksi niistä kolmesta, joiden työn hedelminä suomalaisetkin Raamatut muutettiin Katolisen kirkon raamatuiksi yli sata vuotta sitten.

Roomalaisen valtiomahdin korkeinta edustajaa palveltiin jumalana, ja hänen "geniukselleen" kansalaisten oli suoritettava veriuhreja. Uskovat eivät tähän suostuneet, josta syystä valtion "geniuksen" vaalijat tappoivat uskovia. Uskovien perustelut olla uhraamatta sisältyvät uskontunnustuksen sanoihin "Jeesus on Herra (Kyrios)", joka eroaa täysin keisarivallan vaatimuksesta tunnustaa keisari herraksi (kyrios), mutta Ignatiokselle ei näytä riittävän kumpikaan. Hänen vaatimuksensa tulla kunnioitetuksi Jumalan viransijaisena oli jotakin ennenkuulumatonta.

Antiokian seurakunta oli Ignatiokselle pelkkää rekvisiittaa. Hänellä oli suuremmat suunnitelmat. Hän oli ensimmäinen, jonka tiedetään käyttäneen termiä katolinen seurakunta (i ekklesia katoliki, kts. Ignatiuksen kirje Smyrnalaisille) Sana katolikos tarkoittaa yleistä ja universaalia, joten termi on sinänsä oikein silloin, kun sillä tarkoitetaan sellaista seurakuntaa, johon kaikki Jeesukseen Kristukseen uskovat ja kastetut kuuluvat. Mutta Ignatioksen esittämä vaatimus alistua jonkun monarkkisen järjestelmän piispan valtaan, joka vielä kuvittelee olevansa Jumala, tekee Ignatiuksen johtamasta yhteisöstä antikristillisen lahkon.

Ignatios vaati myös sapatin korvaamista "Herran päivällä", joka hänen kielenkäytössään tarkoittaa sunnuntaita eli viikon ensimmäistä päivää. Raamatussahan termillä "Herran päivä" on kokonaan eri sisältö, kts. esim. Aamos 5:18-20. Raamatullinen Herran päivä koittaa silloin, kun Jeesus tulee takaisin maan päälle, ja ottaa vallan ohjat käsiinsä.

Vaatimus sapatin korvaamisesta sunnuntailla esitetään kirjeessä Magnesiumin seurakunnalle, kts. Magn 8:1, 9:1-2, 10:3. Perusteluiksi esitetään juutalaisvastaista propagandaa, eli asetutaan siinäkin Rooman puolelle Rooman ja juutalaisuuden välisissä kiistoissa. Kirje on uskovan ihmisen arvolle sopimaton myös siksi, että Ignatius ei uskalla sanoa suoraan, että hän haluaa myös Jeesuksen seuraajien palvelevan aurinkoa, vaan nimittää auringon päivää Herran päiväksi, mikä on Jumalan ilmoitetun Sanan tahallista vääristelyä.

Saatuaan seurakunnan hajalle, Ignatius aloittaa taistelun vapautensa ja uskonsa säilyttäneitä kristittyjä vastaan. Kristityt ovat hänen mielestään tois-oppisia (heterodoksit) kuin ne oikeaoppiset (ortodoksit) joiden nimissä hän itse esiintyy, kts. Smyrnal. 6:2-7:1.

Ignatios tai hänen toimeksiantajansa ymmärsivät hyvin, ettei uskovia niin vain petetä. Edessä oli pitkä taisto niitä vastaan, jotka säilyttävät yhteisen kristillisen uskomme sellaisena, kuin se kerta kaikkiaan on pyhille annettu. Juudaan kirjeessä mainitaan tässä kohdin, jae 3, nimenomaan usko, ei oppi. Kun me tulimme uskoon, me saimme Pyhän Hengen, kts. Juuda, jae 10. Oppi saadaan vasta kun sitä opetellaan, mutta Pyhän Hengen ohjauksessa ja varjeluksessa lapsikin osaa ottaa pienet askeleensa kompastumatta. Juuri tämä kristinuskon ominaisuus asettaa vasta äskettäin uskoon tulleen kansanmiehen kaikkia maailman supermiehiä äärettömän paljon edullisempaan asemaan.

Ignatiuksen tapaiset outsaiderit syyttävät insaidereita siitä, että insaidereilla on jotakin parempaa tietoa, kuin heillä. Niinhän se tavallaan onkin. Me pyydämme ja saamme Jumalalta monenlaista apua, myöskin tietoa, tarpeen ja tilanteen mukaan. Opillisissa kysymyksissä me voimme myöntää olevamme vajavaisia, mutta auttakoon meitä Herra, että käytännön ratkaisuissa olisimme oikeassa.

Ignatiuksen kirjeiden syntyajankohtaan sijoittuu myös muita kirjeitä, joiden hengellinen taso apostolisen ajan teksteihin verrattuna oli ihmeteltävän alhainen. Ignatiuksen, Klemensin, Hermaan ja Barnabaan kirjeissä on kuitenkin havaittavissa yhteisiä tekijöitä, ja mahdollisesti kirjeiden kirjoittajilla oli yhteinen tilaaja, Rooma. Ja sama peli jatkuu yhä. Kun tänä päivänä avaat suuren tietosanakirjan, melkein minkä tahansa, tai haet wikipediasta tietoja Syyrian Antiokiasta, siellä kerrotaan, että Antiokian ensimmäinen "patriarkka" oli apostoli Pietari (37-53), sitten Evodius (n.53-n.69) ja kolmantena Ignatius (n.70 - n.107). Samantapaisia tarkoitushakuisia satuja kuin muutkin kirkon levittämät pyhimystarinat.

Ignatioksen harhoihin sortuivat ensimmäisinä Egyptin heikoille perustuksille rakennettu seurakunta ja Rooma, ellei peräti ole niin, että Ignatioksen matkakirjeet olivatkin pelkkää roomalaista teatteria. Kotiläksynsä paremmin tehnyt raamatunlukija huomannee ainakin sen, että kyse on laittomuuden salaisuudesta.

Antikristillisten oppien torjuminen jäi kunkin uskovan henkilökohtaiseksi tehtäväksi. Onneksi Antiokia oli kahden maailman rajalla. Oli lääniä, minne mennä. Ja syytä oli lähteäkin, sillä vuonna 115 Antiokiaa kohtasi hirvittävä maanjäristys, joka hajotti kaupungin maan tasalle ja tappoi nykyajan asiantuntijoiden arvioiden mukaan yli 200.000 henkilöä.

Raamatun tekstit tai Antiokian seurakunnan varhaisempi käytäntö, kts. Apt Apt 13:1-3 yllä, eivät tue Ignatioksen oppia. Opin läpiviemiseksi Raamatun tekstejä oli käpelöitävä, ja seurakuntakäytäntöjä muutettava. Tässä vaiheessa me siis tiedämme rikoksen motiivit.

Kun Jumalalla on vain yksi Raamattu, niin meidän on seuraavaksi kysyttävä, onko se aleksandrialais-roomalaisen koulukunnan tekemä, vai syyrialais-bysanttilaisen koulukunnan meille säilyttämä. Kysymykseen on helppo vastata, sillä Katolisen kirkon käytäntö ja oppi on Ignatioksen harhaopin mukainen.

Seuraava kysymys on, missä Raamatun tekstien käpelöiminen tehtiin. Tehtiinkö se jo Antiokiassa, vai Aleksandriassa? Ignatioksen kirjeiden ilmestymisajankohta saattaa olla jo vuoden 110 paikkeilla, ja Aleksandrialaisen katekeettakoulun syntyminen ajoittuu saman vuosisadan loppupuolelle. Origeneesta tiedetään, että hän teki paljon matkoja, ja olisi ollut outoa, jollei hän matkojensa aikana olisi hankkinut käsikirjoituksia käyttöönsä. Viime vuosisadalla tunnetuksi tulleet papyruslöydöt osoittavat, että Origenes tunsi, ja myös käytti sekä perinteisen antiokialaisen Uuden Testamentin, että muokatun Uuden testamentin sanamuotoja, mutta oliko Origenes muokatun tekstin tekijä, on vieläkin lopullisesti selvittämättä. Se, mitä tiedetään, on, että käpelöidyt tekstimuodot päätyivät Kesarean kautta Codex Sinaiticukseen.

Mikäli käsikirjoitusten käpelöiminen olisi tehty Antiokiassa, siitä olisi noussut suuri huuto. Kaikki Antiokiaan läheisesti sidoksissa olevat seurakunnat olisivat tehneet homman tyhjäksi, ja kirkkohistoriaan olisi jäänyt käpelöimisestä selvät jäljet. Muualla, kuten Aleksandriassa, Raamatun tekstien muuttaminen Ignatioksen oppien vaatimalla tavalla oli helpompaa monestakin syystä. Käpelöinti oli kuitenkin tehtävä salassa. Käpelöinnin suojaksi levitettiin naamioverkko nimeltä "allegorinen selitystapa", jonka alla koko homma hoidettiin.

Vuonna 132 Jerusalemin juutalaiset aloittivat taas uuden kapinan. Ensimmäinen kapina oli päättynyt Jerusalemin temppelin hävitykseen ja Egyptin kapina oli päättynyt keisarikunnan kostoiskuun, mutta nyt juutalaisia rangaistiin todella kovin ottein. Keisari Hadrianus kielsi juutalaisuuden, kielsi sapatin vieton, kielsi ympärileikkauksen ympärileikatun lapsen vanhempien kuolemantuomion uhalla, kielsi Tooran eli Mooseksen viiden kirjan hallussapidon ja lukemisen, järjesti niiden hävittämisen polttamalla ja kielsi juutalaisilta pääsyn Jerusalemiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Jerusalem kynnettiin pelloksi ja keisari nimesi kaupungin vaimonsa nimen mukaan Aelia Capitolinaksi. Temppelin paikalle rakennettiin Babylonian jumalien palvontapaikka ja maan nimeksi pantiin Palestiina.

Kristityt joutuivat maksamaan juutalaisten kapinasta kovan hinnan. Kristityt, jotka viettivät sapattia, rinnastettiin juutalaisiin ja joutuivat sen takia vainottaviksi. Myös Jumalan määräämien vuotuisten juhlien - pääsiäisen, helluntai ja lehtimajan juhlien vietto kävi entistäkin vaarallisemmaksi. Juutalaiskapinoiden tulehduttamassa ilmapiirissä minkä tahansa sapatin vietto oli vaarallista, ja vihollinen käytti sitä hyväkseen tarjoamalla "helpompaa" keinoa pääsiäisen viettämiseksi. Vihollinen vietteli kristittyjä luopumaan raamatullisesta pääsiäisestä ja viettämään sen sijaan babylonialaista Esterin (Ishtar, Astarte jne) päivää.

Apostolisen lähetystyön seurauksena syntyneissä seurakunnissa vihollisen vaatimuksiin ei suostuttu. Vähä Aasia ja Syyria, Antiokia mukaan lukien, torjui myös Ignatiuksen harhaopit. Raamatulliset juhlat pidettiin määräaikoina. Egyptin Aleksandriassa ja Roomassa raamatullisen kalenterin tunteminenkin oli heikompaa. Raamatullisista juhlapäivistä luovuttiin, ja näin seurakunnat välttivät ne kovat sanktiot, jotka heidän rinnastamisensa kapinallisiin juutalaisiin olisi aiheuttanut. Rupesivatpa vielä rienaamaan uskovia, jotka noudattivat Jumalan tahtoa muka juutalaisuuden kumartelemisesta. Mutta oliko kristityn, erityisesti ei-juutalaisen kristityn katkaistava juurensa juutalaisuuteen? Paavalin teksti puhuu päinvastaista:

Ignatioksen harhaoppi oli ajanut Antiokian seurakunnan kaaokseen ja vuoden 115 maanjäristys oli tuhonnut kaupungin. Raunioille syntyi selvästi kaksi selvästi ei-kristillistä koulukuntaa, gnostikot ja kirkolliset. Gnostikkoja oli ollut jo ennen kristillisen seurakunnan syntyä, sillä heidän oppinsa tarvitsee vain jonkun, minkä tahansa, uskonnon raadon, jonka jäännöksillä he elävät. Toisaalta monarkkinen piispuus oli vasta alkua kirkolliselle kultille, mutta sen tavoitteena oli maan ja taivasten herruus eli Uusi Maailmanjärjestys, kuten nykyisin sanotaan. Kummallekaan näistä poikkeavista kehityssuunnista ei Raamattu sellaisenaan kelvannut, mutta päästäkseen jumalaksi Jumalan paikalle ihmissydämiin, ne tarvitsivat oman raamattunsa, jonka syntyhistoriaan me jo edellä tutustuimme. Mutta miten vainojen alla elävä kristillinen seurakunta pystyi säilyttämään alkuperäisen Raamatun, kun yksin käsikirjoituksen hallussapitokin oli hengenvaarallista? Jumala pystyi tietysti säilyttämään ja toteuttamaan sanansa, mutta miten hän sen teki, on mielenkiintoinen kuin hyvä dekkaritarina.

Vanhan Testamentin kaanonista Eusebios Kesarealainen kertoo, kuinka vuonna 180 kuollut Meliton määritteli Vanhan Testamentin kaanonin Onesimuksen pyynnöstä:

Sardeen Meliton (Μελίτων Σάρδεων, k. 180) ei ottanut kaanoniinsa Esterin kirjaa luultavasti siitδ syystä, että Jeesus ei siteerannut sitä. Muilta osin Melitonin kaanon vastaa tyypillistä protestanttista kaanonia. Apokryfikirjat hän jättää pois. Näin hän ei ole Origeneen miehiä, sillä aleksandrialais-roomalaisen tekstiperinteen yksi parhaista tunnusmerkeistä on epäperäisten turhakkeiden sisällyttäminen kaanoniin.

Uuden Testamentin kaanonin määrittely kesti pitkään. Mutta ei se niin vaikeaa ollut, ei ainakaan käytännössä. Seurakunnissa luettiin ääneen ja kristityt kopioivat niitä kirjoituksia, mitkä he tunsivat omakseen. Gnostilaisista ei ollut paljon haittaa, sillä he kirjoittivat kokonaan omat "evankeliuminsa", joiden sisältämä huu-haa karkoitti kriittisesti ajattelevat lukijat. Egyptin Aleksandriassa oltiin vähemmän kriittisiä, sillä kaikenlainen okkultismi oli siellä hyvässä huudossa, ja on vieläkin. Ompa myös UNESCO rakentanut sinne uuden okkultismin keskuksen; onhan aleksandrialainen okkultismi YK:ssa suositun New Age-liikkeen ideologinen äiti.

Voittajien leirissä ei tehty muutoksia siihen, mitä Jumalan sana opettaa, mutta heikommaksi osoittautuneet jakautuivat moniin eri leireihin, kun itsestään suuria kuvittelevat johtajat jatkoivat kiistelyä opeistaan. Kristittyjen julkisuuskuva muuttui, kun näyttämölle nousivat nyt ne, jotka hylkäsivät juutalaisen juurensa, kuten sapatin vieton ja vuotuiset juhla-ajat ja samalla näyn tuhat vuotta kestävistä Karitsan häistä maan päällä ja sen jälkeen koittavasta elämästä kirkkaudessa ja kunniassa Jumalan kasvojen edessä. Pelissä oli kysymyksessä myös Rooman kirkon suhde Paavalin opetuksiin. Rooma halusi omia Pietarin, mutta Paavalia ei Roomassa haluttu ymmärtää. Ajan myötä kirkko joutui kyllä hymistelemään Paavalille, mutta hänen opetuksensa ovat kirkonmiehille hebreaa vielä tänäkin päivänä.

Rooma valjasti joukkonsa Aviv-kuun neljäntenätoista päivänä pääsiäistä viettäviä kristittyjä vastaan. Asia tuli myöhemmin tunnetuksi latinankielisellä nimellä "quarta decima", neljätoista, Mooseksen kolmannen kirjan 23:5 latinankielisen Vulgatan tekstin mukaan. Sama jae suomenkielisenä kuuluu näin:

Pääkaupungin monarkkisen järjestelmän piispa ei tykännyt siitä, että Lähi-itä vietti pääsiäisateriansa Raamatun antaman esikuvan mukaan. Polykarpos Smyrnalainen neuvotteli asiasta Rooman piispa Anicetuksen (n. 155-160) kanssa, mutta tuloksetta. Rooman kirkkoruhtinaat olivat ratkaisseet valtion painostuksesta syntyneen ongelman hylkäämällä pääsiäisen (pascha) muistojuhlan ja viettämällä sen sijaan Ylösnousemuksen muistojuhlaa, ja sitäkin sellaisena päivänä, joka perinteisesti on Babylonialaisen kolminaisuuden seksiobjekti Astarten eli Esterin päivä.

Uusi yritys neljännentoistapäivän kiistan ratkaisemiseksi tehtiin Victor I (189-198) aikana. Vähää Aasiaa edusti Polykrates, jota kirkonmiehet tituleeraavat Efeson "piispaksi", sillä tuloksella että "paavi" Victor I kirosi Lähi-idän kristityt. Se olikin Rooman kirkkoruhtinaista ensimmäinen, joka käytti latinaa.

Vähän Aasian seurakuntien ja Aleksandrialais-roomalaisen koulukunnan välisestä kiistasta Eusebios Kesarealainen (k. 339) kirjoittaa V:23 pitkän tekstin, joka alkaa:

Eusebios, niin keisarin miehiä kun onkin, kertoo suoraan mitä "paavi" Viktorin vaatimuksista Lähi-idässä ajateltiin:

Jopa pääkaupungin kirkkoruhtinaan tukijana tunnettu Irenaeus Lyonilainen yritti saada Viktoria perumaan aikeensa, mutta turhaan.

Mustanmeren etelärannikolle Pontuksen maakuntaan käskynhaltijaksi nimitetty tunnettu roomalainen valtiomies Plinius nuorempi (61 - n. 112) kirjoitti noin vuonna 110 keisari Trajanukselle, mitä näille kristityille tehdään ja sai vastaukseksi, että ei tarvitse etsiä, mutta jos sellaisia kohdalle sattuu, niin uhratkoot keisarille tai henki pois.

Lähi-idän monenkirjavat seurakunnat ja yhteisöt kukoistivat. Vähän Aasian kristikunta oli myös lukumääräisesti vahvempi, kuin sen egyptiläiset ja roomalaiset haastajat, ja vahvemmaksi se yhä tuli, kun syyrialainen kristikunta yhä vahvistui. Se oli saanut myös hyvän startin. Monet Jeesuksen ensimmäisistä apostoleista toimivat alueen juutalaisseurakuntien keskuudessa. Paavalin ja muiden juutalaisten apostolien välillä oli huomattava ero, joka koski vanhurskauttamista. Messiaaniset kristityt halusivat säilyttää temppelijumalapalveluksen, ja pysyivät lainkiivailijoina vielä temppelin hävittämisen jälkeenkin, mutta Paavalin evankeliumin mukaan Jumala vanhurskauttaa ihmisen uskosta Jeesukseen Kristukseen ilman lain tekoja. Vastustus saattoi myös mennä överiksi, niin että lapsikin huuhdottiin pois pesuveden mukana. Pontuksen maakunnasta Mustanmeren etelärannikolta tuli 140-luvulla muuan Markion, joka hylkäsi koko Vanhan Testamentin ja suurimman osan Uuden Liiton kirjoituksia, ja jätti jäljelle vain Luukkaan evankeliumin ja Paavalin kirjoitukset, ja nekin käpelöidyssä muodossa. Toinen ongelma syntyi siitä, että Tatianoksen laatimassa, aikansa suosituimmaksi kristilliseksi lukemistoksi nousseessa evenkeliumiharmoniassa Tatianos muuttaa evankeliumeiden tekstejä selipaattia ja munkkielämää suosivaan suuntaan. Mutta jos yhteisön elinvoimaisuus voitaisiin päätellä marttyyrikuolemien lukumäärästä olivat "kerettiläiset", kirkolliset ortodoksit ja varsinaiset kristityt jokseenkin tasavertaisia kilpailijoita.

Sapatin viettoon liittyy läheisesti oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta, jota kreikkalaisperäisellä nimellä kutsutaan kiliasmiksi ja latinaksi millerianismiksi. Egyptiläis-roomalainen kristikunta oli hylännyt tämänkin opin jo Origeneen aikana, mutta Lähi-itä, joka tulkitsi Raamattua kirjaimellisesti, uskoi siihen kirjaimellisesti.

Kirkkohistorian lukijoille Origeneen koulukunnan miehet monine harhaoppeineen ovat tuttuja, mutta toisen ja kolmannen vuosisadan kristityistä kirkkohistorian lukijat eivät tavallisesti tiedä mitään. Vähän Aasian uskovat on haluttu unohtaa. Eräs heistä oli Meliton, jota nykyisin tituleerataan Sardeksen seurakunnan piispaksi. Eusebios kiertää häntä kuin kissa kuumaa puuroa ja luettelee koko joukon hänen teoksiensa nimiä, mutta ei kerro sisältöä. Luin juuri Melitonin tekstin pääsiäisestä, (Peri tou pashcha), ja se on "täyttä rautaa".

Vähän Aasian uskovien kirjoituksia tuhottiin jatkuvasti, ja sama peli jatkui ja jopa pahempana vielä senkin jälkeen, kun kirkko oli jo saanut valtiokirkon aseman. Myös Melitonin kirjoitukset hävitettiin. Melitonin pääsiäissaarnan säilyminen on kuin kouluesimerkki tapahtuneesta. Se tunnetaan nyt, koska kolme kopiota siitä on löytynyt Egyptissä, papyrukselle kirjoitettuna. Kaikki nämä papyrukset ovat löytyneet viimeisen sadan vuoden aikana. Samanlainen kohtalo on ollut useilla muillakin saman aikakauden kristillisillä kirjoittajilla. Sellaisetkin teokset, kuin Tatianoksen syyriankielinen evankeliumiharmonia levisi käännöksinäkin aina Brittein saarille ja Hollantiin asti.

Rooman uskontopoliisit pitivät huolen siitä, että suurien merenrantakaupunkien, kuten Efeson ja Antiokian ilmasto oli uskoville sietämättömän kuuma. Mutta jalkaisin ja aaseilla kulkeville uskoville Lähi-itä on iso maa. Syyrialaisen kristikunnan uudet suuret keskukset olivat syntyneet Kappadokian sydänmaille sekä kauemmas itään, Edessaan ja Nisibikseen, ja sitäkin kauemmas. Intiassakin oli ja on yhä edelleen nähtävissä tämän työn tuloksia.

