Kolmikymmenvuotisen sodan aikana lähes totaalisesti hävitetystä Jednota Bratrskasta oli jäänyt jäljelle "kätketyksi siemeneksi" kutsuttu jäännös, jonka varassa tämä Jan Hussin aikoina Moraviasta, Tshekeistä ja Sleesiasta etenemään lähtenyt peruskristillinen liike lähti uuteen nousuun, kun kreivi Zinzendorf Saksin Lusatiasta alkoi 1722 ottaa vastaan uskonsa takia vainottuja pakolaisia maatilalleen Saksin Lusatiassa. Seurakunnan jälleenrakennus vei viisi vuotta ja heti sen jälkeen se alkoi lähetystyön, jonka kaltaista maailma ei ollut ennen nähnyt.

Englannin Pennsylvaniaan veljesyhteisön ensimmäiset jäsenet saapuivat 1735-luvun keskivaiheilla, ja joulukuun toisena 1741 saapui kreivi Zinzendorf itse seurueineen. Silloin ensimmäiset veljesseurakunnan keskukset Nazareth ja Bethlehem olivat rakenteilla, niistä tulikin Pohjois-Amerikan veljesyhteisön keskuksia. Ne olivat aloittaneet myös mittavan ja menestyksekkään työn intiaanien keskuudessa, työ jonka hedelmiä valkoiset rasistit tahallaan tuhosivat. Ei siis ihme, että Pohjois-Amerikan seurakunnista on ollut vaikea saada tietoa aina viime vuosiin saakka. Nyt tilanne on muuttunut, mutta suomeksi amerikkalaisen veljesseurakunnan historiasta ei tietääkseni ole koskaan kirjoitettu yhtäkään kattavaa esitystä. Koska faktatiedon puute tästä Pohjois-Amerikan historiaa muovanneesta liikkeestä on suuri, panen tämän kirjoituksen nettiin jo keskeneräisenä, samoin kuin olen tehnyt saman veljesseurakuntaliikkeen vaiheista ja vaikutuksista Itämeren ja erityisesti Baltian maissa kertovan esityksen kanssa.

Päivitetty 2009-02-18 ja yhä kesken

Sivuja 25

Englannissa syntyi 1600-luvulla herätysliike, jonka jäseniä sanottiin kveekareiksi. Yksi kveekari oli William Penn. Hänet karkotettiin Oxfordin yliopistosta, koska hän uskoi Jeesukseen, eikä uskonut kirkkoon. Omaisuutta hänellä kyllä oli ja kun hän irtisanoi isänsä Englannin kuninkaalle antaman lainan, maksoi kuningas lainan luovuttamalla intiaanien maita Pennille siirtokuntaa varten.

Englannissa katsottiin, että se joka "löytää" maan, saa sen pitää. Nähtävästi tämä ajattelu ei ole vieläkään kuollut, sillä lapsillekin opetetaan koulussa tarinoita "löytöretkistä". Mutta Penn ei halunnut harjoittaa varastetun omaisuuden kauppaa, kuten jumalattomat englantilaiset olivat tehneet. Hän lähetti asiamiehensä neuvottelemaan maan ostosta intiaanien kanssa ja vasta lokakuussa 1682 hän saapui itse allekirjoittamaan kauppakirjat. Intiaanien puolelta vanhimpana tilaisuudessa oli Lenape-heimoa edustava intiaanipäällikkö Tammamend. Sopimus solmittiin Shackamaxonissa, nykyisen Philadelphian paikalla, josta syystä sitä sanotaan Shackamaxonin sopimukseksi. Voltaire sanoi tästä sopimuksesta, että se oli ainut sopimus, jonka valkoiset pitivät. Valitettavasti Voltaire oli väärässä. Jo William Pennin pojat "tulkitsivat" sopimusta sillä tavalla, jota heidän isänsä ei olisi hyväksynyt. Mutta silloin William Penn oli jo autuaammilla metsästysmailla. Oli kuitenkin olemassa yksi porukka, joka ei pettänyt intiaaneja: moravialaiset uskovat. He ostivat rehellisesti ja maksoivat kans.

Katolisen Euroopan ja Katolisen kirkon protestiliikkeiden välinen sota oli päättynyt 1648, mutta Euroopan jälleenrakennus sujui hitaasti ja uskonvainotkin jatkuivat. Eurooppa oli (silloinkin) täynnä ihmisiä, jotka halusivat muuttaa pois. Uskovat olivat alkaneet siirtyä Amerikkoihin jo sodan kestäessä, mutta katolisille alueille jääneet kristityt olivat edelleen kirkon ja valtion loukussa. Pieniä ryhmiä saapui eri puolilta Eurooppaa Hollantiin, josta paikalliset uskovat avustivat heitä eteenpäin.

Vuonna 1722 alkoi Zinzendorfin ja Potterdorfin kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf ottaa vastaan uskonsa takia vainottuja pakolaisia maatilalleen Saksiin, lähelle Tshekinmaan rajaa. Muutamassa vuodessa kreivin maille oli syntynyt toimiva pakolaiskaupunki, jonka ydinjoukon muodostivat Moraviasta, Tshekeistä ja Sleesiasta tulleet Jednota Bratrskan - tshekkiläisten veljesseurakuntien - kasvatit. Tulijoiden joukossa oli myös baptisteja ja sellaisia pietistejä, jotka sanoivat suoraan, että Kirkko on Baabeli. Eräs näistä ryhmistä oli Sleesiassa Lutherin aikana swenkfeldiläisten nimen saaneita baptisteja. Heitä Saksin hallitus sieti vielä vähemmän, kuin tshekkiläistä veljesseurakuntaa. Vuonna 1733 swenkfeldiläiset määrättiin poistumaan Saksista.

Englantilaisilla oli pakolaisten avustamista varten varattu määräraha, jonka turvin he avustivat katolisilta alueilta tulleita vainottuja uskovia "Uuden Englannin" vasta Carolinasta erotettuun Georgian siirtokuntaan. Kun Englanti kuljetti satoja Salzburgin seudulta paenneita valdolaisia eli "salzburgereita" Georgiaan, ryhtyi kreivi Zinzendorf tutkimaan mahdollisuutta lähettää myös swenkfeldiläiset sinne. Englantilaiset suostuivat, mutta matkakustannuksesta piti pakolaisten huolehtia itse. Schwenkfeldiläisten matkasuunnitelma kuitenkin muuttui kesken matkaa Hollannissa. Hollannin mennoniitat epäilivät Georgian olevan vain epätoivottujen ainesten kaatopaikka ja järjestivät Herrnhutista tulleille swenkfeldiläisille matkan Pennsylvaniaan. Myös toinen swenkfeldiläisryhmä ohjattiin sinne. Ryhmää saattamaan lähti George Böhnisch (1675-1772) Moravian Kuninista. Ryhmä saapui St. Andrew nimisellä laivalla Philadelphiaan 22.09.1734, josta Böhnisch 1737 palasi Eurooppaan, kun pakolaiset oli asutettu.

Kun schwenkfeldiläiset eivät lähteneet Georgiaan, menivät sinne moravialaiset itse 1735 harjoittaakseen lähetystyötä Creek ja Cherokee-intiaanien keskuudessa. Muutaman vuoden kuluttua hyvin alkaneen yrityksen tielle alkoi kasaantua esteitä, kun Georgian siirtokunnan englantilaiset johtajat yrittivät pakottaa uskovia sotimaan sotajalalle lähteneitä Espanjan barbaareita vastaan. Osa Georgian moravialaisista palasi Eurooppaan, mutta valtaosa siirtyi vähitellen pieninä ryhminä Pennsylvaniaan.

Aikoinaan Hallen pietistien yliopistosta karkotettu teologi August Gottlieb Spannenberg (1704-1792) oli viettänyt reilun vuoden veljesyhteisön Georgian työssä, kun hän maaliskuun 15:nä 1736 lähti Pennsylvaniaan kartoittamaan tilannetta. Pennsylvaniaan lähtiessään hän ei vielä tiennyt Georgian veljesyhteisön tulevista vaikeuksista, lienee kyllä osannut jotakin sellaista aavistaa. Jo huhtikuussa hän tuli vanhan ystävänsä Christopher Wiegnerin maatilalle Skippachiin ja alkoi tutustua maahan auran ja lapion varressa.

Pennsylvaniassa "Josef" Spangenberg näki paitsi Herrnhutista sinne siirtyneitä schwenkfeldiläisiä, myös kveekareita, mennoniittoja ja dunkardeja, sekä sen, ettei Pennsylvaniassa uskovia vaadittu sotimaan pakanain sotia. Uskovat kokoontuivat schwenkfeldiläisen Christopher Wiegnerin kotona laulamaan ja rukoilemaan. Uskovien keskuudessa "Josef" Spangenberg tutustui myös Conrad Weisseriin, joka oli pitkään elänyt mohikaanien keskuudessa ja osasi heidän kieltään. Suurille järville asti ulottuneista matkoistaan Conrad Weisser oli pitänyt päiväkirjaa ja kertoi kuudesta sivistyneestä intiaaniheimosta ja heidän kulttuuristaan. Kertomus ei voinut olla herättämättä veljien mielenkiintoa kuulemaansa kohtaan, sillä olivathan he lähteneet maailmalle evankeliumia levittämään.

Kun kysymys aseelliseen sotapalvelukseen pakottamisesta yhä vielä oli auki, ehdotti Georgiaan englantilaisten joukossa tullut Ingham, että hän ja George Neisser menisivät Pennsylvaniaan ja pyytäisivät Spangenbergia käymään Lontoossa Georgian johtokunnan luona sopimassa asiasta. Vaihtoehtoja oli kaksi, mutta uskovat halusivat myös heidän maasta poistumisensa tapahtuvan ketään suututtamatta, ei edes niitä englantilaisia, jotka olivat pettäneet lupauksensa, jonka mukaan uskovien ei tarvitsisi vannoa valoja eikä tappaa ihmisiä. Ingham ja Neisser lähtivät Pennsylvaniaan Spangenbergiä suostuttelemaan 09.03.1737, mutta Spangenberg lähti Georgiaan, ehdotetun Lontoon asemesta.

Spangenberg lähti Philadelphiasta 22.05.1737. Mukaansa hän otti Johann Ecksteinin Germantownista. Laivamatka Georgiaan kesti 77 vuorokautta, eikä se ollut helppo. Laivan miehistö oli juuri sitä merirosvoainesta, josta poikien seikkailuromaaneissa kerrotaan. Jumalan varjelus oli tarpeen jo merellä, ja elokuun seitsemäntenä ajoi hiekkasärkälle Savannah-joen suulla. Mutta veli "Josefin" matka ei jäänyt kesken. Hän ehti ylittää Atlantin vielä noin monta kertaa, ennen kuin hänen päiviensä mitta tuli täyteen.

Peter Böhler (1712-1775) oli toiminut hebrean kielen luennoitsijana kaksikymmenvuotisesta lähtien. Hänet kutsuttiin veljesseurakuntaan 1737 ja määrättiin Georg Schuliuksen mukana saarnamatkalle Oxfordiin ja sieltä edelleen Carolinaan. Lontoossa Peter Böhler tapasi Georgiasta palanneen John Wesleyn 07.02.1738 erään hollantilaisen kauppiaan luona. Tällä tapaamisella oli kauaskantoista merkitystä; mutta siitä vähän myöhemmin.

Böhlerin ja Schuliuksen matka yli Atlantin alkoi Porsmouthista 13.05.1738 kernraali Oglethorpen laivalla. Matka kesti kauan; vasta 29.09.1739 laiva saapui St. Simonsin saarelle Georgiaan, ja lokakuun puolessavälissä veljet pääsivät veljesyhteisön pariin. Seuraavan vuoden kesällä molemmat sairastuivat, ja Georg Schulius kuoli. Kun siirtomaahallinto ei sallinut veljien siirtymistä intiaanien pariin evankeliumia julistamaan ja yhä vain vaati osallistumaan aseellisiin selkkauksiin, alkoi suurella vaivalla vasta elinkelpoisiksi rakennetusta yhteisön alasajo. Georgiaan toistaiseksi jäivät vain Peter Böhler, Anthony Seiffert, John Böhner, Johann Martin Mack, Georg Zeisberger ja hänen vaimonsa Rosina sekä poika David Zeisberger.

Peter Böhler oli ollut kirjeenvaihdossa englantilaisen saarnaajakuuluisuuden George Whitefieldin kanssa ja kun Whitefield 01.01.1740 saapui Georgiaan, hän tuli heti tapaamaan Peter Böhleriä. Kun Whitefield 13.04.1740 lähti Savannasta Philadelphiaan, lähtivät Moravian veljet mukaan. Jo ennen heitä Georgiasta tulleet perheet olivat asettuneet saksalaisten uskovien 1685 perustamaan Germantowniin, mutta yhteisön johtajina toimineet Böhler ja Seiffert päättivät odottaa David Nitschmannin tuloa, sillä Spangenberger oli jo ehtinyt lähteä takaisin Eurooppaan. He toimivat saarnaajina seudulle muuttaneiden, katsantokannoiltaan kirjavan saksalaisasutuksen keskuudessa ja myös etsivät paikkaa omalle yhteisölleen. Toukokuun seitsemäntenä he löysivät paikan, jota myöhemmin kutsuttiin Vanhaksi Nazarethiksi.

