Solzhenitsyn ajan merkkinä

op/2014-10-31,

täydennetty 2014-11-13

 

Luther naulasi Wittenbergin tuomiokirkon oveen 95 teesiä. Teesejä oli liian paljon eikä niitä nyt muista kukaan. Aleksandr Solzhenitsynillä oli vain kolme teesiä, ja niistäkin muistetaan vain yksi: Vankileirien saaristo, ja sekin oli vielä julkaisematta, kun Solzhenitsyn jo sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Joku on pitänyt kiirettä, mutta miksi?

Ennen Nobelin kirjallisuupalkinnon myöntämistä Solzhenitsyn tunnettiin varsinaisesti vain kirjastaan Ivan Denisovitsin päivä, joka oli julkaistu Neuvostoliitossa vuonna 1962. Muita Neuvostoliitossa julkaistuja teoksia olivat mm. Matrjoonan talo, mutta jo vuonna 1964 Neuvostoliiton johto esti kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin pohjatuvan Syöpäosaston julkaisemisen ja Neuvostoliiton salainen poliisi KGB perusti erityisosaston yksinomaan Solzhenitsyniä varten. Salaisen poliisin onnistui saada haltuunsa joitakin Solzhenitsynin käsikirjoituksia, jonka jälkeen Syöpäosasto ja Ensimmäinen piiri painettiin Pariissa venäläisen NMKY:n kirjapainossa 1968, joka oli joutunut ortodoksien käsiin niin mielenkiintoisten vaiheiden kautta, että tempun tekijä sai siitä vuoden 1964 Nobelin rauhanpalkinnon.

Solzhenitsyn oli alusta asti ollut tietoinen, että hänen valitsemansa ura ei ollut helppo. Uran aukaisemiseksi hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa kirjat olivat sangen kesyjä Neuvostoliiton kammottavaan arkitodellisuuteen verrattuna. Kirjailija oli jo aloittanut kirjoittamaan kirjoja kolmesta eri aiheesta, jotka olivat Venäjän vallankumous, Neuvostoliiton arkitodellisuus ja Vallankumouksen juutalaiset tekijät. Jo 1967 lähtien hänellä oli ollut valmiina suurtyö, jonka julkaisemista ulkomailla hän ei kuitenkaan sallinut, ennen kuin kaikki toivo sen julkaisemisesta Neuvostoliitossa oli mennyt. Mutta siten tapahtui asiassa odottamaton käänne. Unkarin juutalainen, Frankfurtin koulukunnan ideologinen isä, Kominternin jäsen, Unkarin lyhytaikaiseksi jääneen kansantasavallan kulttuurikomissaari etc. etc. Georg Lukacs kirjoitti vuonna 1969 kirjan "Solzhenitsyn", joka ylisti kirjailijaa sosialistisen realismin sankarina, joka oli paljastanut Stalinin poikkeamat sosialismin ruusuiselta tieltä. Tämän jälkeen Ruotsin sosialistisella Nobelkomitealla oli vapaat kädet (sisäpiirin säännöt eivät enää olleet esteenä) kirjallisuuspalkinnon myöntämiseen Aleksadr Isaevitsh Solzhenitsynille (1918-2008). Palkinto myönnettiin 1970, mutta Solzhenitsyn ei lähtenyt sitä Ruotsista hakemaan. Se mies ymmärsi pelin hengen.

Neuvostoliiton tekijäin tarkoitus oli venäläisen sivilisaation tuhoaminen sosialismin avulla. Länsimäisen sivilisaation tuhoamisen ideologinen perusta luotiin Georg Lukacsin ohjauksessa syntyneessä Frankfurtin sosiaalitutkimusinstituutissa, joka Hitlerin valtaannousun jälkeen siirtyi Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Solzhenitsyn varmasti nauroi partaansa, kun huomasi kyykyttäneensä koko sen jengin, joka Georg Lukacsin lailla oli ottanut elämäntehtäväkseen länsimaisen sivilisaation tuhoamisen. Georg Lukacsin lisäksi tähän kovan luokan pelureiden ydinjoukkoon kuuluivat Carl Grünberg, Erich Fromm, Felix Weil, Franz Neuman, Fiedrich Polloch, Herbert Marcuse, Leo Löwenthal, Maz Horkheimer, Otto Kircheimer, Theodore Wiesengrund Adorno, Walter Benjamin ja tietyllä tavalla myös Gershom Sholem.

Solzhenitsyn oli jo opiskeluaikoinaan haaveillut kirjoittavansa historiallisen suurteoksen Venäjän vallankumouksen vaiheista. Kirjasarjan ensimmäinen osa August tshetyrnadtshatogo - Elokuun neljästoista - julkaistiin Pariisissa 1971. Kirjan aiheena on Venäjän armeijan vuoden 1914 elokuussa Itä-Preussissa kokema sotilaallinen katastrofi, josta alkanut alamäki heikensi Venäjää ratkaisevasti, jota hyödyntäen kommunistit kaappasivat vallan, ja jota Saksa pyrki vielä uudestaan hyödyntämään vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Solzhenitsynin "Elokuun neljästoista" on myös kirjailijan oma kannanotto historiallisen Venäjän puolesta. Neuvostoliiton kauheuksiin verrattuna Tsaarin Venäjä ja ortodoksikirkko saattaa näyttää hienolta, mutta lukijasta kirjailijan asenne näyttää yksipuoliselta. Ei Jumala Venäjää sosialismilla syyttä suotta rangaissut.

Historiallisesti rehellinen kertomus vallankumouksen vaiheista oli tarpeen, koska sosialistinen historiankirjoitus ei ollut sellaista tuottanut. Tappo- ja pakkotyöleirit ansaitsivat myös tulla rehellisesti tunnustetuiksi. Ivan Denisovitsin päivä oli ollut avaus, ja jatkoa oli tulossa. Solzhenitsynin ensimmäinen varsinainen suurtyö, Arhipelag GULAG oli ollut valmiina vuodesta 1967 lähtien, mutta kirjailija antoi luvan sen julkaisemiseen vasta 1973. Kirja painettiin Pariisissa ja käännettiin kohta kaikille sivistyskielille.

Arhipelag GULAG on enemmän kuin pelkkä kuvaus Vankileirien saaristosta. Se on selostus koko maan järjestelmällisestä kehittämisestä kohti poliisivaltiota, jonka päämääränä oli tuhota Venäjä. Solzhenitsyn näki asiat niin selvästi, että hän pystyi jo vuonna 1973 ennustamaan Neuvostoliiton kaatumisen omaan mahdottomuuteensa.