Syyrialaista kristikuntaa tunnetaan huonosti. Monelle on yllätys, että jopa runon muotoon puetuista saarnoistaan kuuluisa Efraim Syyrialainen näki tehtävänsä tekstikriitikkona riittävän laajasti. Hänelle ei syötetty pajunköyttä, sillä hän kirjoitti:

Tässä kirjoituksessa meitä kiinnostaa erityisesti se, miten Uuden Testamentin kirjoitukset säilyivät meille alkuperäisten "autografien" mukaisina, missä luotettavat masterkopiot valmistettiin ja miten niistä tehtiin uusia kopioita. Eusebioksen kirkkohistorian nimi- ja asialuettelosta me löydämme nimen Lukianus, mutta teksti ei ole Eusebioksen, vaan DEM-miesten (Dead European Men) tekstiä:

Eusebios itse kirjoitti Lukianoksesta aika vähän:

Lukianus (n. 240-312) oli syntynyt Syyrian Samosatassa ja sai koulutuksensa Makarioksen koulussa Edessassa. Kun Antiokian opetustointa oltiin nostamassa jaloilleen, lähti Lukianus Antiokiaan, jossa hänen synnyinkaupunkinsa poika, paljon kiistelty Paulus Samosatalainen oli kirkkoruhtinaana. Antiokian opetustoimi tuotti hyviä tuloksia, ja kaupungissa kasvatettiin sellainen teologisukupolvi, joka taas ymmärsi muutakin kuin kehua toisiaan, mielistellä keisareita ja haukkua kerettiläisiä. Mutta vaikka Lukianus oli "vain" presbyteeri, kirkolliset tuulet puhalsivat kylminä hänenkin niskaansa. Hän oli kuitenkin työmies, eikä antanut herrojen kotkotusten vaikuttaa tekemisiinsä. Hän oli varmasti lukenut myös sen kohdan, jossa sanotaan, että palvelijan tärkein ominaisuus on luotettavuus. Syyrian, kreikan ja hebrean taitajana hän pystyi vertailemaan kaikkia tekstiversioita, ja Syyrian Antiokia oli sen tekemiselle oikein hyvä paikka. Voisi melkein sanoa, että siellähän se Uusi Testamentti syntyikin. Ei ainakaan Aleksandriassa ja tuskin Jerusalemissakaan. Kun lähdetekstit olivat luotettavia, ei niihin tarvinnut tehdä muutoksia. Lukianus kävi läpi myös Vanhan testamentin käännöksen.

Viimeiset yhdeksän elinvuottaan Lukianus vietti roomalaisten vankina. Häntä kuulusteltiin kahdesti, kidutettiin sitäkin enemmän. Ja sitten Lukianus kuoli. Kuolintavasta ei ole varmuutta. Kun Lukianus oli tapettu vuonna 312 syntyi niin monta pyhimystarinaa, ettei niistä tiedä, mikä on totta, ja mikä tarua. Kirkkokin halusi päästä osingolle hänen kunniastaan. Mutta yksi asia on varma. Vähän Aasian kristikunnalla oli Raamattu, ja sitä oli myös alettu kääntää eri kieliin. Mutta Raamatulla oli myös kilpailija, samoista käsikirjoituksista Aleksandriassa ja Kesareassa valmistettu versio.

Lukianuksen kuoleman aikoihin Rooman poliittinen tilanne oli sekasortoinen, mutta uskovien vainot jatkuivat entistä kovempina, kunnes keisari Galerius sairastui ja 30. huhtikuuta 311 antoi odottamattoman ediktin, jossa maata johtavat keisarit, Galeriuksen johdolla, ilmoittavat ulottavansa "armonsa" koskemaan myös kristittyjä. Herjaavaan tyyliin laaditun ediktin teksti löytyy Eusebioksen kirkkohistoriasta, osa VIII, luku 17. Joku ei kai pitänyt tyylistä, sillä viiden päivän kuluttua ediktin julkaisemisesta Galerius kuoli. Vuonna 313 jäljelle jääneistä keisareista kaksi, Konstantinus ja Licinus julkaisivat toisen ediktin, jonka piti päättää vainot toistaiseksi. Näin kävikin, mutta silloinkin vain lyhyeksi aikaa. Jo vuonna 321, jo ennen yksinvaltiaaksi tuloaan oli Konstantinus yhdessä Krispuksen kanssa antanut asetuksen, joka määräsi Auringon päivän yleiseksi lepopäiväksi.

Tultuaan yksinvaltiaaksi 323 Konstantinus kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen. Puheenjohtajana istui Konstantinus itse, mutta piispat, jotka Ignatios Antiokialaisen ajoista alkaen olivat kuvitelleet suuria, saivat tyytyä asemaansa, joka vastasi Rooman senaattoreita. Tämän jälkeen keisarilla oli vielä yksi ongelma: Valtakunnassa oli kaksi kreikankielistä raamattua, egyptiläis-roomalainen ja syyrialais-kreikkalainen. Rooman valtio oli jo pitkään suosinut aleksandrialais-roomalaista raamattua ja vuonna 331 Konstantinus tilasi niitä 50 kappaletta Eusebios Kesarealaiselta pääkaupungiksi valitsemansa Konstantinopolin käyttöön. Mutta mitä tehdä niille Raamatuille ja sille kristikunnalle, joka käytti syyrialais-kreikkalaista Raamattua eikä viettänyt sunnuntaita Auringon kunniaksi?

Vuonna 364 pidetyssä Laodikean kirkolliskokouksen kaanonissa XXIX säädetään:

Käsky ei tehonnut. Bysantin kristityt pitivät pintansa, sillä heillä oli parempi toivo. Sokrateen kirkkohistoriassa (v. 391) kerrotaan:

Sunnuntain vietto lepopäivänä on osa roomalaista imperialismia. Yleismaailmalliseen diktatuuriin pyrkivä valtio käyttää kaikkia keinoja pakottaakseen ihmiset samaan muottiin, ja se muotti ei ole ollut eikä se ole kristinusko. Keisarit olivat jo kauan ennen Konstantinusta olleet mitralaisia auringonpalvojia, ja sen takia sapattia viettäviä uskovia vainottiin sekä ennen Konstantinusta että hänen jälkeensä. Johannes "Kultasuu" eli Chrysostomos (347-407) pääsi Konstantinopolin arkkipiispaksi, kun suostui saarnaamaan Rooman oppia Syyrian Antiokiassa. Hänen vihapuheensa tavallisia kristittyjä vastaan ovat säilyneet nimellä Kata Ioudaion, juutalaisia vastaan. Kumpi siis tässä on hyökkäyksen kohteena, ellei molemmat? Kristitylle kahden tulen välissä eläminen ei ole outoa, mutta muille se on ihme ja kumma, että kristitty juutalainen ja kristitty "pakana" voivat elää yhdessä ja olla veljiä keskenään. Muut eivät siihen pysty, mutta kovasti ne sitä yrittävät matkia. "Kansojen ystävyydelle", sanoi venäläinen liikennepoliisi, kun kysyin, mistä hyvästä hän minua sakotti.

Taistelussa yleismaailmallisen okkulttisen uskonnon puolesta käytettiin monenlaisia aseita. Rooman piispa Innocentius (314-335) teki sapatista paastopäivän, joka vaikutti sen, että sapatin vietto ei ollut enää kivaa. Vuonna 347 sotajoukot oli lähetetty tuhomaan Pohjois-Afrikan kristikuntaa ja kaiken aikaa oli käynnissä sota, milloin areiolaisuuden leimalla leimattuja kristityitä vastaan, tai vaihtoehtoisesti nikealaisiksi luokiteltuja kristittyjä vastaan, keisarin maun ja värin mukaan. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista puhua kaikista niistä miljoonista ihmisistä, joita kirkko ensimmäisellä valtakaudellaan on tappanut, mutta pidetään mielessä kuitenkin, että kun gootit valloittivat Länsi-Rooman, lähetti Itä-Rooman keisari Belisariuksen sotajoukkoineen hävittämään kolme goottilaiseen kansainyhteisöön kuuluvaa kansaa yksi toisensa jälkeen siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ne alistuneet sen kirkkoruhtinaan valtaan, joka käytti aleksandrialais-roomalaisen lahkon raamattua.

Kun gootit 400-luvun toisella puoliskolla valloittivat Rooman, jäi Itä-Rooma itsenäiseksi ja tuli tunnetuksi nimellä Bysantti. Läntisen Rooman vallanneet gootit olivat kirkonmiesten määritelmien mukaan harhaoppisia "areiolaisia", mutta roomalaiset kirkonmiehet pystyivät hajoittamaan kymmenen goottilaisen heimon yhteistyön ja hävittivät valloittajansa yhteistyössä Itä-Rooman keisarin kanssa, joka kuvitteli Rooman kirkkoruhtinaan auttavan häntä hänen pyrkimyksissään saada myös Länsi-Eurooppa valtaansa. Jäljellejääneet seitsemän goottilaista heimoa suostuivat katolisen kirkon orjuuteen. Kirkko hävitti myös gootinkieliset Pyhät Kirjoitukset niin, että vain yksi vajaa kappale on säilynyt. Sitä säilytetään Uppsalassa, Ruotsissa. Kirkon propagandan mukaan areiolaiset olivat kauheita, mutta jos todistusaineisto on ollut pakko hävittää, ei kirkon väitteille pidä tässäkään asiassa paljon arvoa antaa.

Roomalaiskatolisella kirkolla oli Hieronymuksen kääntämä latinankielinen raamattu, mutta latinaa osasivat enää vain harvat, eivätkä papitkaan sitä lukeneet. Kirkolle kirkon oma traditio oli Jumalan sanaa tärkeämpi. Itä-Rooman kirkolla oli käytössä oma, autenttinen kreikankielinen Raamattu, mutta myös se jäi kirkon tradition jalkoihin. Ensimmäinen uusi raamatunkäännös moneen sataan vuoteen sai alkunsa poliittisista syistä. Itä-Roomaa hallitsevassa kirkossa katsottiin, että slaavit ja Bulgariaan tunkeutuneet turkkilaisheimot voidaan kesyttää, jos niille käännetään Raamattu. Maan parhaat miehet pantiin asialle ja käännöstyö alkoi 800-luvulla Bulgariassa, ja sitä jatkettiin Moraviassa, nykyisen Tshekinmaan itäosassa, ja sitten taas Bulgariassa. Käännöstyön laajuutta ei tunneta, mutta käännetyt Raamatun osat ja kirkolliset lukemistot levisivät pitkin slaavinkielistä maailmaa Italian rajoille saakka. Roomalais-katolinen kirkko vastusti tätäkin hanketta, ja järjesti jopa ristiretkiä slaavinkielisen kristikunnan hävittämiseksi. Uuteen vaiheeseen siirryttiin vasta, kun Tshekin kuningaskunta ei suostunutkaan vuonna 1420 luovuttamaan kristittyihin positiivisesti suhtautuneita ruhtinaita Saksaan tapettavaksi. Paavi julisti taas ristiretken ja sitten uusia sellaisia, mutta kun armeijat kohtasivat, joutuivat katoliset kirkkoruhtinaat toteamaan, että "Jumala on kerettiläisten puolella".

Yleismaailmalliseen herruuteen pyrkivä Rooman kirkko piti Eurooppaa jatkuvassa sotatilassa, mutta sen pahin kilpailija oli kuitenkin Itä-Rooman kirkko. Yhden monista ristiretkistään (1200-1260) paavin kirkko järjesti Itä-Rooman eli Bysantin valtakuntaa vastaan. Se tehosikin niin, että Bysantin Kreikka ei enää pystynyt vastustamaan muslimien ja muslimeiksi kääntyneiden turkkilaisten sotatoimia. Vuonna 1453 kreikankielinen osa Roomaa, silloinen Bysantti eli Itä-Rooma joutui turkkilaisten valtaan. Kreikkalais-katoliset papit panivat Raamatut kainaloonsa, ja pakenivat länteen.

Kreikan kirkon pakolaiset olivat tulleet juuri oikeaan aikaan. Tuhannen vuoden ajan kirkko oli tehnyt kaikkensa hävittääkseen kristityt, mutta kristittyjen määrä oli vain kasvanut. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että muutamat kirkon omat miehetkin rohkenivat ajatella asioita omilla aivoillaan. Italialainen, pappiskoulutuksen saanut Florenco Valla (1407-1457) oli paljastanut muutamat Katolisen kirkon tärkeimmät asiakirjat väärennöksiksi. Hän tutki myös Hieronymuksen raamattua, ja huomasi siinä olevan huomattavan paljon virheitä. Hän alkoi myös kiinnittää huomiota kirkon oppeihin. Katolisen kirkon korkeasti kunnioittaman Augustinuksen Valla totesi kerettiläiseksi. Käydessään Roomassa Valla oli hengenvaarassa, ja joutui pakenemaan kaupungista valepukuisena. Lopulta paavi Nikolai V hiljensi humanistin työllistämällä hänet.

Lorenco Valla (Laurentius Valla, 1407-1457) oli jättänyt jälkeensä julkaisemattoman käsikirjoituksen, jossa Valla tarkastelee Hieronymuksen latinankielisen raamatunkäännöksen hämäriä kohtia ja vertailee niitä kreikankielisen Uuden Testamentin teksteihin. Sattumalta, kuten tapana on sanoa, muuan elämäntarkoitustaan pohtiva humanisti löysi käsikirjoituksen Parcin luostarin kirjastosta, läheltä Leuvenin kaupunkia Alankomaista. Ja sattumalta, kuten tapana on sanoa, Vallan unohdettu teksti oli joutunut päteviin käsiin. Tekstin löytäjä, Erasmus Rotterdamilainen, ei jäänyt istumaan löytönsä päälle. Hän muokkasi Vallan tekstin painokuntoon, ja se painettiin Pariisissa 1505 nimellä Adnotationes in Novum Testamentum. Eikä Erasmus pysähtynyt siihenkään. Hän päätti tutkia asiaa edelleen.

Kun Hieronymus aikoinaan käänsi Origeneen koulukunnan tekstit latinaan, hän ei tyytynyt edes siihen, mitä Origenes oli tehnyt. Hieronymus teki lisää virheitä. Osa näistä käännösvirheistä oli lisäksi sellaisia, jotka eivät riippuneet ollenkaan siitä, olivatko Hieronymuksen käyttämät käsikirjoitukset egyptiläis-kesarealaisia vain Antiokian kreikkalais-syyrialaisen tekstiperinteen mukaisia. Hieronymus kirjoitti mitä halusi.

Hieronymus aka Jeromen (engl.) tekemät käännösvirheet olivat tarkoitushakuisia. Kirkkoruhtinaat halusivat jumalaksi jumalan paikalle. Se, että Matteuksen evankeliumin mukaan sekä Johannes Kastaja, että Jeesus aloittivat julkisen toimintansa vaatimalla mielenmuutosta, "metanoia", ei kirkonmiehille sopinut laisinkaan, vaikka vielä 198 kirkkoisänä tunnettu Tertullianus oli nimenomaan kirjoittanut, että metanoia tarkoittaa mielenmuutosta. Hieronymuksen aikaan, kaksisataa vuotta myöhemmin kirkon oppi oli jo muuttunut niin, että Hieronymus saattoi vääntää mielenmuutosta koskevat sanat katumusharjoituksien tekemiseksi. Näin koko ajatus siitä, että uskovan ei pidä uskoa itseensä vaan Jumalaan, unohtui, vaikka juuri usko Jumalaan yksi niistä seitsemästä asiasta, joiden varassa mielenmuutos tapahtuu ja ihminen pääsee sisälle Jumalan valtakuntaan.

Hieronymuksen tekemät ja hänen Origeneen koulukunnalta omaksumansa opit olivat Raamatun tekstin vastaisia niin monessa kohtaa, ettei edes Erasmus itse tiennyt, miten käydä siihen käsiksi. Mutta hän päätti pyhittää elämänsä ongelman ratkaisemiseen, ja antoi Jumalan johdattaa. Erasmuksen oli opittava kreikkaa, eikä siihen aikaan kreikkaa opetettu juuri missään. Oppikirjojakaan ei ollut. Erään italialaisen kirjanpainajan luona oli kreikkalaisia oppineita, joiden seurassa hän sai tuntumaa kreikan kielen käyttöön.. Erasmus myös toimitti vanhoja latinankielisiä tekstejä painokuntoon. Hänen latinankielen tyylitajunsa oli sitä luokkaa, että Euroopan johtajat, jotka itse osasivat latinaa huonosti, halusivat Erasmuksen sihteerikseen. Mutta Erasmus oli niitä miehiä, joita ei isollakaan rahalla saatu turhuutta tekemään.

Vuoden 1511 syksyllä Erasmus tuli Englantiin, ja luennoi Cambridgen yliopistossa Hieronymuksesta, Vulgatasta ja Uudesta Testamentista. Eräs Erasmuksen oppilaista oli William Tyndale. Kun Erasmus kyllästyi Cambridgen ilmapiiriin, hän muutti vuoden 1514 alussa Lontooseen ja kesällä sieltä takaisin Alankomaihin.

Erasmuksen maine oli jatkuvasti kasvussa, mutta hän oli silti köyhä poika. Kovan linjan katoliset tekivät hänen elämänsä jatkuvasti hankalaksi, ja varsinkin Leuvenin katoliset yliopistomiehet katsoivat hänen monitahoista toimintaansa karsaasti. Erasmuksen työ oli kuitenkin edistynyt, ja hän lähti Baseliin, kuuluisan kirjanpainajan, Johann Frobenin puheille, koska tiesi hänen valmistelevan Hieronymuksen koottuja teoksia painokuntoon. Hanketta valmistelemassa Frobenilla oli toimittajakunta ja Erasmus otti vastuulleen projektin kirjallisen johdon. Mutta Erasmuksella oli valmiudet tehdä muutakin. Hänellä oli mukanaan joukko julkaistavaksi tarkoitettuja tekstejä. Hänen kommenttinsa Hieronymuksen Vulgatasta olivat esityskunnossa, ja hänen suunnittelemansa uusi Uuden Testamentin käännös kreikasta latinaan oli toteutusta vailla, mutta Uuden Testamentin kreikankielisen laitoksen painattamista varten tarpeellisia käsikirjoituksia hänellä ei ollut matkassaan.

Kirjanpainajan kanssa tehtyjen päätösten mukaan Erasmuksen Uuteen Testamenttiin tuli kolme osaa: Erasmuksen tarkistama ja korjaama Vulgatan laitos, Annotationes in Novum Testamentum eli selitykset hänen tekstiin tekemiensä muutoksien syistä, sekä kreikankielinen Uuden Testamentin teksti, jonka tuli olla todistusaineistona Vulgataan tehtyjen muutosten laillisuudesta. Julkaisu oli omistettu paavi Leo X:lle. Lisäksi julkaisuun kuului moniosainen esipuhe, jonka avulla Erasmus torjui ennakolta sitä vastustusta, jonka hänen työnsä tulisi nostattamaan. Päätöksen toteuttamisella oli kiire, sillä Froben halusi teoksen myyntiin ennen Espanjan Alcalassa (lat. Complumptum) painettua monikielistä Raamatun laitosta, jossa Vanha Testamentin tekstinä oli hebreankielisen laitoksen lisäksi Vulgatan ja Septuagintan tekstit, ja Uuden Testamentin tekstinä Vulgatan ja kreikankieliset tekstit.

Koska hankkeen toteuttamisella oli kiire, joutui Erasmus tinkimään laadusta. Välttämättömimmät kreikankieliset käsikirjoitukset saatiin paikallisista kirjastoista, mutta valmiiseen painotuotteeseen tuli paljon kirjoitusvirheitä. Hieronymuksen Vulgataan Erasmus teki tarpeelliseksi katsomansa muutokset, mutta kokonaan uuden latinankielisen käännöksen tekeminen jäi seuraavaan kertaan.

Erasmuksen 1516 toimittama Uuden Testamentin laitos sisälsi noin 1000 sivua. Kirja ilmestyi nimellä Novum Instrumentum. Se kreikankielinen Uusi Testamentti, joka kirjassa oli painettu rinnan latinankielisen tekstin kanssa, on ensimmäinen koskaan alkukielellä painettu ja julkaistu Uusi Testamentti. Kohta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen oli kyllä painettu sekä Katolisen kirkon latinankielinen versio, että valdolaisten käyttämä saksankielinen versio ja 1514 oli Erasmuksen aikalainen, espanjalainen kardinaali Ximenes de Cisneros toimittanut oman monikielisen laitoksensa Raamatun teksteistä, mutta tämä Alcalassa valmistettu kuusiosainen teossarja oli jäänyt odottelemaan paavin julkaisulupaa. Kardinaalin toimittama "Polyglotta Complutensis" tuli markkinoille vasta 1522 ja painoskin oli vain 6000 kappaletta ja hintalappu sen mukainen.

Ennen Erasmuksen kreikkalaista Uutta Testamenttia kaikki varsinaiset lähdeteokset olivat levinneet vain käsikirjoituksien muodossa. Erasmuksen käytettävänä ei ollut suurta määrää käsikirjoituksia, mutta erot niiden lukutavoissa eivät olleet suuria. Ja vaikka Erasmuksen käyttämät käsikirjoitukset olivat varsin nuoria kopioita, voidaan nyt, kun paljon vanhempia samaan syyrialais-antiokialaiseen tekstiperinteeseen kuuluvia käsikirjoituksia tunnetaan runsaasti, sanoa että ikä ei ole tässä asiassa merkinnyt mitään. Bysanttilainen tekstitraditio on pysynyt muuttumattomana. Kun Erasmus sai käyttöönsä lisää käsikirjoituksia, hän julkaisi vielä neljä uutta painosta, viimeisen niistä vuonna 1533.

Erasmus oli kovan luokan kehäkettu. Katolisen kirkon hirmuvallan takia hän ei voinut koskaan paljastaa todellisia tarkoitusperiään. Hän oli olevinaan Origeneen miehiä, mutta työssään hän teki sanatarkkaa käännöstyötä. Hän luennoi Hieronymuksesta, mutta oikaisi armotta Hieronymuksen tekemät käännösvirheet, ja sanoi vain, että "on ihan reilua, että Paavali saa puhua roomalaisille paremmalla latinan kielellä (kuin Hieronymus)". Erasmuksen ensimmäisen painoksen nimikin oli valittu mahdollisimman neutraali, etteivät kirkon sensorit tekisi tyhjäksi koko hanketta.

