Päivitetty 2011-03-30

Sivuja 10

Vuonna 1732 Englanti valtuutti 21 mahtimiestä perustamaan Georgian siirtokuntaa Amerikkaan. Johtajien tuli toimia omaa etua tavoittelematta. Siirtokunnan oli määrä toimia turvapaikkana Euroopan vainotuille kristityille ja uutena kotipaikkana maattomille englantilaisille. Siirtokunnan asukkaiksi hyväksytyille siirtokunnan hallitus lupasi 20 hehtaaria maata. Niille siirtolaisille, jotka siirtyivät siirtokuntaan omalla kustannuksellaan ja toivat mukanaan vähintään 10 palvelijaa, luvattiin 200 hehtaarin (500 eekkerin) maa-ala.

Georgian siirtokuntaa oli suunniteltu erityisesti Salzburgin seudun protestanttien uudelleensijoituspaikaksi. Nämä "salzburgerit" olivat yksi jäännösryhmä niistä Alppilaaksojen valdolaisista, joita katolinen kirkko ja Savoyn herttuakunta olivat vuosisatojen ajan vainonneet. Vuonna 1488 katolinen kirkko oli suorittanut yhden kuuluisista ristiretkistään Piedmontin seudun alppilaaksoihin, valdolaisten hävittämiseksi, mutta silloinkin osa valdolaisia oli säästynyt tuholta. Vähiin käyneet valdolaiset olivat olleet mukana synnyttämässä Ranskan reformoituja seurakuntia; ranskalaisten ensimmäinen raamattukin oli käännetty valdolaislaaksoissa. Yhteen aikaan Alppilaaksojen valdolaisia pakkosiirrettiin Saksan, Itävallan ja Sveitsin saksankielisille alueille, missä heitä ennenkin oli ollut sangen paljon. Kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä 1648 kaikkien valdolaiset olivat kuitenkin määrätty joko siirtymään protestanttien hallitsemille alueille tai tunnustamaan paavi Jeesuksen viransijaiseksi. Jotkut eivät tehneet kumpaakaan.

Jäljellejääneet "salzburgerit" elivät alituisessa hengenvaarassa. Kun heitä 1680-luvulla taas uhattiin holokaustilla, tulivat Saksin ja Brandenburgin protestantit väliin ja ottivat yli tuhat uskovaa pakolaisiksi. Mutta 1720-luvun lopulla painostus vaihtui taas holokaustin yritykseksi.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Salzburgin katolisen arkkipiispan valtaan oli jäänyt Jeesuksen opetuslapsia. Monet uskovista työskentelivät Dürrnbergin ja Defreggerin suolakaivoksissa, mikä tarjosi hyvät mahdollisuudet pitää yhteyttä ilman jesuiittojen seuraa. Silti jäljellejääneet "salzburgerit" elivät alituisessa hengenvaarassa. Kun heitä 1680-luvun alussa taas uhattiin holokaustilla, tulivat Saksin ja Brandenburgin protestantit väliin ja ottivat 1684-1686 yli tuhat uskovaa pakolaisiksi.

Jäljelle jääneet Salzburgin seudun protestantit elivät alituisessa hengenvaarassa. Uusien pakkotoimien vaara oli aina olemassa, ja vuosina 1686-1731 Dürrnbergistä karkoitettiin yli 50 kaivosmiestä vaimoineen. Lapset riisti valtio. Myös kaivosmiesten omaisuus takavarikoitiin muka maksuksi lasten katolisesta kasvatuksesta.

