Tyypillinen peruskoulun oppikirja pitää Ranskan vallankumousta käänteentekevänä tapahtumana. Ranskan vallankumous oli kuitenkin vain taantumuksen reaktio, jolla yritettiin estää vajaa sata vuotta aiemmin Euroopasta alkanutta Kristinuskon toista tulemista. Silloin muutamia kymmeniä Tshekinmaan hävityksestä pelastunutta uskovaa miestä, heistä monet perheellisiä, pakeni kreivi Zinzendorfin maille Saksaan. Tämä pieni joukko ja Pyhä Henki panivat 13.07.1727 alulle prosessin, jota vastaan paholaisenkin oli pantava liikkeelle kaikki voimansa.

2009-02-18 ja vielä kesken…

Sivuja 19

1732-08-21 Nykyaikaisen lähetystyön alku

Slaavilainen lähetysliike oli bogomilien ajoista alkaen ollut evankelinen liike siinä mielessä kun sana evankeliumi Raamatussa ymmärretään, eli lähetystyötä tekevä hyvän sanoman liike.

Jo viisitoistavuotiaana nuori Nikolaus oli saanut nähdä ensimmäisen Euroopan ulkopuolelta tulleen kristityn. Tanskan kuninkaan, serkkunsa Kristian VI kruunajaisissa Kööpenhaminassa hän oli tavannut muutamia eskimoita ja Etu-Intian saariston asukkaita, jotka panivat hänet ottamaan kantaa lähetyskäskyyn, jonka mukaan evankeliumia on saarnattava kaikille luoduille. Hän oli saanut kutsun, jonka esittäjä oli tanskalaisten kristitty orja.

Kutsu vaikutti sen, että kreivi meni kiiruusti Herrnhutiin, ja tapasi sinne tullessaan, kello kahden aikaan yöllä, veljiä rukoilemassa. Heille hän ensimmäiseksi kertoi ajatuksensa ja helmikuun yhdentenätoista 1728 ensimmäinen ryhmä herrnhutilaisia veljiä oli jo lähtövalmiina, mennä sinne, minne Jumalan Henki lähettää. Vielä auki olevista kysymyksistä yksi tärkeimpiä oli, minkä oli oleva lähettien status lähetysmaan kansalaisien keskuudessa. Herrnhutiin Tanskasta vierailulle saapunut Antony Ulrich oli sitä mieltä, että orjille saarnaamaan lähetettävän veljen oli oltava orjan asemassa. Eräs veljistä, Leonard Dober oli valmis lähtemään ja hän valitsi mukaansa puuseppä David Nitschmannin. Elokuun 21 vuonna 1732 nämä veljet lähtivät kohti länttä. Tanskan hallinnassa olevalla Grönlannin suursaarella lähetystyö alkoi 1733 ja samana vuonna aloitti toimintansa myös herrnhutilainen Etelä-Afrikan lähetys. Ensimmäisenä Etelä-Afrikkaan lähti George Smith (1708-1792), joka oli kotoisin Kuninista, Moraviasta.

Tshekkiläisen pakolaisseurakunnan jälleenrakentaminen Herrhutissa kesti viisi vuotta. Elokuun 13 päivänä 1727 Herran Henki täytti temppelin ja Jumalan palvelus saattoi alkaa.

Ennen varsinaisen lähetystyön alkua aloitettiin diasporatyö hajallaan olevien Jumalan lasten keskuudessa nimellisesti kristityssä Euroopassa. Kaiken työn ulkopuolelle jätettiin kuitenkin Katolinen Eurooppa, jossa kristittyjen vaino oli niin raakaa ja järjestelmällistä, että pakeneminen oli ainut järkisyin perusteltavissa oleva ratkaisu.

Päätös ja turha matka Englantiin…

Johann Töltschig oli saapunut Herrnhutiin 12.05.1724 Moraviasta, mutta hänen esi-isänsä olivat niitä Saksan valdolaisia, jotka 1480 olivat tulleet Brandenburgista Moraviaan. Valdolaisten tulo tshekkiläisen herätyksen alueelle oli silloin tehnyt tarpeelliseksi Jednota Bratrskan kirjallisuuden kääntämisen tshekin kielestä saksaan. Kukapa olisi silloin ymmärtänyt, että yli kaksisataa vuotta myöhemmin tulisi aika, jolloin tämän käännöstyön hedelmiä poimittaisiin yksittäin talteen ja sen siemenet leviäisivät yli maanpiirin?

Johann Töltsig, Wenzel Neisser ja David Nitschmann Sr. lähtivät 1728 Englantiin tutkailemaan …

Heillä ei ollut rahaa, ja joutuivat matkalla vaaraan joutua kaleeriorjiksi…

Vuonna 1728 Johann Töltschig, Wenzel Neisser ja David Nitschmann "syndicuksen" olivat lähteneet Englantiin solmiakseen yhteyksiä 1710 perustettuun seuraan, joka nimensä "Society for promoting of Christian Knowledge" mukaisesti pyrki tekemään tunnetuksi kristillistä tietoa. Alankomaissa matkalaisilta loppui raha, ja he olivat vähällä joutua orjaksi Länsi-Intian plantaaseille. Lontooseen he pääsivät, mutta yhteisistä hankkeista ei S.P.C.K kanssa ei tullut mitään.

Kun oli selvinnyt, ettei halukkaita yhteistyökumppaneita löytynyt …

HOLLANTI-TANSKA JAKO TÄHÄN

Päätös lähetystyön aloittamisesta Länsi-Intiassa oli tehty 12.02.1728. Tanskan kuninkaan Kristian VI kruunajaisissa vuonna 1730 veli Ludwig näki Kööpenhaminassa Tanskan luterilaisen kirkon Grönlannin lähetin Hans Egeden sekä Laurwigin kreivin kastetun neekeripalvelijan Anthonyn. Anthonylta Lugwig von Zinzendorf sai ensikäden tietoa Länsi-Intian neekeriorjien kurjasta tilasta ja kurjasta kohtelusta hollantilaisten kalvinistien käsissä.

Elokuun 21 päivänä 1732 lähtivät matkaan Leonard Dober ja David Nitschmann "Senior" vaimonsa Annan kanssa. Ensin he kulkivat jalkaisin Herrnhutista Tanskaan - yhdeksänsataa kilometriä. Leonhard sai työtä puuseppänä laivassa, jossa he purjehtivat Atlantin yli ja saapuivat vuoden 1932 alussa Tanskan hallinnoimalle pienelle St. Thomaksen saarelle Länsi-Intian saaristoon julistamaan sanaa Jumalan armosta Kristuksessa hollantilaisten kalvinistista "uskoa" tunnustavien tilanomistajien mustille orjille.

Herran lähettien tulee olla "juutalaisille juutalainen" ja "kreikkalaisille kreikkalainen". Herrhutista tulleet Herran lähetit olivat "neekereille neekereitä" - he elivät St. Thomaksen ja St. Croixin saarilla aivan yhtä kurjissa oloissa ja tekivät aivan yhtä raskasta työtä kuin ne Afrikasta tuodut orjat, joille he olivat tulleet Hyvää Sanomaa julistamaan. Kesäkuun 30 päivänä 1735 St. Croixin saarella kuoli David Nitschmann "seniorin" puoliso Anna Nitschmann, os. Schneider. Vuonna 1737 yli viisikymppinen David Nitschmann Sr palasi Herrhutiin lisäjoukkoja hakemaan.

Työ St. Croixin saarella aloitettiin kohta St. Thomakselle tulon jälkeen. Lokakuun 12 päivänä 1733 St. Croixin saarelle lähti Herrnhutista neljäntoista miehen ja neljän naisen ryhmä. Uusi, yhdentoista veljen ryhmä St. Croixin saarelle lähti matkaan 1735.