Erasmuksen ensimmäisessä laitoksessa, joka painettiin Baselissa, oli painovirheitä, joista suurin osa vuonna 1519 julkaistussa toisessa painoksessa oli jo korjattu. Nyt kirjan nimikin oli jo reilusti Uusi Testamentti latinaksi eli Novum Testamentum. Luther käytti sitä saksankielisen Uuden Testamentin käännöksensä lähdetekstinä.

Lutherin Uuden testamentin ensimmäinen painos ilmestyi 1521 ja vuonna kun 12 vuotta oli kulunut, oli painosten määrä noussut jo lähelle kuuttakymmentä. Luther käänsi samanaikaisesti myös Vanhaa Testamenttia, joka ilmestyi osina sitä mukaa kun niitä valmistui, kunnes 1534 koko Raamattu voitiin julkaista kokonaisuudessaan.

Jacques LeFeure d'Etaples aloitti raamatun kääntämisen ranskaksi, mutta hän käytti käännöksensä pohjana Hieronymuksen latinankielistä Vulgataa. Uusi Testamentti valmistui 1522 mutta se painettiin vasta 1524. Jacques LeFeure oli muodollisesti katolinen, kuten Erasmus. Kun koko raamattu vuonna 1530 valmistui, alkoi käännöstyö uudelleen. Tarkistettu laitos ilmestyi vuonna 1535 Antwerpenissa. Ensimmäinen Pyhä Raamattu hebreasta ja kreikasta ranskaksi käännettiin valdolaislaaksoissa. Katolisen Euroopan vainoamat valdolaiset piilottivat kääntäjän vuoristomajaansa piiloon ranskalaisilta ja heidän kirkoltaan. Kääntäjä tarvitsi paitsi piilopaikan ja leipää, myös lamppuunsa oliiviöljyä, josta syystä tulosta, Ranskan ensimmäistä alkukielistä käännettyä Raamattua sanotaan Olivetanon käännökseksi. Olivetanon Raamattu painettiin vuonna 1534 Neuchaltelissa, Sveitsissä.

Englanninkielinen Uusi Testamentti valmistui 1525. Kääntäjä, William Tyndale, tapettiin 1539 tuttuun kirkolliseen tyyliin. Jo John Wycliffe oli aikoinaan kääntänyt Uuden Testamentin englanniksi, mutta hän ehti kuolla, ennenkuin inkvisiittorit kävivät hänen kimppuunsa. Wycliffen Raamattu oli käännetty latinalaisesta Vulgatasta, mutta eipäs ne sietäneet sitäkään. Wycliffen luut kaivettiin ylös maasta, ja poltettiin kirouksien kera.

Tshekeillä oli Raamattu jo ennen Erasmusta, ja myös Lutherin käytössä oli tshekkiläisestä Uuden Testamentin käsikirjoituksesta tehty saksankielinen käännös. Tshekit tekivät koko ajan työtä Raamatun kääntämiseksi omaan käyttöönsä ja naapurikansojen kielille. Myös Francis Skarina, joka oli kotoisin Polotskista läheltä nykyistä Latvian rajaa, käänsi Prahassa ensimmäisen osan kielistä Raamattua, "Biblia Ruskaa" itä-slaavien kielelle. Hänen käännöksensä viimeiset osat valmistuivat 1525 ja painettiin Vilnassa, Liettuassa, mutta Moskovan Venäjän kirkko esti niiden pääsyn Moskovan Venäjälle.

Luetteloa voitaisiin jatkaa, mutta jo tästä näkyy, että Erasmuksen kreikankielisen Uuden testamentin vaikutus Euroopan historiaan oli valtava. Uuden Testamentin käännös suomeen ilmestyi 1540 eikä suomalaiset ollut ainut kansa, joka siinä rytäkässä sai sivutuotteena oman kirjakielen.

Poliittisesti korrektit tietosanakirjat kertovat, että Erasmus Rotterdam oli humanisti, joka pysyi katolisen kirkon helmassa uskollisesti kuolemaansa asti. Toinen puoli asiasta on, että oli saanut alkeisopetuksensa Yhteisen Elämän veljien piirissä ja kun hän 1536 kuoli Baselissa, olivat kaikki hänen ystävänsä protestantteja. Ja kun vuonna 1559 paavi Paavali I laati ensimmäisen kiellettyjen kirjojen luettelon, oli kaikki se, mitä Erasmus oli kirjoittanut, luokiteltu kielletyksi kirjallisuudeksi.

Erasmus itse opastaa … ##

Erasmuksen työtä jatkoi pariisilainen kirjanpainaja Robert Estienne eli Stefanus. Hän käytettävissään oli hieman enemmän käsikirjoituksia kuin Erasmuksella. Hänen toimittamansa laitokset painettiin 1546, 1549, 1550 ja 1551, viimeinen niistä kalvinistien luona Genevessä. Stefanuksen kolmas painos sai nimen Editio Regia. Stefanuksen neljännes laitos sisälsi Erasmuksen kreikasta latinaan kääntämän Uuden Testamentin ja Vulgatan tekstin. Uutuutena siinä oli tekstien jako jakeisiin.

Myös kalvinistit tutkivat Raamatun alkukielten tekstejä ja vuosina 1565 julkaistiin ensimmäinen Calvinin seuraajan Theodore Bezan toimittama kreikankielinen Uusi Testamentti. Hän käytti työnsä pohjana Stefanuksen Editio Regiaa. Bezan toimittamasta laitoksesta otettiin yhdeksän painosta. Hänen käytössään oli jo yksi syyrialainenkin käsikirjoitus.

Englantilainen Kuningas Jaakon käännös julkaistiin 1611. Sen kääntäjät eivät seuranneet orjallisesti mitään nimenomaista laitosta, mutta käyttivät niitä hyväkseen sangen onnistuneesti. Kuningas Jaakon Raamatun pohjana oleva kreikkalainen teksti laadittiin takautuvasti vasta 1881, mutta nyt se on saatavissa kirjana, eikä sen käytössä ole ainakaan vielä tullut edes kysymystä siitä, etteikö tämä Scrivenerin laatima laitos vastaisi Erasmuksen, Stefanuksen ja Bezan laitoksia, vaikka tietyt niuhottajat ovat sellaisia kuulemma löytäneetkin.

Bezan tekstien muokkaamista ja julkaisemista jatkoivat Bonaventura ja Abraham Elzevir Leydenissä. Laitoksen ilmestymisvuodet olivat 1624 ja 1633. Vuoden 1633 laitoksen esipuheessa sanotaan: "Nyt teillä on se teksti, jonka kaikki ovat hyväksyneet", mistä Elzevirin laitos sai nimen "Textus Receptus" eli Hyväksytty teksti. Erot Erasmuksen, Stephensin, Bezan ja Elzevirin laitoksien välillä ovat kuitenkin niin pieniä, että nykyisin nimellä Textus Receptus, lyhyesti vain TR, voidaan kutsua mitä tahansa niistä. Myös Kreikan kirkon vanha teksti vastaa Textus Receptuksen tekstiä.

Textus Receptus oli lähdetekstinä kaikille laajan levikin saaneille Uuden Testamentin käännöksille aina vuoteen 1881 loppuun saakka. Vanhan Testamentin tekstien kanssa ei ollut ongelmia, vaikka käytettävissä oli vain juutalaisten vokaalimerkeillä varustamia, varsin nuoria tekstikopiota. Niitä voitiin myös vertailla aikaisemmin tehtyihin kreikankielisiin käännöksiin, mutta mitään hälyttävää ei löytynyt. Tekstien luotettavuuden todistivat lopulta ne 1940-luvun lopulla löytyneet Kuolleen meren kirjakääröt, jotka on kirjoitettu jo ennen Jeesuksen syntymää.

Kaikki Raamatun tekstit ovat syntyneet ennen vuotta sata. Kohta sen jälkeen alkuperäisistä teksteistä muokattiin toinen versio kilpailemaan Perinteisen tekstin kanssa. Perinteisestä tekstiä sanotaan joskus bysanttilaiseksi, tai syyrialaiseksi, ilmeisesti syntypaikan mukaan, sillä Syyrian Antiokia oli tullut Kristikunnan tosiasialliseksi keskukseksi jo ennen Jerusalemin hävitystä. Kilpailevaa tekstiä sanotaan aleksandrialais-roomalaiseksi tekstiksi ja joskus myös neologiseksi tekstiksi.

Syyrialais-kreikkalainen testi on Kreikan kirkon perinteisen Raamatun virallinen teksti. Se oli myös pohjana, kun Raamattua ennen Rooman valtionkirkon syntyä käännettiin muihin kieliin, ja vielä sen jälkeenkin seuduilla, joihin valtionkirkon käsi ei ylettynyt.

Aleksandrialaisen tekstin syntyhistorian merkittävin yksittäinen tekijä on Origenes. Kun hänet potkittiin pois Aleksandriasta, hän muutti Kesareaan ja teki Palestiinan rannikolla olevasta Kesareasta toimintansa keskuksen. Kesareassa koulutuksensa sai Eusebios Kesarealainen, josta tuli valtionkirkon perustajan, keisari Konstantinus "Suuren" uskontopolitiikan moderaattori 300-luvun alussa. Saman vuosisadan lopulla Roomasta Kesareaan tuli Hieronymus tekemään latinankielistä versiota aleksandrialais-kesarealaisista käsikirjoituksista, koska entiset latinankieliset käännökset suosivat perinteistä tekstejä, eivätkä niin ollen tukeneet Rooman kirkon imperialistisia pyrkimyksiä.

Rooma pyrki tietoisesti hävittämään alkuperäisen Raamatun ja sen käyttäjät. Yhden kuuluisista ristiretkistään se ohjasi Konstantinopoliin. Konstantinopolissa otettiin käyttöön latinalainen järjestys, mutta sitä kesti vain 60 vuotta (1200-1260). Bysantin valtio ei kuitenkaan ristiretkestä toipunut, ja 1453 se joutui turkkilaisten valtaan. Bysantista tuli Länsi-Eurooppaan paljon pakolaisia, ja kreikka ja Kreikan antiikki alkoi kiinnostaa. Bysantista Länsi-Eurooppaan siirtyneiden pakolaisten mukana tuli myös kreikankielisiä Raamatun käsikirjoituksia jotka Erasmus Rotterdamilainen toimitti painokuntoon. Vuonna 1516 ilmestyi ensimmäinen painettu Uusi Testamentti, jossa oli kreikankielinen teksti. Viereisellä palstalla oli Erasmuksen korjailema latinankielinen käännös.

Erasmuksen tarkoitus oli korjata Hieronymuksen latinankieliseen käännöksen virheet ja antaa lukijalle mahdollisuus tutustua alkuperäiseen Raamattuun. Osa Hieronymuksen tekemistä poikkeamista johtuu hänen käyttämistään Origenen koulukunnan käpelöimistä käsikirjoituksista, mutta Hieronymus teki myös omia virheitään katolisen lahkon oppeja edistääkseen. Yhteensä näitä virheitä ja väärennöksiä on niin paljon, että jo Erasmuksen kommentit niistä paisuivat myöhemmissä laitoksissa erilliseksi kirjaksi. Muutamalla lauseella voidaan kuitenkin esittää se, minkälaisista asioista tässä on kyse.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan:

Vuoden 1938 kirkkoraamatun käännös on suhteellisen hyvä. Mutta Hieronymus oli kääntänyt kreikan sanan κεχαριτομένι (keharitomeni) sanoilla ave, gratia plena, joka tarkoittaa samaa kuin "Terve, (sinä) armolla täytetty", ikään kuin Maria olisi se, josta armo lähtee. Erasmus korjasi latinankielisen tekstin sanoilla ave gratiosa, "Terve, armoitettu!" Alkuperäisen tekstin χαιρε tarkoittaa kirjaimelliesti "iloitse", mutta sanan merkitys on vuosisatojen myötä muuttunut itsestään, eikä kääntäjä ole katsonut tarpeelliseksti puuttua siihen. Oikea käännös enkelin sanoista on: "Iloitse, armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi"

Hieronymuksen ystäväpiiriin ei kuulunut miehiä. Nuoruudessaan hän oli ollut naissankari ja vanhempanakin hänen ympärillään pyöri naisia kuin mehiläisiä. Lienee ollut hunajapytty mieheksi ja lisäksi askeetti. Näin takametsien filosofina uskaltasi ehkä arvella, että tuo Beetlehemin filosofi näki jokaisen naisen sen armon lähteenä, jota hän ei Kristuksessa tuntenut. Erasmuksen asenne naisiin oli toinen. Hän katui vilpittömästi nuoruutensa syntejä, eikä yrittänyt pyhittää niitä Jumalan sanaa käpelöimällä.

Hieronymuksen aikana Marian palvonta oli jo vakiintunutta kirkon perinnettä, sillä sen juuret ulottuivat Babylonialaiseen kolminaisuuteen, jonka naispuolista prinsiippiä kutsuttiin nimellä Ishtar eli Esteri. Kirkossa tämä perinne istuu lujassa, mutta Erasmuksen perässä protestantit palasivat kristiuskon linjoille näissä asioissa, ja säilyttivätkin linjansa melkein 1800-luvun loppuun saakka.

Juutalaisen lain mukaan perheen ensimmäinen poika kuului Herralle, ja oli lunastettava. Tämän takia Jeesus, Joosef ja Maria tulivat temppeliin määrättyä uhria suorittamaan. Sille heidät kohtasi Simeon, joka siunattuaan lapsen Kirkkoraamattu m.-38 mukaan sanoi:

Ei-kristityille on tärkeää nostaa Jeesuksen äidin statusta ja toisaalta alentaa Jeesuksen arvoa. Siksi myös tätä kohtaa on käpelöity. Raamatussa sanotaan, että Joosef ja hänen äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin. Ei siellä väitetä Joosefia Jeesuksen isäksi. Antiokian-bysanttilaisten käsikirjoitusten mukainen käännös on: "Ja Joosef ja hänen äitinsä ihmettelivät sitä, mitä hänestä sanottiin".

3. Jumalan suunnitelma

Raamatun ensimmäisellä sanalla on näennäisesti kaksi erilaista merkitystä. Sana "bereshit" voidaan kääntää sanalla "Alussa" ja myös sanalla "Esikoisessaan", ja kaiken lisäksi molemmat käännökset ovat oikein, sillä Kristus on alku. Hän on myös loppu, lopullinen tarkoitus ja päämäärä.

Kaikella luomistyöllä on tarkoitus ja kaikki on tehty suunnitelmallisesti. Uudessa Testamentissa Jumalan suunnitelmasta käytetään sanaa "prothesis". Efesolaiskirjeen ensimmäisestä luvussa, kts. Ef 1:3-14, kerrottiin Jumalan suunnitelmasta ja sanottiin, että ihminen on luotu Kristuksessa Jumalan kirkkauden kiitokseksi. Efesolaiskirjeen kolmannessa luvussa kerrotaan saman suunnitelman taloudenhoidosta, ja kerrotaan, että Jumalan suunnitelma on ollut kätkettynä ikuisista ajoista asti, mutta nyt sitä julistetaan seurakunnan kautta. Ensin suomennos kirkkoraamatun 1933/38 mukaisena:

Käännös on tehty egyptiläisistä käsikirjoituksista. Suomalainen vuoden 1776 käännös oli tehty Raamatun käsikirjoituksista. Käsikirjoitukset ovat muuten samanlaiset, paitsi että egyptiläis-roomalaisista teksteistä on otettu pois sanat δια Ιησου Χριστου - Jeesuksen Kristuksen kautta. Vuoden 1776 käännös on tehty luotettavista käsikirjoituksista, ja myös jakeen 3:9 käännös on oikein:

Jumala on luonut kaiken Kristuksessa, ja vaikka Jumala näin on kaiken luoja, ei sanaa Jeesuksesta Kristuksesta voi jättää pois. Se, joka menee poistamaan Raamatun käsikirjoituksesta sanat "dia Iisou Hristou" on mieltä vailla. Mutta jospa kyse olisikin vain hulluudesta; sanat on poistettu sellaisesta kohdasta, jossa puhutaan Jumalan suunnitelmasta, prothesis, ja sekin vielä käännetty aivoitukseksi. Kun saan hengitykseni tasaantumaan, yritän selittää, mistä tässä on kyse.

No niin. Tehän olette kuulleet kahdesta asiasta, luomiskertomuksesta ja evoluutioteoriasta. On aika unohtaa molemmat. Maailma luotiin Kristuksessa valmiiksi ennen kuin sitä alettiin tuoda esiin. Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun kertomus on kertomus ikuisuudessa valmiiksi valmistetusta maailmasta, ja vasta se, mitä kerrotaan 1.Ms 2:4 alkaen, on kertomusta ikuisuudessa valmiiksi tehdyn ja toteutetun suunnitelman (prothesis) esilletuomista, ja vielä niin, että koko Raamattu loppu jakeesta 1.Ms 2:4 alkaen sijoittuu kuudennen luomispäivän raameihin. Seitsemäs päivä on sekin valmis ikuisuudessa, mutta sitä ei ole vielä tuotu esille muuten kuin esikuvien ja ennustusten muodossa.

Jakeen Ef 3:9 alkuperäinen teksti on tietysti ollut aina olemassa, sillä se on Jumalan Sana. Paavali kirjoitti sen ylös Pyhän Hengen innoittamana vankeudessa ollessaan, mutta egyptiläisiin käsikirjoituksiin se päätyi muunneltuna. Sitten tuli Hieronymus, joka käänsi jakeen egyptiläisistä käsikirjoituksista, ja käännös tuli Roomalais-katolisen kirkon käyttöön Raamatun nimellä, vaikka se ei sitä ollut. Sitten tulivat Kreikkalais-katolisen kirkon pakolaiset, jotka toivat käsikirjoituksensa Italiaan ja muualle Eurooppaan. Erasmus toimitti tekstit painokuntoon, ja kääntäjät lähtivät kääntämään. Protestantit saivat oikean Raamatun - monilla uusilla kielillä, mutta eivät ymmärtäneet sitä. Sitten tulivat jesuiitat, jotka käänsivät egyptiläis-roomalaisen lahkon tekstit englanniksi, mutta heidän kirjansa ei mennyt kaupaksi. Jesuiitat aloittivat määrätietoisen työn, ja vihdoin, 1881 Englannin kirkko otti käyttöön Roomalais-katolisen lahkon raamatun nimellä Revised Version, jonka jälkeen melkein kaikki uudemmat raamatunkäännökset koko maailmassa ovat taas feikki raamattuja.

Alkuperäisen Raamatun syyrialais-bysanttilaisten käsikirjoitusten säilyttämä Efesolaiskirjeen teksti 3:8-12 ei ole ainut paikka, jossa kerrotaan selvästi, että maailma on luotu Kristuksessa ennen maailman perustamista, tai oikeastaan ennen kosmoksen alasheittämistä (pro katavolin tou kosmou), mutta sen verran tärkeä se on, että se on syytä tuntea. Yhdistelemällä 1933/33 ja 1776 käännökset, pääsemme lähelle alkutekstin sanomaa:

Johannes Kastaja ja Jeesus Kristus aloittivat saarnaajan uransa sanalla μετανοιείτε, (metanoieite), muuttakaa mielenne. Hieronymus muutti mielenmuutoksen katumusharjoituksiksi käyttämällä ilmaisua paenitentiam agite, mutta Erasmus halusi palata lähemmäs alkuperäisen tekstin merkitystä. Ensimmäisessä painoksessaan hän käänsi sanan metanoite sanoilla "poenitat vos" ja 1519 laitoksessa ilmaisulla resipiscite, joka tarkoittaa järkiinsä tulemista. Koska Erasmuksen torvesta ei tullut selvää ääntä, ovat myös protestanttien käännökset vääriä. Aloitetaan vaikka Johannes Kastajan sanoista:

Myös Länsi-Suomen rukoilevaisten ja lestadiolaisten käyttämä, yleisesti ottaen hyvä käännös vuodelta 1776, on hakoteillä ja samoin kaikki ne uudetkin käännökset, joissa metanoiete tai siitä muodostettu substantiivi metanoia, mielenmuutos, on käännetty parannukseksi, ikään kuin ihminen voisi parantaa tapansa muuttamatta ensin uskonsa kohdetta humanismista kristuskeskeisyyteen. Englantilainen lähes taivaaseen asti ylistetty Kuningas Jaakon raamattu on tässä kohdassa suomalaistakin huonompi. Siellä sanotaan "Repent…" joka on suora johdannainen latinan hyvittämistä merkitsevästä sanasta. Luther kuitenkin oli Erasmuksen puolinaisestakin käännöksestä hyvillään, sillä sekin vähä oli hyödyllinen osoitettaessa, että Jumala pelastaa ihmisen armosta Jeesuksessa, eikä ansioista, kuten Raamattu toisessa paikassa ilmoittaa. Myös venäläinen käännös, jossa sanotaan "pokaitesj", on hakoteillä, sillä sana johtaa ajatukset pelkkään katumukseen, ilman mielenmuutosta.

Kivenkovat katoliset vastustivat Erasmuksen Vulgatan tekstin varovaisiakin korjausyrityksiä. He sanoivat, että Erasmus yrittää kumota kirkon "katumuksen sakramenttia". Kovan vastustuksen tähden Erasmus horjui, ja vuoden 1519 muutti oman käännöksensä sanoihin "poenitetia agite prioris", katua entistä elämää.

Metanoia on positiivinen ilmaisu. Mielenmuutos on iloinen asia, josta ihminen hyötyy ja enkelit iloitsevat. Katuminen ei ole mielenmuutosta, vaikkakin katuminen saattaa edeltää mielenmuutosta hyvinkin voimakkaana ja johtaa lopulta mielenmuutokseen. Kysymys on asenteesta miten me Jeesuksen kutsuun vastaamme. Siksi Hieronymuksen käyttämän paenitentiam agite vaihtaminen sanaan resipiscite oli enemmän kuin paikallaan:

Hieronymuksen käännös ei ole yksin Hieronymuksen syytä. Ajatuskulku on johdettavissa Justinus Marttyyriin, joka vaikutti 100-luvun puolivälin aikoihin Roomassa. Hieronymuksen latinankielinen UT teksti oli syntynyt vuoden 390 tienoilla, mutta vielä katolisen kirkon "kirkkoisiin" luettava Tertullianus oli niinkin myöhään, kuin vuonna 198 ilmoittanut, että metanoia tarkoittaa mielen muutosta. Luther, Calvin ja muut kirkon remonttimiehet olisivat voineet vedota häneen, jos he olisivat olleet tilanteen tasalla. Mutta he eivät olleet. He kehittivät opin jatkuvasta mielenmuutoksesta, vaikka Jeesuksen tarjoama mielenmuutos on täyskäännös, joka tehdään kerralla. Mielenmuutos on tietokannan vaihto. Usko ihmiseen vaihdetaan uskoon, joka tulee Jumalalta evankeliumin kuulemisen kautta.