Tällävälin Whitefield oli ostanut 5000 eekkeriä maata neekereiden lapsille tarkoitettua koulua varten, ja tarjosi veljille rakennustöitä. Veljet rukoilivat ja heittivät arpaa, kuten melkein aina tällaisissa tilanteissa, ja näin uskonvaraisen hyväksynnän saatuaan ryhtyivät töihin. Oli toukokuun kolmaskymmenes päivä, kun Germantownista jalkapatikassa saapunut joukko, 27 veljeä, 2 sisarta ja kaksi poikaa majoittui puun juurelle työmaansa reunassa. Marraskuussa valmistui kaksikerroksinen hirsitalo, aiemmin tehdyn pienemmän rakennuksen lisäksi.

Lokakuussa veljien luo saapui kreivi Zinzendorfin lähettämä Andreas Eschenbach, suutari, jonka tehtäväksi tuli toimia saarnaajana saksaa puhuvan väestönosan keskuudessa, jota 1740 oli noin kolmasosa Pennsylvanian kolmeensataan tuhanteen nousseesta siirtolaisväestöstä. Hän asettui asumaan Oleyn uskovien luokse ja lunasti pian häneen asetetut toiveet. Eschenbach oli tuonut tulleessaan myös tietoa pian hänen jälkeensä tulevista uusista maahanmuuttajista ja kreivi Zinzendorfin tulosta. Joukuun viidentenätoista 1740, melkein vuosi ennen Zinzendorfia ja puolitoista vuotta ennen ensimmäisen suuren veljesseurakunnan saapumista saapuivat Philadelphiaan kuitenkin piispa David Nitschmann, vanha David Nitschmann ja hänen tyttärensä Anna Nitschmann sekä Johanna Sofia ("Hannah") Mölther ja Christian Fröhlich.

Kun piispa Nitschmannin ryhmä joulukuussa 1740 saapui Nazarethiin, oli siellä valmiina kaksikerroksinen hirsirakennus ja pienempi tupa.

Vanhin tulijoista, David Nitschmann senior, oli syntynyt Zauchtenthalissa, Moraviassa 1676. Anna Nitschmann oli hänen 1715 syntynyt tyttärensä, joka viidentoista vuoden ikäisenä oli valittu Herrnhutin nuorten sisarten vanhimmaksi. Leipätyökseen sisar Anna kehräsi villalankaa. Toukokuun neljäntenä 1730 hän yhdessä seitsemäntoista muun neidon kanssa teki lupauksen palvella Herraa todellisina sinkkusisarina, päivää, jota veljesseurakunnassa muistettiin vuosittain Jeesukselle omistautuneiden sinkkusisarien päivänä.

David Nitschmann senior oli lähtenyt Moraviasta 05.02.1725 suoraan vankilasta yhdessä vankitoverinsa David Schneiderin kanssa. David kävi samana iltana kotonaan jättämässä sanan paostaan, jotta perhe tietäisi tulla perässä. Vaimo sekä lapset Melchior, Johann, Rosina ja Anna tulivat Sleesiaan ja koko joukko saapui Herrhutiin 25.02.1725. Sen jälkeen "vanha" David Nitschmann oli jo ehtinyt toimia St. Croixin saaren neekerien parissa ja olla perustamassa Pilgerruhin yhteisöä Tanskassa. Hänen vaimonsa oli kuollut St. Croixin saarella 1735, mutta hänen oman elämäntyönsä ehkä tärkein vaihe oli vasta alkamassa.

Myös vuonna 1735 veljesyhteisön ensimmäiseksi piispaksi eli vanhimmaksi vihitty David Nitschmann oli ehtinyt olla monessa mukana. Vuoden 1727 hän oli valittu uudistetun veljesseurakunnan vanhimmistoon, 1728 hän oli ollut Englannissa etsimässä muita lähetystyöstä kiinnostuneita kristittyjä, 1730 hän oli tullut Liivinmaalle Christian Davidin avuksi, 1731 osallistunut Tanskan kuninkaan kruunajaisiin, 1732 ollut aloittamassa lähetystyötä St. Thomakselle tuotujen orjien keskuudessa, 1735 Jan Amos Komenskin tyttärenpoika Daniel Ernst Jablonsky ja Lesznon veljesseurakunnan vanhin Christian Sitkovky Puolasta olivat vihkineet hänet veljesyhteisön vanhimmaksi, 1736 hän oli ollut ensimmäisellä Pennsylvanian matkallaan, 1737 hän oli ollut vihkimässä kreivi Zinzendorfia piispaksi ja paljon muuta. Hänen poikansa Melchior oli kuollut katolisten verisiin käsiin Moravian matkallaan, hänen toinen poikansa Johannes teki työtä Itämerenmaissa tai samoili Suomen Lapissa ..

Kun nämä moravialaiset veljet saapuivat Nazarethiin, he saivat vastaansa tuulahduksen siitä, mitä tuleman piti. Kyse on siitä, että Whitefield karkotti moravialaiset työmiehensä, koska veljet eivät opettaneet Jumalan ennakkovalinnasta samalla tapaa kuin mitä kalvinisteilla oli tapana. Tästä asiasta on olemassa kirjallisuudessa erilaisia kertomuksia, enkä käy väittämään, mikä niistä on lähinnä oikea. Katsotaanpas nyt niitä:

Versio yksi: Englantilaiselta evankelistakuuluisuudelta oli tullut kirje, jossa kaikki moravialaiset oli määrätty heti poistumaan Nazarethista. Syynä oli se, että Georgian intiaanien pariin työtä jatkamaan jätetty John Hagen asui Whitefieldin luona, jolloin keskustelua kalvinistien lempiaiheesta, predestinaatiosta, ei voitu välttää. Kun Hagen ei Calvinin oppia kannattanut, joutui hän lähtemään, ja sama sanoma julistettiin myös rakennusporukalle, jonka Whitefield oli Nazarethiin kutsunut.

Versio kaksi: Böhler ja Whitefield saapuivat Pennsylvaniaan yhdessä Whitefieldin laivalla. Siirtokunnan perustajan William Pennin tytär oli luovuttanut maatilansa Nazarethin Whitefieldille, joka aikoi perustaa sinne koulun vapautetuille orjille ja muille vähäosaisille. (Tästä kerrotaan myös, että Whitefield osti maat lainarahalla, mutta ei pystynyt maksamaan velkaansa) Matkan jälkeen Whitefield ja moravialaiset näkivät usein toisiaan saksalaisten anabaptistien perustamassa Germantownissa ja kun Whitefield näki moravialaisten olevan pätevää väkeä, hän tarjosi heille rakennustyötä, mihin veljet mielellään suostuivat. Veljet aloittivat Nazarethissa 30.05.1740. Kun Whitefield myöhemmin huomasi, ettei Böhler kannattanutkaan kalvinistien oppia Jumalan ennakkovalinnasta, hän suuttui perin pohjin, ja ajoi kaikki moravialaiset pois Nazarethin tontilta.

Oli tämän asian kanssa miten oli, veljesyhteisön osalta kaikki päättyi ihan mukavasti. Huhtikuussa 1741 veljet saivat ostettua 500 eekkerin tontin Monocacy Creek puron ja Lehigh-joen eli Delaware-joen läntisen haaran liittymää, ja ryhtyivät rakentamaan yhdyskuntaansa sinne. Paikka ei ollut kaukana Nazarethista, ja kun Whitefieldilta loppuivat rahat, siirtyi myös paikka, josta veljesseurakunta oli ajettu pois, heidän omistukseensa.

Nykyisiltä kartoilta Nazareth löytyy sieltä, jossa sijaitsevat terästeollisuudestaan tunnetut Lehigh ja Bethlehem, sillä maan uumenista on löytynyt valtavasti kivihiiltä.

Tammikuussa 1741 Böhler purjehti Englantiin. Nazarethin yhteisön vanhimmaksi jäi David Nitschmann. Kesäkuun loppuun mennessä yhteisö oli jo siirtynyt vasta hankitulle maapalstalle rakennettuun majaan. Tilaa tarvittiin vielä lisää, joten rakentaminen jatkui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, kun Englannista tuli kirje, jolla ilmoitettiin Whitefieldin myyneen Nazarethin veljesyhteisölle.

vrt. Peter Böhler (1712-1775), Bethlehemin perustajana,, piispa 1748 engl ja amer Toimi georgiassa, south carol ja sitten Bethlehemin per. jonne toi suuren meriseurakunnan..

Spangenbergin "Uudesta Englannista" tuomat tiedot herättivät Herrhutissa suurta innostusta ja pitkälle meneviä spekulaatioita, jotka piti selvittää. Kiinnostavinta kaikesta oli intiaaneista saatu positiivinen käsitys. Spangenbergin kerrottua uutisensa Herrnhutissa veljet toivat intiaanilähetystyön Herran eteen. Christian Heinrich Rauch, 21-vuotias nuorukainen lähetettiin intiaanien luo.

Heinäkuun 16 päivänä 1740 Rauch saapui New Yorkiin.

Ihmiset suostuttelivat häntä luopumaan hankkeesta, mutta New Yorkiin oli juuri silloin tullut pari intiaanipäällikköä asioimaan siirtomaahallinnon kanssa. Kun Rauch sai tilaisuuden keskustella päälliköiden kanssa, hän kysyi heti, saisiko hän tulle heidän keskuuteensa neuvomaan heille Pelastuksen tien? Wasamapah, jota hollantilaiset kutsuivat Tshoopiksi, vastasi myöntävästi. Kun myös Shabash antoi myöntymyksensä, lupasi Rauch lähteä heidän matkassaan.

Intiaanipäälliköt Shabash ja Wasamapah, kaksi mohikaania, osasivat hiukan hollantia. Mutta kun intiaanit joivat itsensä umpihumalaan, joutui Christian Rauch jatkamaan matkaa ilman heitä. Hänen ilmestymisensä 16.08.1740 Shekomekon intiaanikylään, yksin, kielitaidottomana ja vieläpä aseettomana oli tavatonta. Mutta kun hän oli elänyt intiaanien keskuudessa vuoden, tulivat Shabash ja Wasamapah uskoon. Kaikki muutkin olivat nähneet, että Christian Rauch ei ollut mikään tavallinen valkoinen mies. Hän oli aivan tavaton. Myös päälliköissä tapahtunut muutos oli aivan tavaton. Wasamapahista tuli Sanan mies, ja Shekomekon mohikaanikylään syntyi seurakunta - esikoinen intiaanien keskuudessa.

Shekomekon intiaanikylä sijaitsi Hudsonjoen länsipuolella lähellä Connecticutin ja Massachusettsin rajaa New Yorkissa. Kylän intiaanit kuuluivat Mahicanien ja Wampanoagsien heimoon.

Christian Rauchin tulo kylään oli paitsi uskomatonta, myös ainutlaatuista, sillä ennen häntä ei kukaan eurooppalainen ollut pystynyt kertomaan heille, miksi Kristus, josta eurooppalaiset niin paljon puhuivat, kuoli ristillä ja mitä hyötyä siitä ihmiselle saattaisi olla. Pian myös lähistön eurooppalaiset halusivat kuulla hänen julistustaan. Mutta kun intiaanien elämä Jeesuksen ylösnousemuksen voimasta muuttui, nousivat eurooppalaiset siirtolaiset moravialaisten lähetystyötä vastaan. Intiaanien pettäminen viinalla, lasihelyillä, katteettomilla lupauksilla ja höynäytykseksi tarkoitetuilla sopimuksilla oli käymässä hankalaksi.

Rauchin avuksi Bethlehemistä saapunut Gottlob Büttner piti ensimmäisen saarnansa Shekomekossa 14.01.1742. Helmikuussa Rauch ja Büttner sekä muutamia intiaaneja teki matkan Bethlehemiin, jossa Rauch kastoi ensimmäiset kolme uskoontullutta intiaania. Intiaanipäällikkö Tschoop kastettiin Shekomekossa 16.04.1742. Kasteessa hän sai nimen John.

Shekomeko-kylän uskovien mohikaanien yhteisö oli ensimmäinen intiaaneista koostuva veljesseurakunta. Ensimmäistä ehtoollista vietettiin Shekomekossa 13.03.1743. Ehtoollista edelsi opetuslasten jalkojen pesu, jonka tehtyään Jeesus sanoi:

Jalkojen pesun ja ehtoollisen jälkeen vietettiin Shekomekossa "rakkauden ateriaa", jota kreikkalaiset uskovat nimittivät agapeksi, eli rakkaudeksi. Heinäkuussa 1743 valmistui Shekomekon "Saal", kokoussalin, jonka yhteyteen veljesseurakunnan tapaan tuli myös muita tiloja. Seurakunnan vanhimpana toimi ensimmäiseksi kastettu intiaani Aabraham. Opettajana toimi veli Shaw. Vuoden 1743 lopussa Shekomekon seurakunnassa oli 63 jäsentä.

Kun seurakunta Shekomekossa oli lähtenyt voimakkaaseen kasvuun, siirtyi sinne Büttnerin työtoveriksi tullut Martin Mach Pachgatgochiin. Työ Pachgatgochissa kasvoi nopeasti ja se oli tärkeä myös siksi, että Euroopasta tulleet siirtolaiset tekivät kaikkensa estääkseen lähetystyön intiaanien keskuudessa. Jo 1746 eurooppalaiset onnistuivat ajamaan Shekomekon uskovat intiaanit mierolle. Pachgatgochissa työ jatkui kaksikymmentä vuotta, ja kun se Yhdysvaltojen vapaussodan aikana päättyi, jäi seurakunta jäljelle.

ja joulukuun viidentenätoista saapuivat David Nitschmann senior, piispa David Nitschmann, Christian Fröhlich, Jonanna Sofia Mölther ja Anna Nitschmann Philadelphiaan.