Kirjan ilmestyttyä länsimaissa vielä elävät ihmiset kiinnostuivat sosialistisen yhteiskunnan todellisista saavutuksista. Neuvostoliitolla ei ollut mitään mahdollisuutta taistella Solzhenitsynin esittämiä faktoja vastaan, eikä sitä yritettykään. Kirjailija, joka oli ollut uskollinen historialliselle totuudelle, yritettiin vain leimata petturiksi. Helmikuussa 1974 valtio pisti kirjailijan lentokoneeseen ja vei erikoiskyydillä Frankfurt am-Mainiin, Länsi-Saksaan. Perhe tuli perässä, ja kohta kirjailija pääsi paikan päälle tutkimaan, mitä Uljanov-Lenin teki Zürichin kaudellaan. Kun tutkimus oli valmis, se ilmestyi nimellä "Lenin Zürichissä" vuonna 1976.

Solzhenitsynin Lenin Zürichissä oli avaus niille kirjoille, joissa käsitellään Venäjän valtakunnan juutalaista historiaa. Kun se ilmestyi, kaikkosivat toiveet siitä, että kaikki Neuvostoliiton pahat työt voitaisiin aina panna venäläisten piikkiin. Solzhenitsyn oli ampunut alas ankan, jota sanotaan "kylmäksi sodaksi", mutta Uuden maailmanjärjestyksen tekomiesten omistama lehdistö tarjoili kuollutta ankkaa vielä pitkään. Lukacs oli kuollut 1971, ja kirjailijan siirryttyä Zürichiin käänsi länsimainen lehdistö hänelle selkänsä. Venäjän "toisinajattelijat" tekivät samoin. Kun Solzhenitsyn puhui Harvardin yliopistossa moraalista, Solzhenitsynille buuattiin ja samaa kohtelua hän koki kaikkialla siellä, missä lehdistö oli Uutta maailmanjärjestystä rakentavien yhteiskunta-arkkitehtien käsissä. Solzhenitsyn haluttiin vaieta kuoliaaksi, mutta hautaaminen oli ennenaikaista.

Zürichistä Solzhenitsynit muuttivat Yhdysvaltoihin. Ensimmäiset kuukaudet he asuivat Stanford-yliopiston Hoover-tornissa, jonka alemmissa kerroksissa on mahtava arkisto Venäjää koskevaa aineistoa. Seuraavat kahdeksantoista vuotta kotimaastaan karkoitettu perhe asui Cavendishissä, Vermontin osavaltiossaYhdysvaltojen itärannikolla, lähellä Kanadan rajaa, josta kirjailija hankki yli 20 hehtaarin metsätilan, varusti työpisteen ja laittoi valvontakamerat portille. Ei niillä pahantekijöitä olisi estetty, niitä tarvittiin ystävällismielisen turistitulvan torjumiseen. Taloja oli kaksi: toisessa asui kirjailija itse perheensä kanssa ja toisessa tehtiin työtä. Suurin vaaramomentti lienee syntynyt siitä, että kaksi suurta sutta pääsi kerran aivan lähelle kirjailijaa.

Solzhenitsyn oli pystynyt säilyttämään ihmisarvonsa Neuvostoliitossa, eikä hän antanut myöskään amerikkalaisten käyttää häntä hyväkseen. Hänen odotettiin ylistävän amerikkalaista vapautta ja loistoa, mutta kirjailija osoitti kuulijoilleen, että Amerikka oli menettänyt moraalisen selkärankansa, eikä se kelvannut malliksi maailmalle. Amerikan lehdistö torjui hänet; vain Japanissa hän sai kokea samaa huolestuneisuutta länsimaisen sivistyksen kohtalosta, kuin mitä hän itse koki. Solzhenitsyn oli tietysti perillä Frankfurtin koulukunnan ja muun juutalaisyhteisön hankkeista ja vaikutusvallasta, mutta en ole toistaiseksi huomannut hänen erityisesti painottaneen sen osuutta Amerikan moraaliseen rappioon. Yhdysvalloissa hän oli vieraana, ehkä hän ei juuri siistä syystä halunnut kutsumatta ryhtyä talonväkeä komentelemaan.

Solzhenitsynit olivat valinneet Vermontin, koska sen luonto muistuttaa Venäjän pohjoisosien ja miksipäs ei myös Suomen luontoa. Mutta erakoituneita he eivät suinkaan olleet. Yhteydet pelasivat ja Yhdysvaltojen kirjastot, tutkimuslaitokset ja yliopistot avustivat. Kirjailijalla oli käytettävissä paremmat resurssit kuin kotona, sillä KGB:n arkistoihin ei kirjailijalla ollut avainta. Faksit ja posti toimivat, ja kirjailijan pöydällä oli suuri näyttöpääte, jolla saapunut posti voitiin avata. Elettiin aikaa, jolloin internettiä ei vielä ollut, jollei lukuun otetan pankkien omaan käyttöönsä tekemiä samankaltaisia tiedonvälitysjärjestelmiä.

Solzhenitsynin vaimo Natalia, puhekielessä Natasha, oli kirjailijaa 21 vuotta nuorempi. Hän oli niitä vaimoja, joihin sopii Raamatun määritelmä siitä, mitä varten vaimo luotiin. Hän muokkasi käsikirjoitukset painokuntoon heti niiden valmistuttua ja lähetti valmiit vedokset kirjanpainajille, tavallisesti Ranskaan. Perheessä oli neljä poikaa, joista yksi oli Natashan ensimmäisestä avioliittosta, Aleksandr Isajevitshin ottopoika. Taloustöistä vastasivat pääasiassa Natashan yhdessä äitinsä kanssa. Pojista on kasvanut miehiä, tunnetuin heistä on ehkä Ignatij, kuuluisa pianisti.

Cavendishin kaudella Solzhenitsyn sai valmiiksi Venäjän vallankumouksen vaiheista kertovan kirjasarjan Punainen Pyörä, tosin alkuperäistä suunnitelmaa lyhyempänä. Omista vaiheistaan kirjailija kirjoitti pöytälaatikkoonsa kirjaa Joutuipa jyvänen kahden myllynkiven väliin (Ugodilo zornishko promezh dvuh zernovov), mutta sen julkaiseminen alkoi vasta 1998, kun Solzhenitsyn jo asui omassa talossaan Moskovan eliittikaupunginosassa Troitse-Lykovossa, kehätien ulkopuolella, jonne pääkaupungin melu ei ulottunut.

Solzhenitsynin kansalaisuus oli palautettu 1990, mutta vuonna 1991 hän menetti sen uudestaan, tällä kertaa syynä oli kuitenkin Neuvostoliiton kaatuminen. Kotimaahansa hän ei palannut, ennen kuin hänen kirjansa oli julkaistu Venäjällä. Kun tämä ehto täyttyi, kirjailija saapui Ohotan meren pohjoisrannikolla sijaitsevaan Magadaniin, joka oli aikoinaan ollut yksi sen suuren vankileirivaltakunnan porteista, jonka kautta monet menivät sisälle sinne, mutta vain harvat palasivat. Solzhenitsyn palasi, ja hän tiesi ja tunnusti, ettei se ollut yksin hänen ansiotaan. Ja todennäköisyyslaskelmienkin mukaan selviytyminen näin pitkälle näytti mahdottomalta.