Grönlantiin lähdettiin 19.01.1733. Lähtijöitä oli kolme: serkukset Matthäus Stach (1711-1787) ja Christian Christian Stach (k.1739), molemmat Mankovicesta, Moraviasta, sekä Virosta palannut Christian David (1690-1751).

Jos alku Virossa oli ollut hankalaa, niin täällä se oli sitä monin verroin hankalampaa. Mutta he selvisivät hengissä ensimmäiset vuodet. Vuonna 1736 joukkoon liittyi saapui Matthäus Stach'in leskeksi jäänyt äiti, hänen kaksi sisartaan sekä kaksikymmenvuotias Rosina ja kaksitoistavuotias Anna. Vuonna 1739 valmistui ensimmäinen käännösversio Matteuksen evankeliumista eskimoitten kielelle. Veljet perustivat koulun eskimoiden lapsille.

Eskimoille uskovien touhu oli ollut uutta ja outoa ja heidän puheensa "kristinuskon perusasioista" käsittämätöntä Kaanaan kieltä. Vasta kun uskovat alkoivat lukea eskimoille käännöstään Kristuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, heräsi eskimoitten kiinnostus. He paheksuivat kovasti viattoman miehen ristiinnaulitsemista, ja eräs ensimmäisistä sanoi, että hän olisi vaikka mennyt itse kuolemaan niin hyvän miehen puolesta. Ja sitähän se evankeliumi onkin: kuolla yhdessä Jeesuksen kanssa Jeesuksen ristin kautta tälle maailmalle.

Maaliskuun 29 päivänä 1739 Jumalan valtakuntaan liitettiin kasteessa Kayarnak ja hänen perheensä, jotka olivat tulleet kauempaa etelästä tutustuakseen uuteen oppiin. Naapureina asuvat eskimot olivat katselleet uteliaina uskovien selviytymiskamppailua, mutta kun pää oli auki, muodostui heistäkin pian kunnon seurakunta, joka sai nimen Neuherrnhut, Uusi Herrnhut. Vuonna 1747 seurakunta rakensi "Saalin", kolmesataapaikkaisen salin seurakunnan toimintoja varten. Uudeksi saarnaajaksi tuli David, syntyperäinen eskimo.

Helmikuun 24 päivänä 1744 Frederick Böehnisch (1710-1763) Kuninista, Moraviasta ja Johann Beck (1706-1777) Sleesiasta lähtivät Grönlantiin. Talvi 1752-1753 oli erityisen pitkä ja kylmä, ja uskovista eskimoistakin 35 kuoli. Mutta työ jatkui. Kauemmas etelään syntyi Lichtenfelsin yhteisö ja Johann Sörensenin, hänen vaimonsa ja Gottfried Grillichin saapumisen jälkeen syntyi Lichtenau, seitsemänsadan kilometrin päähän Neuherrnhutista etelään.

Tammikuussa 1732 Herrnhutiin saapui Saksin hallituksen komitea. Neljän päivän ajan, 1932-01-19/22 komitea seurasi yhteisön elämää ja kuulusteli sen jäseniä. Komitean raportin perusteella Saksin hallitus antoi 04.04.1733 määräyksen, että anabaptisteiksi luokiteltujen schwenkfelderiläisten on lähdettävä maasta, mutta moravialaiset saivat jäädä "niin kauaksi aikaa, kun he pysyivät hiljaisina". Schwenkfelderiläiset purjehtivat Georgiaan.

Vuoden 1731 alussa Herrnhutin yhteisö oli kysynyt Herran edessä, pitäisikö heidän sulautua kokonaan luterilaiseen kirkkoon, vaiko jatkaa tshekkiläis-moravialaisen veljesseurakunnan perinteitä. Kysymys ratkaistiin arvalla, jonka nosti kreivin poika Kristel. Arpalippuun oli kirjoitettu: "Sen takia veljet, seisokaa lujina siinä opissa, jossa teitä on kasvatettu" (2.Tess 2:15).

Slaavilainen lähetysliike oli bogomilien ajoista alkaen ollut evankelinen liike siinä mielessä kun sana evankeliumi Raamatussa ymmärretään, eli lähetystyötä tekevä hyvän sanoman liike. Kirkoille lähetystyö oli tuntematonta, sillä ne harjoittivat vain kirkkoon pakottamista, pakkokasteineen kaikkineen, ja sitäkin vain imperialistisen valtion tuella. Mutta kun ratkaisu oli tehty, tuli Herrnhutin yhteisöstä nopeasti lähetystyötä harjoittava liike.

Jo viisitoistavuotiaana nuori Nikolaus oli saanut nähdä ensimmäisen Euroopan ulkopuolelta tulleen kristityn. Tanskan kuninkaan, serkkunsa Kristian VI (1730-1746) kruunajaisissa Kööpenhaminassa hän oli tavannut muutamia eskimoita ja Etu-Intian saariston asukkaita, jotka panivat hänet ottamaan kantaa lähetyskäskyyn, jonka mukaan evankeliumia on saarnattava kaikille luoduille. Hän oli saanut kutsun, jonka esittäjä oli tanskalaisten kristitty orja. Kutsu vaikutti sen, että kreivi meni kiiruusti Herrnhutiin, ja tapasi sinne tullessaan, kello kahden aikaan yöllä, veljiä rukoilemassa. Heille hän ensimmäiseksi kertoi ajatuksensa sillä jo 1728 helmikuun yhdentenätoista alkaen oli ryhmä veljiä ollut lähtövalmiina mennä sinne, minne Jumalan Henki lähettää.

Vielä auki olevista kysymyksistä yksi tärkeimpiä oli, minkä oli oleva lähettien status lähetysmaan kansalaisten keskuudessa. Herrnhutiin Tanskasta vierailulle saapunut Antony Ulrich oli sitä mieltä, että orjille saarnaamaan lähetettävän veljen oli oltava orjan asemassa. Eräs veljistä, Leonard Dober oli valmis lähtemään ja hän valitsi mukaansa puuseppä David Nitschmannin. Elokuun 21 vuonna 1732 nämä veljet lähtivät kohti länttä. Tanskan hallinnassa olevalla Grönlannin suursaarella lähetystyö alkoi 1733 ja samana vuonna aloitti toimintansa myös herrnhutilainen Etelä-Afrikan lähetys. Ensimmäisenä Etelä-Afrikkaan lähti George Smith (1708-1792), joka oli kotoisin Kuninista, Moraviasta.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Salzburgin katolisen arkkipiispan valtaan oli jäänyt Jeesuksen opetuslapsia. Monet uskovista työskentelivät Dürrnbergin ja Defreggerin suolakaivoksissa, mikä tarjosi hyvät mahdollisuudet pitää yhteyttä ilman jesuiittojen seuraa. Kiinnijäämisen vaara oli kuitenkin olemassa, ja vuosina 1686-1731 Dürrnbergistä karkoitettiin yli 50 kaivosmiestä vaimoineen. Lapset riisti valtio. Myös kaivosmiesten omaisuus takavarikoitiin muka maksuksi lasten katolisesta kasvatuksesta.

Arkkihiipan hallitsema Salzburg oli siitä mielenkiintoinen valtio, että arkkipiispa oli virkansa ohella kunkku valtiossa, jonka rajat kahta plänttiä lukuunottamatta olivat samat kuin arkkihiippakunnan rajat. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen protestanteilla oli ollut rauhansopimuksen mukaan lupa lähteä kolmen vuoden sisällä maasta, mutta vuoden 1658 jälkeen otteet kovenivat edelleen. Anabaptisteille, hussilaisille ja valdolaisille ehdot olivat ankarammat. Protestantteja kuitenkin siedettiin, koska työ arkkipiispan suolakaivoksissa oli jo sinänsä kamalaa. Vuosi 1669 hukkui 62 miestä suolaan, satoja kuoli maanvyörymissä ja noitavainoissa ja uuden arkkipiispan hallinnon aikana tilanne vain paheni. Kodeissa alettiin pitää tarkastuksia, ja jos protestanttien kirjoja löytyi, alkoi lähtölaskenta toisille metsästysmaille. Lopulta kaivosmiehiltä vaadittiin kirjallinen, itse laadittu uskontunnustus, jonka perusteella papit arvioivat, ketä on epäiltävä harhaoppisuudesta.