Arkkihiipan hallitsema Salzburg oli siitä mielenkiintoinen valtio, että hiippakuntansa lisäksi arkkihiippa oli kunkku valtiossa, jonka rajat kahta plänttiä lukuunottamatta olivat samat kuin arkkihiippakunnan rajat. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen protestanteilla oli rauhansopimuksen mukaan lupa lähteä kolmen vuoden sisällä maasta, mutta vuoden 1658 jälkeen otteet kovenivat edelleen. Anabaptisteille, hussilaisille ja valdolaisille ehdot olivat ankarammat. Protestantteja kuitenkin siedettiin, koska työ arkkipiispan suolakaivoksissa oli jo sinänsä kamalaa. Vuosi 1669 hukkui 62 miestä suolaan, satoja kuoli maanvyörymissä ja noitavainoissa ja uuden arkkipiispan hallinnon aikana tilanne vain paheni. Kodeissa alettiin pitää tarkastuksia, ja jos protestanttien kirjoja löytyi, alkoi lähtölaskenta toisille metsästysmaille. Lopulta kaivosmiehiltä vaadittiin kirjallinen, itse laadittu uskontunnustus, jonka perusteella papit arvioivat, ketkä kuuluivat niihin protestantteihin, joille Westfalenin rauhansopimus takaisi tietyt oikeudet, ja ketkä olivat "kerettiläisiksi" luokiteltua vapaata riistaa.

Josef Scheitberger (1658-1733) aloitti uransa kaivosmiehenä kolmentoista vuoden ikäisenä. Hänen isänsä, kaivosmies ja pienviljelijä, kuoli Josefin ollessa kahdeksantoista. Vuonna 1683 Josef avioitui Magdalena Khaemblin kanssa, ja heille syntyi pian kaksi tyttöä.

Uuden arkkipiispan aikana viranomaiset alkoivat nimittää kristinuskoa kultiksi, josta Westfalenin rauhansopimuksen artiklat eivät sanoneet mitään. Temppu tehtiin siksi, ettei uskoville olisi jäänyt mahdollisuutta muuttaa omaisuuttaan rahaksi maasta lähtiessään. Defreggerin alueelta pantiin mierolle 1684-1685 tuhat uskovaa. Arkkipiispa otti lapset ja omaisuuden.

Talvella 1685-1686 Josef Scheitberger liittyi noin sadan perheen joukkoon, joka lähti maasta. Kaikki alle kaksitoistavuotiaat lapset menivät piispoille, "kasvatettavaksi", kuten sanottiin, mutta suuri osa lapsista joutui Italiaan eläviksi rasseiksi savupiippuja nuohoamaan. Kohti luterilaisia maita lähteneet pakolaiset kulkivat monilla ovilla ja porteilla, kunnes vasta Nürnbergissä heille avattiin ovi. Josefin vaimo Magdalena kuoli ensimmäisen pakolaisvuoden rasituksiin, mutta Josef Scheitberger venyi uskomattomiin saavutuksiin. Yksi hänen saavutuksistaan, kaksikymmentä neljä kirjettä, painettiin kirjaksi "Sendbrief" (Lähetettyjä kirjeitä). Kirjaksi painetuista kirjeistä tuli aikansa bestseller.

Kirkko vastasi kaivosmiehen kirjeeseen julkaisemalla itse kasvattamansa yliopistomiehen vastineen, mutta protestanttista maailmaa ei siihen aikaan niin helposti petetty, kuin nykyisin.

Vuonna 1729 Salzburgin arkkipiispana istui Leopold von Firmian, joka päätti tehdä kristityt pakolla katolilaisiksi. Lokakuun 31 päivänä 1731 Firmian allekirjoitti paperin, jolla uskovat määrättiin lähtemään maasta tai luopumaan uskostaan. Enempää hän ei uskaltanut vaatia, sillä Preussin kuningas oli jo lähettänyt tarkastajansa Salzburgiin ottamaan selvää, miksei Westfalenin rauhansopimusta noudateta. Maastakarkotuksen valitsi 21475 kansalaista.

Preussin kuningas lupasi 1732 ottaa 12000 pakolaista, sillä Suuri Pohjan sota oli jättänyt paljon maatiloja autioksi. Osa pakolaisista päätyi Hollantiin, ja Englannin hallitus myönsi varat Salzburgin pakolaisten kuljettamiseksi Georgiaan.

Osa pakolaisista tuli Augsburgin porteille. Kaupungin isät panivat portit kiinni, mutta siitä uskovat protestantit nostivat kauhean hälyn, ja kaupunginhallituksen oli päästettävä pakolaiset sisään, sillä Salzburgin seudun uskovien tilanne kuohutti koko protestanttista Eurooppaa. Kun saksalaiset yhä epäröivät, osoitti Englannin Alahuone toukokuussa 10.000 puntaa Georgian siirtokunnan hallitukselle "ulkolaisten ja muiden Protestanttien" asuttamiseksi ja heidän kuljetuskustannuksiensa peittämiseen. Myös yksityisinä lahjoituksina saatiin muutama tuhat puntaa.