Neljän vuorokauden laivamatkan päässä Magadanista etelään sijaitsee Vladivostokin kaupunki. Vladivostokissa Solzhenitsynit, kirjailija ja kirjailijan vaimo, astuivat junaan ja matkustivat Siperian halki Moskovaan. He palasivat matkalta voittajina, mutta kotona kirjailijaa odottivat uudet haasteet. Jeltsinin aikana entiset puoluejohtajat olivat muuttuneet ökyrikkaiksi kapitalisteiksi, ja kansa oli yhtä köyhää kuin ennenkin, jollei köyhempää. Solzhenitsyn kieltäytyi ottamatta vastaan kunnianosoituksia sellaisen valtion johdolta, joka oli sallinut yksityistämisen nimellä tapahtuneen valtion omaisuuden siirtämisen Neuvostoliiton etuoikeutetun luokan tileille ja yhtiöille ikäänkuin laillisin keinoin.

Solzhenitsyn oli saapunut Venäjälle 27.05.1994. Hän piti puheen Venäjän Duumassa. Presidentti Jeltsin lahjoitti hänelle "datshan" Moskovan poliittisen eliitin omakotitaloalueelta Troitse-Lykovosta, jonne Solzhenitsynit suunnittelivat ja rakennuttivat kaksikerroksisen tiilitalon omia tarpeitaan varten. Talo sijaitsee neuvostoajan pääideologi Suslovin ja pääsihteeri Chernenkon käytössä ennen olleiden "datshojen" välissä. Kirjaston seinälle ripustettiin Tsaarin Venäjän epäonnisen reformientekijä Stolypinin ja Venäjän epäonnisen valkoisen kenraali Koltshakin kuvat. Kun kirjailija oli päässyt tavoitteeseensa, hän saattoi jatkaa työtään. Jo vuonna 1990 kirjan hän on kirjoittanut kirjan "Minkälaiseen kuntoon me laitamme Venäjän" (Kak nam obsustroit Rossiju), ja 1990-luvun keskivaiheilla hänellä on oli oma puheohjelmansa televisiossa, mutta katsojat pitivät Solzhenitsyniä menneisyyden miehenä.

Jeltsinin aikana jokapäiväisen leivän hankkiminen vei ajatukset pois siitä, mitä maassa todella tapahtuu. Eräs ystävistäni Kalugan alueella kysyi, mitä minä ulkomaalaisena tästä touhusta ajattelen. Vastasin, että te teette itsemurhaa. Jeltsin oli yhtä voimaton, kuin Gorbatshov, jonka reformit päättyivät heti viinanmyyntikiellon tuloksien osoittauduttua naurettaviksi. Hillitön kotipoltto alkoi, ja sokerikin hävisi kaupoista. Minä odotin, että "kansalaisten yhdessä omistama maa" jaetaan niin, että jokainen kansalainen saa edes kunnon tontin ja reilun kokoisen kaalimaan. Mutta "yksityistäminen" olikin pelkkä teatteria. Neuvostoliiton kulissit olivat romahtaneet, mutta Venäjä oli perinyt sen taudit. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut. Uskovat saivat kokoontua ja esittää asiansa niin kuin osasivat.

Jeltsinin kaudella Venäjä avasi ovet länteen, mutta Solzhenitsyn suhtautui skeptisesti länsimaisten saarnaajien esiintymisiin. Mitä tekoa on sellaisella kristinuskolla, jonka kannattajat uskovat olevansa Pyhällä Hengellä täytettyjä kristittyjä, mutta elävät kuin saatanat? Ja tämä ei ole minun asettama kysymys, vaan Paul Washerin, joka on kotoisin ja asuu Yhdysvalloissa, ja jonka saarnojen katsojaluvut youtubessa yltävät parhaimmillaan yli miljoonan. Solzhenitsynin varoitus on sittemmin osoittautunut oikeaksi, sillä varsinkin Jeltsinin valtakaudella maahan virtasi kaikenlaisia uskonnollisia helppoheikkejä, joista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjallisuudessa tämä näkyy vieläkin. Erikoisen kovan hyökkäyksen Rooman kirkko teki Kreikan kirkon ja aikoinaan myös protestanttien käyttämää Raamattua vastaanYhdistyneitten Raamattuseurojen kautta, jonka edustaja, Gorbatshevin hyvä ystävä kardinaali Carlo Mario Martini ehti jo saada Neuvostoliiton tiedeakatemian korkean arvomerkin, ennen kuin hyökkäyksen laatu paljastui, eikä suurella tohinalla julkaistu 2002 raamatunkäännös enää mene kaupaksi. Vuonna 2013 julkaistussa käännöksessä on palattu taas takaisin luotettaviin kreikkalais-syyrialaisiin käsikirjoituksiin.

Venäjä itsenäistyttyä 1991 se oli todella köyhä. Melkein 150 miljoonan ihmisen kotimaan budjetti oli samaa luokkaa kuin Suomen valtion budjetti. Yhdysvalloille tämä oli suuri etu, kun se lähetti joukkonsa ottamaan Venäjän kulttuurielämää haltuunsa. Yhdysvalloilla oli myös kokemusta vastaavan tilanteen hyväksikäytöstä. Saksan luhistuttua 1945 Yhdysvallat lähetti Länsi-Euroopaan Frankfurtin koulukunnan johtavat toimijat muka puhdistamaan Eurooppaa natseista, mutta tosiasiallisesti levittämään sosialismia. Vuonna 1949 takaisin Saksaan lähetetty Frankfurtin koulukunnan johtava yhteiskunta-arkkitehti Max Horkeimer oli ainut ihminen maailmassa, jolla oli sekä Yhdysvaltojen, että Saksan kansalaisuus.

Frankfurtin koulukunta harjoitellut käymällä kulttuurisotaa myös Yhdysvaltojen kansalaisia vastaan.Yhdysvaltojen kulttuurivallankumous 1960-luvulla oli jo tuottanut paljon uutta tietoa ja käytännön kokemusta siitä, miten kansasta tehdään orjia. Vuonna 1990 Yhdysvaltojen politiikan keskussuunnittelutoimiston CFR asiamiehet alkoivat puhua käsitteestä "soft power", pehmeä valta, koska vanhemmat, samansisältöiset keinot kansojen orjuuttamiseksi olivat käyneet ihmisille niin tutuiksi, että niitä alettiin varoa. Tärkein ase kansojen tuho, äsh, Yhdysvaltojen politiikan tärkein ase on homoagenda. Jumalan laki kieltää sen, joten Yhdysvaltojen satanisteille homoagenda on kategorinen imperatiivi.