Josef Scheitberger (1658-1733) aloitti uransa kaivosmiehenä kolmentoista vuoden ikäisenä. Hänen isänsä, kaivosmies ja pienviljelijä, kuoli Josefin ollessa kahdeksantoista. Vuonna 1683 Josef avioitui Magdalena Khaemblin kanssa, ja heille syntyi pian kaksi tyttöä.

Uuden arkkipiispan aikana viranomaiset alkoivat nimittää kristinuskoa kultiksi, josta Westfalenin rauhansopimuksen artiklat eivät sanoneet mitään. Temppu tehtiin siksi, ettei uskoville olisi jäänyt mahdollisuutta muuttaa omaisuuttaan rahaksi maasta lähtiessään. Defreggerin alueelta pantiin mierolle 1684-1685 tuhat uskovaa. Arkkipiispa otti lapset ja omaisuuden.

Talvella 1685-1686 Joseph Scheitberger liittyi noin sadan perheen joukkoon, joka lähti maasta. Kaikki alle kaksitoistavuotiaat lapset menivät piispoille, kasvatettavaksi, sanottiin, mutta suuri osa lapsista joutui Italiaan eläviksi rasseiksi savupiippuja nuohoamaan. Kohti luterilaisia maita lähteneet pakolaiset kulkivat monilla ovilla ja porteilla, mutta vasta Nürnbergissä heille avattiin ovi. Josefin vaimo Magdalena kuoli ensimmäisen pakolaisvuoden rasituksiin, mutta Josef Scheitberger venyi uskomattomiin saavutuksiin. Yksi hänen saavutuksistaan, kaksikymmentä neljä kirjettä, painettiin kirjaksi "Sendbrief" (Lähetettyjä kirjeitä). Kirjaksi painetuista kirjeistä tuli aikansa bestseller.

Kirkko vastasi kaivosmiehen kirjeeseen julkaisemalla itse kasvattamansa yliopistomiehen vastineen, mutta protestanttista maailmaa ei siihen aikaan niin helposti petetty, kuin nykyisin.

Vuonna 1730 Salzburgin arkkipiispana istui Leopold von Firmian. Lokakuun 31 päivänä 1731 Firmian allekirjoitti paperin, jolla uskovat määrättiin lähtemään maasta tai luopumaan uskostaan. Enempää hän ei uskaltanut vaatia, sillä Preussin kuningas oli jo lähettänyt tarkastajansa Salzburgiin ottamaan selvää, miksei Westfalenin rauhansopimusta noudateta. Maastakarkotuksen valitsi 21475 kansalaista.

Preussin kuningas lupasi 1732 ottaa 12000 pakolaista, sillä Suuri Pohjan sota oli jättänyt paljon maatiloja autioksi. Osa pakolaisista päätyi Hollantiin, ja Englannin hallitus myönsi varat Salzburgin pakolaisten kuljettamiseksi Georgiaan.

Grönlantiin lähdettiin 19.01.1733. Lähtijöitä oli kolme: serkukset Matthäus Stach (1711-1787) ja Christian Christian Stach (k.1739), molemmat Mankovicesta, Moraviasta, sekä Virosta palannut Christian David (1690-1751).

Jos alku Virossa oli ollut hankalaa, niin täällä se oli sitä monin verroin hankalampaa. Mutta he selvisivät hengissä ensimmäiset vuodet. Vuonna 1736 joukkoon liittyi saapui Matthäus Stach'in leskeksi jäänyt äiti, hänen kaksi sisartaan sekä kaksikymmenvuotias Rosina ja kaksitoistavuotias Anna. Vuonna 1739 valmistui ensimmäinen käännösversio Matteuksen evankeliumista eskimoitten kielelle. Veljet perustivat koulun eskimoiden lapsille.

Eskimoille uskovien touhu oli ollut uutta ja outoa ja heidän puheensa "kristinuskon perusasioista" käsittämätöntä Kaanaan kieltä. Vasta kun uskovat alkoivat lukea eskimoille käännöstään Kristuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, heräsi eskimoitten kiinnostus. He paheksuivat kovasti viattoman miehen ristiinnaulitsemista, ja eräs ensimmäisistä sanoi, että hän olisi vaikka mennyt itse kuolemaan niin hyvän miehen puolesta. Ja sitähän se evankeliumi onkin: kuolla yhdessä Jeesuksen kanssa Jeesuksen ristin kautta tälle maailmalle.

Maaliskuun 29 päivänä 1739 Jumalan valtakuntaan liitettiin kasteessa Kayarnak ja hänen perheensä, jotka olivat tulleet kauempaa etelästä tutustuakseen uuteen oppiin. Naapureina asuvat eskimot olivat katselleet uteliaina uskovien selviytymiskamppailua, mutta kun pää oli auki, muodostui heistäkin pian kunnon seurakunta, joka sai nimen Neuherrnhut, Uusi Herrnhut. Vuonna 1747 seurakunta rakensi "Saalin", kolmesataapaikkaisen salin seurakunnan toimintoja varten. Uudeksi saarnaajaksi tuli David, syntyperäinen eskimo.

Helmikuun 24 päivänä 1744 Frederick Böehnisch (1710-1763) Kuninista, Moraviasta ja Johann Beck (1706-1777) Sleesiasta lähtivät Grönlantiin. Talvi 1752-1753 oli erityisen pitkä ja kylmä, ja uskovista eskimoistakin 35 kuoli. Mutta työ jatkui. Kauemmas etelään syntyi Lichtenfelsin yhteisö ja Johann Sörensenin, hänen vaimonsa ja Gottfried Grillichin saapumisen jälkeen syntyi Lichtenau, seitsemänsadan kilometrin päähän Neuherrnhutista etelään.

Länsi-Intian saariston valinta lähetystyön kohdemaaksi oli luonnollista aikana, jolloin laivaliikenne Pohjois-Amerikkaan kulki niiden kautta. Surinamissa, Länsi-Intian saariston läheisyydestä Etelä-Amerikan mantereella oli Hollannin siirtomaa. Kalvinistit, vaikkeivät he mitään kristittyjä raamatullisessa mielessä olleetkaan, olivat kuitenkin paljon sivistyneempiä, kuin raa'at katoliset. Sallisivatko he lähetystyön alueillaan, sitä lähtivät 1734 tutkailemaan George Piesch (k.1756) ja George Berwick, molemmat Kuninista, Moraviasta. Vuonna 1735 työ Surinamissa voitiin aloittaa.

Vuonna 1736 veljesseurakunta perusti Heerendijktin yhteisön Utrechtin maakuntaan Hollantiin, mutta 1746 yhteisö muutti Zeisiin, jossa se vieläkin on. Hollannin kalvinisteilla oli vaikea sulattaa veljesyhteisön toimintaa alueella, jota se piti omana pelikenttänään, mutta veljesyhteisön toiminnan estäminen olisi vienyt pois pohjan sen omalta uskottavuudelta, joten sen oli vain siedettävä veljiä. Veljesyhteisön suhteet mennoniittoihin olivat läheiset; ja vuorovaikutus molemmin puolin hyödyllistä.

Kaksisataa viisikymmentä vuotta sitten Hollanti oli merenkulun suurvalta. …

Pudottaakseen hallituksen asetukselta pohjan pois lakimies Zinzendorf hankki yhteisöstä Tübingenin yliopiston teologisen laitoksen lausunnon, jossa Herrnhutin yhteisön jäsenet luokiteltiin kansallisen kirkon hyviksi jäseniksi. Mutta Zinzendorf ymmärsi kyllä yskän. Vuonna 1734 hän lähetti muutamia yhteisön jäseniä Atlantin taa Georgiaan etsimään yhteisölle uutta kotimaata ja seuraavana vuonna Georgiaan lähteneen ryhmän mukaan lähti jo yhteisön vanhimmaksi eli piispaksi siunattu David Nitschmann.