Kun määräraha oli olemassa, kirjoitti siirtokuntahallinto Augsburgin luterilaisen Pyhän Annan seurakunnan vanhimmalle Samuel Urlspergerille Salzburgin pakolaisille tarjotusta mahdollisuudesta. Seitsemänkymmentä kahdeksan pakolaista oli kohta valmis jatkamaan matkaa. Matkalaisia saattoi Hallen laitoksien orpokodin tarkastaja Bolzius ja saman koulun opettaja Grönau. Huhtikuussa 1734 ryhmä saapui Charlestowniin, South Carolinaan, missä he tapasivat Georgian siirtokunnan johtajan Oglethorpen. Matkalaisille osoitettiin paikka, johon syntynyt kaupunki sai nimekseen Ebenezer, joka raamatullisen kaimansa mukaan tarkoittaa "avun kiveä".

Zinzendorf oli tehnyt paljon työtä saadakseen Saksin hallituksen Herrhutista karkottamille swenkfeldiläisille luvan muuttaa Georgiaan, mutta swenkfeldiläisten matkasuunnitelma muuttui Hollannissa, kun heille tarjoutui päästä Pennsylvaniaan. Saattamaan lähti George Böhnisch Moravian Kuninista. Ryhmä saapui St. Andrew nimisellä laivalla Philadelphiaan 22.09.1734, josta Böhnisch 1737 palasi Eurooppaan, kun pakolaiset oli asutettu.

Kun swenkfeldiläiset olivatkin menneet Pennsylvaniaan, tarjosivat Georgian siirtokunnan edustajat Moravian veljesseurakunnan jäsenille mahdollista muuttaa Georgiaan. Halukkaita ilmaantui parikymmentä, ja syksyllä 1734 Herrhutista lähti Lontooseen August Gottlieb Spangenberg (1704-…) matkaa järjestämään. Siirtolaisten oli tultava omalla kustannuksellaan, mutta heillekin annettaisiin 20 hehtaaria kullekin. Jo aiemmin kreivi Zinzendorf oli tehnyt siirtokunnan johdolle selväksi, että herrhutin lähetit eivät käy maallisten valtioiden välisiä sotia. Herrhutista 21.11.1734 lähti yhdeksän miestä Englantiin David Nitschmann "III" eli "Syndicuksen" johtamana Herrhutista lähti 27.11.1734 yhdeksän miestä, jotka 14.01.1735 saapuivat Lontooseen.

Matkalla ryhmä poikkesi kreivi Zinzendorfin vaimon Dorothea von Reussin veljen Heinrich XXIX von Reussin luo, joka antoi heille passin kaltaisen suosituskirjeen matkan varrella olevilla tarkastuspaikoissa esitettäväksi. Lontooseen tuloa seuraavana päivänä ryhmä meni kenraali Oglethorpen puheille. Puhuminen olikin vaikeaa, mutta onneksi tuli paikalle August Spangenberg, Moravian veljiin liittynyt preussilainen, jonka Hallen pietistit olivat karkottaneet syystä, ettei Spangenberg halunnut katkaista suhteitaan moravialaisiin.

Hallen laitoksen perustaja Augusta Francke oli kuollut. Hänen seuraajiensa johtamat Hallen pietistit yrittivät tosissaan estää Moravialaisen yhteisön uuden tulemisen, koska he eivät päässeet sitä johtamaan. Hallelaisten vastustuksesta huolimatta yhteisymmärrykseen päästiin. Hallelaisten odottamattoman sekaantumisen siirtolaisten asioihin Oglethorpe kuittasi sanomalla, että ainahan ne teologit kiistelevät, niin että mitä siitä. Matkakuluihin herrhutilaiset saivat 60 punnan lainan, joka oli maksettava takaisin kuudessa vuodessa. Matka jatkui 06.02.1735 siirtokunnan laivalla "Two Brothers". Veljesseurakunnan yhdeksänhenkistä pelkästään miehistä koostuvaa ryhmää johti Lontoosta Herrhutiin palaavaksi määrätyn David Nitschmann "Syndicuksen" sijalle tullut August Spangenberg, jonka oli määrä jatkaa matkaa Georgiasta Pennsylvaniaan.