Neuvostoliiton hajottua Frankfurtin koulukunnan kaksitoista apostolia olivat jo kuolleet tai kuolemassa, mutta tilalle oli syntynyt uusi sosialismi kaikkine instituutioineen. Myös opit olivat muuttuneet. Sosialistit eivät enää pyrkineet valtaan työväenluokan avulla, vaan pervessin seksin avulla, mutta päämäärä on edelleen sama. Tarkoitus on hävittää Jeesuksen Kristuksen nimi maailmankirjoista.

Vuonna 1992 Venäjä sai Rockefellereitten "lahjana" omat perheensuunnittelutoimistonsa yhdysvaltalaisen Planned Parenthood Federation malliin, vaikka Venäjän perheyhteisöt oli poljettu maan rakoon jo kauan sitten.Yritys tuoda amerikkalainen "seksikasvatus" Venäjän kouluihin sai kuitenkin yhtä kalsean vastaanoton, kuin mitä Georg Lukacs oli saanut yrittäessään sitä Unkarissa 1918. Koululaitoksen valloituksessa Uuden maailmanjärjestyksen arkkitehdit onnistuivat paremmin. "Perspektiivittömiä" kouluja lakkautettiin, ja vuonna 2000 Vladimir Putinin tullessa Venäjän Federaation presitentiksi puolitoistamiljoonaa lasta ei käynyt ollenkaan koulua.

Solzhenitsynin suhde valtioon muuttui vasta kun Putin alkoi panna oligarkkeja ojennukseen.

Kun kirjat Venäjän vallankumouksesta ja Neuvostoliiton arkitodellisuudesta oli kirjoitettu, oli jäljellä vielä kysymys siitä, kuka sen teki. Jos tosiasioiden esilletuominen kahdesta ensimmäisestä aiheesta oli ollut hankalaa, tulisi tämän kolmannen aiheen totuudenmukainen käsittely olemaan sitäkin vaativampaa. Solzhenitsyn oli avannut aiheen käsittelyn kirjalla Lenin Zürichissä, mutta työn loppuun saattaminen rauhassa vaati aivan erikoisia olosuhteita ja siihen eivät harrastelijamaiset valvontakamerat soratien päässä riittäisi. Kirjan "Kaksisataa vuotta yhdessä" kaksi osaa julkaistiin vuosina 2001 ja 2002, kun kirjailijan paluusta kotimaahansa oli kulunut noin 7 vuotta.

Kirja "Kaksisataa vuotta yhdessä" kertoo venäläisten ja juutalaisten yhteisestä taipaleesta, joka alkoi vuonna 1772 siitä, kun Venäjän keisarikunta nieli Liettuan liettualais-valkovenäläis-ukrainalaisen suurvallan ja puolet Puolasta, ja sai myötäjäisiksi suuren juutalaisvähemmistön, joka vuonna 1917 otti vallan ohjat omiin käsiinsä Venäjällä, Valkovenäjällä, Ukrainassa ja eräillä muillakin Tsaarin Venäjään ennen kuuluneilla alueilla. Kirjan Kaksisataa vuotta yhdessä toisen osan julkaisemisen jälkeen englantilainen The Guardian kirjoitti otsikolla "Solzhenitsyn rikkoo vallankumouksen viimeisen tabun", (Solzhenitsyn breaks last taboo of the revolution):

Viimeisessä kirjassaan Solzhenitsyn, 84, käsittelee yhtä kommunistisen vallankumouksen viimeistä tabua: että juutalaiset olivat yhtä paljon sortotoimien tekijöitä kuin sen uhreja. (kts. http://www.theguardian.com/world/2003/jan/25/russia.books.

Lehti valehtelee. Länsimaista sosialismia edustavalle lehdelle on elintärkeää syyttää venäläisiä siitä, mitä juutalaiset Venäjällä tekivat, ja juuri tämän lännessä jatkuvasti toistetun valheen paljastamiseksi Solzhenitsyn käytti kymmenkunta vuotta elämästään. Sosialismin perusajatus on, että sosialistit tekevät rikoksen, mutta syyt rikoksesta kantaa se kansa, jossa rikokset on tehty, eikä Solzhenitsyn halunnut venäläisiä syytettävän juutalaisten tekemistä rikoksista. Amerikan kaudellaan kirjailija oli lisäksi nähnyt, että amerikkalaiset olivat joutuneet samaan tilaan, missä venäläiset olivat olleet vuodesta 1917 alkaen. Itse asiassa Solzhenitsyn oli tästä perillä jo sinne mennessään, siksi hän reagoi hyvin voimakkaasti esimerkiksi Schessingerin vaihtamiseen Kissingeriin, ja muistuttaa New York Timesin julkaisemassa kirjeessä siitä, miten hän koki Kennedyn murhan. Kennedy oli painanut valtion omia dollareita, ohi "yksityisen" pankkiiriliikkeen vuoden 1963 keväällä ja syksyllä 1963 Kennedy oli jo vainaa. Presidentiksi tuli Ford, ja valtion omat dollarit kerättiin nopeasti pois markkinoilta.

Paljastaessaan Venäjän vallankumouksen tekijöiden kansallisuuden, hän tiesi varmasti saavansa entisten lisäksi vielä antisemitisminkin leiman. Ja niin kävi. Kirjan Kaksisataa vuotta yhdessä julkaisemisen jälkeen vain osat olivat vaihtuneet. Jos kirjailijan oli ennen ollut vaikea saada kirjansa julkaistuksi Neuvostoliitossa, näitä kirjoja ei enää julkaistukaan Yhdysvalloissa, eikä tietääkseni ole vieläkään julkaistu englanniksi missään maailman kolkassa. Jos tiedät paremmin, niin kerro. "Kaksisataa vuotta yhdessä" olisi muuten sellainen kirja, jota nyt Amerikka tarvitsee, sillä tavallisen amerikkalaisen mainetta ryvetetään joka puolella maailmaa joka päivä sillä, mitä toiset tekevät heidän piikkiinsä.

Suuri osa kolmannen teesin käsittelyä tapahtuu kuitenkin kirjassa "Ugodilo zornysko promezh dvuh zhernovov", (Joutuipa jyvänen kahden myllynkiven väliin), joka julkaistiin vuosina 1998-2003 Moskovassa. Kirjan kaksi myllynkiveä ovat juutalaisten hallitsema Neuvostoliitto ja juutalaisten hallitsema Yhdysvallat, ja jyvänen on tietysti kirjailija itse. Länsimaissa näitäkään kirjoja ei tunneta.