Vuonna 1725 joukko Lutheriin kriittisesti suhtautuvia schwenkfeldiläisiä oli saanut turvapaikan kreivi Zinzendorfin luona Lusatiassa. He olivat tulleet Schleesiasta, jossa heidän kimpussaan häärivät sekä luterilaisten, että katolisten heresy hunterit. Herrhutissakaan he eivät pysyneet kauan, sillä Zinzendorf katsoi parhaaksi siirtää heidät toiselle farmilleen, Ober-Berthelsdorfiin, Herrnhutin läheisyydessä jo ennen vuoden 1727 kesää, jolloin Herrnhutin yhteisö Pyhän Hengen vaikutuksesta varsinaisesti syntyi.

Tammikuussa 1732 Herrnhutiin saapui Saksin hallituksen komitea. Neljän päivän ajan, 1932-01-19/22 komitea seurasi yhteisön elämää ja kuulusteli sen jäseniä. Komitean raportin perusteella Saksin hallitus antoi 04.04.1733 määräyksen, että anabaptisteiksi luokiteltujen schwenkfelderiläisten on lähdettävä maasta, mutta moravialaiset saivat jäädä "niin kauaksi aikaa, kun he pysyivät hiljaisina".

Määräys pakotti kreivi Zinzendorfin etsimään paikkaa Ober-Berthelsdorfiin sijoittamilleen pakolaisille. Agenttiensa välityksellä hän tiedusteli englantilaiselta Georgian siirtokunnan hallitukselta (the Thrustees of Georgia), voisivatko he mahdollisesti ottaa heidät uudisasukkaiksi suunnittelemaansa Georgian siirtokuntaan Pohjois-Amerikan rannikolla.

Georgian hallituksen käytettävissä oli Englannin parlamentin myöntämä rahaa myös pakolaisten avustamiseen, mutta nämä rahat oli tarkoitettu Salzburgin valdolaispakolaisille. Schwenkfelderiläisten oli siis maksettava kustannuksensa itse. Toukokuun 26 päivänä 1734 he lähtivät Berthelsdorfista yhden Herrnhutin moravialaisen saattamana. Hollannissa, ennen Englantiin tuloa, paikalliset baptistit kuitenkin ottivat pakolaiset hoitoonsa ja kustansivat heidän matkansa Pennsylvaniaan, jonne he saapuivat 22.09.1734.

Schwenkfeldiläisten mukana Pennsylvaniaan …

Johann Töltschig oli saapunut Herrnhutiin 12.05.1724 Moraviasta, mutta hänen esi-isänsä olivat niitä Saksan valdolaisia, jotka 1480 olivat tulleet Brandenburgista Moraviaan. Valdolaisten tulo tshekkiläisen herätyksen alueelle oli silloin tehnyt tarpeelliseksi Jednota Bratrskan kirjallisuuden kääntämisen tshekin kielestä saksaan. Kukapa olisi silloin ymmärtänyt, että yli kaksisataa vuotta myöhemmin tulisi aika, jolloin tämän käännöstyön hedelmiä poimittaisiin yksittäin talteen ja sen siemenet leviäisivät yli maanpiirin?

Vuonna 1728 Johann Töltschig, Wenzel Neisser ja David Nitschmann "syndicuksen" olivat lähteneet Englantiin solmiakseen yhteyksiä seuraan, joka nimensä "Society of Propagation of Christian Knowledge" mukaisesti pyrki tekemään tunnetuksi kristillistä tietoa. Alankomaissa matkalaisilta loppui raha, ja he olivat vähällä joutua orjaksi Länsi-Intian plantaaseille. Lontooseen he pääsivät, mutta yhteisistä hankkeista ei S.P.C.K kanssa ei tullut mitään.

Seuraava yhteistyöhanke onnistui jo vähän paremmin. Agenttiensa kautta Zinzendorf otti yhteyttä Georgian siirtokunnan johtajistoon Herrhutiin tulleiden schwenkfeldiläisten uskovien lähettämiseksi Georgiaan. Schwenkfeldin seuraajat menivät kuitenkin Pennsylvaniaan, ja Georgiaan lähtikin ryhmä Herrnhutin moravialaisia. Siinä yhteydessä August Spangenberg kävi Lontoossa sopimassa yksityiskohdista.

Uusia tshekkiläisiä pakolaisseurakuntia alkoi syntyä ympäri maailmaa. Lontoon tsekkiläisellä pakolaisseurakunnalla oli ratkaiseva merkitys englantilaista maailmaa muuttaneen metodismin syntyyn. Mutta sitä pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, mutta he uskoivat sanan, jonka mukaan "vanhurskaat perivät maan".

1732 .. Moravian pakolaisseurakunnat aloittavat lähetystyön Karibbean meren saarilla mustien orjien keskuud

1732-12-13.. Leonard Dober ja David Nitschmann saapuvat Sankt Croixin saarelle

Karibbean meren saarten lähetit olivat lähtiessään päättäneet ryhtyä vaikka orjiksi saarnatakseen evankeliumia Länsi-Intian mustille orjille. Orjuutta suurempi uhka oli kuitenkin ilmasto, johon tulijat eivät olleet tottuneet. Niistä 29 henkilöstä, jotka 1734-1735 lähtivät matkaan, vain 8 palasi koskaan takaisin Eurooppaan.

1733 kevät Spangenberg liittyy veljesseurakuntaan

August Gottlieb Spangenberg (1704- ) oli tutustunut Moravian veljiin vuonna 1727 Jenan yliopistossa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli Hallen yliopiston teologian apulaisprofessorina. Yliopiston pietistit, suuttuneena siitä, etteivät saaneet johtaa Herrnhutin menestyvää yhteisöä, pakottivat apulaisprofessorin katkaisemaan suhteensa moravialaiseen veljesyhteisöön tai lähtemään yliopistosta. Spangenberg tuli Herrnhutiin keväällä 1733.

Syyskesällä 1734 kreivi Zinzendorf lähetti Spangenbergin, eli veli Josefin, kuten hän muistiinpanoissaan itseään nimittää, Georgian hallituksen luo Lontooseen neuvottelemaan mahdollisuudesta lähettää Moravialaisen yhteisön jäseniä Georgiaan. Hallen pietistit yrittivät parhaansa estääkseen veljesyhteisön aikeet, mutta 14.01.1735 ensimmäinen siirtolaiserä oli jo Lontoossa. Siirtolaisten johtajana oli David Nitschmann (…)(III/kutoja, Syndic/taloudenhoitaja) yksi kolmesta samannimisestä veljestä, jotka Johann Töltschigin ja Melchior Zeisbergerin kanssa olivat 1724 tulleet Zauchenthalista Herrnhutiin vakaana aikomuksenaan nostaa Jednota Bratrska uuteen kukoistukseen.

David Nitschmannin johtama ryhmä oli lähtenyt Herrnhutista 21.11.1734, kulkenut Ebersdorfin kautta Hollantiin ja tuli Lontooseen 14.01.1735. Savannaan ryhmä saapui 22.03.1735 laivalla, jonka nimi oli "Two Brothers".

1733-04-04.. August II kuolee, ja Zinzendorfin karkoitusmääräys perutaan

1734-.. Herrnhutin lähetit tulevat Suomeen

päätös ..

