Päivitetty 2009-02-18 eikä vielä oikein alussakaan…

pietistit

baltian maat…

anabaptistit ja muut pakolaiset…

1764.. Keisarinna Katariinan ukaasi

Vuonna 1764 Venäjän keisarinna Jekaterina II (1762-1796) antoi ukaasin, joka lopetti herrnhutilaisten vainot keisarikuntaan kuuluvissa Baltian maissa. Ukaasi antoi veljesyhteisölle mahdollisuuden perustaa rukoushuoneita, jotka toimivat samalla kouluina. Kouluissa jouduttiin edelleen antamaan luku- ja kirjoitustaidon opetusta, mutta nyt tehtäväkenttää voitiin laajentaa. Kun vainota vajaan sadan vuoden kuluttua alkoivat uudestaan, veljesyhteisöllä oli Virossa 170 rukoushuonetta.

Jekaterinan joukot olivat vallanneet maata Turkilta, ja nyt uusille alueille tarvittiin uusia asukkaita. Mutta vapaaehtoisia lähtijöitä ei Venäjänmaalta löytynyt. Halukkaita lähtijöitä oli kuitenkin Moravialaisen veljesyhteisön keskuksessa, Herrnhutissa, joka sijaitsi ei niin kaukana Jekaterinan syntymäkaupungista Stettinistä (nyk. Sczecyn, Puolassa). Kun Jekaterina II lupasi lähtijöille maata, laajan itsehallinnon ja omantunnonvapauden, lähtivät uskovat liikkeelle. Viiden tiedustelijan perässä Volgan varrelle saapui kaksikymmentä viisi nuorta miestä, seitsemäntoista sisarta, yksi leski ja neljä perhettä.

Herrnhutin siirtolaiset asettuivat Volgan eteläjuoksulle, lähelle Kultaisen Ordan entisen pääkaupungin Sarain raunioita. Nyt tällä alueella asui vain buddhalaisia kalmykkeja, niiden mongolien jälkeläisiä, jotka joskus olivat tulleet Tshingiskaanin sotajoukkojen mukana Eurooppan. Veljesyhteisö perusti kaupungin, joka sai nimen Sarepta. Sarepta tuli pian kuuluisaksi erityisesti sinapin tuotannosta, sillä pian koko Venäjä ei juuri muuta sinappia halunnutkaan kuin Sareptan sinappia. Mutta Sarepta oli esimerkillinen yhteisö muutenkin, kuin pelkän sinapin tuotannon takia. Tosin monet eivät sitä tiedä, sillä nyt tämän esimerkillisen kaupungin nimikin on Krasnoarmeisk, Puna-armeijan kaupunki.

Herrnhutin yhteisön perustaja, kreivi Zinzendorf oli käynyt peruskoulunsa saksalaisen pietismin parhaassa koulussa, August Herrman Francen laitoksissa Hallessa, mutta ylimieliset pietistiherroista oli tullut veljesseurakunnan katkeria vastustajia heti, kun veljesseurakunnat eivät alistuneet heidän valtaansa. Mutta jos pietisteiltä puuttuikin kristinuskon tunnusmerkit - hengen hedelmät - heillä oli hyviä kirjoja, joista merkittävin oli Johann Arndtin kirja Totisesta kristillisyydestä. Pietismin perustajien oppeihin kuului myös oppi seurakunnista seurakuntien sisällä, pienistä uskovien ryhmistä, jotka kokoontuivat etsimään sitä, mikä heiltä vielä puuttui. Tämä nöyrä asenne tulikin avuksi niille, joille heidän kirkkonsa ei pystynyt tarjoamaan mitään muuta kuin vainoa ja halveksuntaa.

Eräs pietistien pienpiireitä joutui katolisen uskontopoliisin, jesuiittojen silmätikuksi Kärntenissä, Itävallassa. Ryhmä, 270 henkilöä, pakeni Kärntenistä Transsilvaniaan, jossa luterilaisia siedettiin. Sitten Kärntenistä Transsilvaniaan tulleet löysivät yhdeksäntoista anabaptistia, ehkä viimeiset niistä uskovista, jotka vuonna 1622 oli ajettu pois Moraviasta, Unkarista ja Itävallasta. Heidän ja heidän kirjojensa opastuksella Kärntenin uudet pakolaiset tulivat tuntemaan ja pääsivät osallisiksi uskovien kasteesta. Kun liitto Jeesuksen kanssa oli tehty, vei Saatana liiton solmineen ryhmän joukolla erämaahan "saatanan kiusattavaksi" kuten Jeesuksenkin kohta sen jälkeen, kun Jeesus oli ottanut kasteen. Vainot pakottivat ryhmän vuonna 1767 siirtymään turkkilaisten hallussapitämään Transsilvanista, jota saksalaiset sanoivat Siebengurgiksi ja unkarilaiset Erdelyksi Valakiaan.

Valakia, eräs nykyisen Romanian maakunnista, oli uskovien sinne saapuessa paitsi sotatilassa, myös rosvojen vallassa. Lähellä Bucarestia kristityt tapasivat venäläisiä sotilaita, joiden komentaja antoi heille härkäparin ja kehoitti hakeutumaan itää kohti. Tultuaan lähelle Moldovian rajaa nälkää kärsivä ryhmä lähetti kolmen edustajaansa, Hans Kleinsasserin, Josef Müllerin ja Jörg Waldnerin Venäjän keisarin Jekaterina II sotapäällikön, kreivi Pjotr Aleksandrovitsh Rumjantsevin luo. Venäjä, joka tarvitsi uudisasukkaita valloittamilleen alueille, otti saksaa puhuvat uskovat mielihyvin vastaan. Elokuun 1 päivänä 1770 koko ryhmä oli saapunut Rumjantsevin omistuksessa oleville maille Vyshenkaan, Tshernigovin lähistölle.

Kun tieto uskovien asettumisesta nykyisen Ukranainan aroille tuli Saksaan, lähtivät monet muutkin matkalle. Jotkut tulijoista olivat Moraviasta Herrnhutiin siirtyneitä Jednotan veljesyhteisön jäännöksiä, toiset anabaptisteja ja mennoniitoja, tai viimeisiä Eurooppaan jääneiden hutteriittien, anabaptistien moravialaisen haaran, jälkeläisiä. Kun vielä venäläiset karkoittivat Venäjän vanhojen hengellisten liikkeiden uskovat samoille seuduille, oli syntynyt jotakin sellaista, joista kertominen vaatii aivan oman sivunsa ihmissuvun historiassa.

Takaisin Osmon kotisivulle