Venäjällä Solzhenitsynin tutkijantyö sosialismin tekijöistä jäi tietyllä tavalla muiden historioitsijoiden varjoon. Kun arkistot avautuivat, esille tuli niin paljon yksityiskohtaista tietoa, että se sukupolvi, joka mieluummin katsoo videoita, ei paksuista kirjoista enää paljon piittaa. Venäjän televisio ja monet muut ovat tuottaneet suuria sarjoja mykistävää dokumenttia yksi toisensa jälkeen. Ennen salassa pidetty tieto on nyt julkista, ja se on myös youtuben käyttäjien käytettävissä. Olen aiemmin laittanut esille linkin Leninin juutalaisesta kilpailijasta, "Jankel" Sverdlovista, jonka dokumentin tuottaja nimittää "neuvostovallan veriseksi konemestariksi", kts. http://www.youtube.com/watch?v=0Xxd6COmqis, "Krovavyi mehanik sovetskoi vlasti".

Neuvostoliiton verisellä historialla on myös sellainen piirre, jota Solzhenitsyn ei ehkä pitänyt oleellisena: Punainen terrori ei kohdistunut juutalaisiin. Vallankumouksen alkuvuosina juutalaiset kyllä terrorisoivat toisiaan, mutta vasta Stalinin aikana myös juutalaiset saattoivat joutua umpimähkäisen terrorismin uhriksi Stalinin ryhtyessä rajoittamaan juutalaisten valtaa. Neuvostoliiton jo ollessa kaatumaisillaan venäläisten mitta oli niin täysi, että kapinasta puhuttiin usein. Mielet kylillä olivat niin kiihtyneitä, että meitä kiellettiin pysähtymästä edes tietä kysyäksemme, jos paikalla olevia ihmisiä oli useita. Sotilashenkilötkin puhuivat kapinan mahdollisuudesta. Juutalaiset pelkäsivät ja halusivat karkuun. Eräskin mies sanoi, että venäläinen musikka ei pääse jaloilleen, ellei maata puhdisteta kaikista kommunisteista, juutalaisista ja värillisistä. Siinä tilanteessa Yhdysvallat ja Israel ottivat vastaan noin miljoona juutalaista.

Kun Solzhenitsyn oli julkaissut kaikki kolmen teesinsä tueksi kirjoittamansa kirjat, voidaan lähteä arvostelemaan niitä. Suurinta ääntä ovat jälleen pitäneet sosialistit, mutta se on ymmärrettävää, sillä vain harvat sosialistit ovat katuneet tekojaan. Kun Neuvostoliitto oli jo kaatumassa, Yhdysvaltoja hallitseva eliitti tuli avuksi, eikä minkäänlaista sotaoikeutta perustettu, vaikka luhistuneen valtion rikokset ulottuivat taivaaseen asti. Elokuvaohjaajan Stanislav Govoruhinin Cavendishissä vuoden 1992 pääsiäisviikolla tekemässä kaksiosaisessa dokumenttifilmissä Solzhenitsyn muistuttaa, kuinka huonon kuvan nuoriso saa siitä, jos kaikki rikokset jäävät rankaisematta.

Kirjailijana Solzhenitsyn on selvästi ensimmäinen venäläinen kirjailija sitten Tolstoin. Hänen teeseistään eivät kaikki enää anna yhtä ylistäviä lausuntoja. Hänen tutkijantyönsä oli kohdistunut kolmeen asiaan, joista kahdesta hän oli pystynyt esittämään vedenpitävät näytöt. Kolmannen teesin kantava ajatus, tsaarin Venäjän ylistys ontuu pahasti. Myös Raamattunsa hän oli lukenut huonosti. Amerikan arvostelussaan hän ei tuo esille sitä syvää eroa, mikä vallitsee amerikkalaisten ja heidän poliittisen eliittinsä välillä. Kirjailija oli pannut molemmat samaan pataan, josta hän käyttää sanaa "länsimainen". Eli hän teki itse sen saman virheellisen yleistyksen, joka usein tehdään venäläisistä ja kommunisteista puhuttaessa. Ja vaikka teesit olisivatkin olleet tosia, eivät ne olisi riittäneet kokonaisen uuden maailman luomiseen.

Solzhenitsynin tiedot slaaveista ovat niin heikot, että kaikki hänen puheensa slaavilaisten kansojen yhteisöstä ovat pohjaa vailla. Venäläiset eivät ole, eivätkä ole koskaan olleet slaaveja. Ensimmäinen DNA-tutkimus venäläisten geneettisistä juurista tehtiin 2005. Sen perusteella todettiin se, mikä muutenkin oli tiedossa: venäläiset ovat geneettisiä suomalaisia, joihin on sekoittunut tataarien verta. Venäjän kieli on slaavilaista lainatavaraa ja Venäjän keisarikunnan historia satua. Sen kirjoitutti Venäjän keisarinnaksi noussut saksalainen prinsessa Katarina II, joka myös itse valvoi ja ohjasi "historian" kirjoittamista. Katarina II alaisena työskennelleen komission käytettävissä oli suuri määrä vanhaa dokumenttiaineistoa, josta Venäjän keisarikunnan imagolle sopimattomat osat työn valmistuttua hävitettiin. Myös alkuperäinen Nestorin kronikka näyttää olleen vielä silloin komission käytössä. Maailmassa nyt vain on niin, ettei mikään rikos ole eikä voi olla täydellinen. Tosiasiat ovat tulleet julki myös tapauksessa, vaikka vielä nytkin "akateeminen" Venäjän historia on se, johon luulot Venäjästä muillakin kuin Solzhenitsynillä perustuvat.

Solzhenitsyn oli tietysti patriootti, joka toisaalta torjui kiihkovenäläisen panslavistisen liikkeen, mutta kehitti siitä oman versionsa, joka jättää ovet auki Venäjän tsaarejakin raaemmalle shovinismille. Hänen mielestään Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän, ja mahdollisesti Kazahstanin on pysyttävä kasassa, koska "Kazahstanissakin noin puolet väestöä on venäläistä". Sozhenitsyn itse asiassa ennustaa nykyisen Ukrainan ja Venäjän välisen selkkauksen, mutta niin, ettei sitä voi pitää profeetallisen hengen tuotteena, vaan poliittisena ohjelmana. Solzhenitsyn arveli, että asian ratkaiseminen tekee kipeää, mutta siitä hän ei välitä. Hän asettaa tohtorin edun potilaan edun edelle.