Helmikuun kymmenentenä 1728, veljesyhteisön ensimmäisenä rukouspäivänä kreivi Zinzendorg esitteli yhteisölle suunnitelmansa evankeliumin julistamiseksi Länsi-Intian saarilla, Grönlannissa, Turkissa ja Lapissa. Seuraavana päivänä 23 yhteisöön kuuluvaa nuorta miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtöön. Lähtövalmistukset etenivät, kun vapaaherra Grundelstjerna Ruotsista kävi Herrnhutissa, ja 31.03.1731 myös kirjeessään kertoi, mitä hän saamelaisista. tiesi. Grundelstjerna oli tehnyt malminetsintämatkan saamelaisten asuttamalle alueelle Lappiin ja oli tietysti nähnyt matkalla muutakin, kuin kiviä.

Veljesseurakunnan ensimmäiset lähetit Johann Nitschmann (1703-, Andreas Grasmann, Daniel Scneider siunattiin tehtäväänsä 24.02.1734 ja maaliskuun kymmenentenä veljet lähtivät matkalle Stralsundin kautta Tukholmaan. Vapaaherra Grundelstjerna otti heidät vastaan niin kuin uskovan miehen tulee, ja hänen kotonaan he saivat tutustua paikallisiin uskoviin ja rakentaa seurakuntaa elävistä kivistä. Lokakuun 29 päivänä 1734 Nitschmann, Grassman ja Schneider saapuivat Ouluun ja alkoivat opiskella suomea. Eivät tainneet veljet tietää, mitä saamen kieli on.

Helmikuun alussa 1835 veljet tutustuivat muutamiin Lapin miehiin, jotka lupasivat viedä heidät kotiseudulleen. Ensin lähti Andreas Grasmann tutustumismatkalle. Paikalliset suomalaiset ottivat hänet hyvin vastaan, vaikka kirkonmiehet ehkä pitivätkin häntä eriuskoisena "lahkolaisena". Matkallaan Grasmann kävi ainakin Kuusamossa ja Pudasjärvellä. Jo maaliskuussa Grasmann palasi Tornion kautta Ouluun.

Paitsi varsinaista lähetystyötä Herrnhutin yhteisö teki myös diasporatyötä - rakensi yhteyksiä vailla seurakuntayhteyksiä olevien uskovien välille. Tätä työtä tehtiin pääasiallisesti Euroopassa, jossa uskovia kyllä oli, mutta uskovien välisiä yhteyksiä ei ja niitä jopa pelättiin, koska uskovien henkilökohtaiset yhteydet katsottiin uhaksi pappisvallalle ja heidän tukijalleen, valtiolle. Oulussa uskovia oli paljon, ja diasporatyön tarve oli suuri. Kun veljesyhteisön diasporatyö alkoi, oli siis aivan kuin luonnollista, että heidät kohta uskovien luota viettiin maistraattiin kuulusteltavaksi. Huhtikuun kuudentena 1734 veljet määrättiin poistumaan kaupungista vuorokauden kuluessa.

Tiedustelumatkallaan Grasmann oli tutustunut Oulussa muutamiin torniolaisiin uskoviin, ja Torniosta tulikin heidän seuraava pysähdyspaikkansa, jossa Grasmann ja Schneider viipyivät vuoden 1736 kevääseen, mutta Nitschmann lähti jo heinäkuussa 1734 Tukholman kautta Herrnhutiin. Heille selvisi myös, että saamelaisten keskuuteen oli jo vuodesta 1723 alkaen perustettu kouluja, ja perustettu luterilaisia seurakuntia, joiden papit katsoivat uusia tulijoita karsaasti.

Veljet jäivät Tornioon opettamaan paikallisia uskovia. He pitivät yhteyksiä yllä myös Oulun seudun uskoviin, ja Samuel Wacklinin kanssa Nitschmann kävi kirjeenvaihtoa pitkään. Samuel Wachlinista tuli myöhemmin tuli luterilainen pappi ja vankilasaarnaaja.

Veljille oli selvinnyt, ettei Venäjän puolen saamelaisten luo Suomesta voinut niin vain siirtyä, ja siksi he ehdottivat uutta matkaa Arkangelin kuvernementin samojedien eli nentsien luo ja siirtyivät Tukholmaan odottamaan vastausta kirjeeseensä. Herrnhutista tuli Michel Micksch, ja helmikuussa 1737 Grassmann, Schneider ja Micksch lähtivät Moskovaan siinä tarkoituksessa, että pääsisivät sieltä Vienajoen samojedien pariin. Moskovassa veljet tapasivat armenialaisia kauppamiehiä, jotka hyvin halukkaasti kuuntelivat heidän julistustaan, ja pyysivät mukaansa Armeniaan. Veljet päättivät kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. He pääsivät Arkangeliin, ja julistivat ystävien keskuudessa evankeliumia vuoden lopulle asti, mutta kun he olivat aikeissa siirtyä tundralle, heidät pidätettiin. Viiden viikon kuulusteluvankeuden jälkeen heidät lähetettiin Pietarin kautta Lybeckiin. Kertomus matkasta löytyy Herrnhutin arkistoista nimellä "Grasmanns bericht von seinen Reise", otsikolla Rubr. 19.1b.

Saamelaistyötä lähdettiin tekemään uudestaan vuonna 1740. Matkalle lähtivät Elias Östergren ja Olaf Björn (Ulrich Bähr), mutta heiltä meni vuosi Tukholmassa odotellessa passia, joka oikeuttaisi heidät liikkumaan Lapissa. Vuodesta 1741 veljet vaikuttivat Tornion seudulla, mutta saamelaisten kieliä veljet osasivat huonosti, vaikka Östergren viettikin yli kaksi vuotta Norjan Lapissa, ja Bähr aina vuoteen 1745 asti. Venäjän Lappiin meneminen tyrehtyi tällä kertaa Ruotsin ja Venäjän väliseen pikkuvihaan, sotaan, jotka käytiin 1741-1743. Työ ei kuitenkaan jäänyt turhaksi, sillä se johti Tornion herätyksen syntymiseen 1746. Vuonna 1747 Östergren ja Bähr kutsuttiin pois Suomesta. Bähr siirtyi syntymäkaupunkiinsa Vesteråsiin, mutta jo vuoden 1747 kesällä Östergren lähetettiin takaisin Torneoon.

Syksyllä 1749 kirkkoherra Johan Kranck kutsui suutari Elias Östergrenin Kuusamoon, mistä Östergren kevättalvella 1750 palasi Tornioon. Vuonna 1751 Östergren lähti Tukholmaan hankkimaan varusteita perustaakseen oman suutarinverstaan. Ammatinharjoitukseen tarvittavan luvan hän sai myös Tukholmasta, jonka jälkeen hän palasi Tornioon. Vuonna 1752, kun Elias Östergren lähti takaisin Saksaan, lähti kauppa-apulainen Fliger hänen mukaansa tutustuakseen liikkeen keskukseen. Matkalla he viipyivät useita viikkoja Tukholmassa, ennen kuin Wolgastin ja Stettinin kautta saapuivat Herrnhutiin.

Herrnhutissa Östergren avioitui Ruotsissa syntyneen Catharina Heindrichsin kanssa, ja kesäkuussa 1754 he molemmat saapuivat Tornioon. Vuonna 1755 Östergrenit palasivat Ruotsiin.

Tornionjokilaaksossa 1746 alkanut liike levisi kyläkokouksien muodossa Pohjanmaalle. Kyläkokouksissa kokoonnuttiin lukemaan hengellistä kirjallisuutta sikäli kun sitä oli saatavilla. Varsinainen herätys alkoi 1773, kun noin 14-vuotias Stiina Laurintytär tabuja rikkoen alkoi kehottaa kuulijoita mielenmuutokseen. Ylitornion luterilainen kappalainen Nils Viklund, eräiden muiden luterilaisten tukemana, tuli mukaan liikkeeseen, josta liike sai nimen viklundilaisuus.

Luterilaisten tiukkapipoisempi siipi ei jäänyt katselemaan syrjästä kristinuskon tuloa, vaan järjesti 1776 tarkastuksen, joka johti oikeudenkäyntiin, jonka päätöksellä Viklund tuomittiin menettämään virkansa, jolloin hän siirtyi Tukholmaan. Tukholman reissusta tuli hyödyllinen opintomatka, sillä Tukholmassa hän Moravian veljiin, jotka johdattivat hänet ristin juurelle, todellisen kristinuskon lähteille. Vetoamalla kuninkaaseen hän sai myös virkansa takaisin.