Sana mielenmuutos on kirkolle hankala, ja siksi kirkonmiehet mielellään jättävät sen kokonaan pois. Esimerkkitapaus on Matteuksen luvusta 9:

Anteeksi vain, mutta mihin Jeesus tässä muka kutsuu? Kahville, kirkkoon vai minne? Kirkkoon hän ei meitä kutsunut, vaan siitä ulos. Jeesus kutsuu syntisiä mielenmuutokseen, εις μετάνοιαν:

Kirkko ilmoittaa olevansa Pietarin avaimien haltija, mutta niitä avaimia kirkolla ei ole. Siksi Pietarin helluntaipuheen se kohta, jossa hän panee taivasten valtakunnan avaimet kaikkien nähtäväksi, on käännetty väärin.

Vuoden 1992 kirkkoraamattu on tässä kohdin hieman parempi. Siellä sanotaan: "Kääntykää…", mutta sanaa kääntyä käytetään tavallisesti silloin, kun jo uskoon tullut, Jumalan kanssa liittosuhteessa elävä henkilö tai yhteisö on menossa vika suuntaan, ja hänen on käännyttävä takaisin tielle, jonka hän on ainakin periaatteessa jo valinnut. Hebreankielisissä Vanhan Testamentin teksteissä käytetään tällöin verbiä shuv, jonka Septuaginta kääntää verbillä epistrefo tai apostrefo. Mielenmuutoksen ilmaisemiseen nämä verbit sopivat huonosti, myös sen takia, että mielenmuutos on tulosta saarnasta, jossa julistetaan Jeesusta, ja häntä ristiinnaulittuna aivan niin, kuten lähetyskäskyssä sanotaan:

Lutherin kirottua paavin ja Katolisen kirkon kirottua Lutherin, vaati Saksa kirkkoa järjestämään kirkolliskokouksen, sillä kirkon riidat olivat johtamassa koko "Saksan Pyhän Roomalaisen Keisarikunnan" sisällissotaan. Paavi Klemens VII ei uskaltanut kokouskutsua esittää, mutta hänen seuraajansa Paavali III myöntyi, ja 13. joulukuuta 1545 alkoi Pohjois-Italian Trentossa kokous, jota Roomalais-katolisessa kirkossa sanotaan yhdeksänneksitoista ekumeeniseksi (ts. yleismaailmalliseksi) kirkolliskokoukseksi. Erikoista entisiin kirkolliskokouksiin verrattuna Trenton kokouksessa oli jesuiittojen nousu kirkon ideologisiksi johtajiksi. Piispoille osoitettiin omat leikkikenttänsä, mutta jesuiitat saivat huseerata miten tahtoivat.

Trenton kokouksessa päätökset tehtiin äänestämällä. Katolisia oli enemmistö ja päätöksen sen mukaisia. Puheet ekumeenisesta kirkolliskokouksesta näyttävät turhilta, sillä kyse ei ole yleisestä, eikä yleismaailmallisesta kirkolliskokouksesta, vaan kirkon sisäpiirin pyrkimyksestä yleismaailmalliseen herruuteen aivan tarkkaan sen ohjelman mukaisesti, jota Ignatios Antiokialaisen nimissä jo 100-luvulla julistettiin. Vuonna 1545 alkanut kokous jouduttiin välillä keskeyttämään pari kertaa, jonka takia päätössanat lausuttiin vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kokouksen asialistaksi muodostui erilaisten uskonpuhdistusliikkeiden, luterilaisten ja muiden tuomitseminen ja mikäli mahdollista, sopivien syytösten etsiminen tuomioiden perusteluiksi.

Trenton kokouksen ensimmäisessä vaiheessa (1545-1547) Roomalaiskatolinen kirkko hyväksyi omat käsityksensä omista perinnäissäännöksistään, Raamatusta ja sen käännöksestä, Vulgatasta, keksimistään sakramenteista ja muista senkaltaisista opeista.

Luterilaiset pelattiin pussiin heti kättelyssä. Luterilaisille Raamattu oli paitsi uskon ja elämän ainoa oikea ohje, myös tärkeä väline taistelussa Katolisen kirkon hirmuvaltaa vastaan. Oli helppo osoittaa, että kirkon opetukset eivät vastanneet Raamatun opetuksia ja sitäkin vähemmän oli kirkon meininki Raamatussa annetun opetuksen mukaista. Mutta jesuiitoilla oli jo vastaus valmiina. Heidän kirkkonsa perustana olivat isien perinnäissäännöt eli traditio ja vasta toisella sijalla Raamattu. Kaikki tiesivät, ettei Raamatusta löydy mitään perusteita sapatin korvaamiselle sunnuntailla. Ja sitten jesuiitat kysyivät protestanteilta, miksi te sitten vietätte sunnuntaita lepopäivänä, jos teille Raamattu on uskon ja elämän ainoa ohje? Protestantit pelkäsivät keisaria, eivätkä uskaltaneetkaan puolustaa juhlallisesti esittämiään iskulauseita kuten "Sola Scriptura", Yksin Raamattu. Trenton kokouksen ensimmäinen vaihe päättyi riitoihin, ja kun kokousta oli määrä jatkaa Bolognassa, ei siitä tullut mitään.

Trenton kokouksen toisessa vaiheessa, vuosina 1551-1552 kiisteltiin ehtoollisesta ja muista kirkon rituaaleista. Saksan protestantit olisivat halunneet muutosta ensimmäisen vaiheen päätökseen, mutta mitä sitä turhaa. He vaativat myös, että paavin valtaa rajoitettaisiin niin, etteivät paavit voisi jyrätä kirkolliskokouksien päätöksiä.

Paavi Paavali IV vastustuksen takia Trenton kolmas vaihe alkamaan vasta Pius IV aikana 1562. Nyt myös Ranskan piispat tulivat mukaan, keskustellakseen piispan oikeudesta hiippakuntiinsa, sillä se oli rahakysymys. Kokouksen kolmannessa vaiheessa vahvistetuiksi tulivat kirkon mitralaiset opit messusta. Myös monia muita kristinuskolle vieraita oppeja hyväksyttiin sellaisina, kuin ne olivat kirkon käytäntöön vakiintuneet.

Vuonna 1564 paavi Pius IV teki yhteenvedon Trenton kokouksen tuloksista, joka julkaistiin. Katolisen kirkon käytännön mukaan vasta se, mitä paavi julkaisussaan esitti, oli kirkon oppi.

Trenton kirkolliskokouksen tärkeimmät päätökset koskivat Raamattua ja sen käyttäjiä. Kaikki syyrialais-bysanttilaisen tekstiperinteen mukaiset Raamatut ja niiden käyttäjät kirottiin mennen tullen ja moneen kertaan. Kokouksen neljännen istunnon huhtikuun kahdeksannelle 1546 päivätty kirkkolaki antaa oman määritelmänsä "kanonisista kirjoituksista" ja kirkkoon kuulumattomista heidän kirkkolakinsa säätää:

Kirouksen jälkeen teksti jatkuu siitä, mitä viranomaisten on kirotuille tehtävä, jonka jälkeen esitetään lisää määritelmiä, määräyksiä, kirouksia ja "direktiivejä" siitä, miten kirkon kiroamia ihmisiä on rangaistava riippumatta siitä, kuuluvatko he kirkkoon vai ei. Kirkon vihapuheita löytyy netistä englantilaisina käännöksinä myös muistakin aiheista, kun panet hakusanoiksi Waterworth (kääntäjän nimi) ja Trent. Luettelo on tärkeä, sillä vaikka protestantit pystyivätkin julkaisemaan omia Raamatuitaan yli 350 vuoden ajan, on nykyisin jo hyvin vaikea löytää muita kuin Origeneen tekstiperinteen mukaisia katolisia raamatuita. Uusi maailmanjärjestys on tulossa. Ei-katoliset kirkonmiehet pelkäävät, sillä he tietävät, mitä Laittomuuden salaisuus tarkoittaa.

Trenton kirkolliskokous ei ollut vielä päättynyt, kun paavi Paavali IV 14. kesäkuuta 1559 julkaisi ensimmäisen kiellettyjen kirjojen luettelon. Kiellettyjen kirjojen luetteloon (Index librorum prohibitorum) kuuluivat paitsi Erasmuksen ja muiden tuottamat kreikankieliset Uudet Testamentit, myös jok'ikinen sellainen Raamattu, joka ihmiset osasivat lukea, yhteensä 48 eri kielillä julkaistua laitosta tai painosta. Kuudenkymmenen yhden painotalon toiminta kiellettiin kokonaan.

Kristittyjen vainot jatkuivat Trenton kirkolliskokouksen aikana ehtymättömällä voimalla. Vuoden 1545 huhtikuun lopulla katoliset joukot paavin edustajan johdolla suorittivat taas yhden monista joukkomurhistaan valdolaisten hävittämiseksi, vieläpä suhteellisen lähellä Trenton kaupunkia. Yksin Cabrièresissa häväistiin ja tapettiin yli neljäsataa naista ja lasta, jotka olivat menneet kirkkoon suojaa hakemaan. Hollannissa paavin Espanjalaiset rauhanturvajoukot sotivat vuosikymmeniä estääkseen kansaa pääsemästä irti kirkon orjuudesta, ja kun se ei onnistunut, määräsi paavi ristiretken, jonka tarkoituksena oli tuhota koko kansa. Pariisissa katoliset järjestivät 24.08.1572 kuningashäät, jossa katolisen sulottaren protestanttisen sulhasen noin 4000 kutsuvierasta murhattiin, mistä rohkaistuina katoliset kävivät protestanttien kimppuun koko maassa ja murhattujen luku nousi kymmeniin tuhansiin.

Julistettuaan Vulgatan virheettömäksi, katolinen kirkko päätti julkaista Vulgatan tekstin. Asiassa oli kuitenkin pieni mutta. Hieronymuksen vuonna 405 tekemästä käännöksestä oli liikkeellä niin monta erilaista versiota kuin oli käsikirjoituksiakin, eikä kukaan tiennyt, millainen Hieronymyksen teksti oli alkujaan ollut. Kaiken lisäksi käytössä olevista käsikirjoituksista jotkut olivat vanhemman latinankielisen Vulgatan ja Hieronymuksen Vulgatan yhdistelmiä. Vuonna 1455 painetusta Gutenbergin painamasta Vulgatasta ei ollut apua, sillä se oli vain yksi sadoista varianteista. Asetettiin komitea, jonka työn tulokset alistettiin paaville, joka sitten saneli lopulliset ratkaisunsa. Uusi Vulgata painettiin vuonna 1590 ja paavi Sixtus V saneli bullan, jolla tekstin muuttaminen kiellettiin tavanomaisten kirosanojen kera. Mutta Paavi Sixtus V ei ollut kovinkaan erehtymätön paavi. Pian huomattiin, että paavi oli aika rohkeasti luottanut kuviteltuun erehtymättömyyteensä ja jo kahden vuoden päästä paavi Klemens VIII määräsi kaikki edeltäjänsä painattamat Vulgatat kerättäviksi takaisin ja roviolla poltettaviksi muiden ei-toivottujen kirjojen tavoin. Uusi työryhmä aloitti työnsä, ja taas kirjoitettiin uudet kirosanat, tällä kertaa niitä vastaan, jotka muuttaisivat paavi Klemens VIII hyväksymän Vulgatan tekstiä. Muutoksia edelliseen verrattuna siinä oli noin 2000.

Ranskalaisten uskonpuhdistus hukutettiin vereen, Alankomaissa oli meneillään suurimittainen puhdistusoperaatio, Saksassa sodittiin, mutta englantilaisia vastaan Roomalaiskatolinen kirkko joutui mobilisoimaan kaikki resurssinsa. Espanja ryhtyi rakentamaan laivastoa, ja jesuiitat ryhtyivät opiskelemaan englantia kääntääkseen Vulgatan englanniksi, sillä Uuden maailmanjärjestyksen kohtalo oli taas kerran vaakalaudalla.

Kun Englanti vuonna 1576 karkoitti jesuiitat maasta, he asettuivat Rheimsiin, Ranskaan. Vulgatan Uuden Testamentin tekstit käännettiin englanniksi ja julkaistiin 1582. Vanhan Testamentin käännös painettiin Douayssa, Ranskassa 1609, minkä takia jesuiittojen raamattua kutsutaan myös Douayn raamatuksi.

Jesuiittojen kirja oli pimeämpi kuin Hieronymuksen Vulgata. Siitä ei ollut kilpailijaksi englanniksi jo käännetyille Raamatuille ja aivan alakynteen se jäi, kun Kuningas Jaakon versio valmistui vuonna 1611. Säilyttääkseen kasvonsa jesuiitat tekivät nopeasti useita, vähemmän vääristeltyjä painoksia niin, että uudemmat jesuiittojen laitokset, vaikka niitä edelleen nimitetään Douayn raamatuiksi, ovat itse asiassa uusia käännöksiä. Mitään oikeita raamattuja nämä uudemmatkaan eivät silti ole, ovatpahan vain tehty sellaisista käsikirjoituksista, jotka eivät ansaitse Raamatun nimeä.

Douayn raamattu oli vain yksi välinen katolisen kirkon Englannin vastaisessa taistelussa. Kun Espanjan Habsburgit saivat valmiiksi laivastonsa, he lähtivät merille. Mutta Espanjan "voittamaton armada" meni kiville vuonna 1588. Sadasta kolmestakymmenestä kuudesta sotalaivasta vain kolmas osa pääsi palaamaan Espanjaan ja nekin surkeassa kunnossa. Englannista oli tullut suurvalta Jumalan lähettämän myrskyn ansiosta. Myös jesuiittojen hanke oli vastatuulessa. Vuonna 1604 kuningas Jaakko asetti todella kovan tason työryhmän kääntämään Raamattua englanniksi, ja kun se valmistui, sen käyttöiäksi tuli lähes neljäsataa vuotta. Vasta 1980-luvulla sille löytyi sellainen kilpailija, joka pääsi myyntiluvuissa samaan, kuin tuo 1611 valmistunut King James Version eli lyhyesti vain KJV eli Kuningas Jaakon Raamattu.

Kohta sen jälkeen kun englantilainen maailma oli 1611 saanut Raamattunsa, ei mielenkiinto Raamatun käsikirjoituksiin suinkaan vähentynyt. Erilaisissa kirkoissa, laitoksissa ja luostareissa oli säilynyt tuhansia käsikirjoituksia, joiden olemassaolosta ei muualla maailmassa vielä tiedetty mitään. Mutta jo 1627 vuonna Kuningas Jaakolle lahjoitettiin aivan erilainen käsikirjoitus. Se oli Codex Alexandrinus, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Codex A. Se, mitä Codex Alexandrinuksen varhaishistoriasta tiedetään, liittyy läheisesti nimeen Kyrillos Lukarios.

Kreetan saarella syntyi 1572 poika nimeltä Konstantinos. Kreeta oli tuohon aikaan osa Venetsian merivaltaa, ja kaksitoistavuotiaana poika oli jo opintojaan täydentämässä Venetsiassa, josta hän 17-vuotiaana siirtyi Paduan yliopistoon. Vuonna 1576 kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen nuorimies osallistui Istanbulissa Konstantinopolin piispainkokoukseen, jossa käsiteltiin Puolan, Liettuan, Ukrainan ja Valkovenäjän ortodoksikirkon tilannetta, joka oli syntynyt siitä, että Puolan kiihkokatolinen Sigismund kuningas oli päästänyt jesuiitat irti ja pakotti myös Liettuan, Valkovenäjän eli Belorusin ja Ukrainan monilukuiset ortodoksit paavin, tai paremminkin jesuiittojen määräysvaltaan. Virallisesti puhe oli kirkkojen yhdistymisestä ekumenian hengessä Brestin unionin nimellä. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan johtamassa kokouksessa Brestin unioni tuomittiin, ja Kyrillos Lukaris sai lähteä järjestelemään ortodoksikirkon asioita paikan päälle patriarkan suurlähettilään ominaisuudessa.

Puolan kuninkaan tuella jesuiitat olivat miehittäneet Puolan yliopistot ja koululaitoksen, ja Liettua-Valkovenäjä-Ukrainan ortodoksit ja protestantit tajusivat, etteivät he voisi pärjätä jesuiitoille, muuten kuin perustamalla omia, Itä-Euroopassa ennen tuntemattomia yliopistoja ja muita opinahjoja. Ortodoksien johtaja Konstantin Ostrozhky perusti kotikaupunkiinsa Ostrohiin vuonna 1576 akatemian, joka sai nopeasti hyvän opettajakunnan niistä yliopistomiehistä, jotka olivat joutuneet lähtemään Puolasta jesuiittojen vallatessa maan oppilaitokset. Ostrohin akatemian yhteydessä toimi myös kirjapaino, joka 1581 oli painanut Raamatun kirkkoslaavin kielellä. Kyrillos Lukariksesta tuli tämän akatemian toinen rehtori, mutta hänen valvontansa alla toimivat myös Vilnaan perustettu gymnaasi ja Lvivin pappeinkoulutuslaitos.

Kyrillos Lukariksen tehtävänä oli erottaa ortodoksikirkon yhteydestä ne ortodoksipiispat, jotka olivat suostuneet Brestin unionin sääntöihin. Liettuassa, Valkovenäjällä ja Ukrainassa oli myös paljon protestantteja, ja näin jo Italian kaudellaan protestantteihin tutustunut Kyrillos Lukaris huomasi olevansa samalla puolella rintamaa protestanttien kanssa.

Kyrilloksen ja Konstantin Ostrozhkyn huolena oli ortodoksipappien surkea hengellinen tila, joka ilmeni paitsi tietämättömyytenä Raamatun opetuksista, myös erilaisina paheina ja suoranaisena jumalattomuutena. Protestantit olivat ymmärtäneet tämän paremmin, ja heidän keskuudessaan myös Raamatun tuntemus oli jo parempi, koska protestanttien ja unitaarien käytössä oli Vilnassa, ja osittain Prahassa jo vuosisadan alussa painettu Biblia Ruska, valkovenäjän kielinen raamattu.

Kyrillos Lukaris toimi Ukrainan ja Liettuan maisemissa melkein 6 vuotta, mutta 1601 hän sai viestin Egyptin Aleksandriasta. Patriarkka teki kuolemaa, ja halusi nähdä sukulaispoikansa. Kyrillos ehti nähdä patriarkan elossa, jonka jälkeen hänet valittiin Aleksandrian patriarkaksi. Samalla hän sai hoidettavakseen myös Konstantinopolin patriarkan tehtävät. Patriarkaksi tullessaan Kyrillos oli 29 vuoden ikäinen.

Kyrillos siirsi patriarkan istuimen Aleksandriasta Kairoon, joka oli kehittynyt suureksi kansainväliseksi keskukseksi. Kairosta nuori energinen patriarkka löysi myös samanmielistä seuraa paikallisten protestanttien yhteydestä. Hollantilaisen Kornelius Hagan avustuksella hän tutustui kalvinistien johtavien opettajien kirjoituksiin ja ryhtyi kirjeenvaihtoon heidän kanssaan.

Vuonna 1621 Kyrillos Lukaris valitaan Konstantinopolin ekumeeniseksi patriarkaksi, mutta paikka on myrskyinen. Jesuiitat seuraavat patriarkan jokaista liikettä ja saavatkin aikaan Kyrilloksen karkoituksen - jopa neljä kertaa niin, että kun jesuiittojen hankkeet lopulta onnistuvat vuonna 1638, on Kyrillos Lukaris ollut Konstantinopolin patriarkkana viisi kertaa.

Mutta Konstantinopolissa oli myös ystäviä paljon. Yksi hänen oppilaistaan oli kääntänyt Uuden Testamentin kreikasta kreikkaan. Kyrillos Lukaris oli myös hankkinut painokoneen Raamattujen painamista varten, mikä kiinnostaa myös Rooman paavia. Roomassa pidetään hätäkokouksia. Paavi lähettää nuncionsa patriarkan luo tutkimaan tilannetta. Mutta Kyrillos ei säikähdä vähästä. Oman mandaattinsa hoitoon hän tarvitsee painokonetta, sillä kirkon papit eivät tunne Raamattua eivätkä yleensäkään ole perillä hengellisistä asioista. Roomalaiset ovat pahempia. Painokone hävitetään ja Maximos Kallipolitisin kääntämä raamattukin joudutaan painamaan Genevessä. Kirja ilmestyy kaksipalstaisena laitoksena, jossa toisella palstalla on alkuperäinen teksti, ja toisella palstalla tavallisen kansa paremmin ymmärtämälle 1600-luvun kielelle käännetty teksti. Papiston koulutusta varten Lukaris perustaa uuden koulun ja Athoksen "Pyhän Vuoren" munkkiyhteisön keskuuteen tulee toinen. Kyrillos kirjoittaa myös oman uskontunnustuksensa, lyhyen uskonopin, joka on täysin evankelisen liikkeen peruslinjan mukainen. Mutta sekin joudutaan painamaan Genevessä.

# hae Thomas Roe, …

Paitsi painokonetta, Kyrillos oli kerännyt myös huomattavan määrän Raamatun käsikirjoituksia. Suunnitelmat ovat nähtävästi olleet suuria, mutta painokoneen hävittäminen ja jesuiittojen, Ranskan ja Itävallan suurlähettiläiden ja Turkin sulttaanin kristinuskon vastainen yhteistyö haittaa suunnitelman etenemistä. Pelastaakseen arvokkaimmat käsikirjoituksensa Kyrillos lähettää osan niistä Englantiin ja omistaa Egyptistä tuomansa käsikirjoituksen Englannin kuningas Jaakko I:lle.