Tohtori Solzhenitsynin lääkkeet ovat kamalia mutta Putinilla ei ole muitakaan rohtoja yhä aggressiivisemmaksi käyvää Uuden maailmanjärjestyksen hyökkäystä vastaan. Hänen on saatava joukkonsa taistelukuntoon, ja pyrittävä eroon Jeltsinin kaudella Venäjälle pesiytyneestä ryöstökapitalismista ja sen tueksi 1990-luvun alussa rakennetusta koulu-uudistuksesta ja vallattava takaisin Yhdysvaltojen poliittisen koneiston haltuun joutunutta mediaa. Mutta kuten Venäjällä usein käy, kaikki menee överiksi ja kaatuu syyttömien maksettavaksi.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen myös Ukraina oli ajautunut samanlaisen ryöstökapitalismin kurimukseen, kuin Venäjäkin. Ukraina yritti päästä irti oligarkeistaan Jushenkon avulla, mutta Venäjällä Jushenkon menestys, ja myös amerikkalaistyyliseen seurakuntayhtymään Jumalan suurlähetystö kuuluvan Leonid Tshernovitshkin valitseminen Kiovan pormestariksi vuonna 2006 nosti karvat pystyyn. Venäjällä alettiin pelätä "keltaista" vallankumousta, ja Presidentti Putinin lähipiiriin kuuluva, Venäjän helluntailiikkeen asianajana tunnettu Rjahovski pantiin vetämään rajaa Ukrainan helluntailiikkeen ja Venäjän helluntailiikkeen välille. Myös Solzhenitsyn tuomitsi "keltaiset" vallankumoukset Venäjän Tiedeakatemialle pitämässään puheessa. Jushenko ei kuitenkaan pystynyt panemaan pankkiireja kuriin, ja nyt, siis 2014-10-31, taistelu on laajennut paitsi Venäjän ja Ukrainan väliseksi selkkaukseksi, myös koskemaan Ukrainan suurimman pankin, Privatbankin Sveitsissä asuvaa Kolomoiskia. Juuri suoritetuissa vaaleissa voittoon ylsi Jatshenjuk juuri sen takia, että hän paljasti sen, mihin Ukrainan rahat ovat häipyneet.

Tällä hetkellä tarve Ukrainan ja Venäjän lähentymiselle on suuri, mutta keskinäinen kunnioitus puuttuu. Ukraina ei tule hyväksymään sellaista Venäjää, joka ei tunnusta holodomoria, sosialistien vuonna 1932-1932 suorittamaa kansanmurhaa, jossa kolmenkymmenenkahdeksanmiljoonaisesta kansasta yli seitsemän miljoonaa tapettiin nälkään keräämällä kaikki vilja pois maaseudulta. Viljaa oli, mutta se vietiin kaupunkeihin tai myytiin Saksaan. Toisaalta venäläiselle shovinismille pelkää ajatus siitä, etteivät he olisi herrakansaa, on niin vaikea pala, että ilman Pyhän Hengen uudistusta se jää nielemättä.

Historiasta löytyy yksi tilanne, jossa ortodoksit ja protestantit löysivät toisensa, mutta silloinkin Moskovan ortodoksit jäivät sivuun. Se oli kohta sen jälkeen, kun Liettuan ja Puolan liittovaltio oli avannut jesuiitoille vapaan pääsyn maahan. Silloin Lvivin sotilaskomentaja, Ostrihin (ven. Ostrog) ruhtinas Konstantin perusti slaavilaisen maailman ensimmäisen akatemian Ostrihiin pystyäkseen vastaamaan jesuiittojen huutoon. Konstantinopolin lähettiläänä tuli akatemiaan opettajaksi Kyrill Lukaris, jota patriarkaksi tultuaan sanottiin protestanttiseksi patriarkaksi. Akatemian kirjapainossa painettiin slaavinkielinen Raamattu vuosina 1581 ja 1582. Kirjanpainaja Fedorov oli kotoisin Liettuasta, nykyisenValkovenäjän alueelta, jossa kirjanpainotaito oli yleistynyt sen jälkeen kun protestantit olivat alkaneet painaa omia raamattujaan. Myös vuoden Ostogin raamatun tekstistä suuri osa on muokattu protestanttien vuonna 1525 Vilnassa painamasta Biblia Ruskasta, Rusin Raamatusta, jonka kieli oli ollut jo oikeaa kansankieltä sellaisena, kuin sitä nykyisen Valkovenäjän alueella silloin puhuttiin. Moskovassakin Fedorov oli painanut aapisen 1562, mutta Raamattujen painaminen Moskovassa ei vielä siihen aikaan ollut mahdollista.

Nykyisin Ostrigin kaupungissa Ukrainassa on 15000 asukasta ja muistomerkki, jonka edessä vuosi sitten kuvasin ystäviäni paikallisen evankelisen seurakunnan ehtoolliskokouksen jälkeen. Myös akatemian toiminta on elvytetty.

 

## kuvateksti Kirjoituksesta Sapatin Herra: Ortodoksisen maailman ensimmäisen akatemian Konstantin Ostrihskin, Konstantinopolin patriarkan legaatin, akatemian rehtorin ja myöhemmin patriarkan Kyrill Lukariksen ja kirjanpainaja Fedorovin muistomerkin edessä Rivnen alueen Ostrogissa, Ukrainassa syksyllä 2013.

Solzhenitsynin kolmesta teesistä pahimmin ontuu usko ortodoksikirkon mahdollisuuksiin toimia maan ryhtiliikkeenä. Kristikunta hajaantui kahteen haaraan jo apostolien ajalla Jerusalemissa, kun Jeesuksen velipuoli Jaakob jyräsi alleen apostoli Pietarin, katso luku 15 Apostolien teoista. Nämä haarat on helppo tunnistaa siitä, että toinen haara kiinnittää ensisijaista huomiota maahan, ja toinen haara kansaan. Kirkko tuottaa uskonnollisia teeskentelijöitä ja seurakunnat tuottavat Jumalan pyhiä lapsia. Myös historiankäsitykset ovat erilaisia. Jumala antaa maan sille kansalle, joka vanhurskautta harjoittaa, mutta siirtää pois sen, joka ei vanhurskautta harjoita. Minkäänlaiset vetoomukset kieleen, rotuun tai suureen menneisyyteen eivät Jumalaan tehoa; hän tekee vain tietä oikeudelle. Kirkolle historia on tärkeä sen perustellessa aluevaatimuksiaan. Uskovilla ei ole aluevaatimuksia, sillä me odotamme Uutta Taivasta ja Uutta Maata, jossa vanhurskaus asuu.

Jumalan maallinen siunaus tulee siitä, että Jumala siunaa jokaista kansaa, jonka keskuudessa hänen lapsensa saavat elää rauhassa. Ei kaikista tule uskovia, mutta maallisen siunauksen saamiseen riittää vähempikin:

Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt. Joka profeetan ottaa tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan; ja joka vanhurskaan ottaa tykönsä vanhurskaan nimen tähden, saa vanhurskaan palkan. Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt 10:40-42)

Sodomakin olisi pelastunut jos siellä olisi ollut edes viisi vanhurskasta.