Ryhmän jäsenet olivat siis:

David Nitschmann

puutarhanhoitaja Johann Töltschig (1703-1764),

riistanhoitaja Anton Seyffert (……..),

puuseppä Gottfried Haberecht,

villakankaiden kutoja Gotthard Demuth,

pellavakankaiden kutoja Peter Rosa,

kirvesmies Michael Haberland,

muurari Georg Haberland,

muurari Frederic Riedel ja

George Wasche +?

Savannahiin saavuttiin huhtikuun kuudentena 1735. Ryhmän jäsenistä yksi oli kotoisin Sleesiasta, kaksi Tshekinmaalta ja loput Moraviasta.

Marraskuun 11:nä 1735 Georgiaan saapui John Regnier Pennsylvanista

Töltschig palasi 1738 palasi Englantiin siirtokunnan asioissa.

Toinen veljesyhteisön ryhmä Georgiaan lähti matkaan Herrnhutista kohti Georgiaan kesällä 1735. Ryhmä oli koossa Magdeburgissa elokuun 13 päivänä, josta matka jatkui Hampurin satamakaupungin Altonan kautta Englantiin, jonne saavuttiin lokakuun toisena 1735, ja lokakuun kahdentenatoista ryhmä siirtyi Georgian johtokunnan alukselle "The Simmonds".

Englannista eteenpäin lähdettiin 31.10.1735. Ryhmään kuului nyt sekä miehiä että naisia:

Johann Böhner,

George Neisser, Augustin Neisser,

moravialaisten vanhin David Nitschmann (1696-1772),

David Zeisberger, David Zeizbergerin Juniorin isä,

Rosina Zeisberger…

Christian Adolph von Hermsdorf,

Henry Rascher,

Andrew ja Ann Dober

David Tanneberger

John Tanneberger,

David Jag,

Augustin Neisser,

Georg Neisser,

Johann Michael Meyer,

Rosina Haberecht,

John Martin Mack,

Matthias Seybold,

Jacob Frank,

Judith Töltschig,

Gottlieb Demuth

Regina Demuth,

Catherine Riedel,

Anna Waschke,

Juliana Waschke,

Matthias Böhnish

- yhteensä 25 henkilöä.

Matka oli historiallinen. Moravialaisten lisäksi matkustajaluetteloon kuului paitsi Georgian siirtokunnan hallituksen puheenjohtaja Oglethorpe, myös hänen sihteerinsä Charles Wesley, ja saarnaajat John Wesley, ….

Sekä englantilaiset, että moravialaiset pitivät matkan aikana päiväkirjaa, joista käy selville kuinka tutustuminen eteni. Tammikuun lopulla Simmonds oli jo lähellä Amerikan rannikkoa, mutta toistuvat myrskyt pakottivat sen liikkumaan sään ehdoilla. Helmikuun viidentenä joutui vielä kerran myrskyn kouriin ja oli vähällä tuhoutua.

Nitschmann kirjoittaa:

Doberin päiväkirjassa kerrotaan.

Saksasta tulleet moravialaiset käyttivät gregoriaanisen kalenterin mukaista ajanlaskua, mutta Wesleyn päiväkirjassa samasta myrskystä kerrotaan päiväyksellä, joka on juliaanisen kalenterin mukainen tammikuun kahdeskymmenes viides. John Wesley kirjoittaa:

Helmikuun kuudentenatoista (16.02.1736) Simmonds laski ankkurin Savannah-joella, ja seuraavana päivänä Nitschmann, Wesley ja Georgian siirtokunnan johtaja Oglethorpe polvistuivat kiitosrukoukseen pienelle Peeperin saarelle, jonka jälkeen he pääsivät veneellä Savannahiin, ja tapasivat siellä Töltschigin, Spangenbergin ja muut moravialaiset hyvässä kunnossa, paitsi Riedelin, joka ei enää ollut näkemässä sitä surua, jota hänen vaimonsa Catherine koki kuullessaan uutisen miehensä kuolemasta.