Joulukuun viidentenätoista 1740 Philadelphiaan saapuivat piispa David Nitschmann (1696-1772), David Nitschmann senior (1676-1758) ja Anna Caritas Nitschmann (1715-1760).

Vuoden 1741 alussa Christian Rauch sekä muutamia uskovia mohikaaneja saapui erään saksalaisen anabaptistiryhmän perustamaan Germantowniin. Erään maanviljelyä harjoittavan mennoniitan kotona Oleyssä he kertoivat kokoontuneille "lahkolaisille" uskoontulostaan ja siitä, kuinka Kristuksen veri oli pessyt heidän syntinsä pois.

Shekomeko-kylän uskovien mohikaanien yhteisö oli ensimmäinen intiaaneista koostuva veljesseurakunta. Ensimmäistä ehtoollista vietettiin 1743 ja heinäkuussa 1743 he rakensivat "Saalin", kokoussalin, jonka yhteyteen veljesseurakunnan tapaan tuli myös muita tiloja. Seurakunnan vanhimpana toimi ensimmäiseksi kastettu Aabraham. Vuoden 1743 lopussa Shekomekon seurakunnassa oli 63 jäsentä.

Huhtikuun toisena 1741 veljesseurakunta osti William Allenilta 500 eekkeriä maata Monocacy Creekin ja Lehigh-joen haarasta, nykyisen Northampton Countyn alueelta Pennsylvaniasta tulevaa Bethlehemin kaupunkia varten ja vanhalla mantereella aloitettiin matkavalmistelut.

Lokakuun 26:na 1741 New Yorkiin saapui Sleesiassa syntynyt Gottlieb Büttner (1717-1745), jonka kuoli Shekomekossa 06.03.1745.

Neljäntoista Herrnhutissa vietetyn kuukauden jälkeen David Nitschmann siirtyi Pilgerruhin (Pyhiinvaeltajan rauhan) siirtokuntaan Holsteiniin, jossa tarvittiin hengellisiä asioita syvällisemmin tuntevaa uskovaa ohjailemaan nuorten uskovien intoa terveempään suuntaan.

Pilgerruhissa, Holsteinissa David Nitschmann Sr viipyi kaksi vuotta. Hän lähti saatuaan kutsun mennä tyttärensä Annan kanssa Pennsylvaniaan. Matkalla viivyttiin kolme kuukautta Marienborgissa, jonka "Jünger" Zinzendorf oli vuokrannut lähellä Frankfurt am Mainia majapaikakseen tultuaan karkotetuksi kotiseudultaan Saksista.

Marienbornista matka jatkui Herrndykin ja Lontoon kautta yli Atlantin. Joulukuun 14 päivänä 1740 David Nitschmann senior, "jüngerin" Anna Nitschmann, piispa David Nitschmann, Christian Frölich, ja sisar Motherin saapuivat Pennsylvanian Nazarethiin, jossa Georgiasta asepalvelusta pakoon lähteneet Peter Böhler, Anton Seiffert ja muut olivat työssä ja jäivät sinne, kunnes he maaliskuussa 1741 pääsivät rakentamaan Bethlehemin siirtokuntaa.

Pennsylvanian Bethlehemin perustamisen aikoina David Nitschmann senior oli jo siinä iässä, että hän saattoi jättää rakennustyömaan raskaat työt nuorempien hoitoon. Vuonna 1747, kun David jo oli yli seitsemänkymmenen, hän sen tekikin. Mutta David oli myös kynämies. Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa veljesyhteisön kaukaisemmissa kohteissa työskentelevän seurakunnan kanssa ja toimi tietotoimistona siitä, mitä muualla tapahtuu. Hän kirjoitti myös runoja ja piti kehotuspuheita, kun seurakunta vietti jäsentensä merkkipäiviä.

Vuonna 1750 David Nitschmann senior hankki Brittiläisen Pennsylvanian kansalaisoikeudet, mikä helpotti seurakunnan kohteiden rekisteröimistä.

Erityistä iloa David Nitschmann seniorille tuotti hänen pojanpoikansa Anna Johannan saapuminen Bethlehemiin 1752. Tähän aikaan Moravialainen yhteisö oli jo vakiintunut Amerikan mantereelle, ja seurattavia tapahtumia kyllä riitti. Davidille tänä aikana tärkeimmäksi tuli kuitenkin yhteyden pito Herraan, jonka luo hän siirtyi uskossa 1758.

Kun veljesyhteisön työ Pennsylvaniassa oli päässyt alkuun, saapui N. Ludwig von Zinzendorf itse paikalle. Hänen seurueeseen kuului kuusitoistavuotias tytär Benigna von Zinzendorf (1725-1789), piispa Nitschmannin vaimo Rosina Nitschmann os. Schindler, Abraham Meinung (k.1749) vaimonsa Judithin (1710-1749) kanssa, kreivi Zinzendorfin sihteeri Johann Müller, Heinrich Müller sekä skotti David Bruce, joka oli liittynyt yhteisöön Skotlannin presbyteriaanisesta kirkosta.

Seurue saapui New Yorkiin 02.12.1741 ja joulukuun kymmenentenä heidän laivansa saapui Philadelphiaan. Kreivi Zinzendorf ei kuitenkaan heti siirtynyt veljesyhteisön rakenteilla oleviin keskuksiin, vaan lähti kartoittamaan lähiseutujen hengellistä tilannetta ja tapaamaan ystäviä, jotka ymmärsivät tilanteen maakunnassa, jossa oli kymmeniin eri leireihin jakautuneita uskovien yhteisöjä, mutta ei uskonnollista pakkovalta, koska Pennsylvanian kveekarit pitivät uskonnonvapautta voimassa, vaikka se vaatikin katolisten pitämistä maakunnan ulkopuolelle, jotka eivät uskonnonvapautta hyväksyneet.

Ylimmäispapillisessa rukouksessaan Jeesus oli rukoillut, että uskovat olisivat yhtä. Jumala on vastannut tähän rukoukseen niin, että Jeesukseen uskovat Jumalan lapset ovat yhtä. Kreivi halusi kuitenkin enemmän, hän toivoi, että Pennsylvanian luterilaiset, kveekarit, moravian veljet, saksalaiset kalvinistit, mennoniitat, kastajat, schwenkfeldiläiset, adventistit (siebentager), separatistitpietistit ja erakot olisivat yhtä. Pakkovallan puuttuessa näidenkin yhteisöjen jäseniellä oli hyvät mahdollisuudet löytää uskovien yhteys. Mutta se vaatisi heitä astumaan ulos järjestöistä, siitä Baabelista, jonka he olivat itse rakentaneet. Siksi Zinzendorf liputti Pyhässä Hengestä syntyneen seurakunnan puolesta.

Kreivi Zinzendorf lähti liikkeelle alhaisella profiililla. Aluksi hänet otettiin vastaan vain Oleyn paikallisseurakunnassa. Von Zinzendorf näki, että seutua vallitsi uskonnollisuus oli vain pahuuden peittona, ja itseriittoisten hurskaidenkin vanhurskauskin oli useimmissa tapauksissa omavanhurskautta. Mutta täysin yksin hän ei ilman moravialaisiaankaan ollut. Zinzendorfin tavoin ajatteleva Henry Antes lähetti 26.12.1741 kiertokirjeen, jossa kaikkien uskonsuuntien jäseniä Germantowniin "ei kiistelemään, vaan rauhallisesti käsittelemään uskon tärkeimpiä kysymyksiä ja tutkimaan, kuinka pitkälle yksimielisyys niistä ulottuu keskinäisen rakkauden ja pitkämielisyyden edistämiseksi".

Pennsylvanian saksalaiset vastasivat kutsuun lähettämällä viitisenkymmentä edustajaansa kokoukseen, joka pidettiin 12.01.1742 Theobald Endtin talossa Germantownissa. Päivä oli vanhan, Englannissa ja sen siirtomaissa vielä silloin käytössä olleen kalenterin mukainen vuoden 1742 uudenvuodenpäivä. Mennoniitoista jäi jo tässä vaiheissa osa tulematta, sillä von Zinzendorf oli niin selvästi sitoutunut luterilaisiin tunnustuskirjoihin, että ainakaan hän ei ollut sopiva hengellisen seurakuntayhteyden puolestapuhujaksi. Jos von Zinzendorf halusi etsiä parannusta tilanteeseen, hänen olisi aloitettava itsestään.

Uskovien jo olemassa oleva yhteys on Jumalan valtakunta. Se on fakta, jonka rinnalle kokouksen osaanottajat saattoivat korkeintaan perustaa oman ekumeenisen utopiansa. Kokoukseen saapuikin muuan separatisti, joka esitti huomautuksensa Zizendorfin hankkeen toivottomuudesta, joka onnistuessaankin olisi vain kristinuskonvastainen Baabelin torni.

Seuraava kokous pidettiin jo parin viikon kuluttua Falkner Swampissa. Puheenjohtajana toimi kreivi Zinzendorf.

Kolmas kokous pidettiin Oleyssa, John de Turkin farmilla. Varsinaisiin seurakunnallisia tehtäviä koskeva kokouksen osa oli odotuksien mukainen. Kokouksen käytäntö noudatteli nyt veljesseurakunnan käytäntöjä. Seurakunnallisiin tehtäviinsä siunattiin Chekomekon intiaanikylästä kokoukseen tullut Christian Henry Rauch, Gottlob Bütner työhön "kuuden kansan" intiaaniheimojen keskuuteen ja J. Christopher Pylaeus pastoriksi Philadelphian luterilaiseen seurakuntaan. Kokouksen merkittävin tapahtuma oli kuitenkin kolmen intiaanin kastaminen Jeesuksen kuolemaan. Nämä kolme ensi hedelmää olivat Shabash, joka sai nimen Abraham, Iisakin nimen saanut Seim ja Jaakobin nimen kasteessa saanut Kiop. Kokouksen tappioihin laskettiin raamatullista sapatinpäivää noudattavien siebentagereiden poistuminen kokouksesta sen vielä kestäessä. Tappio kääntyi kuitenkin voitoksi, kun veljesseurakunta itse siirtyi viikonlopun molempien päivien pyhittämiseen kirkollisen sunnuntain asemesta.

Kolmannen kokouksen ylilyönti oli näyttö Zinzendorfin ekumeniasta. Arvalla valittiin viisikymmentä kandidaattia, joista edelleen arvalla valittiin kolme miestä eräänlaiseksi ekumeeniseksi hallintoneuvostoksi kuviteltua "Jumalan kirkkoa Hengessä" varten. Vaikka kokous nähtävästi itse hylkäsi yrityksensä, se ei jäänyt seuraamuksia vaille. Mennoniitat, Schwenkfeldiläiset ja Dunkerien nimen saaneet Pfalzin seudulta tulleet kastajat sekä Siebentagerit jättivät seuran, joita he jo aikaisemmin olivat epäilleet luterilaisten ansaksi.

Viimeinen kokous, johon von Zinzendorf osallistui, oli järjestyksessä seitsemäs. Se pidettiin 13.06-14.06.1742 Philadelphiassa. Kokouksen arvovaltaa nosti suuren "meriseurakunnan" (57 henk), saapuminen veljesyhteisön laivalla "Catherine" Philadelphiaan 07.06.1742 Euroopasta.

Zinzendorfin visio sellaisesta Pyhän Hengen johdossa olevasta seurakunnasta, jonka johto olisi ihmisten valitsema, ei ole mahdollinen. Kokouksia jatkettiin vielä jonkin aikaa, mutta von Zinzendorf itse lähti nyt lähettiensä mukana intiaaniheimojen pariin. Sitä ennen hän kuitenkin tajusi varsinaiset velvollisuutensa ja tuli veljesyhteisön rakenteilla oleviin keskuksiin, Nazarethiin ja Bethlehemiin.

Matkalla Philadelphiasta Bethlehemiin Zinzendorf poikkesi reitiltä käydäkseen tapaamassa Conrad Weisseriä, joka asui Tulpehockenin intiaanikylässä. Tulpehockenin kylässä Zinzendorf tapasi kuuden kansan, .. valtuutetut, jotka olivat palaamassa neuvottelumatkalta kuvernööri Thomaksen luota. Kohtaaminen oli mitä selvemmin Jumalan järjestämä, sillä päälliköt tekivät sopimuksen, joka oikeutta Moravian veljien esiintymään kuuden kansakunnan edustajina. Ystävyyden merkiksi veljesyhteisö sai wampun-vyön, joka osoitti sopimuksen olevan voimassa intiaanien parissa liikuttaessa.

Ensimmäinen suurempi ryhmä, "ensimmäinen meriseurakunta" lähti Lontoosta 15.03.1742 veljesseurakunnan omistamalla laivalla Catherine. Philadelphiaan saavuttiin 07.06.1742. Ryhmää johtajana "vorsteher" toimi George Piesch, joka oli aloittanut Surinamissa 1935 ja palasi myöhemmin Englannin työhön Yorkshireen. Ryhmän saarnaajana toimi Peter Böhler (1712-1775), joka vain puolitoista vuotta sitten oli lähtenyt New Yorkista kohti Eurooppaa.