Kyrilloksen Englannin kuninkaalle lahjoittama käsikirjoitus oli ensimmäinen yleiseen tietoisuuteen tullut, kreikkalaisilla tikkukirjaimilla, "unsiaaleilla" eli "majuskuleilla" kirjoitettu kirjan muotoon tehty, käsinkirjoitettu Raamattu. Vanhan Testamentin osalta kirjan teksti oli Septuagintan mukainen, mutta Uuden Testamentin teksti oli hybridi. Sen neljä evankeliumia ovat syyrialais-bysanttilaisen tekstiä, mutta loppu Apostolien teoista alkaen on aleksandrialaista hapatusta. Kooltaan teos on suuri. Sivukoko on A4-luokkaa ja sivut on sidottu neljäksi niteeksi. Neljäs osa sisältää Uuden Testamentin, mutta siitä puuttuu 31 lehteä. Kanoonisten kirjoitusten lisäksi koodeksi sisältää muutamia Raamattuun kuulumattomia kirjoja, mikä todistaa kirjan olevan siltä ajalta, jolloin Raamatun kaanon ei vielä ollut vakiintunut.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on täysin selvillä siitä, että ellei hän ulvo susien kanssa suden lailla, hänestä ei voi tulla susien johtajaa. Hänen on saatava edes kirjansa turvaan, sillä Itävallan ja Ranskan suurlähettiläät pelaavat raakaa peliä Turkin sulttaanin kanssa ja panoksena on hänen oma päänsä. Ja jos nämä eivät onnistuisikaan, niin katolisen kirkon agentit pyörivät kuin hyeenat hänen ympärillään. Englannin, Hollannin ja Ruotsin lähettiläät ja lähetystöjen protestanttiset saarnaajat ja muut hengen miehet ovat toistaiseksi olleet hänen tukenaan, mutta Kyrillos päättää lahjoittaa Codex Aleksandrinuksen Englannin kuningas Jaakko I:lle. Jaakko I ehtii kuitenkin kuolla, ennen kuin kirja tulee Englantiin, mutta siellä sille on todella käyttöä. Ensimmäistä kertaa on löytynyt käsikirjoitus, jonka Uuden Testamentin tekstistä noin puolet ainakin jollakin tavoin tukee Hieronymyksen Vulgataa, ja jesuiittojen siitä tekemää Douayn englanninkielistä käännöstä.

Tässä lienee nyt kerrottava, miten Kyrilloksen ura patriarkkana päättyi. Hänen vihollisensa saivat Turkin sulttaani Murad IV uskomaan, ehkä sitä maailmalla tavanomaista voiteluainetta käyttäen, että Kyrillos oli kutsunut Venäjän kasakat Turkin kimppuun. Joka tapauksessa Kyrillos vangittiin ja vietiin laivaan kuljetettavaksi karkoituspaikkaansa. Laivan vielä ollessa Bosborin salmessa tulivat killerit, kuristivat patriarkan kuoliaaksi ja heittivät ruumiin mereen. Uudeksi patriarkaksi tuli mies, joka oli vain hyvillään Kyrilloksen kuolemasta. Vasta seuraavan patriarkan aikana Kyrilloksen maine palautettiin ja tavanomaiset muistopuheet pidettiin.

Kreikkalaisilla isoilla tikkukirjaimilla kirjoitettuja koodekseja tunnetaan nykyisin viisi kappaletta, sillä myöhemmät käsikirjoitukset kirjoitettiin nopeampaan kirjoitustyöhön soveltuvilla kursiiveilla eli minuskeleilla. Mutta vaikka Codex Alexandrinus tuli tunnetuksi vasta vuonna 1627, oli jo kauan ollut tiedossa, että Vatikaanin kätköissä on tarkasti vartioituna toinen Codex, josta oli saatu vihiä jo 1482. Erasmuskin tiesi tämän Codex Vaticanuksen olemassaolosta niin paljon, että saattoi jättää sen omiin oloihinsa omaa Textus Receptus-versiota valmistellessaan. Halutessaan Erasmus olisi kyllä voinut kysyä Codex Vaticanuksen sanamuotoja Vatikaanin kirjastonhoitajan kautta, mutta tätä mahdollisuutta hän ei tarvinnut.

Codex Vaticanus eli B on aleksandrialaisen koulukunnan kreikankielinen raamattu, josta alku ja loppu ovat kadonneet. Se alkaa 1.Mooseksen kirjan jakeesta 46:28 ja päättyy Hebrealaiskirjeen jakeeseen 9:14. Psalmien kirjasta puuttuu jakso Ps 105:27 - Ps 137:6. Myös jakso väliltä 1. Timoteuskirje - Kirje Filemonille puuttuu. Hebrealaiskirjeen lopun ja Ilmestyskirjan puuttuminen on ymmärrettävissä, paitsi ajan hampaan tekona, myös siten, että samalla on päästy eroon kirkolle hankalista lopun aikaa koskevista ennustuksista.

Codex Vaticanuksen on arveltu olevan yksi Konstantinuksen Eusebiokselta tilaamista raamatuista, ja todennäköisesti se onkin valmistettu joskus 300-luvun puolivälin tienoilla. Olisi kuitenkin ihmeellistä, jos keisarille valmistetut raamatut olisivat kaikki erilaisia sekä valmistustapansa että sisältönsä puolesta, sillä myös Codex Sinaiticuksen arvellaan olevan yksi Konstantinuksen tilaamista raamatuista, eivätkä nämä kaksi koodeksia ole ollenkaan samanlaisia.

Kun nykyisin tunnetaan noin 5800 Raamatun käsikirjoitusta, ja vain muutama majuskeleilla kirjoitettu koodeksi, on majuskeleille annettu suuri merkitys ihmeelliseltä. Mutta asia voidaan panna toisin päin. Raamatun käsikirjoitukset ovat kopioita, jotka ovat siinä määrin yhdenmukaisia, että niitä on myöhemmin tarkasteltu ikään kuin niitä olisikin vain yksi kappale. Ja silloin neljäkin on enemmän kuin yksi. Se on sitä tekstikritiikkiä, mutta palataan siihen myöhemmin. Merkitystä tässä on vain sillä, että nuo muutamat harvat koodeksit, niin kauniilta ja kalliilta kuin ne päällisin puolin näyttävätkin, ovat keskenään niin ristiriitaisia, että niiden oma todistus riittää todistusaineistoksi niitä vastaan.

Codex Vaticanuksen ympärille luotu salamyhkäisyys on lisännyt sen arvostusta. Sen tekstit tulivat tutkijoiden käyttöön varsinaisesti vasta 1889, mutta itse kirja on vieläkin tutkijoiden ulottumattomissa. Esille tuotu materiaali on kuitenkin riittävä osoittamaan, että Codex Vaticanus on, paitsi syntynyt sukuvikaisena, myös eräs eniten jälkikäteen käpelöidyistä käsikirjoituksista.

Codex Vaticanus tuli tunnetuksi vähitellen kirkon omien luottomiesten kautta niin, että sille syntyhistoriansa mukaan voitiin osoittaa koodinimi B.

Tunnus C on annettu koodeksille nimeltä Codex Ephraemi Rescriptus. Se on palimpsesti eli uusiokäyttöön otettu pergamentiksi muokattu nahka, josta erilaisin teknisin keinoin on saatu esille se teksti, joka sille oli kirjoitettuna ennen sen kirjoitusmateriaalin uusiokäyttöön ottoa. Nimi Rescriptus tulee siitä, että pesemällä poistetun Raamatun tekstin päälle on kirjoitettu Efraim Syyrialaisen saarnoja. Alkuperäisen tekstin sai ensimmäisenä esille Codex Sinaiticuksen löytäjänä paremmin tunnettu Tischendorf vuonna 1843.

Codex Ephraemi Rescriptus on kreikankielinen Uusi Testamentti, joka lienee kirjoitettu 400-luvun alussa. Ymmärrettävistä syistä tekstin ennallistaminen ei ole täysin onnistunut; esille saadusta tekstistä puuttuu paljon pieniä katkelmia. Evankeliumien ja Apostolien tekojen osalta teksti on lähellä syyrialais-bysanttilaista traditiota, mutta loppu aleksandrialaisen koulukunnan käpelöityä tekstiä. Koodeksia säilytetään Ranskan Kansalliskirjastossa, Pariisissa.

Tunnus D on annettu koodeksille, joka tunnetaan nimillä Codex Bezae ja Codex Cantabrigiensis. Kirjan omistajana vuonna 1581 oli Jean Calvinin seuraaja Theodore Beza, joka mainittuna vuonna lahjoitti koodeksin Cambridgen yliopistolle.

Codex Bezae on varsin puutteellinen ja vajaa Uuden Testamentin teksti. Sitä käytetään kuitenkin tekstikriittisiin tarkoituksiin. Koodeksin syntymisajankohdaksi on arvioitu 500-lukua.

Majuskeleilla eli kreikan isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstipätkiä on kokonaisina säilyneitä koodekseja enemmän, sillä siirtyminen majuskeleista minuskeleihin tapahtui varsin myöhään, joskus vuosituhannen vaihteessa. Tärkeimpiä ovat kuitenkin edellämainitut neljä, sekä viides, jonka tunnus on hebrealainen kirjain א, joka lausutaan "Alef" tai Aleph, kuten englantilaiset sen kirjoittavat. Kyse on Codex Sinaiticuksesta, jonka Konstantin Tischendorf löysi Pyhän Katariinan luostarista Siinailta 1844, ja sai silloin mukaansa siitä 43 lehteä, jotka hän julkaisi kotiin Leipzigiin tultuaan. Kolmannella Siinain matkallaan Tischendorf sai haltuunsa melkein kaikki loputkin Codex Sinaiticuksen sivut, ja toi ne Pietariin, sillä hän oli toiminut Venäjän Tsaari Aleksanteri II valtuuttamana, joka oli Pyhän Katarinan luostarin virallinen suojelija.

Mainitut viisi käsikirjoitusta ja muutamat varhain muihin kieliin tehdyt Raamatun käännökset työllistivät maailman tekstikriitikot kolmeksisadaksi vuodeksi, ja monet luulivat jo, että tämän lähemmäs Raamatun alkuperäisiä tekstejä ei enää voi päästä. Silloin ei vielä tiedetty sitä, että kun 1898 Egyptin roskakoriksi sanotusta Oxyrhynchuksesta löytyi ensimmäiset papyrykselle kirjoitetut Raamatun jakeet, oli peli pantava taas uusiksi, sillä jo pari sukupolvea myöhemmin noin 90 prosenttia Uudesta Testamenttia voitiin rekonstruoida käsikirjoituksista, jotka olivat huomattavasti, jopa satoja vuosia "maailman vanhimpia ja parhaita" käsikirjoituksia vanhempia ja parempia. Ne, jotka olivat pitäytyneet Kreikan kirkon tekstiin, olivat tietysti onnellisemmassa asemassa kuin viiden aleksandrialaisen koulukunnan koodeksiin retkahtaneet, kuten myös ne protestantit, jotka olivat käyttäneet Raamattunsa pohjana Bysantin pakolaisten matkaansa ottamia käsikirjoituksia raamatunkäännöksiensä pohjana. Mutta muille koko katkera totuus alkoi paljastua vasta sata vuotta myöhemmin, jos silloinkaan.

Kuningas Jaakon Raamattu oli katoliselle kirkolle järkytys, sillä inkvisitiolla ei ollut Englannissa sananvaltaa, ja jesuiitatkin oli karkoitettu maasta. Uusi tilanne pakotti katolisen kirkon käyttämään uutta taktiikkaa. Se ryhtyi toimimaan salaseurojensa kautta, ja pyrki miehittämään paavin vallasta vapautuneiden maiden kaikki tärkeät laitokset omilla miehillään.

Raamatun vastaisessa taistelussa käytettiin kovia aseita. Raamatun kertomukset Babyloniasta, Assyyriasta ja muista muinaisista kansoista, kulttuureista ja tapahtumista leimattiin leirinuotiotarinoiksi, koska mistään muista lähteistä Raamatun kertomia tietoja ei voitu vahvistaa. Sen ajan tietosanakirjat väittivät suoraan, ettei sellaisia maita ja kulttuureita, joista Raamatussa puhutaan, ole koskaan ollutkaan. Raamatun mollaamin synnytti historiallis-kriittisen koulukunnan, jonka piti olla oikein tiedettä. Mutta Napoleonin Egyptin retken aikana tilanne alkoi muuttua. Hieroglyfikirjoituksia opittiin lukemaan. Englantilaiset löysivät Niniven ja sen kirjaston. Nuolenpääkirjoituksia opittiin lukemaan. Mutta mitä tekivätkään Euroopan valtiolliset yliopistot? Sensijaan, että he olisivat hävenneet, nöyrtyneet ja pyytäneet anteeksi he muutamia tekstipätkiä selvitettyään alkoivat taas mollata Raamattua. Raamattu oli nyt väärässä sen takia, koska nämä itseään yli Jumalan arvostavat "tiedemiehet" eivät olleet omista lähteistään saaneet vahvistusta sille tai toiselle Raamatun kertomukselle. Kun koko homma jo sivullisenkin silmissä alkoi vaikuttaa koirien räksytykseltä, kehitettiin arvostelun tueksi tieteenhaara, jota kutsutaan vertailevaksi uskontotieteeksi, jonka alkuvaiheen saarnaajat julistivat oppia yleisbabylonialaisesta yhteisestä maailmanuskonnosta. Mielenkiintoista, sillä se on totta. Juuri sen keskeltä Jumala kutsui pois Abramin.

Ihmistä ohjaavat hänen asenteensa enemmän kuin hän tietääkään. Saatanan vallassa oleva sielu karttaa sitä, mikä on Jumalasta ja Jumalan Hengen vallassa oleva sielu karttaa sitä, mikä on Saatanasta, jonka lisäksi Jumalan henki johdattaa hänen ohjauksessaan olevan ihmisen "kaikkeen totuuteen". Minkäänlainen kompromissi ei ole mahdollista, ja niin on käynyt myös vertaileville uskontotieteille. He ovat rakentamassa muiden samanmielisten kanssa Panbabylonialaista maailmanuskontoa, mutta Jeesuksen seuraajat haetaan kirkkauteen ja kunniaan Jumalan luo.

Salaseuroilla oli kullakin oma agendansa, mutta tärkeimmäksi työkaluksi nousi ensin Saksassa hyväksi koeteltu korkeampi tekstikritiikki.

Erasmus oli ollut tekstikriitikko aivan omassa luokassaan, mutta tässä ei ole kyse siitä. Katoliselle kirkolle ja sen kanssa samanlaisia päämääriä ajaville korkeammille tekstikriitikoille riitti, että he pystyivät tavalla tai toisella herättämään epäilyksiä ja kylvämään epäuskoa Jumalan sanaa kohtaan. Usein tähän riitti aivan mitättömien valheiden levittäminen. Muista hyvin omilta alakansakouluvuosiltani, kuinka opettaja sanoi, ettei Raamattu voi olla totta, koska siellä sanotaan, että Nooan Arkki pysähtyi Araratin vuorelle, joka Raamatun mukaan muka on maailman korkein vuori. Ei me yhdeksän vuoden ikäiset pojat tiedetty, että opettaja puhui puuta heinää. Minulta meni yli kymmenen vuotta, ennen kuin tajusin opettajan valehdelleen. Raamatussa ei kerta kaikkiaan väitetä, että Araratin vuori olisi maailman korkein vuori.

### kerro alkuvaiheet…

Korkeamman tekstikritiikin isäksi sanotaan Eichornia, joka opetti Jenan yliopistossa Saksassa. Hän leikkeli raamattunsa palasiksi, ja liimasi palaset mieleiseensä järjestykseen. Mooseksen kirjojen tekijä hänen mielestään oli joku muu kuin Mooses. Ei tässä mitään uutta ollut, osaavathan meidänkin lapset kirjoja leikellä, mutta Eichorn käytti siitä nimeä "korkeampi kritiikki", ja sitä eivät meidän pikkuiset olisi varmaan keksineet.

Kaikki, mitä Jumala tekee, on ihmeellistä, mutta ihminen ei näytä sitä ymmärtävän. Raamattu on kirja, jossa nämä ihmeet selitetään ja jos jotakin jää selittämättä, antaa Raamattu ohjeet, miten menetellä uusien ihmeitten kanssa. Tübingenin yliopistossa - Saksassa tietenkin - ei uskottu ihmeisiin. Siellä kasvatettiin tavaton määrä pappeja, jotka kirkkoihin päästyään julistivat, ettei ihmeitä ole olemassakaan, ei ainakaan Jumalan tekemiä ihmeitä. Siitä, kuinka Tübingenin tauti valtasi Suomen pappiskoulutuksen, voit lukea Rovasti Risto Santalan kirjasta…##

Luther julisti oppia "Sola Scriptura", oppia, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ainut ja korkein ohje. Tekstikriitikot tajusivat Ohjeen - se on Raamatun - murskaamisen ensisijaiseksi tehtäväkseen. Kun he eivät voineet sanoa, että heidän okkulttinen raamattunsa olisi uskon ja elämän ainut ja korkein lähde, he ryhtyivät arvostelemaan sitä, mikä on oikein saadakseen tilaa omille teksteilleen, joita olivat ensisijaisesti Vulgata, ja Codex Vaticanus ja myöhemmin Codex Sinaiticus.

Parisataa vuotta sitten Euroopassa liikkui huhuja siitä, että Siinain niemimaalla sijaitsevassa Pyhän Katariinan luostarissa saattaisi olla jäljellä yksi Konstantinuksen teettämistä raamatuista. Saksalainen tekstikriitikko Lobegott Friedrich Constantin (von) Tischendorf (1815-1874) kiinnostui asiasta ja 1844 hän oli jo itse Siinailla.

Tischendorf oli aloittanut Raamatun tekstikriitikon uransa Leipzigin yliopistossa, ja omaksunut opettajansa JGP Wienerin näkemykset kritiikittömästi, mikä ei ennustanut hyvää hänen kriitikon uralleen. Wienerin neuvo oppilaalleen oli, että Uuden Testamentin alkuperäisen sanamuodon määrittelemisessä pitää käyttää vanhimpia mahdollisia käsikirjoituksia. Vuonna 1840 Tischendorf teki väitöskirjan, joka oli tutkielma aikaisemmista Uuden Testamentin kriittisistä laitoksista. Vastaväittäjänä oli Karl Lachmann, joka oli jo hylännyt syyrialais-kreikkalaiset käsikirjoitukset. Tischendorf näytti kykynsä muutama vuosi tämän jälkeen selvittämällä viidenneltä vuosisadalta peräisin olevan Uuden Testamentin käsikirjoituksen tekstin pergamentista, jossa entisen tekstin päälle oli kirjoitettu Efraim Syyrialaisen opetuksia.

Vuonna 1844 Tischendorf teki matkan Egyptiin, jonka aikana hän poikkesi Pyhän Katariinan luostarissa ja toi sieltä mukanaan 43 pergamentista valmistettua sivua, jotka hän vuonna 1846 julkaisi kertomatta kuitenkaan, mistä hän oli sivut saanut. Vasta 1865 julkaisemassaan kirjassa "Missä meidän evankeliumimme on kirjoitettu (Wann Wurden Unsere Evangelen Verfasst) Tischendorf kertoi löytäneensä 43 kreikankielisen Vanhan Testamentin sivua luostarin roskakorista, johon kerättyjä roskia käytettiin sytykkeinä.

Tischendorf jatkoi vanhojen käsikirjoitusten tutkimusta ja julkaisi niiden tuloksia, mutta Pyhän Katarinan luostari Siinailla kiinnosti häntä edelleen. Vuonna 1853 hän teki uuden, mutta tuloksettoman matkan luostariin, joka kuului Venäjän ortodoksikirkon yhteyteen. Tischendorf sai keisari Aleksanteri II kiinnostumaan työstään ja 1859 Tischendorf oli taas Siinailla. Tällä kertaa Tischendorfin saalis oli mittava. Hän sai haltuunsa loput käsikirjoituksesta, jonka 43 lehteä hän oli jo aikaisemmin tuonut Leipzigiin. Nyt tämä käsikirjoitus tunnetaan nimellä Codex Sinaiticus. Vuonna 1862 Tischendorf julkaisi Sinaiticuksen tekstin tsaari Aleksanteri II kustannuksella. Uusi osa käsikirjoituksesta toimitettiin Pietariin, josta neuvostohallitus vuonna 1933 myi ne 100.000 punnalla British Museumille Lontooseen.

Codex Sinaiticuksen tekstin julkaiseminen oli vasta alkua. Tischendorf, joka tiesi istuvansa aarrekasan päällä kuin Roope Ankka, jatkoi tekstin tutkimista ja löytöjensä julkaisemista hellittämättömällä tarmolla, kunnes - näin kerrotaan - hän kuoli ennenaikaisesti 1874 liikarasituksen uhrina. Tischendorfin elämäntarina on muutenkin murheellinen. Hänen tieteellisen työnsä pilasivat hänen opettajansa. Tischendorf tosiaan löysi vanhimman kokonaisena säilyneen raamatun käsikirjoituksen, mutta sen vuonna 350 kirjoitettu teksti oli auttamattomasti jo syntyessään liian vanha. Kaikki merkittävät muutokset, jotka siihen kirjattiin, olivat tapahtuneet jo kaksisataa vuotta aiemmin.

Vanhan luterilaisen Leipzigin kasvatti Tischendorf oli tietysti mielissään siitä, että hän oli saanut Codex Sinaiticuksen käyttöönsä. Mutta hän ei suinkaan ollut mikään halpamainen tekstikriitikko eikä edes sinisilmäinen tekemänsä löydön suhteen. Hän teki kovasti työtä, ja yritti määritellä Codex Sinaiticuksen todellisen arvon. Historiallinen esine oli jo sinänsä erittäin arvokas, mutta se ei vienyt häntä harhaan. Hän huomasi pian, että vaikka Codex oli valmistettu vuoden 350 seutuvilla, oli sitä muuteltu jatkuvasti vuosisatojen ajan. Hänen laskelmiensa mukaan koodeksiin oli aikojen saatossa tehty ainakin 14.800 muutosta.

Myös Juuso Hedberg, jonka vuonna 1890 Uuden Testamentin sanakirjaa olen tehnyt lukijoillekin tutuksi, vertasi muita UT kreikan sanakirjoja Tischendorfin teksteihin. Tästä on se hyöty, että näin Juuson sanakirjan käyttäjä tulee tutuksi toisaalta aleksandrialais-roomalaisen tekstiperinteen julkaisuihin, joihin Sinaiticus yhdessä Codex Vaticanuksen kanssa kuuluu, ja toisaalta myös uskovien Raamatun pohjana oleviin käsikirjoituksiin, joita leijonanosa säilyneistäkin käsikirjoituksista edustaa.