Laivalla syventynyt tuttavuus jatkui maissa. John Wesley oli riittävän nöyrä mies asettuakseen oppilaan asemaan nyt, kun hän oli huomannut moravialaisten omaavan jotakin sellaista, jota häneltä puuttui. Mutta hänen veljensä, myöhemmin laulujentekijänä tunnettu Charles Wesley oli siihen liian levoton; elokuun kuudentena hän lähti takaisin Englantiin.

Uuden siirtolaiserän alkutaival oli jo helpompi, kuin sen pioneerijoukon, joka oli tullut Georgiaan heitä ennen. Neuvotteluissa siirtokunnan johdon kanssa oli kuitenkin tullut ilmi asioita, jotka moravialaisia eivät miellyttäneet. Moravialaiset eivät käyneet maallisia sotia, mutta näytti siltä, että mahdollisen Espanja ja Englannin aseellisen konfliktin sattuessa heitä yritettäisiin siihen pakottaa. Oli siis varustauduttava lähtöön, vaikka siirtokunnan työt olivat vasta alullaan. Maaliskuun viidentenätoista Spangenberger saattoi jo lähteä kapteeni Dunbarin laivalla Port Royaliin, ja sieltä maitse ja purjehtien Charlestowniin, ja edelleen New Yorkiin ja Pennsylvaniaan katsomaan, miten schwenkfeldiläiset taivasmatkaajat siellä pärjäsivät. Skippackin metsässä hän tapasi myös Georg Böhnischin.

Moravialaisten vanhin, piispa Nitschmann lähti 26.03.1736 Charlestowniin, josta hän kymmenen vuorokauden kuluttua siirtyi New Yorkiin menevään laivaan. Toukokuun 13 päivänä hän saapui Philadelphiaan, Pennsylvaniaan. Kuusi viikkoa veljet viettivät yhdessä, jonka jälkeen Nitschmann purjehti Saksaan. Spangenberg lähti elokuussa käymään St. Thomaksen saarelle Länsi-Intian saaristoon, josta hän marraskuussa palasi Pennsylvaniaan.

Vaikka Pennsylvania oli Englannin hallinnassa samoinkuin Georgiakin, ei ollut luultavaa, että Pennsylvanian kuvernööri - joka oli kveekari - pakottaisi heidät osallistumaan maallisiin sotatoimiin.

Samana vuonna - 1735 - tulivat ensimmäiset moravialaiset siirtolaiset Georgiaan.

Vuonna 1735 alkoi lähetystyö Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa. Herrnhutin lähetit eivät jääneet rannikon kolonialistien keskuuteen, vaan kulkivat syvälle intiaanien maille. Herrnhutin lähettejä kunnioitettiin siellä, missä heidän arvonsa punnittiin sen mukaan, mitä he itse olivat, eikä sen mukaan, mitä heidän valkoiset heimoveljensä olivat. Se oli aikaa, jolloin Amerikan itärannikkokin vielä oli "villiä itää". Siitä, millaista elämä siihen aikaan Atlantin toisella puolella oli, saa jonkinlaisen käsityksen vaikka Cooperin kuuluisasta kirjasta "Viimeinen mohikaani".

Herrnhutin eli virallisesti Moravian veljien lähettien 1732-08-21 aloittama lähetystyö erosi aiemmista vastaavista yrityksistä erityisesti siinä, että he eivät työskennelleet minkään valtion laskuun. He olivat yksinomaan Herran Jeesuksen asialla. Ensimmäisen viidenkymmenen työvuoden aikana Jamaicalla, Barbados-saarilla ja Kittin saarella kastettujen uskoon tulleiden luku nousi yli kymmenen tuhannen. Sitten työ valitettavasti häiriytyi, kun kirkolliset - valtioiden ohjailussa toimivat - papit tulivat saarille.

Grönlannissa toimineet herrnhutilaiset olivat tehneet tärkeän havainnon: Niin kauan, kuin he saarnasivat teologisia käsityksiään ja oppejaan, heitä ei kuunneltu, mutta kun he lukivat eskimoille vasta valmisteilla olevaa evankeliumin käännöstään, ihmiset kiinnostuivat. Heitä kiinnosti ristiinnaulittu Jeesus, ja he tulivat uskoon, kun he ymmärsivät, miksi Jeesus naulittiin ristille.