Perheellisiä tulijoita olivat:

Almers, Henry ja Rosina

Bischoff, David ja Anne

Böhler, Peter ja Elizabeth

Brandmiller, Johann

Brücker, Johann ja Mary

Bryzelius, Paul ja Regina

Hussey, George ja Martha

Meyer, Adolph

Miksch, Michael ja Anna Johanna

Powell, Samuel ja Martha

Powell, Joseph ja Martha

Rice, Owen ja Elisabeth

Sensemann, Joachim ja Anna Catherine

Tanneberger, Michael ja Anna Rosina

Turner, John ja Elisabeth

Wahnert, David ja Mary

Yarrel, Thomas ja Anna

Moravialaiset seurakunnat oli jaettu "kuoroihin" aviosäätynsä ja ikänsä perusteella. Naimattomina nuorina miehinä saapuivat:

Andrew, neekeripoika

Endter, John George

Gambold, Hector

Heydocker, John

Huber, Johann Michael

Kaske, Georg

Lischy, Jacob

Meurer, Johann Filipp

Müller, Josef

Okely, Jan

Post, Christian F.

Pezold, Gottlieb

Rönner, Johann Reinhold

Schneider, Georg

Schnell, Leonard

Seidel, Nathaniel

Shaw, Joseph

Werner, Christian

Wiesner, Georg

Wittke, Matthew

Syyskuussa 1742 Philadelphiaan saapui Liebischien kolmihenkinen perhe sekä Daniel ja Rosina Neubert.

Toinen suurempi ryhmä eli "toinen meriseurakunta" saapui New Yorkiin marraskuun 26:na 1742 veljesseurakunnan laivalla "Little Strength". Kapteenina oli Nicholas Garrison, joka myöhemmin sai melkein legendaarisen maineen seurakunnan Atlantin liikenteessä veljesseurakunnan laivan Irene kapteenina.

Veljesseurakunta oli tullut New Yorkin, Delawaren ja Pennsylvanian seudulle kahdesta syystä: julistamaan Jeesusta intiaanien keskuudessa, ja asuakseen jossakin, missä sitä ei vainottaisi suoranaisessa hävitystarkoituksessa, kuten Tshekeissä, Moraviassa, Sleesiassa ja Slovakiassa, jossa sen välittömät juuret olivat. Mutta alueelle, jolle veljesseurakunta oli muuttamassa, oli muitakin kuin intiaaneja. Euroopasta tulleita siirtolaisia oli jo noin 300 tuhatta ja heistä pari tuhatta oli suomalaisia.

Ruotsi perusti 1638 Delaware-joelle siirtokunnan Nya Sverige, mutta kun ruotsalaiset eivät innostuneet muutosta tuntemattomaan, hankittiin uudisasukkaat Taalainmaan suomalaisseuduilta. Taalainmaalle suomalaiset oli houkuteltu Savosta lupaamalla heille suuria maapalstoja, jotka suomalaiset sitten raivasivat pelloksi tavalliseen tapaan kaskeamalla. Kun pellot ja talot oli tehty, kaskiviljely kiellettiin ja sen harjoittajia alettiin vainota. Suomalaiset perheet, joista monet olivat menettäneet kotinsa ja tulleet leimatuiksi rikollisiksi, suostuivat lähtemään vaikka Amerikkaan päästäkseen ruotsalaisista eroon. Ensimmäisten maahanmuuttajien joukossa oli myös suomenruotsalainen Peter Rambo Vaasasta.

Uuden Ruotsin siirtokunta 1655 joutui hollantilaisille, joutuivat monet opettelemaan jo kolmannen kielen ja pian neljännen, kun Delawaren siirtokunta 1664 joutui Englannin hallintaan. Mutta asukkaat jäivät. Willmintonista alkanut suomalaisasutus oli levinnyt jokilaaksoja pitkin ylöspäin, ja kun 1681 Englannin kuningas Charles II antoi Pennsylvania alueen William Pennille korvaukseksi Pennin suvulta saamastaan lainasta, sai hän koko joukon suomalaisia alamaisia.

William Penn saapui joukkoineen Delaware-joelle 1682. Siirtokunnan keskukseksi hän valitsi suomalaisten ja ruotsalaisten uudisasukkaitten asuttaman kylän, jonka nimi siirtokunnan vanhimmassa kartassa on Sauno. Myöhemmin paikkaa kutsuttiin Wicacokylän nimellä. Sen viereen rakentamansa hallintokeskuksen William Penn nimesi Philadelphiaksi. Sana tarkoittaa veljesrakkautta. Ja jos joskus tässä matoisassa maailmassa kuvernööri on ollut esikuvana veljesrakkaudesta, niin sitä oli William Penn.

William Penn (1644-1718) oli kveekari. Nimi kveekari ei kaikille kerro mitään, mutta se on aika paljon sitä, mitä Jeesus halusi seuraajiensa olevan. Euroopassa vainotut kristityt huomasivat pian tämän ja alkoivat muuttaa Pennsylvaniaan, "Pennin metsään". Suomalaisista lapsista Penn kertoo muistiinpanoissaan: "Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydy mistään".

Delaware-joen siirtokuntien suomalaiset asukkaat olivat luterilaisia. Ruotsi järjesti asiat kuitenkin niin, että jumalanpalvelukset pidettiin ruotsiksi, jota suomalaiset ymmärsivät huonommin kuin äidinkieltään. Koulujakin oli, mutta nekin olivat ruotsinkielisiä. Asukkaat kirjoittivat kuningas Kaarle XI ja pyysivät suomenkielisiä kirjoja. Kuningas välitti pyynnön 11.01.1692 Turun piispalle, ja määräsi tämän ostamaan kolmekymmentä suomenkielistä raamattua, kaksisataa laulukirjaa ja valitsemaan suomenkielisen pastorin Delawaren suomalaisille. Mutta hanke ei toteutunut.

Vuonna 1693 Turusta lähti matkalle Pietari Schäfer, joka saapui Delaware-joen suomalaisten keskuuteen Englannin kautta. Finn Pointin, nykyisen Pennsneckin asukkaat pyysivät häntä opettajaksi, johon Turun yliopiston kasvatti, maisteri Schäfer suostui. Hän toimi myös saarnaajana. Suomalaisille hän saarnasi suomeksi ja saksalaisten anabaptistien perustamassa Germantownissa saksaksi. New Jerseyn suomalaiset pyysivät häntä papikseen, mutta 1700 Schaefer lähti Suomeen, jossa hän joutui vankilaan profetoituaan tulevasta suuresta vaivan ajasta. Pietari Schäfer istui vankilassa koko ennustamansa vaivan ajan (1700-1721) ja ylikin, sillä hän kuoli Gävlen vankilassa 1729.

Moravian veljien ensimmäinen isompi siirtolaisryhmä astui maihin Philadelphiassa 07.06.1742. Moravialaisiin oli Saksissa liittynyt ruotsalainen opiskelija Paul Bryzelius, joka ryhtyi tekemään työtä suomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa. Myös Raccoonin ja Pennsneckin seurakuntia hoitanut ja opettejana toiminut opiskelija Olof Malander liittyi veljesseurakuntaan, jouduttuaan ensin velkavankeuteen ja sieltä Benjamin Franklinin painotaloon töihin. Uskoon tultuaan hän käänsi Moravian veljesyhteisön ohjeet ruotsiksi, jotka Franklin painoi. Vuonna 1743 piispa David Nitschmann vihki Bryzeliuksen papiksi. Bryzeliuksen töitä jatkoi maahan 1744 saapunut, paremmilla eväillä varustettu pastori Lars Nyberg. Hänen aikanaan Lancasteriin syntyi veljesyhteisön seurakunta. Piles Grovin veljesseurakunta rakensi oman kirkkorakennuksen, jonka vihkijäisiin 1749 osallistuivat Spangenberg ja Nyberg. Maurice River- nimisellä paikkakunnalla suomalaisella veljesseurakunnalla oli ollut oma rukoushuoneensa jo vuodesta 1746 lähtien.

Ruotsin luterilaisen kirkon yritys pitää yllä ruotsin kielen taitoa suomalaisten siirtokunnan keskuudessa oli toivoton. Suomalaiset muistivat Ruotsia vainon, joukkomurhien ja väkivallan maana. Mutta jarruttamalla suomalaisten omakielisen kristikunnan kasvua Ruotsi vain nopeutti Delawaren, New Jerseyn ja Pennsylvanian suomalaisasutuksen kielenvaihtoa. Kun Yhdysvallat 1776 perustettiin, oli Pennsylvanian edustajana ja itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajana John Morton, Martti Marttisen pojanpojanpoika Chesteristä.

Vuonna 1760 siirtokunnassa oli noin 3000 suomalaista asukasta.

Vuoden 1742 kesän ja syksyn kuluessa N. Ludwig von Zinzendorf teki kolme matkaa Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen pariin:

24.07.1742-07.08.1742 Pennsylvaniassa asuvien Delaware-intiaanien pariin;

10.08.1742-….. New Yorkin provinssissa asuvien Mohikaanien pariin;

21.09.1742-08.11.1742 Intiaanimaan eli "Indian Country" Shawnee-intiaanien pariin.

Kun Zinzendorf oli huomannut eurooppalaisten siirtolaisten yhteisten seurakuntien muodostamisen mahdottomaksi, hän siirtyi intiaanien pariin. Ensimmäisen matkansa hän teki Delaware-joen haaran (Forks of the Delaware) eli Lehigh- ja Delaware-joen yhtymäkohtaa lähellä oleviin intiaanikyliin ja länteen, Hudson-joen mohikaanien luo.

Matka alkoi Bethlehemistä 24.07.1742. Lähtijöiden joukossa oli kreivin tytär Benigna ja yksitoista veljeä. Ensin poikettiin Nazarethin liepeille sijoittuneiden intiaanien luo, sitten Sinisten vuorten (Blue Mountains) tuolla puolen olevassa suuressa intiaanikylässä Meniologamekassa, Maguntschen intiaanikylässä ja Allemangelissa, joista asukkaina oli uskovia saksalaisia, joista monet myöhemmin liittyivät veljesyhteisöön. Molempiin mainittuihin intiaanikyliin syntyi seurakuntia; Maguntschen kylän seurakunta tunnetaan paremmin nimellä Emmaus.

Matkan jatkuessa soiden, kukkulain ja suomalaisten siirtolaisten hyvin tunteman Schuylkill-joen toisella puolella tultiin Tulpehockenin intiaanikylään, jossa intiaanien suuri ystävä ja Pennsylvanian provinssin valtuuttama tulkki Conrad Weiser (1696- ..) asui. Conrad Weiser oli se henkilö, jolta Spangenberg 1736 oli saanut ne tiedot, jotka Herrhutissa saivat veljet innostumaan työstä intiaanien hyväksi. Intiaanien Weiserille antama nimi oli Tarachawagon.

Conrad Weiserin luona Tulpehockenissa kreivi Zinzendorf tapasi "Kuuden kansan" kuusi intiaanipäällikköä, sakhemia, jotka lahjoittivat hänelle myöhemmässä kanssakäymisessä niin tärkeän wampumin. Takaisin Bethlehemiin palasi elokuun seitsemäntenä Philadelphian kautta.

Muutaman päivän valmistelujen jälkeen Zinzendorf lähti tapaamaan Mohikaaneja. Matkaseurueeseen kuului nyt tytär Benigna, sisar Annan Nitschmann, Anthony Seiffert ja Conrad Weiser. Matkalle lähdettiin elokuun kymmenentenä, ja kuuden päivän kuluttua, joka englantilaisten kalenterin mukaan oli elokuun 27 päivä 1741 Zinzendorf, hänen tyttärensä Benigna ja muut matkaseurueen jäsenet tulivat Shecomekoon. Rauch otti vaikean matkan tehneet vieraat vastaan majansa ovella, ja majoitti heidät tuohesta rakennettuun majaan. Zinzendorfin läsnäollessa Shamokinissa kastettiin kuusi intiaania, ja kun Zinzendorf lähti Shamokinista, jäi paikalle kymmenen henkilön intiaaniseurakunta. Vuoden lopulla seurakunnassa oli jo 31 jäsentä.

Toinen tärkeä matka tehtiin Shamonkiniin, Susquehannan haarassa sijainneeseen Delaware-intiaanien uuteen keskukseen. Nykyisin paikan nimenä on Sunbury. Uusilta kartoilta löytyvä Shamokin on kolmenkymmenen kilometrin päässä entisestä Shamokinista, eikä sillä ole muuta yhteyttä historiallisen Shamokinin kanssa kuin nimi.

Zinzendorfin seurue

Syyskuussa 1742 Ludwig von Zinzendorf lähti länteen. Matkaseurueeseen kuuluivat "Jünger" Zinzendorfin lisäksi hänen seitsemäntoistavuotinen tyttärensä Benigna von Zinzendorf, Peter Böhler ja Anna Nitschman, jonka isän katoliset olivat polttaneet roviolla Moraviassa. Tulkin tehtäviä hoitamaan tuli Conrad Weiser. Uskovista intiaaneista matkaan lähtivät Bethlehemissä vasta kasteella käyneet kaksi poikaa Joshua ja David. Mukana olivat myös John Martin Mack ja hänen vaimonsa Jeannette sekä Heinrich Leibach Oleystä.