Jo ennen Viklundin oikeuksien palautusta oli veljesseurakunnan hengellinen työ tunkeutunut syvälle Suomeen. Moravian veljesseurakunnan, eli "herrnhutilaisuuden" luterilaisten vastustajien aseet oli riisunut itse Martin Luther, joka 1520 sanoi: "Olen tähän asti tietämättäni julistanut kaikkea sitä, mitä Hus saarnasi ja mistä hän piti kiinni; me olemme kaikki hussilaisia". Myös Lutherin vastustajat olivat olleet samaa mieltä Lutherista.

Moravialainen veljesseurakunta tunnetaan Suomessa parhaiten nimellä herrnhutilaisuus. Etelä-Suomeen se tuli paitsi pohjoisesta, myös Ruotsin ja Liivinmaan suunnasta. Samuel Waclin oli tutustunut veljesyhteisöön Oulussa, mutta hänkin muutti ensin Laihialle, ja sitten Turun linnaa miehittävien venäläisten päällikön von Campenhausenin saarnaajaksi Turkuun. Pikkuvihan aikana Tukholmasta tuli Hansen. Hansenia syvällisemmän vaikutuksen etsiviin uskoviin jätti kuitenkin Andreas Jäschen käynti Wacklinin luona Turussa 1743.

Vuosina 1779-1786 Tukholmassa toiminut Adolf Stein teki neljä matkaa Suomeen.

päätös ..

Ensimmäiselle matkalle osallistuivat Johann Nitschmann (1703-, Andreas Grasmann, Daniel Scneider.

Matkan kesto: 1734-1736

Lähetit tulivat Oulun ja Tornion seudulle Stralsundin ja Tukholman kautta. Matkaohjelmaan kuului myös käynti Kuusamossa ja Pudasjärvellä, sillä Kuusamossa oli pappina tuttu mies,

Vuonna 1934 Herrnhutin lähetit saapuivat Suomeen. He valitsivat majapaikakseen Oulun ja Tornion, sillä lähettien ensisijainen tehtävä oli tehdä työtä seuduilla, joissa evankeliumia tunnettiin vähän tai ei ollenkaan. Ensimmäiset lähetit olivat Andreas Grasmann, Daniel Schneider ja Johann Nitschmann ja heidän jälkeensä Ouluun saapui vielä Olof Björn ja Elias Östergren.

Vuosina 1741-1747 Elias Östergren ja Olaf Björn vaikuttivat Tornion seudulla, mikä johti Tornion herätyksen syntymiseen 1746.

Vuonna 1744 Andreas Grasmann, Daniel Schneider ja Johann Nitschmann jatkoivat matkaa Tallinnasta Suomeen. Suomeen ei syntynyt herrnhutilaisia yhteisöjä, mutta maan luterilaisen kirkon rinnalle syntyi suuria herätysliikkeitä, joiden hengellinen sisältö on kaikki sitä tshekkiläistä perintöä, jota veljesseurakunta muuallakin maailmassa oli jakamassa.

Suomessa veljet valitsivat majapaikakseen Oulun ja Tornion, Lähettien ensisijainen pyrkimys oli tehdä työtä seuduilla, joissa evankeliumia tunnettiin vähän tai ei ollenkaan. Luterilaisessa Suomessa he toimivat Lapin rajamailla Oulun ja Tornion seuduilla. He menivät myös Arkangeliin, Pohjoisen Jäämeren rannalle, mutta siellä heidät vangittiin viideksi viikoksi ja lähetettiin sotilasvartion mukana patikkamatkalle Pietariin. Matkalle veljet pelastivat saattajansa hukkumasta, jonka jälkeen venäläisten asenne muuttui. Veljet lähetettiin kuitenkin takaisin Herrnhutiin.

Syksyllä 1749 kirkkoherra Johan Kranck kutsui suutari Elias Östergrenin Kuusamoon, mistä Östergren palasi Tornioon. Vuosina 1735-1755 Östergren toimi Tukholmassa.

Kuusamon kirkkoherra Johan Gustav Aleksanterinpoika Kranck oli monet kokenut mies. Hän oli syntynyt Hailuodossa, toiminut pappina Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, liittynyt Ericssonin veljeksiin ja vaeltanut heidän mukanaan Keski-Eurooppaan, ja viimein tullut tuntemaan moravialaisen veljesyhteisön. Jotkut sanovat, että hän olisi ollut jonkin vuoden Herrnhutissakin. Se, että hän myöhemmin toimi Liivinmaalla, lienee myös totta. Joka tapauksessa veljesyhteisön vaikutuksesta hän pystyi sopimaan välinsä kirkon kanssa, joka antoi hänelle papin viran syrjäisessä maankolkassa, Kuusamossa. Mutta juuri Kuusamosta tuli tärkeä sillanpääasema, josta herrnhutilaisuuden vaikutus ensi kertaa todella lähti leviämään Suomeen. Se alkoi siitä, kun Johan Krankin vävy Elias Lagus nimitettiin Kuusamon vanhan ja raihnaisen kirkkoherran apulaiseksi.

Johan Kranck oli tullut Kuusamoon 1748 ja kuoli 1784. Hänen poikansa, isänsä täysi kaima, oli myös pappismiehiä, ja hänenkin toimipaikkanaan oli laaja Kuusamon pitäjä. Ja hänenkin jälkeensä Kuusamon papit olivat Kranckkeja.

Laihelan kirkkoherra Samuel Wacklin oli tullut uskoon ollessaan Turun linnan saarnaajana pikkuvihan aikaan 1743-1744. Hänen uskoontulonsa takana oli Venäjän palveluksessa olleen kenraalimajuri Campenhausenin hovipappi Gerhard Hansen, herrhutilaisveli ..

Uudellamaalla vaikutti 1740-luvulla Stenström Myrskylässä ja pastori Johannes Svärdsjö Helsingissa.

Puolivälissä 1700-lukua veljesseurakunnalla oli pari pientä yhteisöä Turussa ja Helsingissä. Liikkeen piirissä oli 5 pappia ja alle sata muuta kiinnostunutta, kun viranomaiset kiinnostuivat asiasta.

Tornionjokilaaksossa syntyi ruotsalaisen mallin mukainen lukijain liike, joka levisi kyläkokouksien muodossa Pohjanmaalle. Kyläkokouksissa kokoonnuttiin lukemaan hengellistä kirjallisuutta sikäli kun sitä oli saatavilla. Varsinainen herätys alkoi 1773, kun noin 14-vuotias Stiina Laurintytär tabuja rikkoen alkoi kehottaa kuulijoita mielenmuutokseen. Ylitornion luterilainen kappalainen Nils Viklund, eräiden muiden luterilaisten tukemana tuli mukaan liikkeeseen, josta liike sai nimen viklundilaisuus.

Luterilaisten tiukkapipoisempi siipi ei jäänyt katselemaan syrjästä kristinuskon tuloa, vaan järjesti 1736 tarkastuksen, joka johti oikeudenkäyntiin, jonka päätöksellä Viklund tuomittiin menettämään virkansa, jolloin hän siirtyi Tukholmaan. Tukholman reissusta tuli hyödyllinen opintomatka, sillä Tukholmassa hän Moravian veljiin, jotka johdattivat hänet ristin juurelle, todellisen kristinuskon lähteille. Vetoamalla kuninkaaseen hän sai myös virkansa takaisin.