Etelä-Afrikassa veljesseurakunnan lähetit tulivat näkemään, mitä olivat Hollannin kalvinistipapit olivat miehiään. Vaikka maa oli ollut hollantilaisten hallinnassa jo sadan vuoden ajan, maan alkuperäiset asukkaat - hottentotit ja kafirit - olivat yhtä kaukana tai kauempana Jumalasta, kuin ennen buurien tuloa. Kalvinistit itse olivat niin saatanallisia, että heille ei kannattanut edes puhua Jeesuksesta. Hottentoteille ja kafireille kyllä kannatti, mutta kalvinistit tekivät kaikkensa estääkseen Hyvän sanoman julistuksen heidän keskuudessaan. Kalvinistien mielestä neekereillä ei ollut edes sielua.

Zinzendorfin papiksi vihkimä Peter Böhler saapui Lontooseen 27.01.1738. Viisi viikkoa myöhemmin Lontooseen saapui Amerikasta palaava John Wesley. Helmikuun seitsemäntenä he tapasivat hollantilaisen kauppiaan Weinatzin talossa. Wesley auttoi Böhleriä löytämään itselleen asunnon, esitteli hänet James Huttonille, ja kymmenen päivän kuluttua Wesley ja Böhler olivat yhdessä matkalla Oxfordiin.

John Wesleyn saarnamatka Amerikan englantilaisten keskuuteen oli paljastanut hän oman uskonelämänsä onttouden, ja hän alkoi epäröidä, oliko hän, joka toisille saarnasi, edes itse tullut Jumalan armosta osalliseksi. John Wesleyn kyseli itseltään, onko hän todella "converted", siis kääntynyt tai uudestisyntynyt. Peter Böhler oli siis tullut aivan oikealla hetkellä selvittämään konsepteissaan seonneelle Wesleylle Ristin Uskon perusteita ja Wesley näki, että Böhlerillä on jotakin sellaista, mitä hänellä itsellään ei ollut.

Se asia, jota John Wesleyltä puuttui, oli "rauha Jumalan kanssa". Böhler näki, että Wesley oli joutunut vierasperäisen itsekritiikin valtaan ja kehotti "veljeään" luopumaan filosofoinnistaan. Kolme viikkoa Böhler keskusteli Wesleyn kanssa, mutta Wesley vain jatkoi psykologista itsetutkisteluaan. Maaliskuun viidentenä 1738 Böhler ehdotti, että Wesley saarnaisi uskosta muille. Hän siis pani Wesleyn tunnustamaan uskoa, epäuskon asemesta. Keino tepisi, mutta Wesleyn kysymykset jatkuivat. Mikä oli Böhlerin oppi pyhityksestä uskon kautta ja mikä oli hänen oppinsa siitä ilosta, joka tulee uskon kautta?

John Wesleyn kysymykset olisivat jatkuneet loputtomiin, ellei Böhler tai joku muu olisi pystynyt välittämään hänelle kokemusta Pyhän Hengen täyteydestä. Böhler oli saanut kokea tämän Jenassa, mutta oppilaalleen Böhler osoitti ensin, että Raamatun kertomukset kääntymyksestä eli "pelastuksesta" osoittavat, että kääntyminen tapahtui tietyllä ratkaisun hetkellä.

Böhlerin oli nyt jatkettava matkaansa South Carolinaan. Southamptonin satamasta hän kirjoitti John Wesleylle kirjeen, ja varoitti häntä varomaan epäuskon syntiä. Mutta John Wesleyllä oli paikka, mihin mennä. Hän kohtasi Jumalan 24.05.1738 yhteisössä, jonka kokoontui James Huttonin luona Aldersgate Streetillä.