Conrad Weiser, seurueen tulkki oli kulkenut Susquehannan laaksossa jo vuonna 1737 käydessään Philadelphian hallituksen asioilla Onondogassa, irokeesien pääkaupungissa. Hän ei itse kuulunut moravialaiseen yhteisöön, mutta kunnioitti ja tuki heitä aina, kun tilaisuus siihen ilmeni.

Englantilaiset neuvottelivat mielellään irokeesien kanssa, koska irokeesit pitivät alueen kuutta kansaa - delaware, monsie-, shawano-, nanticoke-, mohikaani- ja wanamese-intiaaneja orjuuden tapaisessa käskyvallassaan. Delaware-intiaanien oma nimi oli "Lenni Lenape", eli "alkuperäinen kansa".

Tie länteen oli pelkkä polku, mutta sellaisenakin kuuluisa Shamokin trail. Vaivalloisen ja vaarallisenkin taipaleen jälkeen he saapuivat Susquehanna-joelle, jossa shawano-intiaanien asuttama Shamokin, nykyinen Sunbury, sijaitsi. Shamokinissa heidät otti vastaan Kuuden kansakunnan intiaanipäällikkö Shikellamy.

Delaware- eli lenni lenape-intiaanien päällikkö oli Teeyuschung. Hänen heimonsa kotiseutu oli Delaware-joen itäpuolella New Jerseyssä. Sieltä eurooppalaiset olivat ajaneet heidät ensin Pensylvaniaan, josta he olivat joutuneet lähtemään 1737, kun William Pennin perilliset asianajajineen ryhtyivät tulkitsemaan uudestaan William Pennin intiaanien kanssa tekemää sopimusta. Tästä eurooppalais-amerikkalaisen lakimiestaidon mestarinäytteestä löytyy kirjallisuudessa ja eräiden maiden nettipalstoilla runsaasti tietoa hakusanalla Walking Purchase.

Irokeesit asuttivat delaware-intiaanit Susquehannan laaksoon.

Shamokinista matka jatkui pohjoiseen, Ostonwakiniin, ja sieltä itään Shawnee-intiaanien seudulle Wyomingin (Shkantowano) laaksoon.

Anna Caritas Nitschman (1715-, Leimbach, Conrad Weisser (1696-..), David ja Joshua .. lähtivät 49 päivän matkalle ….Shamokin

. Seurueeseen kuului mielenkiintoista väkeä.

David ja Joshua olivat uskovia intiaaneja, jotka Büttner ja Zinzendorf kastoivat Bethlehemissä.

John Martin Mach oli tullut Georgiaan 1935. Pennsylvaniasta hänet lähetettiin aluksi Shekomekoon. Hän osasi Mohawk-intiaanien kieltä. Hänen vaimonsa Jeannette oli Pfalzizta kristittyjen vainoja paenneen John Raun tytär. Avioliitto oli solmittu 1742, he olivat siis ikään kuin häämatkalla ja kaiken lisäksi seudulla, jossa vain hyvin harvat eurooppalaiset olivat siihen mennessä käyneet.

Anna Caritas Nitschmann (1715-1760) oli tullut isänsä ja äitinsä kanssa Herrnhutiin, kun Anna oli kymmenvuotias. Vähän myöhemmin hänen isänsä Melchior Nitschmann lähti käymään Moraviassa, ja joutui siellä katolisten vangiksi, jotka polttivat hänet roviolla. Viisitoistavuotisensa Annalle uskottiin Herrnhutissa tyttöjen "kuoron" johtajuus. Hän oli myös siinä "pyhiinvaeltajien" joukossa, joka lähti Herrnhutista, kun Zinzendorf ajettiin maanpakoon Saksista 1734. Wyomingin matkansa aikana Anna Caritas oli kahdenkymmenen seitsemän.

Conrad Weisser oli tullut Amerikkoihin neljätoistavuotiaana Pfalzin baptistien mukana, jotka asettuivat silloin Mohawkien keskuuteen New Yorkiin. Kahdeksan kuukauden ajan Weisser vietti intiaanipäällikön seurassa, ja oppi kielen hyvin. Vuonna 1723 Pfalzin baptistit siirtyivät Susquehannan laakson, siis Wyomingin kautta Pennsylvaniaan, joten hän yhdessä Pfalzin baptistien kanssa oli luultavasti ensimmäinen eurooppalainen, joka näki Wyomingin laakson. Intiaanien Conrad Weisserille antama nimi oli Tarachwagon ja intiaanien pyynnöstä hän toimi välimiehenä ja kääntäjänä "kuuden kansakunnan" ja Pennsylvanian hallinnon välillä. Vuonna 1737 Weisser tapasi August Spangenbergin, ja löydettyään kuulevat korvat, puhui hänelle intiaanien hädästä eurooppalaisten kourissa. Kohta tämän jälkeen Spangenberg tapasi Zinzendorfin Euroopassa, ja siitähän ne asiat sitten lähtivätkin rullaamaan. Zinzendorfin matka 1741-1743 Amerikkoihin oli jo seurausta Weisserin pyynnöstä. Matka, jolla he nyt olivat, oli siis suunnittelumatka mittavampaa liikkeellelähtöä varten.

Shamokinin intiaanikaupunki sijaitsi Susquehanna-joen rannalla Wyomingin eteläpuolella. Wyomingista Weisser käyttää nimeä Shehandowana.

Shamokin oli Pennsylvanian tärkein intiaanikylä, irokeesivallan eteläinen keskus. Kylässä oli noin 300 asukasta. Conrad Weisser oli käynyt kaupungissa 1737 matkallaan irokeesien pääkaupunkiin ja 1746 alueelle lähetetty Martin Mack sanoo sitä "oikeaksi Pimeyden ruhtinaan valtaistuimeksi". Zeisberger ja Post tekivät työtä Shamokinissa, ja Brainard kävi siellä. Vuonna 1747 Mack perusti kylään pajan. Shamokinin lähetysasema jouduttiin sulkemaan 1755, mutta ei suinkaan intiaanien vaan Englannin ja Ranskan välisen sodan vuoksi. Nyt paikalla on Sunburyn kaupunki, mutta nykyinen Shamonkin, joka sijaitsee siitä kolmenkymmenen kilometrin päässä on aivan eri kaupunki.

Vuodesta 1728 "viiden intiaaniheimon" edustajana Pennsylvanian siirtokunnan hallinnon suuntaan toimi Shikellamy, (Shikellimy). Häntä kunnioitettiin sekä valtiomiehentaitojensa, että tinkimättömän totuudenrakkautensa tähden sekä intiaanien, että siirtolaisten keskuudessa. Zinzendorf oli hänen luonaan Shamokinissa… ja veljesseurakunta vaali tätä perintöä uskollisesti. Oneida-heimoon kuulunut intiaanipäällikkö Shikellamy oli mies, joka osasi sovittaa rakkauden ja totuuden vaatimukset niin, ettei kumpaakaan loukattu. Kun hän 17.12.1748 "nukkui Vapahtajaan", seisoi Zeisberger hänen vieressään.

Shamokinin luona Susquehanna jakautuu kahdeksi haaraksi. Läntisen haaran varrella sijaitsee Otstonwakinin kaupunki, jonka isäntinä 1742 olivat ranskalaisten liittolaiset intiaaniheimot. Oppaaksi lähti Oneida-heimon varakuningas Shikellimy. Otstonwakinia sanottiin myös ranskalaiseksi kaupungiksi (French town). Kaupungin päällikön Carondowannan vaimo oli ranskatar "Madame Montour", varsin värikäs persoona, kuten koko hänen sukunsakin.

Zizendorfin matkan aikana ranskalaisilla oli omia siirtokuntiaan sekä Kanadassa, että mantereen Eteläosassa. Perustamalla omia kaupunkejaan kauas englantilaisasutuksen taakse länteen, he toivoivat voivansa yhdistää pohjoiset ja eteläiset siirtokuntansa ja lopulta ottaa valtaansa koko Pohjois-Amerikka. Otstonwakininin siirtokunta oli osa tätä suunnitelmaa.

Otstonwakinin siirtokunnasta Zinzendorfin seurue jatkoi matkaansa kohti Susquehannan itäisen haaran varrella sijaitsevaa Wyomingia. Nimi wyoming tarkoittaa …, eikä sitä pidä sekoittaa Yhdysvaltojen nykyiseen Wyomingin osavaltioon. Oppaaksi lähti Andrew Montour, joka ehkä oli Madame Montourin poika, sillä Conrad Weisser oli joutunut lähtemään virkatoimiaan suorittamaan. Matka oli vaikea. John Martin Mack kertoo:

Wyomingissa seurueeseen liityi David Nitschmann, Anton Seiffert ja vasta Euroopasta saapunut Jacob Kohn. Matkallaan Bethlehemistä he olivat poikenneet Shamokiniin ja sieltä intiaanien vanhaa sotapolkua pitkin Wyomingiin, paikkaan jossa nykyinen Wilkes-Barre sijaitsee.

Zinzendorf seurueineen viipyi Wyomingissa kolme viikkoa. Shawanee-intiaanit suhtautuivat tulijoihin karseesti. Zinzendorfin saarnoja kuunneltiin, mutta intiaanit epäilivät hänen olevan intiaanien mytologista hopea-aarretta etsimässä, ja esiintyivät vihamielisesti ja jopa uhkaavasti. Vain John Martin Mackin vaimo Jeannette, joka puhui mohawkien kieltä, löysi puheilleen vastakaikua intiaanien keskuudessa.

Zinzendorf viipyi Wyomingissa kymmenen päivää. Intiaanit olisivat ehkä surmanneet hänet, mutta kun he näkivät käärmeen liukuvan hänen ylitseen häntä vahingoittamatta, he arvelivat kreivin olevan Suuren Hengen suojeluksessa ja jättivät hänet rauhaan. Moravialaisille se oli kuitenkin pettymys, sillä lupaa lähetysaseman perustamiseen ei saatu. Mahdollista on, että tulkkina toiminut Andrew Montour teki muutakin, kuin tulkkasi.

Wyomingista Zinzendorf teki vielä lyhyen matkan pohjoiseen, ehkä saadakseen olla hetken rauhassa ja lukeakseen Euroopasta saamansa kirjeet, ja palasi sitten vielä Wyomingin leiriin. Sinne tuli nyt myös Conrad Weisser, joka oli saanut tehtävänsä Tulpehockenissa suoritettua - juuri parahiksi estämään shawanee-intiaanien murhanhimoiset aikeet. Zinzendorf ja muutamat muut palasivat nyt Shamokinin kautta Bethlehemiin, mutta John ja Jeannette Mack, Nitschmann Andrew Montourin opastamina tekivät matkan suoraan vuorten yli. Tiedusteluretken perusteella tehtiin suunnitelma, miten Jumalan valtakuntaa intiaanien keskuudessa vastaisuudessa julistettaisiin.

Huhtikuun kuudentena 1744 John Martin Mach ja Christian Frölich lähtivät kohti Wyomingin intiaanikyliä. Matka keväisessä lumisateessa Bethlehemistä Wyomingiin kesti viikon. Veljet kävivät Wyomingissä ja Wapwallopenissä, viipyivät perillä muutaman päivän ja palasivat takaisin Bethlehemiin.

Huhtikuun kolmantenatoista veljet tapasivat tutun Chikasaw-intiaanin, Chickasin, jonka Mach oli tavannut edellisellä matkallaan. Chickasi kyseli, mitä veli Lewisille (Ludwig) ja hänen kauniille tyttärelleen kuuluu. Intiaanit olivat nyt entistä ystävällisempiä, mutta heidän joukkonsa oli huvennut vähiin vain parissa vuodessa.

Takaisin Bethlehemiin Mach ja Frölich saapuivat 20.04.1744.

Ensimmäinen intiaanien kansallinen seurakunta oli syntynyt New Yorkin Shekomekoon, Pennsylvanian länsipuolelle 1740. ((…) Heti alusta asti intiaanikristityt saivat kokea sitä antikristillistä painostusta, sortoa ja väkivaltaa, jotka kristityt Euroopassa ovat kokeneet pian kaksi tuhatta vuotta. Shekomekon seurakunta hävitettiin kuudessa vuodessa, mutta ei täysin. Se pakeni, kuten Tshekin moravialaisetkin olivat tehneet vain parikymmentä vuotta heitä aikaisemmin.

Moravialaisten tullessa Amerikkoihin oli kysymys Pohjois-Amerikan hallinnasta vielä ratkaisematta. Jesuiitat kiihottivat intiaaneja taisteluun englantilaisia vastaan, ja onnistuivatkin työssään aika hyvin. Englantilaiset alkoivat pitää vihollisinaan kaikkia niitä, jotka ystävystyivät intiaanien kanssa. Vaikka väite ei moravialaisten osalta pitänyt paikkaansa, sen nojalla oli helppo raahata veljiä lakitupaan.

Maaliskuun ensimmäisenä 1744 Shekomekoon saapui oikeuslaitoksen tarkastaja Hegeman tutkimaan mitä perää väitetyssä ranskalaismielisyydessä on. Büttner sattui olemaan juuri sillä kertaa poissa paikalta, mutta kun Hegeman oli todennut, etteivät moravialaiset ole sen enempää jesuiittojen kuin ranskalaistenkaan asialla, hän poistui paikalta, ja vakuutti veljien olevan Jumalan työmiehiä. Büttner kuitenkin kutsuttiin sotaharjoituksiin Pickipsiin, josta hän kieltäytyi vedoten, ettei Jumalan palvelijan sovi sellaiseen ryhtyä.