Englanti on saarella. Kun katoliset lähettivät sitä vastaan Espanjan voittamattoman armadan, laivat hukkuivat Jumalan lähettämään merenkäyntiin. Kun Napoleon yritti valloittaa Englannin, Jumala lähetti sateen, ja Napoleonin joukot juuttuivat liejuun. Mutta katolisen kirkon pitkäjänteinen työ alkoi viimein tuottaa tuloksia. 1800-luvulla Englanti salli katolisten toiminnan ja Oxfordissa alkoi kaappikatolisten esiinmarssi, joka tunnetaan Oxford-liikkeen nimellä. Sen kasvatit halusivat päästä eroon Raamatusta, mutta niin hienosti, etteivät mahtaviksi paisuneet englantilaiset sitä huomaisi. Syyrialais-bysanttilaiseen tekstitraditioon perustuva Kuningas Jaakon Raamattu oli korvattava egyptiläis-roomalaisella raamatulla, jota varten kaikki kaappikatoliset ja muut kristinuskon vastustajat pantiin laulamaan samaa vanhaa laulua: Protestanttien Raamatut ovat kirottuja, kiellettyjä, kerettiläisiä ja täynnä virheitä, niihin ei voi luottaa. Muuan nuorimies ilmaisi sen eräässä kirjeessään näin:

Kirjeen kirjoittajasta tuli johtava toimija siinä ryhmässä, joka otti elämäntehtäväkseen Raamatun vaihtamisen katolisen lahkon raamattuun. Ryhmä oli asialla hyvin määrätietoisesti, ja kaikki kolme olivat mukana komiteassa, jonka tehtäväksi 1870 annettiin Kuningas Jaakon Raamatun (KJV) vanhentuneen kieliasun korjaaminen. Komitea ylitti valtuutensa, ja kun nimellä Revised Version (Tarkastetu laitos) tunnettu käännös vuonna 1881 ilmestyi, havaittiin sen tärkeimpien raamatunkohtien muuttuneen ratkaisevasti.

Uuden raamatunkäännöksen kolme merkittävintä tekijää olivat Fenton J.A. Hort (1828-1892), Brooke F. Westcott (1825-1901) ja Joseph Barber Lightfoot (1823-1889) joita voitaisiin nimittää Cambridgen troikaksi. Lightfootin nimi tuli jo esiin Ignatios antiokialaisen kirjeiden yhteydessä edellä; hän oli yksi niitä, joka puolusti kyseisten kirjeiden todella olevan Ignatios Antiokialaisen kirjoittamia.

Vanhan sanonnan mukaan se, joka keksii pelin säännöt, on voittaja. Teoria, jolla Westcott ja Hort myivät Katolisen lahkon raamatun koko kristikunnalle, sisälsi sääntöjärjestelmän, joilla syyrialais-bysanttilaisen tekstitradition käsikirjoitukset saatiin pelattua pois pelistä ennen pelin alkua. Pelisääntöjen oli kuitenkin jossain määrissä oltava kunniallisen tuntuisia, ja siksi he joutuivat myös keksimään aivan uudet teoriat, joiden avulla he, valheiden paljastuttua, voisivat kaikesta huolimatta väittää olevansa voittajia. Kun tutkimuksen tulos oli määritelty, ryhdyttiin tutkimaan. Tutkimuksen tulos oli, että vain aleksandrialais-roomalaiset käsikirjoitukset, lähinnä Codex Vaticanus ja Codex Sinaiticus, olivat oikea Raamattu.

Hankkeen rikollisen luonteen takia Hortin ja Wescottin teorioita ja selityksiä ei kuitenkaan voitu julkaista ennen kuin peli oli jo ohi. Pelin säännöt julkaistiin 1882 nimellä "Introduction to the New Testament in the Original Greek" (Johdanto alkuperäiseen kreikankieliseen Uuteen Testamenttiin), jossa Hortin nimissä esitellään ne kriteeriot, olettamukset ja menetelmät, joihin nojaten vuonna 1881 englanninkielinen raamatunkäännös Revised Version ja sen tueksi laadittu kreikankielinen, alkuperäiseksi mainostettu tekstiennallistus oli tehty. Suomenkielisessä wikipediassa tekstissä "Westcottin ja Hortin laitos" kerrotaan vähän epätarkasti, että se on "kirkollisella asetuksella määrätty otettavaksi käyttöön kirkon standarditekstinä", eikä sanota, missä ja koska asetus on annettu, ja ketä se koskee. Tosiasia kuitenkin on, että sen jälkeen, kun Englannissa vuonna 1881 julkaistun Revised Version, eli RV, julkaisemisen jälkeen maailman kaikki raamatut ovat olleet muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Laittomuuden ihmisen tarpeisiin räätälöityjä raamatun näköispainoksia.

# toimitti 1881 julkaistun Uuden Testamentin kreikankielisistä teksteistä. Laitos oli laadittu Codex Vaticanuksen pohjalta, ja se poikkesi radikaalisti aikaisemmin julkaistuista bysanttilaisista teksteistä, kuten Textus Receptuksesta, ja muista käsikirjoituksien enemmistön lukutavoista. Yksinkertaisesti sanoen Westcottin ja Hortin toimittama The New Testament in the Original Greek on Katolisen lahkon Uusi Testamentti. Jo kirjan nimi on valhe. Sen aleksandrialais-roomalaisista käsikirjoituksista koottu teksti ei ole alkuperäinen Uusi Testamentti, vaan siitä muokattu, tarkoitushakuinen laitos sen päämäärään toteuttamiseksi, jonka jo Ignatius Antiokialaisen nimissä markkinoitiin kristikunnalle ja jonka varaan keisari Konstantinus rakensi maailmanvalloitusohjelmansa.

Kreikan kirkon käyttämiä Uuden Testamentin käsikirjoituksia on säilynyt lähes kolme tuhatta. Käsikirjoituksien lisäksi saman tekstitradition mukaisia kirkollisia lukemistoja on toinen mokoma, ja samaa tekstitraditiota tukevat kaikki varhaiset raamatunkäännökset muihin kieliin, aleksandrialais-roomalaisen lahkon tekstejä lukuunottamatta. Jopa ennen Hieronymusta tehdyt latinankieliset käännökset (Itala, Vetus Latina) tukevat syyrialais-bysanttilaista tekstiperinnettä.

Tärkein ei-kreikkalainen tuki antiokialais-bysantilaiselle tekstitraditiolle tulee syyriankieliseltä alueelta. Syyriankielisen kristikunnan Raamatusta käytetään nimeä Peshitta. Käsinkirjoitettuja Peshittoja on säilynyt yli 250 kappaletta. Peshittan todistuksen tuhoamiseksi saman työryhmän toinen johtava vaikuttaja Westcott, yhdessä Hortin kanssa, kehitti opin, jonka mukaan Peshitta on varsin myöhään, joskus 400-luvun alussa bysanttilaisista teksteistä syyriaan tehty käännös. Hauska väite sikäli, että nuorempana Westcott oli julkaissut kirjan New Testament Canon, jossa hän väittää, että Peshitta oli syntynyt jo toisella vuosisadalla. Hauska väite ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi sitä, että syyriankielisiä Raamatun tekstejä oli ollut käytössä jo kauan ennen 400-luvun alkua. Sen selittämiseksi jouduttiin vielä kehittämään toinen oppi, jonka mukaan ne vuosina 1842 ja 1892 löydetyt kaksi käsikirjoitusta, jotka selvästi poikkeavat Peshittan teksteistä, olivat vanhempia, kuin Peshittan tekstit.

Westcott ja Hort ovat keksineet pelin, asettaneet kysymykset ja vastanneet niihin. Sen jälkeen maailmalla on painettu kymmeniä miljoonia Raamatun nimellä painettuja kirjoja, jotka eivät ole Raamattuja. Mutta koska sadat asiantuntijat ovat esittäneet julkisuudessa murskaavaa todistusaineistoa Westcottin ja Hortin peliä vastaan, on kannattaa kuunnella myös heitä.

W&H pelin Sääntö yksi…….

Tekstikriitikon tulee kohdella Raamattua kuin mitä tahansa vanhaa kirjaa. Väitteet sen jumalallisesta inspiraatiosta tai Jumalan sille antamista säilyvyystakuista pitää unohtaa.

Kommentti kohtaan yksi…….

Minä olen kohdellut Westcottin ja Hortin työn tuloksina syntyneitä raamattuja pyyntönne mukaisesti, ja huomannut ne Roomalaisen lahkon raamatuiksi. Jumalan Pyhille kirjoituksille antamat takuista olen huomannut sen, että ne pitävät paikkansa. Kaikesta Saatanan masinoimista hankkeista huolimatta minä luen niitä joka päivä, ja pidän sitä suurena armona ja kiitän siitä Jumalaa.

Kreikankielisen tekstin ensisijaiseksi perustaksi on otettava Codex Vaticanuksen ja Codex Sinaiticuksen tekstit niiden korkean iän perusteella.

Säilyvyystakuu.. eikä vain sitä. Se tuottaa hedelmää,, 1.Kor 2:10-13, Jes 55:8.. ##?

Hort oli julkaisi teoriansa 1881. Siihen aikaan Codex Sinaiticus oli todellakin vanhin tunnettu raamatun käsikirjoitus. Mutta jo saman vuosisadan lopulla alkoi käsikirjoitusrintamalla tapahtua ja 1900-luku toi pöydälle aivan uudet pelikortit. Egyptin hiekka oli säilyttänyt papyrustekstejä, joista osa oli jopa 200 vuotta Codex Sinaiticusta vanhempia.

Tärkeimmät löydöt…Bodmer, Beatty, Oxyrunchus…

P52 sisältää vain katkelmat Joh 18:31-33 ja Joh 18:37-38

P42 ..

Papyrukselle kirjoitetuttuja käsikirjoituksia on löytynyt jo yli sata. Kokonaista Raamattua ei tässä joukossa ole, mutta niitä yhdistelmällä jo 90 prosenttia Raamatun teksteistä voidaan kääntää käyttämällä Codex Sinaiticusta vanhempia käsikirjoituksia.

Tekstikriitikolle papyrustekstit ovat tärkeitä. Ne osoittavat, että myös Egyptissä tunnettiin alkuperäisen, käpelöimättömän Uuden Testamentin sanamuodot jo ainakin 150 vuotta ennen Codex Sinaiticuksen valmistumista 350-luvulla.

Uuden Testamentin tekstit syntyivät ennen vuotta 100. Hyväksyttyjen tekstien luetteloon eli kaanoniin otetuista kirjoituksista vain pari lienee syntynyt Jerusalemissa. Paavalin monet kirjeet syntyivät eri paikoissa, ja ne on osoitettu nimetyille vastaanottajille. Yksin kappalein kirjoitettujen kirjeiden kopiointi ja leviäminen Vähään Aasiaan ei sujunut hetkessä. Jos minä olisin elänyt vuonna 100, olisin ensimmäiseksi mennyt Syyrian Antiokiaan, ja todennäköisesti sieltä saanut käyttööni oikeat tekstit omien kopioitteni tekemistä varten. Antiokia oli kuitenkin jo silloin joutumassa hämminkiin monarkkisen piispuuden kannattajien ja gnostilaisten välisten kiistojen takia. Antiokian kristittyjä ryhdyttiin myös vainomaan siksi, että siellä, kuten muissakin apostolien perustamissa seurakunnissa vietettiin raamatullista kalenteria. Sapatin vieton takia Vähän Aasian kristikunta rinnastettiin juutalaisiin, joiden uskonnonharjoitus oli kielletty heidän monta kertaa nostattamiensa kapinoiden takia. Juutalaisen tooran omistaminen oli kielletty ja samasta syystä nyt myös kristittyjen kirjoituksien omistamisesta oli tullut hengenvaarallista. Tästä syystä Vähän Aasian kristikunnan kirjallinen jäämistö vuosilta 135-313 on vähäinen, ja tieto alueen kristikunnastakin on hataraa. Paljon enemmän kirjallista jäämistöä on säilynyt aleksandrialaisesta koulukunnasta, koska se käytti egyptiläistä kalenteria ja luopui sapatin vietosta todennäköisesti Egyptin juutalaisten kapinan (114-118) jälkeen.

Papyrukselle kirjoitetun kirjakäärön käyttöikä on sangen rajoitettu, ja kun papyruksen vienti Egyptistä muualle Roomaan kiellettiin poliittisista syistä, kehitettiin Pergamon kaupungissa pergamentiksi kutsuttu käsitelty ohut nahka, jolle kirjoitettujen tekstien käyttöikä oli suurempi. Kokonaisten raamattujen kirjoittaminen pergamentille alkoi vuoden 325 jälkeen, kun keisari Konstantinus I tilasi egyptiläistä koulukuntaa edustavalta Eusebios Kesarealaiselta 50 kopiota.

Codex Sinaiticus löydettiin vuonna 1844 Pyhän Katarinan luostarista Siinailta, ja Codex Vaticanus vuonna 1481 Vatikaanin kirjastosta Roomasta. Codex Sinaiticus on noin vuonna 350 valmistettu kopio, ja Codex Vaticanus sitäkin nuorempi. Molemmat edustavat antiokialaista tekstitraditiota, mutta niissä on silti huomattavia eroja. Vaticanuksesta puuttuu myös ne osat, joissa annetaan Laittomuuden ihmisen tärkeimmät antikristilliset tuntomerkit.

Pergamentille valmistetun kirjan eli kodeksin hinta on valtava. Sen valmistamiseksi tarvitaan noin 360 vasikannahkaa, jos kirjurit eivät pilaa yhtään niistä. Juutalaista kirjoitusperinnettä noudatettaessa on todennäköistä, että nahkoja tarvitaan paljon enemmän, sillä virheelliset sivut oli poltettava. Kopistilta menee ainakin vuosi yhden kirjan kirjoittamiseen. On selvää, ettei vainon ajan seurakunnilla ollut varaa tällaiseen; oli viisaampaa valmistaa pienempiä kirjakääröjä, koska kokonaisen Raamatun joutuminen Rooman uskontopoliisin käsiin olisi ollut taloudellisestikin turhan suuri menetys.

Pergamentille valmistettu kodex kestää noin 350 vuoden käytön. Se, että Codex Sinaiticus ja Codex Vaticanus ovat säilyneet, johtuu siitä, että niitä ei ole käytetty. Sinaiticukseen on kyllä tehty tuhansia muutoksia, viimeisimmät 1200-luvulla, mutta sitä ei ole luettu sen vähäisen arvostuksen takia. Sama koskee Codex Vaticanusta. Se sai levätä varastossa vuosisatoja, ja vasta kristittyjen ilmaantuminen Euroopan horisonttiin sai Vatikaanin kertomaan kirjan olemassaolosta. Sitä piti mainostaa vastapainoksi niille kymmenille käsikirjoituksille, jotka Konstantinopolin pakolaiset olivat tuoneet mukanaan.

Aleksandrialais-kesarealais-roomalaisen lahkon raamattu on huomattavasti lyhyempi kuin Syyrialais-kreikkalaisiin käsikirjoituksiin perustuvat Raamatut. Miellyttääkseen Kreikan filosofeja Origenes halusi matkia klassisen kreikan lyhyttä ja "nasevaa" puhetyyliä, vaikka Uuden Testamentin kirjoittajat käyttivät hellenististä kreikkaa joka oli joustavampi ja ilmaisurikkaampi kuin jäykkä klassinen kreikka.

W&H pelin Sääntö kolme…..

Vaikka Textus Receptuksen mukaisilla, bysanttilaista tekstityyppiä edustavilla käsikirjoituksilla on lukumääräinen ylivoima, on se vain yksi kolmesta tai neljästä kilpailevasta tekstityypistä.

Kommentti kohtaan kolme……

Westcottin ja Hortin esittämä "tieteellinen" väite ansaitsee tulla vastatuksi samalla mitalla. Esimerkiksi näin: Menet vessaan, ja siellä on 5800 käyttämätöntä vessapaperia, ja kolme tai neljä käytettyä vessapaperia. Mitä sinä niistä käyttäisit, vai ottaisitko sittenkin jonkun niistä viidestätuhannesta kahdeksastasadasta?

Asiallisesti puhuen kyse on siitä, että säilyneitä käsikirjoituksia on noin 5800. Määrä muuttuu koko ajan, vasta hiljakkoin Albanian viranomaiset päästivät asiantuntijoita tutkimaan kommunistivallan aikana luostareista takavarikoituja kahtatoista tieteelle ennen tuntematonta käsikirjoitusta.

Raamattuja tai Raamatun osia - käpälöityjä tai käpälöimättömiä - käsikirjoituksista on noin puolet. Toinen huomattava käsikirjoitusten kategoria muodostuu seurakunnallisista lukemistoista. Raamatun alkuperäisen tekstin määrittelyssä tärkeää todistusaineistoa ovat myös seurakunnan toimijoiden kirjoitukset, koska niissä on lainauksia sekä raamattuihin nyt sisällytetyistä, että niiden ulkopuolelle jääneistä kirjoista siinä sanamuodossa, jossa ne kunkin kirjoittajan aikana tunnettiin. Neljäntenä, eikä suinkaan merkityksettömänä, on vielä mainittava lähes alkuperäisistä "autografeista" eli niiden kopioista tehdyt "versiot", eli käännökset muihin kieliin. Jos käännös on tehty 300-luvulla, on se todistus lähdetekstin sisällöstä kyseisenä aikana, sillä käännöksiin ei lähdetekstin mahdollinen myöhempi muuttuminenkaan enää käännöstyön valmistumisen jälkeen vaikuttanut.

Kaikkein vanhimmat käsikirjoitukset ovat pieniä, paryrukselle kirjoitettuja katkelmia Raamatun teksteistä. Vaikka papyrukselle kirjoitetut katkelmat ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pieniä, on niiden anti Raamatun alkuperäisen tekstin todistusaineistona merkittävä - ne kattavat noin 90 prosenttia koko Uuden Testamentin teksteistä. Pienestä papyruksen palasesta tai yksittäisestä kirjoituksesta on lisäksi vaikea sanoa, kumpaan käsikirjoitustraditioon teksti kuuluu, koska aleksandrialainen traditio oli vielä muotoutumaton. Huomionarvoista on, että edes Aleksandrian seudun vanhimmat tekstikatkelmat eivät anna merkittävää tukea aleksandrialais-roomalaisen koulukunnan väitteille ja Hortin väitteet ne kumoavat kokonaan.

Papyrustekstejä ei kannata kuitenkaan yliarvostaa. Useimmat papyrukselle kirjoitetut tekstit tulevat Aleksandrian seudulta, jossa papyrusta oli runsaasti, ja jossa ne kuivan ilmaston takia parhaiten säilyivät. Vaikka kristittyjen vainoissa tuhottiin Raamatun tekstejä joka puolella Rooman valtakuntaa, oli egyptiläisillä se etu, että heidän oli helpompaa tehdä uusia kopioita, suureksi osaksi myös halvemman materiaalin takia.

Neljänneltä vuosisadalta lähtien käsikirjoituksissa käytettiin kreikan kielen isoja kirjaimia. Isoilla kirjaimilla kirjoitettuja käsikirjoituksia tunnetaan vähän alle 300. Aleksandrialaisen koulukunnan kannattajat laskevat niistä itselleen kuuluviksi noin 10.

Kymmenenneltä vuosisadalta aina kirjapainotaidon alkuun saakka käytettiin pieniä kirjaimia. Näillä, ns. minuskeleilla eli kursiivilla kirjoitettuja kreikankielisiä käsikirjoituksia on säilynyt pari tuhatta ja saman verran seurakuntien käyttämiä valittujen raamatuntekstien lukemistoja. Näistä noin yksi prosentti tukee jossain määrin aleksandrialais-roomalaista tekstiperinnettä.

Textus Receptusta tukevien käsikirjoitusten numeerinen ylivoima voidaan selittää niiden sukulaissuhteilla.

Kommentti kohtaan neljä……

Westcott ja Hort aseveljineen väittävät, että Raamatun tekstit ovat toinen toistensa kopioita, minkä takia niillä on vain yhteinen isä Niinhän se pitäisi ollakin. Sinänsä tarpeettomalla väitteellä on silti tietty akateeminen arvo. Sen kumoamisessa osoittautuvat hyödylliseksi ne pienet virheet, jotka kaikissa suurissa käsin kopioiduissa teksteissä on: jossakin on me, kun pitäisi olla te, jossakin on oli, kun pitäisi olla on. Näin tietokoneaikakaudella ei luulisi olevan vaikea tutkia, mikä on minkäkin käsikirjoituksen genealogia, mutta siinä ei liene onnistuttu, koska näyttöä käsikirjoituksien perhesuhteista ei ole esitetty.

Textus Receptus on pidempi ja täyteläisempi, koska se on yhdistelmä ("collation") erilaisista lukutavoista, jotka syntyivät, kun Antiokian piispa Lukianus käpälöi tekstejä yhdistelemällä eri tekstiversioita.

Kommentti kohtaan viisi…….

Ensinnäkin, Lukianus ei ollut piispa, ei ainakaan kirkollisessa mielessä. Jopa kirkolliset lähteet sanovat häntä presbyteeriksi, joka kirkollisessa kielenkäytössä ei tarkoita piispaa. Toiseksi, Lukianuksen ei tiedetä käpälöineen yhtään mitään, ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi siitä noussut sellainen melu, että jopa Westcott ja Hort olisivat kirjoittaneet siitä pitkät tarinat.

Hortin julkaisi teoriansa vuonna 1881 ilman näyttöä. Nyt käsikirjoituksia on tarjolla enemmän, joten haemme esiin eri lukutapoja edustavia käsikirjoitustekstejä jakeesta Joh 10:9.