James Hutton oli käynyt koulua, jonka yksi opettajista oli Samuel Wesley, jonka nuoremmat veljet John (1703-1791) ja Charles Wesley olivat jo useiden vuosien ajan tutkineet systemaattisesti Raamattua ja yrittäneet panna sen ohjeita käytäntöön parhaan kykynsä mukaan. Oxfordissa käydessään James Hutton tutustui näihin ahkeriin poikiin, jotka jo oli leimattu monella leimalla, sillä eiväthän toki kirkolliset "kristityt" uskovien hommia hyväksyneet.

James Hutton asui isänsä kanssa College Streetillä vanhan opettajansa Samuel Wesleyn naapurina, ja pyysi Johnia ja Charles-veljeä käymään luonaan, kun he poikkeaisivat kaupunkiin. Pojilla syntyikin tarvetta tulla Lontooseen, kun Georgian kuvernööri Oglethorpe kutsui John Wesleyn Georgiaan saarnamieheksi ja nimitti Charles Wesleyn sihteerikseen. James Huttonia olisi kyllä haluttanut lähteä mukaan, mutta hänellä oli tehtävä Lontoossa, tehtävä, jonka merkitystä hän silloin vielä tuskin ymmärsi. Hän kuitenkin saattoi pojat Gravesendiin, laivalle, jonka nimi oli The Simmons.

Laivalla, lähtöä odotteli Georgian kuvernöörin ja Wesleyn nuorempien veljeksien lisäksi myös kaksikymmentä neljä Moravian veljesyhteisön jäsentä, jotka David Nitschmannin johdolla myös olivat matkalla Georgiaan.

James

Samanaikaisesti Georgian johtokunnan aluksen Simmondsin kanssa lähti Georgiaan kaksi muuta alusta, joista toinen oli sota-alus, ja toinen "London Merchant", kuljetti mukanaan suurta ryhmää valdolaisia.

Salzburgin valdolaisten asianhoitajana London Merchantilla oli parooni von Reck.

Lokakuun 15:n 1738 Savannaan saapui George Schulius.

George Schulius (k.) Moravian Suchdolista ja Peter Böhler (..) saapuivat Georgiaan 1737 toimiakseen Jumalan valtakunnan lähettiläinä Savannahin ja Charlestonin välille Afrikasta tuotujen orjien keskuudessa.

Tammikuussa 1738, kun muuttoliike Georgiasta Pennsylvaniaan oli jo alkanut, saapui 28.01.1738 Hollannissa sijaitsevasta veljesyhteisön keskuksesta, Ysselsteinistä Savannahiin kaksi poikaa, joita Töltschig kirjeessään Spangenbergille sanoo "pahoiksi pojiksi". Vanhempi, seitsemäntoistavuotias David Zeisberger, oli jäänyt Herrnhutiin opiskelemaan, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet Georgiaan. Nuorempi, 15-vuotias Johann Schöber (k. 1737) oli lähtöisin Slovakian Nova Vesistä. Pojat olivat jotenkin päässeet Lontooseen, josta Georgian siirtomaavallan edustajat järjestivät pojille matkan eteenpäin.

Johann Schöbergin kohtaloksi tuli kuolla nuorena, mutta David Zeisberger (1721-1808) toimi myöhemmin Peter Böhlerin apulaisena Etelä-Karolinassa ja teki sitten pitkän elämäntyön …

'

pitkän elämäntyön "Intiaanien apostolina"…. ##

Moravialaisten piispan David Nitchmannin aikomuksena ei ollut jäädä Georgiaan. Maaliskuun 10:nä 1736 hän nimitti Anton Seiffertin (1712-1785) Tshekeistä yhteisön vanhimmaksi.

Koulu intiaanien lapsille.

Elokuussa 1737, kun Johann Shöber Slovakiasta ja David Zeisberger Moraviasta saapuivat Savannahiin. Schöberg kuoli vielä samana vuonna, mutta David Zeizberg (1721-1808) teki pitkän elämäntyön intiaanien keskuudessa. Lokakuussa 1738 saapui vielä Georg Schulius Moraviasta, mutta sitten eteen tuli ongelmia. Georgian siirtokunnan hallitus, perui suostumuksensa, jonka mukaan veljesyhteisön jäsenet eivät ota osaa siirtokunnan aseellisiin selkkauksiin, kun Englanti ja Georgia sen mukana joutui sotaan Espanjan kanssa.