Kun lakipykälät estivät veljien vainoamisen aseistakieltäytymisen tähden, heiltä vaadittiin valaa. Ja taas veljet kieltäytyivät. Kun veljet kuitenkin kertoivat, etteivät he vastustaneet Englannin kuningas Georgen hallintoa, eivätkä kannattaneet paavin kirkon oppeja kiirastulesta, neitsytmariasta, tyytyi tuomari vastauksiin, mutta määräsi veljet tulemaan sakon uhalla Pickipsiin taas 16.11.1744.

Kesäkuussa 1745 moravian lähetit kutsuttiin Reinbeckiin esittämään valtuuskirjansa. Büttnerillä oli piispa Nitschmannin allekirjoittama vihkimistodistus. Heinäkuussa veljet kutsuttiin Filkintoniin, mutta siellä heidän puolestapuhujakseen tuli John Rau.

New Yorkin kuvernööri George Clinton haetti Büttnerin ja Sensemannin Shekomekosta sekä Shawin Bethlehemistä New Yorkiin, jossa metodistipastori Gilbert Tennent oli nostanut koko kaupungin veljiä vastaan Tuomari Beekman, joka oli tutkinut heitä jo Reinbeckissä, kertoi kiihoittuneille kansanjoukoille, että se, mitä veljet olivat intiaanien keskuudessa tehneet, on kiistatta hyvää. Se ei nähtävästi riittänyt, sillä prosessi jatkui. Tarkastajat kävivät etsimässä Shekomekosta aseita, ikään kuin he eivät olisi ennen jo todenneet, etteivät moravialaiset osallistu Paapelin kuninkaan sotiin.

Syyskuussa 1744 Büttner kutsuttiin taas Pickipsiin, mutta oikeuslaitos nytkään ei oikeuslaitos löytänyt keinoa veljien rankaisemiseksi. Joulukuussa Shekomekoon saapui kolme tuomaria, ja lähetystyöntekijät määrättiin Pickipsiin tuomioistuimen eteen 17.12.1744 kuulemaan päätöstä. Büttner oli sairaana, eikä voinut mennä, mutta muut kuulivat sen, mitä he olivat saattaneet valtionkirkkojen kannattajilta odottaa: "Oikeus" istuin oli todennut moravialaisten olevan liitosssa ranskalaisten kanssa, jonka perusteella heidät karkoitettiin New Yorkista, ja kiellettiin ankarien rangaistuksien uhalla koskaan palaamasta intiaanien joukkoon, mikäli he eivät suostuisi vannomaan uskollisuudenvalaa valtiolle.

Euroopan "valkoiset" paholaisenpalvelijat ajoivat Shekomekon "punaiset" kristityt mierolle väkisin ja ottivat haltuunsa heidän maansa. Büttner, joka oli jo jonkin aikaa sairastellut, ei ehtinyt mukaan. Hänet haudattiin Shekomekoon suuren intiaaniseurakunnan itkiessä hänen haudallaan. Hänen hautakiveensä kirjoitettiin:

Kristityt eivät masentuneet, vaikka New York oli sulkenut Uuden mantereen ensimmäisen intiaaniseurakunnan Shekomekossa. Uutta teltanpaikkaa lähdettiin etsimään Wyomingin tasangoilta, mutta toimenpiteelle oli saatava intiaanien herrakansan, irokeesien lupa. Matkalle Irokeesien pääkaupunkiin Onondagaan lähtivät piispa Spangenberg, Jumalan erikoislähettiläs David Zeisberger, veli Schebosh, ja Conrad Weisser Pennsylvanian edustajana ja moravialaisten tukijana.

Matkalla Onondogaan viivyttiin viikko Shamokinissa.

New Yorkin valkoisten Shekomekosta mierolle ajamista intiaaneista osa siirtyi Pachgatgochiin, osa siirtyi Connecticutiin, jonne he rakensivat Sharonin eli Wechquadnackin siirtokunnan. Uskovien intiaanien vanhimpana toimi Skotlannin moravialainen David Bruce aina kuolemaansa asti 1749, ja hänen jälkeensä Abram van Reinke. Osa Shekomekon uskovista intiaaneista meni Pennsylvanian Bethlehemiin, kaupunkiin, joka silloin vielä oli täysin moravialainen kaupunki.

Vuonna 1740 New Yorkin pohjoispuolelle Dutches Countyyn syntynyt Shekomekon seurakunta "Bethel" (1740-1746) kasvoi ja menestyi, mutta jouduttiin lopettamaan viranomaisten painostuksesta 1746. Euroopasta tulleet siirtolaiset eivät voineet sietää kristinuskon leviämistä intiaanien keskuuteen, sillä eurooppalaisten luuloteltu ylemmyys perustui siihen, että juuri he olivat kristittyjä. Ensi hätään moravialaiset eivät keksineet muuta, kuin tuoda jolloin osa uskovista intiaaneista siirtyi Pennsylvaniaan, Bethlehemin yhteisön naapureiksi, jossa uskovien intiaanien yhteisö sai nimen Friedenhütten (1745-1747).

Vuonna 1747 uskovat intiaanit muuttivat Fridenhüttenistä nykyisen Lehingtonin kaupungin paikalle perustettuun siirtokuntaan, joka sai nimekseen Gnadenhütten (Armon majat). Tämä Gnadenhütten I (1746-1755) sijaitsi Mahoningin laaksossa Lehigh-joen varrella, ja nyt paikan nimenä on Lehington. Gnadenhüttenin yhteisöön liittyi nyt Lenni Lenape kansan intiaaneja, joita eurooppalaiset kutsuivat Delaware-intiaaneiksi ja ruotsalaiset nimellä Renape.

Moravialaiset eivät olleet ainoita lähetyssaarnaajia intiaanien keskuudessa. Jesuiitat työskentelivät ranskalaisten laskuun, mutta luterilaisilla ja kalvinisteilla oli vaikeuksia saada saarnaajia edes oman laumansa paimeniksi, ja intiaanien keskuudessa heidän vaikutuksensa jäi olemattomaksi.

Kun Englannin ja Ranskan sota Pohjois-Amerikan omistuksesta 1755 alkoi, jäivät moravialaiset paikoilleen.

Teedyuscung, delaware-intiaanien johtaja, joka 1742 oli tuonut moravialaiset heimonsa keskuuteen ja myöhemmin käynyt jopa kasteella Gnadenhüttenissä, lähti myös sotapolulle. Sotapolulle lähti toinenkin kastettu intiaanipäällikkö - Abraham, mohikaanien päällikkö.

Sodan alussa Wyomingissa oli shawanee-intiaanien päällikkö Paxionosa, jonka vaimo kuului seurakuntaan. Hän vei joukkonsa Wyomingin alueen ikimetsiin sotaa pakoon, ja myös uskovat delawaret ja shawaneet kokoontuivat hänen heimonsa luo säästyäkseen raakalaisten ilonpidolta.

Lopulta Shamokin oli evakuoitava. Shikellemyn poika John saattoi viimeisenä lähteneen moravialaisen sepän Bethlemin matkalle Wyomingin laakson läpi. Kohta tämän jälkeen (1755) ranskalaisten agiteeraamat intiaanit polttivat Shamokinin.

Moravialainen veljesyhteisö oli perustanut Gnadenhüttenin Connecticutista karkoitetuille uskoville intiaaneille 1746 Mahoning- ja Lehigh-jokien yhteymäkohtaan Pennsylvaniaan. Kukoistavassa siirtokunnassa oli mylly, sahalaitos, paja, j…

Gnadenhüttenin (1746-1755) yhteisö kukoisti vuoteen 1755, mutta sitten englantilaiset ja ranskalaiset alkoivat sotia keskenään (7-vuotinen sota) värväten intiaaneja omiin joukkoihinsa. Ranskan puolella taistelevat intiaanit hyökkäsivät Gnadenhütteniin marraskuussa 1755 ja surmasivat asukkaat koteihinsa. Yhteisön eloon jääneet jäsenet palasivat takaisin Bethlehemin lähistölle Nainiin (1758-1765) ja vuonna 1760 uskovat intiaanit perustivat Wesquetankin (1760-1763) siirtokunnan kauemmas sen pohjoispuolelle.

Sama peli jatkui muissa uskovien intiaanien kylissä riippumatta siitä, olivatko intiaanit liittyneet sotaakäyvien eurooppalaisten rosvovaltioiden välisiin sotiin vai ei. He kyllä tiesivät, etteivät "Christian Indians" ("kristityt intiaanit") sen enempää kuin muutkaan moravialaisetkaan "lahkolaiset" käyttäneet aseita edes itsepuolustuksekseen, mutta paholaisen palvelijoita kun olivat, tappoivat heitä silti - tai paremminkin juuri siksi.

Maaliskuussa 1756 Pennsylvanian hallitus alkoi hieroa rauhaa Teedyuscungin kanssa. Osapuolet eivät istuneet saman pöydän ääressä, vaan heidän välisiä yhteyksiä hoiti moravialainen intiaani George Rex. Teedyuschungin vaatimukset olivat: vääryydellä anastettujen maiden korvaaminen; Wyomingin (Skehandowanan) varaaminen intiaanien pysyväksi turva-alueeksi siltä varalta, että englantilaiset ja ranskalaiset alkaisivat taas tapella keskenään; että Pennsylvanian hallinto rakentaa intiaaneille talot, joihin Tiogaan paenneet intiaanit voivat palata ja että lähetyssaarnaajat ja opettajat palaavat intiaanien keskuuteen.

Rauha solmittiin Eastonissa elokuussa 1756. Ensimmäiseksi intiaanisodaksi kutsuttu englannin ja ranskan välinen sota oli päättynyt. Sotaisat heimot poistuivat pohjoiseen, ja karkotetut palasivat kotiseuduilleen. Englantilaiset rakensivat kylän, jonka olivat luvanneet paikalle, joka nyt kantaa nimeä Wilkes-Barre. Moravialaiset opettajat palasivat Wuomingin kyliin. Ainekset rauhaan olivat nyt olemassa, mutta joka tuntee ihmisten sydämet, osaa arvata, miten siinä kävi. Osittaistakin rauhaa kesti vain muutaman vuoden. Rauha päättyi, kun joku poltti Teedyuscungin omaan majaansa 1763.

Wyomingin tasanko oli hedelmällinen, eikä Pennsylvanian hallinto pystynyt estämään Connecticutin suunnasta tulevien uudisasukkaiden tulvaa. Joka tapauksessa Teedyuscungin murha pantiin Connecticutin suunnasta tulleiden uudisasukkaitten piikkiin. Viranomaiset kyllä yrittivät todistella, ettei se niin varmaa ole, mutta kuka muukaan sen olisi tehnyt? Ja olipa asia niin tai näin, eurooppalaiset olivat rikkoneet sopimuksensa. Vieraat olivat asettuneet maille, jotka rauhansopimuksessa oli luvattu heidän pysyväksi turva-alueekseen ja johdonmukainen seuraus tästä oli, että intiaanit ryhtyivät poistamaan tunkeilijoita väkivaltaisesti.

Delaware-intiaanien kuninkaan Teedyuscungin tappaminen ja rauhansopimuksen rikkominen myös suoja-alueen osalta synnytti Toisen intiaanisodan. Toivoa menestyksestä intiaaneilla ei kuitenkaan ollut. Moravialaiset opettivat, että Jumala ei siunaa aseita, ja antoivat omalla esimerkillään siitä todistuksen. Mutta suhteellisesti pienen uskovien joukon ääntä ei enää kuunneltu. Raivostuneet ja ranskalaisten kiihottamat intiaanit tappoivat 1763 uudisasukkaita, jota maahantunkeutujat ja sopimuksenrikkojat pitivät vain oikeutuksena "oikeutetulle sodalleen" "helvetillisiä punaisia villejä" vastaan unohtaen täysin, mikä sodan oli aiheuttanut.

Toinen intiaanisota päättyi kaikkien intiaanien karkoitukseen Wyomingin (..) turva-alueelta. Moravian veljet seurasivat heidän mukanaan uusille metsästysmaille. Olivathan he lähes ainoat ihmiset Uudella mantereella, jotka Jeesuksen veri oli pessyt puhtaaksi indoeurooppalaisesta rasismista.

E

Pennsylvanian yritykset …

Intiaanien suojelusta suuttuneet englantilaiset kolonialistit murhasivat joukon Conestoga-intiaaneja Susquehanna-joella, lähellä nykyistä Lancasterin kaupunkia ja 14.12.1763 lisää. Jäljelle jääneet 14 intiaania tuotiin "turva-alueelle", jossa heidät murhattiin 27.12.1763. Kun Pennsylvanian hallitus oli turhaan yrittäneet hankkia uskoville intiaaneille lupaa siirtyä New Yorkin tai New Jerseyn puolelle, siirrettiin heidät Philadelphiaan parakkimajotukseen, jossa he saivat olla vuoteen 1765 asti.

Pennsylvaniassakaan uskovat intiaanit eivät olleet enää turvassa, vaikka siellä moravialaisten rauhantahtoa vielä kunnioitettiinkin. Nainin ja Wechquetankin uskovia intiaania suojellakseen Pennsylvanian hallitus siirsi heidät Philadelphian lähistön Province Islandille marraskuussa 1763 ja seuraavana vuonna sijoitti heitä parakkimajoitukseen tautien tapettavaksi.