Aleksandrialainen shisma palin Papyrukset P45 ja P75

Syyrialais-bysanttilainen shisma oun palin Papyrus P66

"Läntinen" Shisma oun

Vanhin tunnettu papyrus tukee syyrialais-bysanttilaista tekstiä

Aleksandrialais-roomalaisen leirin käsikirjoitukset ovat lyhyempiä kuin Raamatun kirjojen tekstit siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden tekijät eivät ymmärtäneet pidempiä tekstejä, koska pidempien tekstien ymmärtämiseen olisi vaadittu kristinuskon juutalaisten juurien tuntemista, juuri sillä tavalla, mitä edellä Luukkaan evankeliumin kuudennen luvun ensimmäisessä jakeessa esitettiin. Se, mitä me olemme lukeneet Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta, pätee myös Raamatun ristiinnaulitsemiseen. Vain tekomiehet ovat vaihtuneet:

Aleksandrialaiset tekomiehet yrittivät miellyttää kreikkalaisia filosofeja, mutta apostolit kirjoittivat tavalliselle kansalle ja käyttivät sen kieltä, koinee-kreikkaa, joka oli ollut kreikkalaisen rahvaan kieli jo Aleksanteri "Suuren" ajoista lähtien. Koinee oli klassista kreikkaa täyteläisempi ja ilmaisurikkaampi, ja sillä pystyttiin sanomaan asiat tarkemmin kuin "nasevalla" ja jäykällä klassisella kreikalla. Tämä ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi Aleksandrialaisen koulukunnan raamatut ovat noin 10 sivua varsinaista Raamattua lyhyempiä. Tekstinosien, kokonaisten jakeiden, lauseiden, ilmaisujen ja yksittäisten sanojen poisjättäminen on tapahtunut systemaattisesti, ja tarkoitushakuisesti. Kumpaankin tekstiperinteeseen kuuluvien kirjoitusten vertaaminen paljastaa, että aleksandrialais-roomalaisen koulukunnan päämäärä on alusta alkaen ollut Kristuksen jumaluuden kieltäminen, ja Laittomuuden ruhtinaalle sopivan käsikirjan laatiminen.

Kaupoista saa valmiita kirjoja, joissa molempiin koulukuntiin kuuluvien tekstien vertailu on valmiiksi suoritettu. En ole sellaisia ostanut, mutta käyttämässäni kreikkalais-venäläisessä interlinear-versiossa, jossa kreikankielinen teksti on Nestle-Aland N27 mukainen, on alaviittein osoitettu, miten poikkeavat jakeet esitetty Textus Receptuksessa (TR) ja Majority Tekstinä, eli muissa bysanttilaisissa Kirjoituksissa. Mainitussa kirjassa on yli 1500 sivua, ja kun joka sivulla on keksimäärin 3 poikkeamaa alkuperäisestä tekstistä, syntyy jo niistä noin 4500 virheen kokoelma, jonka lisäksi tulevat käännösvirheet, joita jo Hieronymuksen latinankielisessä laitoksessa oli pilvin pimein.

Selvästi Bysanttilaiseen tekstitraditioon kuuluvia lukutapoja ei yleisesti esiinny ennen vuotta 350 sen enempää kreikankielisissä käsikirjoituksissa, ei-kreikkalaisissa käännösversioissa, eikä kirkkoisien käyttämissä Raamatun tekstien sitaateissa.

Westcottin ja Hortin väitteet tarvitsevat vahvan poliittisen tuen, koska tieteellinen tuki väitteille puuttuu. Mutta ongelma onkin siinä, että poliittista tukea heillä on ollut aivan tarpeeksi, jopa yli tarpeen ja rahaa myös.

Edellä tarkasteltiin sitä, miten Erasmus toi eurooppalaisen kristikunnan käyttöön Kreikan kirkon käyttämän Raamatun korjaamalla Hieronymuksen latinankielisen käännöksen, Vulgatan, virheet, ja toimittamalla Frobenin painotalon käyttöön alkuperäiset, kreikan kirkon käyttämät Uuden Testamentin tekstit, josta seurauksena oli kristinuskon renesanssi ja sen piiriin päässeiden maiden nousu maailman huipulle, vaikka Erasmus tai hänen osoittamaansa suuntaan kulkeneet protestantit päässeetkään eroon pahimmista harhaopeistaan, valtionkirkosta ja monarkkisesta piispuudesta. Tästä oli seurauksena, että katolinen kirkko pääsi soluttautumaan takaisin protestanttisten kirkkojen rakenteisiin. Vuonna 1881 painettu Revised Version oli perusta, jonka varassa Laittomuuden salaisuutta harjoitettiin yhden, ekumeenisen maailmankirkon rakentamiseksi.

Ekumeenisen maailmankirkon rakentajalle oli tärkeä voitto, että vuoden muutkin 1880 jälkeen painetut raamatut koko maailmassa ovat lähes kauttaaltaan egyptiläis-roomalaista alkuperää. Mutta Ignatioksen-Origeneen ajoista oli jo kulut pitkät ajat, eikä Englannin anglikaanisen kirkon eteläisen synodin valtuuksilla toimineet kääntäjät aikoneetkaan pysähtyä siihen, mihin Hieronymus oli pysähtynyt. Jos siis tänä päivänä verrataan alkuperäisiä raamatun käännöksiä väännöksiin, on bysanttilaisen tekstiperinteen käsikirjoituksien rinnalla tarkasteltava paitsi egyptiläis-roomalaisia käsikirjoituksia ja Hieronymuksen Vulgataa, Erasmuksen tekemiä alkuperäisen Uuden Testamentin tekstin kriittistä ennallistamisyritystä, ja Hortin ja Westcottin tekemiä muutoksia, myös niitä muutoksia, jotka Raamattuun on tehty vielä senkin jälkeen, kun Hort ja Westcott kumppaneineen jo olivat kuolleet. Koska Hortin ja Westcottin raamatun tekstiin tekemistä muutokset on kauttaaltaan selvitetty ja perusteettomiksi todettu, riittänee meille tässä, että käymme läpi ne asiat, joita vastaan Laittomuuden päämiehen erityisavustajat erityisesti hyökkäävät.

### tarkista yhteydet.. uusiin käännöksiin…

Tekstikriitikkojen ja heidän tukijoittensa, joiden joukkoon nykyisin kuuluvat kaikki tunnetut salaseurat jesuiitoista vapaamuurareihin, Amerikan pankkiireihin ja äärikommunisteihin asti, on Codex Sinaiticus vanhin ja luotettavin. Se minkä kuulet BBC dokumenttiohjelmasta, on samaa, kuin mitä kuulet kaikilta muiltakin Uutta Maailmanjärjestystä palvelevilta "servereiltä". Vain Tischendorf ja muut suuresta Babylonista riippumattomat tiedemiehet ovat eri mieltä. On mahdotonta arvioida kreikkalais-syyrialaisen tekstiperinteen tekstien aitoutta sen perusteella, mitä sellainen egyptiläiseen okkulttiseen tekstiperinteeseen kuuluva teksti, jonka tuoreimmat muutokset on tehty tuhat vuotta vertailutekstejä myöhemmin eli 1200-luvulla.

Sosialismin perustajat laskelmoivat että Amerikan kristikunta on niin vahva, että Amerikan Yhdysvaltojen kaataminen olisi jätettävä viimeiseksi. Se ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että he olisivat jääneet toimettomana istumaan ja odottamaan sopivaa tilaisuutta. Ei sinne päinkään. Suunnitelmaa vietiin koko ajan eteenpäin, mutta vasta 1930-luvulla sen tekijät tulivat esille erilaisten naamariensa alta. Joukot oli koulutettu ja esiinmarssi oli hyvin organisoitu. Ensimmäiseksi oli hajotettava Amerikan evankeliset yhteisöt, sillä käytännöllisesti koko kansa kuului siihen tavalla tai toisella. Liike lyötiin kahtia. Tavallisia evankelisia uskovia ryhdyttiin nimittämään fundamentalisteiksi, ja oikeiksi uskoviksi ne, joilla usko oli pahuuden peittona.

Raamatun tuhoamisessa käytettiin Bileamin oppia. Bileamin mukaisesti tuli menetellä niin, että jollet saa sitä valtaasi, raiskaa se. Englantilaisella maailmalla on hyvä, kreikkalais-syyrialaisiin käsikirjoituksiin perustuva kuningas Jaakon (King James') raamattu. Sen korvaaminen katolisella raamatulla ei käynyt kuuloonkaan, mutta tekstikriitikot olivat jo valmistaneet maaperän toisenlaiselle offensiiville. Amerikan raamattuseuran pääsihteeri Eugene Nida kokosi tiimin, joka ryhtyi laatimaan uutta, ohjeellista Uuden Testamentin alkutekstien laitosta korvaamaan sitä, mikä kreikkalais-syyrialaiseen koulukuntaan perustuvaa laitosta, jonka eri versiot tunnetaan nimellä Textus Receptus eli lyhyesti TR. Tähän tiimiin kuuluivat..

## tarkista ja jatka tästä…

Yli sata vuotta sitten Pohjois-Amerikan kristikuntaan tuli uusi piirre. Pidettiin suuria "herätyskokouksia", joiden päätteeksi esitettiin alttarikutsu. Alttarikutsun tarkoituksena on tehdä uskoon tulo niin helpoksi, että Jeesuksen puheet ahtaasta portista voitiin hylätä tarpeettomina. Yksi alttarikutsuun myönteisesti vastanneista oli Eugene Nida (1914-2011). Yliopistovuosiensa jälkeen Nida kävi raamatunkääntäjien leirikursseilla opiskelemassa raamatunkäännöstyön periaatteita ja oli hetken aikaa Meksikossa lähetystyössä. Hän oli myös mukana, kun kesäkurssitoiminnan rinnalle perustettiin varsinaista käännöstyötä tekevä järjestö Wycliffe Raamatunkääntäjät. Vuonna 1939 Nida suoritti tutkinnon Uuden Testamentin kreikassa, ja vuonna 1943 hän suoritti korkeamman yliopistotutkinnon kielitieteessä. Samana vuonna hän aloitti kielitieteilijän uransa Amerikan Raamattuseurassa.

Huolimatta siitä, että Nida oli tullut kristikuntaan sieltä, missä aita on matalin, hän aloitti uransa nimellisesti konservatiivina, mutta pian hän oli jo tekemässä ekumeenisia raamattuja, mikä merkitsi sitä, että Protestanttien piti vaihtaa syyrialais-bysanttilaiset käsikirjoituksensa aleksandrialais-roomalaisiin kirjoituksiin eli Codex Vaticanukseen ja Codex Sinaiticukseen. Tätä varten kielitieteilijä Nida joutui keksimään tieteelliseltä kuullostavia selityksiä ja teorioita ja osallistumaan maailmanlaajuiseen propagandasotaan Raamattua vastaan.

Nidan teorioita mainostettiin tehokkaasti. Joskus 60/70-luvun vaihteessa kaverit lukivat propagandakirjaa "Hebrean sanat sikseen" ja minuakin houkuteltiin Wycliffen kesäkursseille Englantiin. Lohjalla kävi eräs Wycliffen johtajista esittelemässä järjestön toimintaa, ja menimme kuulemaan. Ainakin yksi järjestön toimintatavoista oli vastoin sitä oppia, jonka minä olin Pyhistä Kirjoituksista saanut. Wycliffe Raamatunkääntäjät eivät halunneet toimia Neuvostoliitossa. Kohta tämän jälkeen Boris Arapavic perustikin Itäraamattuinstituutin Tukholmaan, ja ryhtyi tekemään sitä työtä, mistä Wycliffe-raamatunkääntäjät olivat kieltäytyneet, mutta nyt Arapovicin perustama laitos toimii Moskovassa ja Helsingissäkin, Raamatunkäännösinstituutin nimellä. Kun joskus 15 vuotta sitten kävin heidän työkeskuksessaan Moskova-joen rannalla sijaitsevan luostarin tiloissa, kertoi Marianne Beerle-Mor, että heillä on meneillä raamatunkäännöstyö kuudellekymmenelle seitsemälle entisen Neuvostoliiton kielelle.

• ei sanatarkkaa

lauseiden lyhentely, konjunktioiden poisto

Yksi Nidan oppien mukaan tehtyjen käännösten luotettavimpia tunnusmerkkejä on raamatunlauseiden pilkkominen osiin. Näin muka päästään siihen Saarisalon mainostamaan nasevaan sanontaan. Tosiasiassa kysymys on aivan muusta. Vanhassa tekstissä lauseet ovat lyhyttä lakitekstiä, mikä vastaa Vanhan Testamentin luonnetta. Uuden Testamentin lauseet ovat pitkiä, koska niissä selostetaan asiaa henkilölle, jonka oletetaan ymmärtävän kokonaisuuksia. Jos Uuden Testamentin lauseet pilkotaan, syntyy siitäkin ikään kuin lakitekstiä, vaikka Uuden Testamentin sanoma Jumalan armosta ei sitä ole. Uuden Testamentin lähdeteksteissä asiakokonaisuudet sidotaan ja jäsennellään erilaisia partikkeleita käyttämällä kokonaisuuksiksi, joiden pilkkominen hajottaa tekstin sisällön ikään kuin määritelmiksi, jotka asiayhteydestään erotettuna ovat pelkkää puutaheinää. Esimerkiksi kelpaa hyvin Uuden Testamentin pisin lause, sisällöltään mahtava Efesolaiskirjeen 1 luvun julistus Jumalan luomistyön tarkoituksesta, kts. Ef 1:3-14. Mitä pienempiin paloihin se pilkotaan, sitä vaikeampi sitä on ymmärtää.

Nidan teoria toiminnallisesta vastaavuudesta (functional equivalence) kuulostaa oppineelta.

Englanninkielisellä raamatunkääntäjällä on yksi vaikeus. Hänen kielensä on kankea. Kreikan kieli sitä vastoin - ja varsinkin koinee-kreikka, jolla UT tekstit on kirjoitettu, on rikas erityisesti verbimuotojen osalta, niin rikas, että englanninkielinen (tai muuta indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuva) kääntäjä ei voi muuta kuin hävetä köyhyyttään ja miettiä, miten saisi hyvin täsmällisen, mutta silti lyhyen kreikankielisen lauseen käännettyä omalle kielelleen niin, ettei käännöksestä tulisi luvattoman pitkä eikä siihen jäisi selittelyn makua. Normaalitapauksessa käännöksestä tulee näköiskäännös, josta puolet asiasta on jätetty pois. Mitä hän jättää pois on jos sitten eri asia. Mutta sitäkin varten Nida kehitti opin. Sen nimeksi tuli eklektiivinen käännösteoria.

Kuullostaa hienolta, sillä sana eklego on vierasta kieltä, kreikkaa. Sen olisi voinut sanoa yksinkertaisemminkin, sillä se ei tarkoita muuta kuin valita. Eklektiivinen käännösteorian turvin kääntäjä voi valita itse, millaisen raamatun hän haluaa. Hänen käytössään on myös tuhansia käsikirjoituksia, ja jos hän valitsee aina johdonmukaisesti bysanttilaisesta tekstistä poikkeavan lukutavan, syntyy sellainen raamattu, jolla ei ole Raamatun kanssa juuri muuta yhteistä, kuin nimi.

Raamatunkääntäjän työ vaatii kokemusta. Erasmus on hyvä esimerkki. Hän hankki taitonsa ja kannuksensa vähempiarvoisia tekstejä kääntämällä, mutta sitten hänen työstään tulikin mestarinäyte, oli sitten kysymys latinankielisestä käännöksestä, kuin kreikkalaisten käsikirjoitusten vertailusta. Nidan oppeja ammattikääntäjä ei tarvitse. Tiettyyn rajaan asti käännös on aina tulkkausta, mutta sillä on rajansa. Uuden Testamentin kreikankielinen teksti ei ole sovitettu kreikkalaiseen aate- tai käsitemaailmaan, vaikka siinä käytetäänkin hyväksi kaikkia kreikan kielen tarjoamia mahdollisuuksia esittää Uuden Testamentin sanoma joustavammin, kuin mihin hebreankielisessä tekstissä olisi ollut mahdollista.

Uuden Testamentin kreikan vahvuutena ovat joustavat verbimuodot, mutta tätä ominaisuutta ei Nidan tai Hortin äidinkiellä ole. Hortin ja Nidan haikailut kääntäjien suuremmasta valinnanvapaudesta ovat ymmärrettäviä silloin, kun teksti on käännettävä köyhälle englannin kielelle, mutta kun kääntäjän tehtävä on kääntää teksti jollekin ilmaisu- ja vivahderikkaalle kielelle, ei kääntäjä tarvitse mitään laajennettuja vapauksia. Hän pystyy tekemään sanatarkkaa käännöstä, joka täyttää kaikki kaunokirjallisuuden normit. Tyypillinen tapaus löytyy turkinkielisistä käännöksistä. Raamatunkäännösinstituutin käännös on sanatarkkaa, mutta silti sujuvaa ja kaunista kuin raikkaan vuoristopuron solina, mutta Yhdistyneitten Raamattuseuran tekemä käännös kapulakieltä, joka tuo mieleen toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen hyökkäysvaunun telaketjujen kolinan.

Wycliffe Raamatunkääntäjillä oli kunnianhimoiset tavoitteet. Maailman kuudesta tuhannesta kielestä suurin osa on vielä ilman raamattua ja paljon on niitäkin kieliä, joille ei ole käännetty Raamatun pätkääkään. Protestantit olivat tehneet hyvää työtä jo viisisataa vuotta, mutta nyt myös Katolinen kirkko halusi tulla mukaan. Yhteisiä hankkeita varten perustettiin 1946 United Bible Societies (Yhdistyneet Raamattuseurat) ja myös Nida oli mukana sitä perustamassa.

##

Raamatunkääntäjä tarvitsee alkuperäisen Raamatun tekstit työnsä pohjaksi. Mutta miten kertoa uskovalle raamatunkääntäjälle, että hän ei saakaan kääntää Raamattua haluamalleen kielelle, vaan hänen on käännettävä Katolisen lahkon tekstejä työnsä pohjana. Eugene Nidalla oli kysymykseen ratkaisu. Hänen aloitteestaan perustettiin vuonna 1955 komitea valmistelemaan sellaista kreikankielisen Uuden testamentin versiota, joka sopisi Uuden maailmanjärjestyksen (NWO) tarpeisiin. Amerikan Raamattuseuran lisäksi hankkeeseen tulivat mukaan Skotlannin kansallinen raamattuseura, Württembergin Raamattuseura sekä myöhemmin Alankomaiden Raamattuseura ja Englannin ja Ulkomaan raamattuseura. Komitean johtoon tuli Amerikan raamattuseuran (American Bible Society) pääsihteeri Eugene A. Nida. Muut komitean jäsenet olivat Kurt Aland, Matthew Black, Bruce M. Metzger Allan Wikgren ja työn alkuvaiheessa myös Arthur Vööbus.

Arthur Vööbus (1909-1988) oli aikansa paras syyrialaisen kristikunnan tuntija. Hän luopui prosessista, koska hän "did not feel the work had sufficiently scholarly rigor" ei nähnyt työssä olevan riittävää tieteellistä ryhtiä.

Arthur Vööbus syntyi Matjaman kylässä Virossa 1909 ja opiskeli Tarton yliopistossa, joka aina perustamisestaan asti on kasvattanut hyviä syyrialaisen kristikunnan tuntijoita. Toisen maailmansodan aikana Vööbus joutui pakenemaan Saksaan, mutta joutui keskitysleirille uuden maailmanjärjestyksen, se on fasismin, vastaisten mielipiteittensä johdosta. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän tuli Chicagoon, jossa hän jatkoi työtään ja toimi samalla lutherilaisen teologisen instituutin professorina. Uuden maailmanjärjestyksen vastaisista mielipiteistään hän ei kuitenkaan luopunut, jonka takia hänet yritetään vaieta kuoliaaksi.

Komitean työlle oli alusta alkaen asetettu tietyt tavoitteet ja tiukat rajat. Kääntäjille tarkoitetun kreikankielisen Uuden Testamentin laitoksen pohjaksi oli määrätty Westcottin ja Hortin toimittama Greek New Testament vuodelta 1881 joka on melkein sama kuin Codex Vaticanus. Tämä on merkittävä ennakkoehto, koska näin jätetään Raamatun alkuperäiset tekstit laitoksen ulkopuolelle. Kun työryhmässä kuitenkin oli sellaistenkin käsikirjoitusten, kuten Italan ja Vulgatan, syyrialaisten versioiden, koptinkielisten versioiden, gootinkielisen version, armenialaisen version, georgiankielisen version ja Etiopian geezinkielisen version asiantuntijoita, tuli heistä vain maski työryhmän imagoa varten. Heitä tarvittiin, koska jollakin tavoin oli luotava vaikutelma, että alkuperäisistä käsikirjoituksista käännetyt versiot edes jollain tavoin tukevat aleksandrialais-roomalaista tekstiperinnettä, olla mukana pyhittämässä epäpyhää hanketta. Jos Vööbus ei olisi hylännyt hanketta, olisi hänkin menettänyt kasvonsa kunnianarvoisena tiedemiehenä. Mutta koska hän asettui selvästi kielteiselle kannalle Uuden maailmanjärjestyksen tavoitteita vastaan, ei maailma enää hurrannut hänelle. Poikkeuksen tekee Jerusalemin Hebrealainen yliopisto, jonka bibliografiasivuilla luetellaan 162 Vööbusin syyrialaista kristikuntaa koskevaa teosta. Ja muutenkin: nykyisin vain uudet hebrealaiset käännökset tehdään, ainakin kaikki ne, jotka minä tunnen, alkuperäisistä syyrialais-bysanttilaisista käsikirjoituksista.

Nidan työryhmän hedelmä, raamatunkääntäjille tarkoitettu Uusi Testamentti, The Greek New Testament with Critical Apparatus (Kriittisellä apparaatilla varustettu kreikankielinen Uusi Testamentti) ilmestyi 1966. Tekijänoikeuksien haltijaksi ilmoitetaan United Bible Societes, London. Laitoksen toimittajina luetellaan Kurt Aland, Matthew Black, Bruce M Metzger ja Allen Wikgren. Laitokseen kuului kriittinen apparaatti, mutta sekin on rajoitettu niin, ettei kääntäjä-parka päässyt aidan yli vihantaa ruohoa maistamaan. Hyväksyttyjen vertailukohteiden joukosta löytyvät nimet Tischendorf, Nestle, von Soden ja muita. Ja kun katsot itse tekstiä, jonka vuonna 2004 uudistettu painos löytyy esimerkiksi www.katapi.org.uk sivuilta, voit itse todeta sen olevan puhdasverinen Uuden maailmanjärjestyksen eli antikristuksen raamattu, jopa selvemmin kuin jehovalaisten tekemä Uuden Maailman käännös.