Jo ennen Viklundin oikeuksien palautusta oli veljesseurakunnan hengellinen työ tunkeutunut syvälle Suomeen. Moravian veljesseurakunnan, eli "herrnhutilaisuuden" luterilaisten vastustajien aseet oli riisunut itse Martin Luther, joka 1520 sanoi: "Olen tähän asti tietämättäni julistanut kaikkea sitä, mitä Hus saarnasi ja mistä hän piti kiinni; me olemme kaikki hussilaisia". Myös Lutherin vastustajat olivat olleet samaa mieltä Lutherista.

Vuosina 1779-1786 Tukholmassa toiminut Adolf Stein teki neljä matkaa Suomeen.

1735-03-13.. David Nitschmann Moravian veljien vanhimmaksi

Jednotan veljien ensimmäiset vanhimmat olivat huolehtineet siitä, että he saivat edeltäjiensä, valdolaisveljien vanhimman Stefanin siunauksen. Tämä toimenpide oli strateginen, sillä sen avulla veljet säästyivät kinastelusta katolisten kanssa siitä, oliko heillä apostolien ajoilta periytyvä papinvirka. Kristinuskon kannalta koko toimenpide oli kuitenkin turha, sillä kristillisessä seurakunnassa ei jakoa pappeihin ja maallikkoihin ollenkaan ole. Jednotan veljien keskuudessa tämä tiedettiin, ja myönnettiinkin, mutta lähentyminen luterilaisiin oli hämärtänyt tätä käsitystä.

Kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheessa Jednota Bratrskan piispaksi oli asetettu Jan Amos Komensky, latinalaisittain Comenius. Maaliskuun kolmantenatoista päivänä 1735 hänen pojanpoikansa, Jednotan piispa David B. Jablonsky (1660-1741) vihki Moravian veljesseurakunnan piispaksi David Nitschmannin (1696-1772), Komenskin pojanpojan.

David Nitschmannin piispuus vaikutti sen, että veljesyhteisö otti käyttöön Jednota Bratrskalta perityn kolmiasteisen hierarkian, johon kuuluu vanhin eli piispa, presbyteeri ja diakoni. Hierarkia ei ole raamatullinen, sillä piispa ja presbyteeri tarkoittavat Uudessa Testamentissa samaa asiaa.

1735-05--, Zinzendorf lyhyen aikaa Ruotsissa

1735-…. Lähetystyö Amerikan intiaanien keskuudessa alkaa Georgiassa

1735.. Laivamatkalla Georgiaan John Wesley tutustuu Moravian lähetteihin

1735--. David Nitschmann valitaan lähetyspiispaksi..

Herrnhutin moravialainen siirtokunta oli Christian Davidin Moraviaan tekemien 10 matkan jälkeen kasvanut noin 600 hengen vahvuiseksi. Ensimmäiset vuodet se oli kamppaillut omat kasvukipunsa, mutta elokuusta 1727 lähtien se oli kypsynyt ottamaan vastuulleen tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin omien ongelmiensa voittamisen. Kun vielä kaksikymmentä viisi vuotta oli kulunut, oli Herrnhutin yhteisöillä omat lähetystyöntekijänsä 40 maassa.

1735,, Lähetystyö alkaa Surinamissa ..

1735-- Zinzendorf tulee Riikaan ja joutuu vankilaan

Vuonna 1735 Zinzendorf vaelsi jalkaisin Liivinmaalle, Riikaan. Tutustuu Kuusamon kirkkoherraan Riiassa …

1736-04-16.. Kreivi Zinzendorf karkoitetaan uudelleen Saksista

Saksin kuningas August II väkevä oli kuollut 1733, ja hänen seuraajansa August III oli mies, jota Zinzendorfin vihamiesten oli helppo ohjailla. Vuonna 1736 hän oli valmis allekirjoittamaan asetuksen, jolla Zinzendorf karkotettiin maasta "väärästä opista" syytettynä. Syytös oli väärä; sillä Zinzendorfin oppi oli varmasti yhtä oikea, jollei oikeampi kuin luterilaisilla, mutta karkotuksen todellinen syy olikin muualla: Zinzendorf oli myös elänyt oppinsa mukaan, eikä se teeskentelijöitä miellyttänyt lainkaan. Pietistitkin kääntyivät häntä vastaan, koska kreivi ei ollut kokenut elämässään sellaista murrosta, kuin tuhlaajapoika sikoja paimentaessaan. Huhtikuun 16 päivänä 1736 karkotusmääräys toimitettiin Zinzendorfille.

Zinzendorfin häätö maasta oli sikäli mielenkiintoinen, että hänen perustamansa yhteisön jäseniä ei karkoitettu. Heitä vain kiellettiin tekemästä "käännynnäisiä". Saksin saksalaiset näkivät, että Moravian pakolaisten yhteisö oli taloudellisesti hyvinvoiva yhteisö, josta he itsekin hyötyisivät. Saksalaiset jopa halusivat, että uskovat perustaisivat lisää näitä esimerkillisiä yhteisöjään. Ainut, jota he vihasivat, oli lopultakin Jeesus Nasarealainen, juutalaisten kuningas.

Kreivi Zinzendorfin karkoitus arvelutti saksalaisia itseäänkin. Se peruttiin kohta seuraavana vuonna, mutta vuonna 1738 annetulla asetuksella kreivi karkotettiin taas kotimaastaan. Turhaan oli kristitty kreivi yrittänyt puolustaa oikeuksiaan saksin luterilaista papistoa ja heidän kuningastaan vastaan. Hänet hyväksyttiin vasta vuonna 1747, kun kreivi oli tullut niin tunnetuksi kotimaansa rajojen ulkopuolella, että häneen kohdistunut vaino alkoi käydä raskaaksi Saksin maineelle.

Preussin kuningasta Friedrich Wilhelm I oli jumalattoman miehen maineessa. Hän luki Voltairen kirjoja ja käytti tiukkapipoisista kirkonmiehistä humoristisia ilmaisuja. Hänestä kreivi Zinzendorf sai elinikäisen ystävän ja tukijan, ei pyytettömän, mutta kuitenkin. Ja mikä parasta, hänen valtansa ulottui Berliiniin saakka. Perheelleen Zinzendorf osti isomman talon Berliinistä.

Yhteisöään varten Herrnhutista karkotettu kreivi joutui etsimään uuden tukikohdan. Sellaisen hän löysi Wetterausta, Frankfurt am Mainin koillispuolelta, Isenbergin köyhiltä herttuoilta. Se, että herttuat olivat köyhiä, ei ollut mitenkään tavatonta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Saksa oli köyhtynyt, väki vähentynyt, ja jopa saksalainen työmoraali oli laskenut minimiinsä.

Herrenhag, Wetterau, Gnadenfrei…

Isenbergin herttuat tarjosivat itse maitaan Zinzendorfille, kohta kun kuulivat Zinzendorfin karkotuksesta. Christian David lähti tiedusteluretkelle ja maiden olevan todella huonossa kunnossa. Zinzendorf kuitenkin vuokrasi Rönnenburgin linnan ja sen maat asukkaineen. Uuteen tukikohtaan lähtijöistä muodostettiin "Pyhiinvaeltajajoukko", ja 17.06.1736 Zinzendorf piti Rönneburgin linnassa ensimmäisen saarnansa. Yöllä nukuttiin paljailla oljilla rottien ja hiirien seassa.

Rönneburgin entisille asukkaille veljessseurakunnan tulo merkitsi uuden elämän alkua. Veljet jakoivat ruokaa ja perustivat koulun. Osa asukkaista oli juutalaisia. Zinzendorf löysi heidän vanhimpansa, rabbi Abrahamin, ojensi kätensä ja sanoi: Harmaat hiukset ovat kunnian kruunu. Kasvojesi ilmeestä näen, että sinulla on paljon sydämen ja elämän kokemusta. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä, olkaamme ystäviä". Ja ystäviä heistä tuli.