Philadelphian parakeille oli saapunut 140 uskovaa intiaania. Vuoden aikana 56 heistä oli kuollut isoonrokkoon. Jäljelle jääneiden matka jatkui Wyalisungin laaksoon, jonne 1665 syntyi uusi Friedenhütten, Rauhan majat kakkonen. Se kukoisti vuoteen 1771 asti, mutta sitten intiaanien herrakansa, irokeesit, myivät Wyalusingin seudun maat Pennsylvanialle.

Willhelm Pennin kuoleman jälkeen oli luopunut Jeesuksen periaatteista ainakin käytännössä.

Friedenhütten-2 oli irokeesien mailla. Irokeesit olivat antaneet tulijoille luvan sijoittua mailleen, mutta kun he myivät alueen Pennsylvanialle, siirtyivät uskovat intiaanit Ohioon, jonne oli jo aiemmin siirtyneet Delaware-intiaanit tarjosivat heille suojaa ilman sotilaallisia velvoitteita. Näistäkin uskovien intiaanien kylistä tuli lyhytaikaisia.

Vuosina 1772-1776 uskovat perustivat Tuscarawas-joen ja Muskingum-joen seudulle kolme uutta leiriä. Schönbrunn ja Gnadenhütten, Lichtenau. Näissä seurakunnissa oli nyt noin neljäsataa jäsentä, sekä moravian lähetit, jotka olivat seuranneet veljiensä punanahkojen mukana kaikissa heidän vaiheissaan.

Veljesyhteisön kuljetukset hoidettiin valtaosin omilla laivoilla. Vuonna 1742 hankittiin Catherine, ja kun se myytiin, hankittiin 1743 Little Strength. Espanjalaiset kaappasivat sen merellä 1744 kun se oli palaamassa Pohjois-Amerikasta. Merirosvoille menetettyä alusta korvaamaan tilattiin New Yorkista Irene, joka palveli tehtävässään pitkään. Vuonna 1760 veljesyhteisö tilasi aluksen Hope, joka teki ensimmäisen matkansa vuoden 1761 tammikuussa.

Kesäkuun 7:nä 1742 kapteeni Thomas Gladman toi Philadelphiaan Georg Pieschin (k. 1753) johtaman "Ensimmäisen meriseurakunnan" jäsenet, syyskuussa 1742 tuli Philadelphiaan viisi moravialaista, ja

entä tämä /garrison.. Liitä? … tähän

Moravialaisella veljesyhteisöllä eli "herrnhutilaisilla" kuljetukset hoidettiin pääosin omilla laivoilla, Catherine, Little Strength, Irene ja Hope, sekä monta kapteenia. Laivoja tarvittiin, kun Euroopassa vainotut kristityt lähtivät lähetyssaarnaajiksi ympäri maailmaa.

Catherine lähti Lontoosta 15.03.1742 ja kesäkuun 7:nä 1742 kapteeni Thomas Gladman mukanaan Georg Pieschin (k. 1753) johtama "Ensimmäisen meriseurakunta", 56 henkilöä saapui Philadelphiaan.

Toinen "meriseurakunta" lähti Cowesista 17.09.1743 moravialaisten Englannista ostamalla ja varustamalla laivalla "Little Strength". Matka kesti kymmenen viikkoa ja yhden päivän. New Yorkiin saavuttiin 27.11.1743, josta matkustajat jatkoivat matkaa jalan Bethlehemiin. Nopeimmat selvisivät perille kahdeksassa päivässä.

Espanjalaiset merirosvot kaappasivat "Little Strength" aluksen 01.05.1744.

Little Strength-aluksen menetyksen jälkeen veljesyhteisö rakennutti New Yorkissa Irenen. Se ehti tehdä purjehtia Atlannin liikenteessä yli kymmenen vuotta, mutta 30.11.1757 ranskalaiset merirosvot kaappasivat sen Bretagnen niemimaan tuntumassa.

Irenen menetyksen jälkeen hankittiin Hope vuonna 1760.

Nicolaus Garrison syntyi Staten Islandilla New Yorkissa vuonna 1701. Äiti kuoltua keskenkasvuinen poika lähti merille. Kahdeksan ensimmäisen merimiesvuoden aikana Nicolaus koki, mitä on elää jumalattomana jumalattomien keskuudessa. Vangiksikin hän joutui kolme kertaa, mutta pelastui joka kerta täpärästi. Kun Nicolaus palasi kotiin, kuoli isä. Nicolaus päätti parantaa tapansa ja avioitui naapurin tytön kanssa.

Äitinsä eläessä poika oli oppinut rukoilemaan, mutta ei hillitsemään luontaisia taipumuksiaan. Myös vaimo oli kasvanut uskovaisessa kodissa, mutta edes vaimon tuki ei auttanut miestä voitolle synnistä. Nicolaus itse kertoo, että hänen omatuntonsa suorastaan kirosi hänet.

Perheeseen syntyi monta lasta. Taloudellista tilannetta parantaakseen Nicolaus lähti taas merille. Eustatian saarella Nicolaus Garrison tapasi "Josef" Spangenbergin, veljesseurakunnan piispan, joka oli tulossa St. Thomakselta. Matkaa jatkettiin New Yorkiin yhdessä. Spangenberg saarnasi laivalla, mutta enemmän häneen vaikutti veli Josefin elämäntyyli. Se oli sitä, mitä Nicolaus oli turhaan tavoitellut jo pitkään.

Toukokuussa 1737 Nicolaus Garrison oli taas Länsi-Intian saaristossa. Hän sairastui niin, että arveli päätyvänsä ei suinkaan Antiqualle, jonne laiva oli matkalla, vaan suoraan Helvettiin. Hän tunsi edelleen olevansa pelkkä teeskentelijä, ja halusi päästä vapaaksi lain kirouksesta. Kun Nicolaus kuitenkin selviytyi matkasta, hän kiirehti moravialaisten luo, joihin hän oli tutustunut edellisellä matkallaan. Friedrich Martin otti hänet hoitoonsa, ja häntä hoidettiin kunnes hän viimein parani riittävästi kotimatkaa varten.

Kotimatkalle New Yorkiin Nikolaus Garrison lähti yhdessä veli Carstensin kanssa, jonka kodissa häntä oli pitkään hoidettu. Veli "Josef" tuli häntä tapaamaan, ja oli iloinen siitä hengellisestä edistyksestä, joka Nicolauksessa oli tapahtunut. Vuonna 1738 Nicolaus oli taas St. Thomaksella ja tapasi siellä kreivi Zinzendorfin ja hänen tyttärensä Benignan. He asuivat nyt samassa talossa. Messias Jeesus oli selvästikin halukas antamaan Nicolaukselle sopivia opettajia.

Toukokuussa 1740 Nicolaus lähti Jamaikalle, vaikka hän ei kokenutkaan sitä Jumalan tahdoksi. Hän yritti vain olla mieliksi joillekin kauppiaille ehkä tajuamatta, mitä siitä saattaisi seurata. Mukana seurasi Nicolauksen vanhin poika John Garrison. Jamaikan lähistöllä espanjalainen sotalaiva kaappasi aluksen. Aluksen lääkäri, joka itsekin oli kaapattu vanki, otti Garrisonit hoitoonsa ja he pääsivät elävinä Kuubaan. Kuubassa vankeja lähdettiin kuljettamaan vartioituna yli kahdensadan kilometrin päähän Bayamoon. Toiset vangit auttoivat Johnin kantamisessa, joka yksin ei olisi selvinnyt matkasta. Vartioiden aikoessa tappaa vankinsa, heidät pelasti mies, joka toimi kuin enkeli siinä tilanteessa olisi toiminut.

Bayamolla vangit vietiin saarella jo vuoden pidätettyinä olleiden englantilaisten joukkoon. Englantilaiset olivat yhtä halpamaista, tai jopa pahempaa porukkaa, kuin espanjalaiset. Nicolaus Garrison halusi mieluummin kuolla, kun jäädä heidän kanssaan samaan selliin. Kolme vuorokautta itsensä kanssa kamppailtuaan Nicolaus alkoi saarnata Jumalan sanaa vankitovereilleen. Miehet olivat kuin ällikällä päähän lyötyjä. Yksi heistä, kapteeni Toler, asettui puolustamaan Garrisonia, ja hänen sanojaan. Herra lähetti nyt jonkun tuntemattoman nuoren miehen katsomaan vangittua kapteenia joka päivä, ja viiden kuukauden kuluttua hän sai oman sellin, kunnes hänet jonkun juonen takia taas siirrettiin takaisin yhteiseen selliin muiden kanssa.

Kun Nicolaus taas sairastui, hänet siirrettiin Santiago de Cuban satamakaupunkiin. Ystävät auttoivat nyt häntä niin, että Nicolaus, hänen poikansa John ja kapteeni Toler pääsivät asumaan kaupunkiin, josta amiraali Vernon heidät kuuden kuukauden kuluttua vapautti. Amiraalin laivalla Nicolaus sai hoitoa muutaman viikon ajan, ja palasi syyskuussa 1741 perheen luo New Yorkiin. Matka oli kestänyt 14 kuukautta.

Vuoden 1741 lopulla kreivi Zinzendorf tuli tapaamaan Garrisoneja, ja Nicolaus lähti kreivin laivan mukana Brunswickiin saakka. Vuonna 1742 Nicolaus Garrison haki Friedrich Martinin Länsi-Intian saaristosta, ja meni hänen matkassaan aina Bethlehemiin saakka, jossa hän viipyi muutamia päiviä. Jonkun ajan kuluttua Nicolaus vei kolme lastansa Bethlehemin yhteisöön Pennsylvaniaan.

Vuonna 1743 kreivi Zinzendorf, jota veljesyhteisössä kutsuttiin yleisesti Jüngeriksi, nuorukaiseksi, kutsui kapteeni Garrisonin viemään hänet ja kaksikymmentä muuta Eurooppaan ja tuomaan sieltä joukon uusia siirtolaisia Amerikkaan. Myös Garrisonien vanhin viisitoistavuotias tytär oli matkassa. Laiva oli vähällä pirstoutua Cornwallin edustalla riuttoihin, mutta kreivi ennusti myrskyn tyyntyvän kahdessa tunnissa, ja niin myös kävi.

Englannissa Nicolaus Garrison tapasi vihdoin poikansa Johnin, joka oli vasta äsken saapunut Jamaikalta amiraali Vernonin mukana. Maaliskuun lopulla he saapuivat Marienborniin, jossa veljesyhteisön päämaja silloin oli. Huhtikuun 27 päivänä 1743 kapteeni Garrison otettiin veljesseurakunnan jäseneksi.

Kesäkuussa 1743 kapteeni Garrison, ja muutamia muita veljesyhteisöön kuuluvia merenkävijöitä lähti Englantiin laivan ostoon. Elokuussa kapteeni Garrison oli sitten jo kapteenina veljesyhteisön laivalla Little Strength (Vähäinen voima), jonka oli määrä viedä 132 seurakunnan jäsentä Pennsylvaniaan. Matkalle lähdettiin Rotterdamista, ja New Yorkiin saavuttiin 25.11.1743. Moravialaiset kutsuvat ryhmää "toiseksi meriseurakunnaksi2.

Paluumatkalla Eurooppaan kapteenin mukana oli muutamia veljiä ja sisaria, kun espanjalainen sotalaiva kaappasi heidät ja vei St. Sebastianiin, Espanjaan. Siellä heidät vapautettiin, ja pääsivät pian jatkamaan matkaa Englannin kautta Saksaan.

Saksasta veljesyhteisö lähetti August "Josef" Spangenbergin, kapteeni Garrisonin ja muutamia muita New Yorkiin laivanrakennuttajiksi. Lokakuussa 1744 ryhmä saapui New Yorkiin.

Kun laiva oli tilattu ja sen rakentaminen oli saatu alulle, kapteeni Garrison purjehti vaimonsa ja lapsiensa kanssa Englantiin yhdessä Peter Böhlerin ja hänen joukkonsa seurassa. Englantiin he eivät kuitenkaan päässeet, sillä matkalla ranskalaiset kaappasivat laivan, ja joukko joutui St. Maloon. Sieltä matka jatkui maitse Havre de Gracelle, josta purjehdittiin Hollantiin. Kesäkuussa 1745 Garrisonit olivat vihdoin Marienborgin veljesyhteisön luona Saksassa. Koko perhe oli nyt yhdessä ja myös kapteeni Garrison otettiin veljesyhteisön jäseneksi. Nuorimmalle heistä matka oli kuitenkin liian raskas, hän kuoli kohta Marienborgiin saapumisen jälkeen.

Vuonna 1747 kapteeni Garrison lähti Grönlantiin viemään rakennusmateriaaleja Neuherrnhutin veljesseurakunnalle. Paluumatkalla mukana oli viisi eskimoa, jotka olivat tulossa tutustumaan Marienborniin. Siellä Nicolaus sai kuulla vaimonsa ja yksitoistavuotiaan poikansa siirtyneen Pelastajansa luo.

Vielä samana vuonna Nicolaus Garrison avioitui sisar Bandtinin kanssa. 1748 he lähtivät New Yorkiin johtamaan veljesyhteisön uudisrakennus Irenen varustelua. Neitsytmatkansa New Yorkista Bethehemiin, Pennsylvaniaan alus suoritti kesäkuussa 1748. Irenen kapteenina Nicolaus Garrison toimi kahdeksan vuotta.