Jumalalla on oma suunnitelmansa. Jumala siunaa sitä kansaa, jonka keskuudessa hänen kansansa saa elää rauhassa, ja rankaisee sitä kansaa, jonka keskuudessa hänen internationaalista kansaansa vainotaan. Yksikään teko, jonka kirkko, valtio tai joku muu toimija tekee Jeesuksen morsianta vastaan, ei jää rankaisematta. Jumala on pitkämielinen, mutta Venäjän vallankumouksen juuret kylvettiin jo silloin, kun Iivana Julma torjui tshekkiläisen herätyksen. Miten erilaiselta maailma näyttäisikään, jos Itä-Eurooppa olisi avannut ovensa silloin, kun Keski-Euroopassa elettiin slaavilaisen maailman kunniakkaimpia päiviä.

Presidentti Putin arvioi Solzhenitsyniä sanalla "gosudarstvennik", valtioaatteen mies, ja juuri sellaisia olivat myös Venäjän tsaarit kirkkoruhtinaineen. Jos tämä yhteistyö olisi tuottanut hyvää hedelmää, Jumala olisi siunannut Venäjää eikä vallankumousta olisi tullut. Kristittyjen vainoajanakin Kreikkalais-katolinen kirkko on ollut melkein yhtä paha kuin sen roomalainen kilpailijansa.

Suomalaisten ovat saaneet olla idän ja lännen välissä kuin aitiopaikalla katsomassa, mitä kummallakin puolella tapahtuu. Nyt, kun Yhdysvallat ja sen pankkiirien pakottamana kaikki länsimaat ovat joutuneet Frankfurtin koulukunnan valtaan, tulee mieleen tilanne vuodelta 1700. Venäjä, Saksi, Puola ja Tanska tekivät salaliiton Ruotsia vastaan, mutta Ruotsin joukot löivät kaikki vastustajansa vuoron perään ja toistamiseen aina siihen asti, kun Ruotsin kuningas Kaarle XII pappiensa yllytyksestä kielsi "lahkolaisten" kotiseurat ja määräsi uskonnollisen kirjallisuuden sensuurin. Kuningas oli määräystä allekirjoittaessaan Lutskin linnassa Liettuassa, nykyisen Ukrainan alueella Ukrainan pynnöstä auttamassa ukrainalaisia Venäjäläistä imperialismia vastaan. Ja miten arvaatte, että siinä kävi? Vuosia kestänyt voittoputki päättyi, Pultavassa ruotsalais-balttilais-suomalainen armeija koki murskatappion. Ja mitä tekikään Pietari I, Venäjän tsaari? Hän otti suojiinsa Ruotsin vainoamat pietistit, ja Baltian pietistit siirtyivät Venäjän puolelle. Sotavankien keskuudessa alkoi herätys, ja sadat vangit palasivat sodan päätyttyä koteihinsa uskovina miehinä, mutta silloin Kaarle XII oli jo kuollut "ystävälliseen tuleen", vaikka profeetaat olivat häntä varoittaneet koskemasta Jumalan pyhiin.Tapaus on hyvä esimerkki siitä, että Jumalalle ei tuota vaikeuksia käyttää uskoviensa suojeluun edes kaikkein raaimpia sotavoimia.

Neuvostoliiton kaaduttua Venäjälle oli saapunut myös Aleksandr Dvorkin, venäläis-juutalainen ortodoksi Amerikasta. Hän kävi kaikkien kristittyjen kimppuun. Hänen takanaan seisoivat lähes kaikki ne järjestöt, jotka olivat jo kunnostautuneet länsimaisen sivistyksen hävittämisessä sekä Yhdysvalloissa, että Euroopassa. Hetken aikaa näytti jo siltä, että hän jyrää Putininkin alleen. Suomen vierailunsa edellä Putin kertoi itsekin taistelevansa "fundamentalisteja" vastaan. Ehkä Putin on huomannut, että se Yhdysvaltojen ja Englannin poliittisen eliitin taistelu raamattukristittyjä vastaan on pelkkää ateismia. Ainakin Solzhenitsyn ihmetteli länsimaisen kristikunnan ajautumista sosialismin kannattajiksi kiitospuheessaan, jonka hän piti saatuaan Templetonin palkintoa, joka myönnetään vuosittain uskonnollisen kentän merkittäville pelureille. Solzhenitsyn sanoi:

Viime vuosina tärkeimpien kristillisten Kirkkojen välillä on otettu sovinnon askelia. Mutta ne ovat liian hitaita, maailma tuhoutuu sata kertaa nopeammin. Eihän Kirkkojen yhdistymistä tai oppien muutoksia ole odotettavissa. Se mitä toivotaan, on ystävällinen yhteistyö ateismin vastustamisessa; askeleet siihen suuntaan vain ovat liian hitaita. On myös järjestäytynyt liike Kirkkojen yhdistymiseksi, mutta sepä vasta kumma onkin. Kirkkojen maailmanneuvosto tekee lähes yhtä paljon työtä Kolmannen maailman vallankumousliikkeiden edistämiseksi, mutta on kuitenkin kuuro uskonnollisille vainoille siellä, missä ne ovat kaikkein järjestelmällisiä - Neuvostoliitossa. On mahdotonta olla sitä näkemättä, siis kyse on poliittisesta prioriteetista: jos et näe, ei tarvitse puuttua? Mutta mitä silloin jää jäljelle kristikunnasta? Syvää murhetta tuntien minun on sanottava, en uskalla olla sitä sanomatta, että minun edeltäjäni, tämän palkinnon saaja viime vuodelta, ja vieläpä melkein samana kuukautena kun hän sen sai, tuki julkisesti kommunistista valhetta ilmoittaen räikeästi, ettei hän huomannut uskonnonvainoja Neuvostoliitossa. Se on kaikkien tuhottujen ja sorrettujen häpäisemistä - Taivaat hänet tuomitkoon.

Aleksandr Solzhenitsyn sai Templetonin palkinnon vuonna 1983. Vuonna 1982 Templetonin palkinto myönnettiin Billy Grahamille. Grahamista on sanottu myös, että hän on tehnyt Kristuksen asialle enemmän vahinkoa kuin kukaan muu viimeisen sadan vuoden aikana elänyt henkilö. Osmista kirjoituksistani löysin varoituksen Grahamin käyttämästä tekniikasta; löydät sen nimellä Alttarikutsun harhat.