Bruce M. Metzgerin kirja Uuden Testamentin kaanon (The Canon of The New Testament) ilmestyi 1987, ja 1997 hankin sen paperikantisen version. Kirja on vieläkin hyllyssäni, mutta kun sitä lukee, syntyy vaikutelma, että tämä mies jättää jotakin sanomatta silloin, kun se ei sovi hänen agendaansa. Olisikohan se sitä intellektuaalista epärehellisyyttä? Ainakin se edustaa sitä henkeä, joka komiteassa vallitsi. Aikaisemmin olivat jo ilmestyneet The Text of the New Testament: Its Transmission, Corruption, and Restoration (Uuden Testamentin teksti, sen välittäminen, väärentäminen ja ennallistaminen, 1962) ja The Early Versions of the New Testament: Their Origin, Transmission, and Limitations (Uuden Testamentin käännökset: Niiden alkuperä, kehitys ja merkitys, 1987) Kirjoissaan Metzger yrittää pitäytyä Hortin ja Wescottin teorioihin, eikä suostu kirveelläkään myöntämään, että Hort ja Westcott olivat valheen asialla, ja että heidän valheensa on kumottu jo aikoja sitten; ja että jollei sitä olisi ennen tehty, olisi viimeistään nyt myös Metzgerin otettava huomioon se papyrusaineisto, joka Hortin ja Westcottin jälkeen on löytynyt Egyptistä, sillä se kaataa raamattukriitikkojen perusväittämän siitä, että Vaticanus ja Sinaiticus ovat vanhimpia säilyneitä raamatullisia käsikirjoituksia ja että nuo vuosille 350-400 tekstit olisivat vanhimpia ja vähiten korruptoituneita, sillä Egyptin papyruslöydöistä on ennallistettavissa 90 prosenttia niitä vanhempaa tekstiä, joka on enemmän syyrialais-bysanttilaisen, kuin egyptiläis-aleksandrialaisen koulukunnan tekstiperinteen mukaista huolimatta siitä, että suurin osa siitä tulee juuri Egyptistä. Myös Vööbusin vuonna 1954 julkaisema Early Versions of The New Testament, Manuscript studies, (Varhaisia Uuden Testamentin käännöksiä; tutkimuksia käsikirjoituksista) ei jätä W&H koulukunnan teorioille elintilaa rehellisten tiedemiesten piirissä.

Vähän vanhempien raamatunlukijoiden hyllystä tapaa vielä nytkin kirjan, jota nimitetään Novumiksi. Nimi tulee Eberhard Nestlen vuonna 1898 julkaiseman kreikankielisen Uuden Testamentin laitoksesta Novum Testamentum Graece cum apparatu critico ex editonibus et libris manu scriptis collecto. Württemgergin Raamattuseuran julkaisemassa laitoksessa Nestle yrittää tehdä kompromissia Tischendorfin äärimmäisyyksiin viedyn Sinaiticuksen myötäilyn ja Westcott ja Hortin äärimmäisiin viedyn Vaticuksen myötäilyn välillä, jonka jälkeen myös Britannian ja Ulkomaan raamattuseura otti sen ohjelmaansa, koska se tarjosi mukavan tavan päästä eroon jumalattomille ihmisille kiusalliseksi käyneestä Raamatusta sellaisena kun sitä oli kaikissa protestanttisissa maissa, Kreikassa ja Venäjällä julkaistu.

Eberhard Nestlen (1851-1913) työtä jatkoi hänen poikansa Erwin Nestle (1883-1972) ja vuodesta 1952 mukaan tuli Kurt Aland (1915-1994), niin että nyt "Novum" tunnetaan jo Nestle-Alandin kreikankielisen Uuden Testamentin nimellä.

Minun pöydälläni on mielenkiintoinen, vain 3000 kappaleen painoksena ilmestynyt Uuden Testamentin interlinear-versio joka kreikkalainen teksti tunnetaan maailmalla nimellä NA27, eli Nestle-Alandin versio 27 vuodelta 1993, se sama, jonka teksti Yhdistyneitten Raamattuseurojen laitoksissa löytyy nimikkeellä UBS-4. Versio perustuu ensisijaisesti Codex Vaticanukseen, mikä edustaa egyptiläis-roomalaista tekstiperinnettä. Mutta kirja on varustettu myös merkinnöillä, joilla osoitetaan sen olennaiset erot bysanttilaisiin käsikirjoituksiin, eli enemmistöteksteihin ja Textus Receptukseen verrattuna. Kirja on interlinear-versio, joka tarkoittaa sitä, että esitetyn kreikankielisen tekstin alapuolella on sen mahdollisimman sanatarkka venäjänkielinen käännös. Lisäksi kyseinen versio on varustettu vuoden 1876 venäläisellä käännöksellä.

Kyseinen kirja tarjoaa helpon tavan katsoa, miten Raamattu ja Katolisen lahkon raamattu eroavat toisistaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää Erasmuksen kommentteja siitä, miksi hän käänsi oman Uuden Testamenttinsa eri lailla kuin Hieronymus oli aikoinaan tehnyt. En kuitenkaan löytänyt Erasmuksen tekstin käännöstä, ja latinaahan minä en osaa. Sikäli kun Luoja suo, yritän poimia siitä ne tärkeimmät muutokset, jotka Raamatun teksteihin on tehty laittomuuden ruhtinaan pyrkimyksien edistämiseksi. Tätä nykyä tekstissä on jo noin 50 sivua, mutta työ on silti vielä pahasti kesken.

Origeneen koulukunnan, Hieronymuksen, Katolisen kirkon ja erityisesti jesuiittojen, Hortin ja Westcottin juntan, Nidan yritysten ja Nestle-Alandin konttorin ja Yhdistyneitten Raamattuseurojen (USB) tekemät muutokset kohdistuvat niihin tärkeimpiin Raamatun oppeihin, jotka estävät Laittomuuden ruhtinaan valtaanpääsyä maailmassa. Siksi myös seuraavassa muutoksien ja Jumalan ilmoituksen vertailussa hyökkäykset on lajiteltu rintamalohkojen mukaan. Yksi hyvä puoli Laittomuuden ruhtinaan toiminnassa on: hänen asiansa puolustajat ovat johdonmukaisia, niin että meidän tarvitsee vertailla vain kahta laitosta, Textus Receptusta ja viimeisintä Nestle-Alandin laitosta. Mutta koska minulla sattuu olemaan vain se NA-27 laitos vuodelta 1993, niin katsellaan sitä.

## täydennä tekstillä…

Katolinen kirkko oli joutunut kauan toimimaan kulisseissa, muta vuonna 1967 se sai oman miehensä myös Yhdistyneitten Raamattuseurojen tekstinmuokkausporukkaan. Millainenkohan mies sieltä mahtoi tulla ja mitä sillä oli repussaan?

Carlo Maria Martini (1927-2012) syntyi vanhalla valdolaisalueella Piedmonton seudulla lähellä Torinoa ja meni jesuiittojen kouluun. Seitsemäntoistavuotiaana Carlo Maria liittyi jesuiittoihin ilmeisen tietämättömänä siitä verestä, jonka jesuiitat olivat hänen kotiseudullaan vuodattaneet kristittyjen hävittämiseksi maailmasta. Kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisenä Carlo Maria vihittiin jesuiittojen "salaisuuksiin", jonka jälkeen hän luki jesuiittojen filosofiaa ja teologiaa. Hän väitteli kirkon fundamentalistisesta teologiasta, toimi välillä opettajana ja Roomaan palattuaan väitteli paavillisessa raamatuntutkimuslaitoksessa aiheenaan Luukkaan evankeliumin käsikirjoitukset. Vuonna 1962 Carlo Maria Martini kutsuttiin Paavilliseen Raamatuntutkimuslaitokseen opettamaan tekstikritiikkiä ja 1969 hänestä tuli laitoksen johtaja. Vuonna 1979 Martini nimitettiin Milanon arkkipiispaksi. Jesuiitan vihkiminen arkkipiispaksi oli jo kyllin epätavallista, mutta tässä tapauksessa vihkimisen suoritti paavi itse vuoden 1980 alussa. Vuonna 1983 Martini julistettiin Katolisen kirkon kardinaaliksi ja hänen valtaansa annettiin pari tuhatta pappia ja viisi miljoonaa katolista sielua. Martinista olisi todennäköisesti tullut myös seuraava paavi, mutta Johannes Paavali II eli niin vanhaksi, että hänen kuollessaan myös Martini oli käynyt vanhaksi, ainakin osan valitsijamiesten mielestä ja niin paaviksi valittiin saksalainen Ratzinger, toisen jesuiitan, brasilialaisen.. peruttua ehdokkuutensa.

Yhdistyneet Raamattuseurat oli perustettu 1946 julkaisemaan sellaisia kreikankielisen Uuden Testamentin versioita, jotka miellyttäisivät Katolista kirkkoa, joten Martinin mukaantulo ei aiheuttanut suuria mullistuksia järjestön työssä. Vuonna 1955 Yhdistyneet Raamattuseurat (United Bible Societies) oli ryhtynyt laatimaan Uuden Testamentin tekstilaitosta, joka täyttäisi tämän vaatimuksen ilman, että kääntäjien työn lähdeteokseksi tarkoitettu tekstilaitos ei olisi pelkkä Codex Vaticanus tai Codex Sinaiticus, sillä yli viiden tuhannen muunlaisen käsikirjoituksen jättäminen täysin vaille huomiota saattaisi aiheuttaa ihmetystä tai ainakin naurun röhötystä jopa vannoutuneiden jumalankieltäjienkin päässä. Komitean työn johdossa oli Eugene Nida.

Yhdistyneitten Raamattuseurojen ("USB") julkaisemina tekstilaitoksina ovat ilmestyneet ensimmäinen vuonna 1966, toinen 1968, kolmas 1975, korjattu kolmas laitos 1983, neljäs 1993. …

Martinin uskonnolliset käsitykset ovat sekoitus vanhempaa babylonialaista okkultismia ja myöhemmin Intiasta tuotua, länsimaiden oloihin sovellettua New Age- liikkeen ideologiaa. Näitä käsityksiä hän julistaa kirjoissaan Through Moses to Jesus (Mooseksen kautta Jeesukseen) ja In the Thick of His Ministry.

Vuoden 1993 syksyllä Martini kutsui Milanoon noin sata uskonnollista vaikuttajaa eri puolelta maailmaa. Mukana olivat mm. Israelin toinen päärabbi, askenazi-juutalaisuutta edustava Meir Lau ja New Age- liikkeen kiertävä matkasaarnaaja, Neuvostoliiton entinen presidentti Mihail Gorbatshov. Milanon kuuluissa oopperassa, La Scalassa, pitämässään puheessa Gorbatshov sanoi: "Meidän on syntetisoitava uusi uskonto, jotka ajattelevat ihmiset tekevät yleiseksi koko maailmalle ja joka johtaa meidät Uuteen Aikakauteen".

Minua ei oltu kutsuttu mukaan Milanoon, mutta satuin olemaan silloin Moskovassa. Otin sieltä valokuvankin. Palava rakennus on yksi niistä Gorban entisistä, huonosti päättyneistä projekteista:

# Kuvateksti: Venäjän "valkoinen talo" palaa

Carlo Maria Martini sai Venäjän Tiedeakatemian kunniatohtorin arvonimen 1996.

Venäjä säästyi sisällissodalta kommunismin kärsittyä vararikon vain siksi, että kansa uskoi olojen muuttuneen pysyvästi parempaan suuntaan. Pinnan alla oli kuitenkin käynnissä aivan toisenlainen prosessi. Maan entiset johtajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen, ja omivat entisen valtion rikkaudet omiin nimiinsä. Köyhä kansa jäi taas nuolemaan näppejään. Boris Jeltsinin paukut eivät riittäneet ja myös maan evankeliset liikkeet olivat valmistautumattomia uusien haasteiden edessä. Maan epätoivoinen moraalinen tilanne esti todellisten reformien toimeenpanon, ja Jeltsinin jälkeen valtaan noussut Vladimir Putin joutui torjumaan myös yhä aggressiivisemmaksi käynyttä, Yhdysvaltojen johtamaa kampanjaa maan entisestään heikon moraalisen selkärangan katkaisemiseksi. Putin ryhtyi tukemaan maan ortodoksista kirkkoa, sillä Solzhenitsynin tavoin Putin näki vain sen kykenevän nostamaan kansalaismoraalin siitä alennustilasta, johon se juutalaisjohtoisen sosialismin aikana oli ajettu. Rajoittaakseen Uuden Maailmanjärjestyksen puuhamiesten erityisesti lapsiin kohdistuvaa hyökkäyksen kärkeä Venäjä on estänyt homopropagandan levittämisen lapsille. Kristinuskon vihamiesten painostuksesta Venäjä joutui kuitenkin sallimaan uuden raamatunkäännöksen vuonna 2002, jonka teksti on sitä samaa Westcott-Horttia, joka epidemian tavoin on valloittamassa maailmaa. Vuonna 2013 ilmestyi kuitenkin oikea Raamattu Venäjäksi. Käännöstyön pohjana on käytetty Kreikan kirkon käyttämiä perinteisiä käsikirjoituksia ja myös painotyö on tehty hyvin. Kirja on tehty kovaan käyttöön.

Kreikan kirkolla on käytössä alkuperäinen Uusi Testamentti. On selvää, etteivät kreikkalaiset siitä helpolla luovu. Vain vaivoin he 1900-luvun alussa suostuivat käyttämään vanhan koinee-kreikan tekstin nykykreikan kielistä käännöstä. Mutta Yhdistyneet Raamattuseurat ovat sitkeitä paholaisen asiamiehiä. He ovat saaneet riveihinsä jo yhden kreikkalaisen jäsenen, Aristoteleen yliopiston professori Ioannis Karavidopouloksen (s.1944). Hän tuli mukaan USB:n työhön vuoden 1993 laitoksen julkaisemisen jälkeen. Hänen johdollaan Kreikan Raamattuseura on jo valmistanut kreikan kirkolle kirkollisten Raamatun tekstien lukemiston, jonka käännös on tehty ei suinkaan Kreikan kreikkalaisista, vaan Egyptin hellenistisestä käsikirjoituksista ikään kuin Paavali ja kumppanit olisivat menneet lähetystyöhön Egyptiin eikä Kreikkaan.

Luukkaan evankeliumissa sana sapatti esiintyy seitsemäntoista kertaa. Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja paransi sairaita. Kun hän teki sitä myös sapattina, häntä syytettiin uskontorauhan - sapatin - rikkomisesta, vaikka juuri Jumalan valtakunta ja Sapatti ovat yksi ja sama asia. Ihmisen luominen oli vielä kesken, mutta

kun seitsemäs luomispäivä tuodaan esiin, havaitaan, että se on se, mistä Ilmestyskirjassa käyttää termiä Tuhatvuotinen valtakunta. Ja Jeesus on tämän valtakunnan Herra. Ja tietysti myös niiden ihmisten herra, jotka siihen valtakuntaan kuolleista herätetään.

Jeesuksen syyttäjien uskonnollinen intoilu suututti Jeesusta. Jeesus ei antanut vähääkään periksi vihollisen ymmärtämättömyydelle. Hän antoi vihollistensa jopa provosoida itsensä tekemään hyvää sapattina, sillä Jumalan valtakunta on hyvä.

Luukkaan evankeliumissa sana sapatti esiintyy ensimmäisen kerran tässä:

Lainaus on Jesajan luvusta 61, mutta Jeesus ei lue sitä loppuun asti. Jos Jeesus olisi jatkanut lukemista, seuraavat sanat olisivat olleet nämä:

Ennen kuin Jumala panee tuomionsa täytäntöön, hän antaa tuomitulle mahdollisuuden hakea armoa, Armo ei ole ilmaista, mutta sen asian Jeesus otti itse hoitaakseen. Ihmisen on kuitenkin valittava, antaako hän sovittaa itsensä Jumalan kanssa. Teksti jatkuu:

Luomistyön tarkoitus on luoda ihminen "hänen kirkkautensa ilmoitukseksi", kts. Jes 61:3 ja "hänen kirkkautensa kiitokseksi", kts. Ef 1:3-14. Efesolaiskirjeessä tämä sanotaan erityisen painokkaasti, ja kolmeen kertaan. Mainittu efesolaiskirjeen kohta on koko Uuden Testamentin pisin lause, mitä Laittomuuden ruhtinaan raamattua käyttävät eivät huomaa, sillä niissä lause on pilkottu osiin, ja osia yhdistävät konjuktiot poistettu.

Jeesuksen hautaamis- ja ylösnousemuskertomuksessa sana sabbaton (G4521 σάββατον) esiintyy kolme kertaa, vaikka sitä käännöksestä ei voikaan huomata:

Sapatin muuttuminen viikoksi tulisi herättää kysymyksiä, mutta kirkossahan niitä ei saa esittää. Trenton kirkolliskokous ja Vatikaanin II kirkolliskokous sanelee, ettei ihmisellä - ei kirkon orjalla eikä kirkkoon kuulumattomalla ole oikeutta omaan tuntoon, koska Kirkko päättää sellaiset asiat.

Ei käy katteeks niitä kollegoja, jotka tämän ovat kääntäneet. Kirkonmiesten hylättyä juutalaiset juurensa heille ei enää opetettu edes kreikan kielioppia. Heille vaan sanottiin, että mitä heidän pitää uskoa, vaikka kirjassa olisi mitä sanottu. Venäläiselle kääntäjälle käynyt kömmähdys on siitä pienemmästä päästä. Valmistuspäivästä on tullut perjantai, kts. Lk 23:54, koska kreikassa sana paraskevi, valmistus, on kirkollisen käytännön takia myöhemmin alkanut merkitä perjantaita.

Kreikan kielen ilmaisu "mia toon sabbatoon" tarkoittaa sabateista ensimmäistä. Sana sabbatoon on siinä monikon genetiivissä. Sapatteja, joita tässä lasketaan, on seitsemän, ja viimeisen eli seitsemännen sapatin jälkeen tulee helluntai, viideskymmenes päivä, eli viikkojuhla.

Kun Jeesus oli kastettu, vei henki hänet erämaahan. Jeesus paastosi neljäkymmentä vuorokautta ja sitten tuli Saatana koettelemaan hänen lujuuttaan. Syötiksi saatana tarjosi leipää helpommalla tavalla kuin Jumala, mutta Jeesus torjui syötin sanomalla… Niin, mitä Jeesus sanoikaan? Vuoden -38 kirkkoraamatun mukaan Jeesus sanoi: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä'."

Käännös "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä'." vastaa täysin Saksan raamattuseuran ja Yhdistyneitten raamattuseurojen vuonna Stuttgartissa 1993 julkaiseman kreikankielisen "Uuden Testamentin" tekstiä. Kyseinen testi on tehty Vatikaanin kirjastosta vuonna 1481 "löydetyn" Codex Vatikaanuksen pohjalta ja asiantuntijoiden piirissä se tunnetaan nimellä "Nestle-Aland 27" Kyseinen laitos ei olennaisesti eroa edeltäjistään, joista ensimmäiset ilmestyivät 1800-luvun lopulla. Kyseinen kirja on pöydälläni, ja sen alaviitteessä kerrotaan, että Textus Receptukseen ja Majority Teksteihin on lisätty sanat "vaan jokaisesta Jumalan sanasta". Vai muka lisätty. Eiköhän se ole niin, että kirkonmiehet ovat ottaneet pois rusinat puurosta taas tälläkin kertaa.

Ei Jeesus käynyt mitään filosofisia keskusteluja Paholaisen kanssa. Hän sanoi vain, että jokainen ihminen on hukassa, jos hän poikkeaa yhdestäkin sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.

Vuonna 1923 ilmestyi toistaiseksi viimeinen suomenkielinen Raamattu, jossa tämä kohta on käännetty käpelöimättömistä käsikirjoituksista. Siinä Jeesuksen sanoista ei ole vähennetty mitään, vaan sanotaan:

Vuoden 1923 Biblia ei seuraa johdonmukaisesti syyrialais-bysanttilaisia käsikirjoituksia. Jos haluat lukea Raamattua, voit yrittää vielä hankkia Toivo Koilon käännöksen "Suuri Ilosanoma". Hänen käännöksensä syyrialais-bysanttilaisen tekstitradition mukaiset ilmaisut on kuulemma esitetty, mutta sulkeisiin pantuna. Koilon käännös on loppuunmyyty. Sitä ei löytynyt myöskään Ylöjärven kaupungin poliittisesti korrekteista kirjastoista.

Oikean Raamatun löytäminen alkaa olla hankalaa. Netistä voit toistaiseksi imuroida vuoden 1776 käännöksen, ja vielä joku päivä sitten onnistuin hankkimaan pienellä präntillä painetun Biblian, jonka teksti on ymmärrettävistä syistä vähän vanhahtavaa:

Vuoden 1776 käännös oli aikoinaan yksi maailman parhaimmista. Nyt puhutaan enää siitä, että venäläinen käännös on hyvä, ja englantilaista King James-versiota vastustetaan hampaat irvessä, koska se on hyvä. Jumalan sanasta tässä on kuitenkin kysymys. Kun kommunistit olivat vallassa, ei venäläisillä ollut muita versioita, kuin se hyvä käännös. Jopa ne Raamatut, jotka sinne lännestä lähetettiin, olivat oikeita. Mutta näissä "oikeissakin" käännöksissä on virheitä, jotka johtuvat siitä, ettei kirkolla ole hallussaan Taivasten valtakunnan avaimia, eivätkä uskonpuhdistajina tunnetut johtajat, kuten Luther, Calvin ja muut pystyneet omaksumaan edes kaikkea sitä, mitä Erasmus yritti kertoa. Kun näissä hyvissäkin käännöksissä sanotaan "repent" ja "pokaitesj" tai tehkää parannus, se todistaa vain, että Jeesuksen ensimmäisiä sanojakaan ei ole otettu todesta, vaan niiden sijaan tarjotaan kirkollista oppia, jonka mukaan ihminen ostaa itse itsensä vapaaksi synnin orjuudesta suorittamalla kirkon määräämiä katumusharjoituksia, mutta on vielä kuollessaankin pahemmin ulkona Jumalan valtakunnasta kuin Israel Egyptissä.

Papit ja teologit ovat pettäneet ihmiskunnan. Vielä toistaiseksi ihmiskunta ei tajua, että heitä on petetty, mutta kun petos paljastuu, he kostavat kirkonmiehille ja lähtevät sitten etsimään Jumalan sanaa. Mutta Saatanan uskolliset palvelijat ovat kätkeneet Jumalan sanan niin ovelasti, että vaikka kirjakaupan hyllyllä on kymmenittäin erilaisia Raamatun näköispainoksia, ei niistä ole Raamatun korvikkeeksi. Niistä poistetun sisällön tilalle tarjotaan koko valheen voimalla pelkkää okkulttista "herätystä". Jo yli kaksi tuhatta vuotta sitten Aamos (kts. Aam 8:11-14) esitti sen näin:

Takaisin Osmon kotisivulle

Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes 9:5)