Toukokuun 12 päivänä 1749 New Yorkiin veljesyhteisön laivalla Irene saapui "kolmas meriseurakunta". Tätä suurta ryhmää kutsutaan myös Johann Nitschmannin (1703-1772) siirtokunnaksi (John Nitschmann Colony).

Kesäkuun 22 päivänä 1750 kapteeni Nicolaus Garrison toi New Yorkiin "Henry Jorden siirtokunnan".

Syyskuun 26 päivänä 1751 kapteeni Garrison saapui New Yorkiin mukanaan Christian ja Nathaniel Seidelin ja David Zeisbergerin, joka oli palaamassa Saksasta.

Vuonna 1752 Irene kävi New Yorkissa kaksi kertaa, toukokuun 17, marraskuun 20 päivänä.

Syyskuun yhdeksäntenä 1753 kapteeni Garrison toi New Yorkiin erän veljesseurakunnan siirtolaisia.

Huhtikuun 15 päivänä 1754 kapteeni Garrison saapui New Yorkiin mukanaan erä veljesseurakunnan väkeä eri kohteisiin.

Marraskuun 16 päivänä 1754 kapteeni Garrison toi Irenellä New Yorkiin erän veljesseurakunnan väkeä.

Vuonna 1756 kapteeni Garrison luovutti paikkansa Irenen kapteenina kapteeni Jacobsenille, ja alus siirtyi tavaraliikenteeseen, sillä henkilöliikennettä hoidettiin nyt veljesyhteisön aluksella "Hope", (Toivo). Vuosisadan viimeiset vuosikymmenet olivatkin sitten sen muuttoliikkeen vuosia, joiden aikana moravialaisen kristikunnan viimeiset jäännökset siirtyivät "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan mailta kuka minnekin.

Kapteenin tehtävistä luovuttuaan kapteeni Garrison asettui vaimonsa kanssa Herrnhutiin, mutta vielä 1756 hänet lähetettiin Surinamiin, Etelä-Amerikkaan, etsimään maata veljesyhteisön uusia yhteisöjä varten. Tästä matkasta kapteeni Garrison sanoi, että se oli hänen elämänsä vaikein matka. Sitä se varmasti olikin, sillä monien muiden Herrnhutista matkaan lähteneiden tapaan siellä kuoli myös ensimmäinen suomalainen lähetyssaarnaaja, Matias Nyborg, vuonna 1756 vain viisi kuukautta Surinamiin saavuttuaan.

Seuraavat viisi vuotta Nieskyn yhteisössä Saksassa olivat kapteeni Garrisonin ja hänen puolisonsa onnellisinta aikaa. He elivät ystävien keskuudessa hengellisesti ja taloudellisesti vakaata elämää. Mutta vielä kerran heidän oli määrä kulkea Atlantin poikki. Vuonna 1763 kapteeni Garrison ja hänen poikansa Benjamin perheineen siirtyivät Hollannin kautta Englantiin, josta matkaan liittyi lisää veljesseurakunnan jäseniä, jotka kapteeni Jacobsen vei Irenellä New Yorkiin ja edelleen Bethlehemiin.

Vanhoilla päivillään kapteeni Garrison toimi yhteisönsä rakastamana oppaana, joka esitteli Bethelemin yhteisöä muualta tulleille. Tätäkin tehtävää hän sai viettää varsin kauan, ja varsin terveenä. Hänellä oli kyllä pieni vaiva, isonvarpaan tulehdus, mutta se pysyi kurissa kunnes ohikulkevat rattaat töytäisivät vanhaa miestä, ja tulehdus alkoi levitä koko ruumiiseen. Vuonna 1781 Nicolaus Garrison jätti hellät jäähyväiset vaimolleen ja yhteisölleen, ja siirtyi esikoisten juhlajoukon luo.

Vuonna 1753 Pennsylvanian Bethlehemin herrnhutilaisyhteisöt perustivat North Carolinaan uuden yhteisön, joka tuli uuden lähetystyön keskukseksi. Koska yhteisön koulut olivat suosittuja, niiden yhteydessä toimivissa sisäoppilaitoksissa opiskeli paljon kauempaakin tulleita oppilaita.

1740.. Istanbulin saapuu Ruotsin herrnhutilainen Andreas Gradin, joutuu kidutettavaksi, ja karkotetaan maasta.

1741-- Zinzendorf luopuu piispan virasta lähteäkseen Amerikkaan. .

Zinzendorf oli suorittanut teologisen tutkinnon Strahlsundin yo teologisessa tiedekunnassa, ja vihitty papiksi Württenbergissä. Vuonna 1737 hänet oli vihitty piispaksi.

1741-1743.. Kreivi Zinzendorf viettää 14 kuukautta Englannin Amerikassa

1740.. Herrnhutin lähetit siirtyvät Pennsylvaniaan, ja perustavat Nazarethin ja Bethlehemin.

Herrhutin lähettien Pennsylvaniaan perustamat siirtokunnat Nazareth, Bethlehem, Lititz ja Salem (nykyinen Winston-Salem) pysyivät herrnhutilaisina yhteisönä noin sadan vuoden ajan, mutta nykyisin ne ovat kasvaneet suurkaupungeiksi, joiden kaupunkikuvassa niiden moravialainen alkuperää ei juuri huomaa.

1752.. Labradorin niemimaan lähetystyö alkaa

1756.. Mathias Nyberg Porvoosta lähtee lähetystyöhön Surinamiin; kuolee 5 kk kuluttua Saaronin työpisteessä, kuten kymmenet muutkin Surinamiin saapuneet. Kuolleiden lähettien ja kastettujen neekereiden suhde on luokkaa ensimmäisinä vuosikymmeninä noin 1:20. Olosuhteet ovat hirvittävät ja hollantilaiset kalvinistit petoja pahempia.

1768.. Lähetit saapuvat Kultarannikolle, mutta muutaman kuukauden kuluttua maihinnoususta kaikki yhdeksän lähettiä ovat kuolleet erilaisiin tauteihin

1760-05-09.. Zinzendorf kuolee

Yhdysvaltojen vapaussodassa uskovat intiaanit ja muut moravialaiset olivat taas kahden tulen välissä: Englantilaiset tappoivat heitä, koska epäilivät uskovien pitävän Yhdysvaltojen puolta, ja vapaustaistelijat tappoivat heitä, koska epäilivät uskovien pitävän Englannin puolta. Tapettujen joukossa oli myös vanha Abraham, ensimmäinen Mahikaani, jonka Euroopasta tulleet veljet olivat kastaneet Pennsylvaniassa. Kapteeni David Williamson oli löytänyt moravialaiset intiaanit Gnadenhüttenistä, ja pidättänyt heidät. Sitten sotilaat ryhtyivät demokraateiksi, ja kävivät äänestämään siitä, viedäkö Jeesuksen haavoista syntyneet lapset Fort Pittiin vai tapetaanko heti. Tapa-heti puolue voitti vaalit. Uskovat saivat vuorokauden aikaa valmistautua kuolemaan. Tappajat eivät ehkä ymmärtäneet, että uskovat olivat valmistautuneet siihen jo sitä ennen ja perusteellisesti - eiväthän he muuten mitään Jeesuksen seuraajia olisi olleet. Kun aamu tuli, Yhdysvaltojen vapaustaistelijat panivat vangit, 90 kristittyä delaware-intiaania vietiin pieninä ryhminä kahteen teurastamoksi valittuun vajaan, jossa heidät piestiin kepeillä kuoliaaksi. Tapettujen joukossa oli 29 miestä, 27 naista ja 34 lasta. Sitten kapteeni Williamsonin joukot jakoivat demokraattisesti tapetuilta jääneen saaliin.

Yhdysvaltojen demokraattinen vapaussota päättyi 1783 Pariisin rauhaan, mutta pitkäpuukkojen ja alkuasukkaiden välinen sota Ohiossa ja Indianassa jatkui vielä pari vuotta. Fort McIntoshin rauhassa intiaanien ja valkoisten rajaksi sovittiin Tuscarawas- ja Muskingum-joet. Mutta jo sopimus oli rikottu jo sen allekirjoitushetkellä.

Uskovat intiaanit pakenivat Ohiosta kun se vielä oli mahdollista. Vuonna 1792 moravialaiset delaware-intiaanit pakenivat perustivat Ontarioon Moraviantownin kaupungin. Amerikan armeija poltti Moraviantownin maan tasalle 1813. Mutta vielä oli uskoa jäljellä. Vuosina 1837-1838 Ontarion seudulla asuvia uskovia Munsee-intiaaneja muutti Kansasiin.

Johann Gottlieb Heckewelder syntyi Englannissa 1743 moravialaisista vanhemmista. Vuonna 1754 perhe saapui veljesyhteisön laivalla "Irene" New Yorkiin. Johann jatkoi koulunkäyntiään veljesyhteisön koulussa Bethlehemissä, mutta 1759 hänen isänsä David antoi hänet tynnyrintekijän (egl. "cooper") oppipojaksi. Itse poika olisi halunnut tulla evankelistaksi. Toive toteutui, kun Christopher Post otti hänet mukaansa työhön Pennsylvanian länsiosien delaware- eli lenni lenape-intiaanien keskuuteen. Kahdeksan vuoden ajan Johann Heckewelder toimi Christopher Postin ja David Zeisbergerin ja lähettinä.

Vuonna 1772 lähti Zeisbergerin ja uskovien Delaware-intiaanien matkassa Ohioon ja oli mukana perustamassa Schönbrunnin, Gnadenhüttenin ja Lichtenaun yhteisöjä.

Yhdysvaltojen vapaussodan aika oli uskoville vaikea. Englannin palvelijat syyttivät Zeisbergeriä ja Heckewelderiä maanpetoksesta, pidättivät heidät ja veivät Detroitiin kuulustelvaksi, mutta päästivät lopulta vapaaksi, kun mitään syytä vangitsemiselle ei löytynyt. Heidän poissa ollessaan Pennsylvanian joukot tunkeutuivat Gnadenhüttenin yhteisöön ja tappoivat 96 uskovaa intiaania. Heitä tuskin edes kuulusteltiin, ja mitäpä sitä kuulustelemaan, jos syy on viha Jumalaa ja hänen lapsiansa vastaan, lisättynä halulla riistää heidän maansa ja omaisuutensa.

Vuonna 1980 Johann Heckewelder avioitui Sarah Ohnebergin kanssa Ohiossa.

Vuonna 1786 Heckewelder jäi sivuun kiertävästä elämästä, mutta toive elää rauhassa ei toteutunut. Hänet pakotettiin tulkiksi hankkeisiin, joilla ei ollut Jumalan siunausta. Yhdysvallat teki yhä uusia sopimuksia intiaanien kanssa, vain rikkoakseen ne. Heckewelderiä Yhdysvallat käytti tulkkinaan siksi, että hän tiesi intiaaneista enemmän kuin kukaan muu, ja siksi, että intiaanit luottivat häneen, ja luulivat hänen mukanaolonsa olevan jonkinlainen tae siitä, että solmittavat sopimukset ovat hyvässä tarkoituksessa laadittuja.

Vuoden 1810 tienoilla Johann Heckewelder omistautui kirjallisille töilleen. Vuonna 1819 painettiin hänen kirjansa "History, Manners and Customs of the Indian Nation who Once Inhabited Pennsylvania and the Neighboring States" (Pennsylvaniaa ja naapurivaltioita kerran asuttaneen Intiaanikansan historia, käytös ja tavat) Philadelphian historiallisen seuran julkaisemana. Seuraavana vuonna ilmestyi moravialaisen lähetystyön historia Delaware-intiaanien ja Mohikaanien keskuudessa nimellä "The Narrative of the Mission of the United Brethren among the Delaware and Mohegan Indians, from its Commencement in the Year 1740, to the Close of the Year 1808".

James Fenimore Cooperin "Viimeinen mohikaani" (The Last of the Mohicans) ilmestyi vuonna 1826 - vain seitsemän vuotta Heckewelderin historiallisen dokumentin jälkeen. Kirja on kouluesimerkki siitä, miten historiallinen, todenperäinen ja kunnioitettava Jeesuksen seuraajan henkilökuva muutetaan ja siirretään palvelemaan kristinuskon vastaisia päämääriä.

Cooperin kirjan päähenkilön, Chingachgookin, esikuva oli moravialaisten hyvin tuntema eli vanhaWassamapah. Hollantilaiset tuntivat hänet nimellä Tschoop ja kun hän tuli uskoon, hän sai kasteessa nimen John.

Uskoontulostaan John kertoo:

Heckewelder oli tavannut vanhan intiaani-Johnin vuonna 1762 ja kertoo hänestä 1819 julkaistussa kirjassan "History". Hän oli sen intiaaniryhmän päällikkö, joka lähti Ohioon 1762 kristittyjen vainoa pakoon. Cooper esittelee hänet jo ensimmäisessä kirjassaan The Pioneers. The Sources of Susquehanna" vuodelta 1823. Cooper saattoi tuntea hänet vain kuulopuheista ja Heckewelderin kirjoista ja käsitteli hänen elämäntarinaansa materiaalina, josta hän muodosti sellaisen sankarikuvan, joka palveli kristittyjen intiaanien vainoajien tarkoituksia.