Japanissa 13.10.1982 päivätyssä haastattelussa Solzhenitsyn kertoo siitä, ketä Neuvostoliitto ensisijaisesti vainosi. Ortodoksit olivat lukumääräisesti suurin ryhmä, mutta kirjailija mainitsee myös baptistit ja helluntailaiset. Sosialismin juutalaisilla johtajilla oli asiasta sitäkin selvempi käsitys. Sen mukaan erään Jeesuksen jumaloiminen on kaiken pahan alku, jonka vuoksi he halusivat vapauttaa maailman tästä "pahasta". Edellä mainitsemani Frankfurtin koulukunta julkaisi 1940-luvulla joukon kirjoja, jossa tämä sanotaan selvästi. Englantilainen sosialistijohtaja Tony Blair kokosi Davosin World Economic Forumin yhteydessä pidettyyn paneliin joukon maailman huomatuimpia uskonnollisia johtajia tammikuussa 2008, ja siellä Amerikan juutalaisneuvoston puheenjohtaja David A. Haris kertoi, että he suorittivat tutkimuksia maailman ongelmista ja esittivät 1940-luvulla julkaistuissa kirjoissa ohjelman, miten ne on poistettava. Kyseinen panelikeskustelu löytyy kai vieläkin, kts. http://www.youtube.com/watch?v=rGytW4yh0C8 tai hae youtubesta nimellä Faith and Modernization, Davos 2008. (David A. Hariksen toinen puheenvuoro, kohta sadannen minuutin jälkeen). Kuulijat, jotka Hariksen mainitsemia kirjoja eivät ole lukeneet, eivät tietenkään tajunneet mitään sitä, mistä herra puheenjohtaja puhui, mutta minä olin tutustunut kyseisiin kirjoihin, ja muistin heti niiden johtoajatuksen Jeesuksen nimen likvidoimisesta maailmankirjoista. Suoraan hevosen suusta temmatut sanat ovat:

Kristus, lihaksi tullut henki, on jumaloitu noita. Ihmisen oma kuva absoluuttiseen heijastuneena, Jumalan ihmiseksituleminen Kristuksessa on "proton pseudos". Prosessi, joka menee juutalaisuutta pitemmälle, liittyy olettamukseen, että Jeesus on tullut Jumalaksi. Kristinuskon mietiskelevä puoli, noituuden intellektualistaminen, on pahuuden juuri.

Hariksen puheenvuoro on tärkeä myös siksi, että siinä hän samaistaa koko Amerikan juutalaisneuvoston Frankfurtin liikkeeseen, jonka vaikutusvaltaisimpien miesten nimet - kaikki juutalaisia - jo tuli yllä mainittua Georg Lukacsin yhteydessä. Selkokielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltojen johtaman Länsimaisen sivistyksen hävittämisen takana ei olekaan vain joku kahdentoista miehen juutalainen filosofiryhmä, vaan vähintään se joukko, jonka äänitorvena David A. Haris kyseisellä forumilla esiintyi.

Georg Lukacs oli se, joka selvemmin kuin kukaan muu ymmärsi, ettei länsimainen työmies hyväksy sellaista sosialismia, jonka he olivat myyneet Venäjälle, jonka vuoksi Frankfurtin koulukunta keskittyi nuorison viettelemiseen. Siinä se saavutti ensimmäiset suuret voittonsa Amerikan hippiliikkeessä, mutta jo sitä ennen Frankfurtin koulukunta oli vallannut Hollywoodin filmiteollisuuden sen lisäksi, että Yhdysvaltojen lehdistö oli tukevasti juutalaisomisteista jo ennen sitäkin. Siksi oli mielenkiintoista lukea Venäjän valtion 01.10.2010 julkaisemasta lehdestä Rossijskaja Gazeta 01.10.2014 seitsemän sivua tiukkaa tekstiä siitä, mitä Solzhenitsyn eri yhteyksissä länsimaiselle yleisölle vuosina 1775-1994 puhui. En ole lainannut kyseisiä tekstejä tähän, sillä ne ovat luettavissa osoitteesta http://www.rg.ru/2014/10/01/soljenicin.html.

Syyskuussa 2014 Venäjän lehdistö kertoi Venäjän suunnittelevan Yhdysvalloissa tuotettujen elokuvien boikottina vastineensa lännen esittämille venäjänvastaisille pakotteille, mutta Venäjän valtioneuvoston kulttuurikomitean puheenjohtaja, ohjaaja Stanislav Govoruhin kiirehti kohta täsmentämään, että kyse ei ole Yhdysvalloissa tuotetuista elokuvista yleensä, vaan pelkästään niistä, jotka on tuotettu Hollywoodissa, kts. http://www.newsru.com/cinema/19sep2014/govorhn.html.

Jo mainitsemassani tekstissä Bileamin oppi kerroin, että kun Frankfurtin koulukunta Hitlerin valtaannousun jälkeen siirtyi Yhdysvaltoihin, sen kyvykkäimmät miehet siirtyivät Länsirannikolle valloittamaan Yhdysvaltojen filmiteollisuutta, jonka seurauksena Hollywoodin kansanomaiset viihdeohjelmat hävisivät, ja niiden tilalle tulivat sisällöltään "poliittisesti korrektit" filmit ja muu mediatuotanto, jonka jokainen yksityiskohta oli suunniteltu vastaamaan Frankfurtin koulukunnan kehittämää kriittistä teoriaa, jossa pahaa oli kaikki, mikä vähänkin voitiin katsoa länsimaiseen sivistykseen kuuluvaksi tai muuten oli kristillisen maailmankatsomuksen mukaista, ja jos sellaista ei voida osoittaa, on vangittava katsojan mielenkiinto niin, että ainut ajatus ja assosiaatio, joka katsojan päässä pyörii on, se mikässenytolikaan, no sallittakoon tässä yksi asiasta yleisesti käytetty eufemismi: "seksivalistus".

Stanislav Govoruhin (s. 1936) oli muuten se mies, jonka Solzhenitsynit ottivat vastaan pääsiäisenä 1992 tekemään filmiä, jolla Solzhenitsyn esiteltiin venäläiselle yleisölle ennen kuin hän itse palasi kotimaahansa, kts. http://www.youtube.com/watch?v=ktVuVEHV9uo. Hän oli myös presidentti Putinin presidentivaalikampanjan vetäjä vuonna 2012.

Putin on monta kertaa ottanut puheeksi länsimaisen sosialismin Venäjänvastaisen painostuksen ja ajanut läpi lakiehdotuksia, joilla lapsia pyritään suojelemaan länsimaiselta homo- ja lesboagendalta. Valdain klubin järjestämässä tilaisuudessa vuonna 2013 Valdailla Putin teki asian selväksi sanomalla, että meidän on valittava kahden vaihtoehdon välillä, ja ne ovat joko Jumala tai Saatana. Vuonna 2014 hän asetti tämän kysymyksen toisin: Pelataanko säännöillä, vai ilman sääntöjä?

Vuonna 2002 Solzhenitsynin terveys alkoi pettää, mutta kirjailija jatkoi kirjoittamista ja otti osaa yhteiskunnalliseen elämään kuolemaansa asti. Aleksandr Isajevitsh Solzhenitsyn kuoli 03.08.2008, mutta Vladimir Putin toimii Solzhenitsynin ohjelmalla. op/2014-10-31.

PS. Solzhenitsynin kirjailijaurasta on tulossa toinen teksti sivulle http://opsti.japo.fi/whozwho/solzhenitsyn.htm mutta sen on, kuten jo osaatkin arvata, kesken.

 

Takaisin Osmon kotisivulle