Pennsylvaniassa asiat olivat kuitenkin toisin. Pennsylvanian johdossa olivat kveekarit, jotka eivät käyttäneet aseita asioidensa selvittämiseen. Jo ensimmäiset schwenkfeldiläiset olivat siirtyneet Pennsylvaniaan, ja vuodesta 1740 alkaen myös veljesyhteisön siirtolaiset Pohjois-Amerikkaan ohjattiin Pennsylvaniaan. Useimmat maahanmuuttajat tulivat Philadelphian ja New York (New Holland) satamien kautta.

Kun kysymys aseelliseen sotapalvelukseen pakottamisesta yhä vielä oli auki, ehdotti Ingham, että hän ja George Neisser menisivät Pennsylvaniaan ja pyytäisivät Spangenbergia käymään Lontoossa Georgian johtokunnan luona sopimassa asiasta. Vaihtoehtoja oli kaksi, mutta uskovat halusivat myös heidän maasta poistumisensa tapahtuvan ketään suututtamatta eikä ovet paukkuen, kuten usein käy, kun neuvottelutulokseen ei päästä. Ingham ja Neisser lähtivät Pennsylvaniaan 09.03.1737, mutta Spangenberg päättikin lähteä Georgiaan, ehdotetun Lontoon asemesta.

Spangenberg lähti Philadelphiasta 22.05.1737. Mukaansa hän otti John Ecksteinin Germantownista. Laivamatka Georgiaan kesti 77 vuorokautta, eikä se ollut helppo. Laivan miehistö oli juuri sitä merirosvoainesta, josta poikien seikkailuromaaneissa kerrotaan. Jumalan varjelus oli todella tarpeen, ennen kuin laiva elokuun seitsemäntenä ajoi hiekkasärkälle Savannah-joen suulla.

Inghamin ja Neisserin lähdön jälkeen moravialaisten painostus oli saanut uusia piirteitä. Heiltä oli kielletty oikeus hankkia viljaa siirtomaan myymälöistä, mutta Herra teki asiasta näytenumeron omaksi kunniakseen. Veljet eivät kuolleetkaan nälkään, vaan pystyivät ruokkimaan muitakin sillä viljalla, jonka heidän Herransa palvelijat heidän hätänsä kuultuaan heille toimittivat.

Neuvottelut Georgian siirtomaahallituksen kanssa eivät johtaneet Rauhan miehiä tyydyttävään tulokseen. Kun siirtomaahallitus vastusti myös moravialaisten anomusta päästä lähtemään Georgiasta, kirjoitti Spangenberg heille:

Englannin siirtomaavallan yritys saattaa moravialaiset siirtolaiset orjan asemaan ei ollut käytännöllinen, vaan periaatteellinen. Siirtomaavalta olisi tyytynyt siihen, että moravialaiset olisivat kustantaneet kaksi sotilasta siirtomaavallan palvelukseen. Zinzendorfin pyyntöihin siirtomaavallan johto oli vastannut, että ellei sotilaita löydy, ei heidän suorittamaansa lähetystyötäkään intiaanien keskuudessa tultaisi hyväksymään. Keskustelua ei siis kannattanut jatkaa; maallisen vallan tahto oli se mikä oli, mutta Vapahtajan tahto rauha. Veljesseurakunnan oli tehtävä omat päätöksensä itse. Georgiaan muuttaneille uskoville Zinzendorf kirjoitti: "Jos joku teistä ei halua jäädä, lähteköön". Nitschmannin neuvosta veljet alkoivat muuttaa Pennsylvaniaan, jossa noudatettiin kveekareiden oikeuskäsityksiä.

Veljesseurakunta oli lähtenyt maailmalle toteuttamaan Jeesuksen lähetyskäskyä. Oli sääli jättää Georgian intiaanit vailla hengellistä ohjausta varsinkin nyt, kun intiaanipäällikkö Tomochichi oli ottanut heidät avosydämellisesti vastaan, ja koulukin intiaanilapsille oli jo rakenteilla. Seifert ja Böhner katsoivat velvollisuudekseen jäädä. Tammikuussa myös Peter Rose perheineen muutti intiaanikylään.

tai