Vaikka kreivi Zinzendorf oli Saksissa luokiteltu kerettiläiseksi, hän ajatteli, että Preussissa asioita saatettaisi arvostella toisin. Hän kirjoitti kirjeen kuningas Friedrich Vilhelm I (1713-1740) ja pyysi hänen pappejaan tekemään hänen opeistaan uuden kartoituksen. Kuningas lähetti miehensä kutsumaan Zinzendorfia päivälliselle Wüsterhauseniin. Kreivi saapui, ja viipyi kuninkaan seurassa kolme päivää. Kolmantena päivänä hän oli lämmennyt vieraansa ajatuksille, ja hän sanoi hoviväelleen: "Itse paholainen ei olisi voinut kertoa enemmän valheita kuin mitä olen tästä miehestä kuullut. Hän ei ole mikään kerettiläinen, eikä rauhanhäiritsijä. Hänen ainut syntinsä on, hyvin menestyvä kreivi, on omistautunut evankeliumin levittämiseen. Minä en enää usko yhtään sanaa, joka häntä vastaan sanotaan. Teen kaiken voitavani auttaakseen häntä".

Friedrich Vilhelm oli sitä mieltä, että kreivin pitäisi ryhtyä moravialaisen kirkon piispaksi. Zinzendorf, joka tavallisesti oli nopea toimissaan, tällä kertaa kuitenkin empi: mutta kun myös Canterburyn arkkipiispa John Potter oli samaa mieltä, Zinzendorf suostui. Toukokuun 20 päivänä 1737 Berliinin hovisaarnaaja, piispa Daniel Ernest Jablonsky, joka oli Jan Amos Komenskin lapsenlapsi, sekä piispa David Nitschmann vihkivät hänet piispan virkaan Berliinissä.

Käytännössä piispanvihkiminen tarkoitti sitä, että Isenbergeiltä vuokratun työpiste oli uskonnollisesti täysin itsenäinen yksikkö. Veljet antoivat kohteelle nimen Herrnhaag (Herran haka) ja perustivat sinne teologisen opiston, jota August "Josef" Spangenberg johti. Työpisteen peruskoulussa oli pian 600 oppilasta, ja tytöillä oli oma kukoistava koulunsa. Teologisen opinajon arvostus opiskelijoiden keskuudessa ylitti pian Saksan yliopistojen teologiset tiedekunnat.

Karkotuksista huolimatta veljesseurakunta jatkoi kasvamistaan. Mutta menestys ei kreivin päätä huimannut. Hän esiintyi usein köyhänä kisällinä kansan keskuudessa, päästäkseen paremmin keskusteluyhteyteen niiden kanssa, joille hän halusi julistaa evankeliumia käyttämättä hyväkseen asemaansa valtakunnankreivinä. Kansan keskuudessa kreivi käytti nimeä Thurnberg.

Englanti oli irrottautunut paavin talutusnuorasta jo 1500-luvulla ja maahan oli perustettu uusi valtionkirkko, Church of England, jonka ylivallan alla uskovat nyt joutuivat elämään. Mutta myös uskovien leiri oli jatkuvasti heikko. Kilpailevat oppisuunnat järjestäytyivät puolueiksi, jotka vain vaivoin sietivät toisiaan. Kaikki puolueet halusivat pomottaa maan uskovia, ja kun siinä ei onnistuttu, olivat kaikki valmiit panemaan uskovat vankilaan. Maan "sivistys" oli siinä, että uskon takia uskovia ei enää tapettu kiduttamalla, kuten katolisen kirkon aikana oli tehty.

Siitä huolimatta, että englantilaiset yhä vieläkin olivat "täysiä pakanoita", monet etsivät jumalaa hyvin tosissaan. Englannin kirkon piirissäkin toimi monta seuraa, joissa etsittiin Kristinuskon alkeita. Eräs tällainen seura oli Oxfordin opiskelijoiden keskuudessa toiminut joukko, jota kansa sanoi metodisteiksi. Tunnetuimpia metodisteja olivat John ja Charles Wesley…

James Hutton oli syntynyt 1715. Hänen opettajanaan toimi Samuel Wesley, John ja Charles Wesleyn isoveli. James Huttonin isällä oli Lontoossa kirjakauppa "Bible and Sun" (Raamattu ja aurinko), ja hänen kotonaan kokoontui raamattupiiri, yksi Lontoon kymmenistä pienpiireistä. Ehkä kiinnostuksesta metodistien raamattupiiriin, tai ehkä heille kirjoja myydäkseen James etsi isänsä opettajan veljet ja lyöttäytyi yhteen metodistien kanssa. Sunnuntaisin nuoret miehet lukivat kreikkalaista Uutta Testamenttia, kävivät katsomassa vankeja ja yrittivät muutenkin toteuttaa sitä oppia, jota he olivat kirjastaan ammentaneet.

Kun John ja Charles tulivat käymään Lontoossa, he poikkesivat James Huttonin luo. Se ei ollutkaan mutkikasta, koska heidän isoveljensä Samuel asui Huttonien naapurina. Ja sitten Georgiaan suunnitteilla olevan siirtokunnan kuvernööri pyysi John Wesleytä lähetystyöntekijäksi Georgiaan ja Charles pääsi kuvernöörin sihteeriksi. Kun retkikunta oli lähdössä, lähti James Hutton saattamaan Wesleyn veljeksiä laivalle. Samalla laivalla Georgiaan oli matkalla myös 24 moravialaisen veljesseurakunnan jäsentä.

John Wesley piti matkapäiväkirjaa, ja lähetti siitä James Huttonille säännöllisesti oman kopion. Huttonin kotikokouksessa luettiin näitä päiväkirjoja ahkerasti, ja niistä kuulijat saivat myös paljon tietoa moravialaisista, joista he muuten eivät olisi tienneet mitään. Wesleyn pitämä päiväkirja on sangen avomielinen. Hänellä oli paljon avoimia kysymyksiä, ja niissä hän kertoo paitsi huomioitaan, myös niistä keskusteluista, joita hän moravialaisten kanssa kävi. Vanhimpana moravialaisten ryhmässä olivat piispat David Nitschmann ja August Spangenberg. Spagenberg kysyi John Wesleyltä sen saman kysymyksen, kuin seppä Högman Paavo Ruotsalaiselta: "Veljeni, Onko sinulla sisäinen todistus? Todistaako Jumalan henki sinun henkesi kanssa, että sinä olet Jumalan lapsi?

Vuonna 1737 kreivi Zinzendorf tuli itse Englantiin. Hän asui vuokralla Lindsey Housessa Chelseassa. Matkan tarkoituksena oli selvittää, mitä Englannin kirkon arkkipiispa Potter sanoisi Moravialaisen veljesseurakunnan mahdollisuuksista toimia Englannin siirtomaissa, sekä neuvotella Georgian johtokunnan kanssa. Charles Wesley, Georgian siirtokunnan sihteeri oli vast'ikään palannut Georgiasta, ja tutustui näin Zinzendorfiin. Hän esitteli Zinzendorfin myös Huttonille, jonka kotiseurat pidettiin nyt Aldergate Streetillä. Myös Zinzendorf järjesti omia kokouksiaan Lontoossa. Hutton ihastui niihin kuin enkeleihin konsanaan.

Tammikuun 27 päivänä 1738 Lontooseen saapui Peter Böhler, Zinzendorfin vasta virkaansa asettama lähetti, matkallaan kohti South Carolinaa. Viisi päivää myöhemmin Lontooseen saapui John Wesley Georgiasta. Helmikuun 7 päivänä 1738 John Wesley ja Peter Böhler tapasivat hollantilaisen kauppaan Weinatzin luona, ja esitteli hänet sitten Huttonille. Helmikuun seitsemäntenätoista Wesley ja Böhler lähtivät Oxfordiin, ei suinkaan opiskelemaan, vaan saadakseen keskustella rauhassa.

Wesley oli löytänyt nyt sen "sielunhoitajan" jota hän tarvitsi. Keskustelut jatkuivat kolme viikkoa. Periaatteessa Wesley tiesi, että pyhitys on seurausta elävästä uskosta, mutta hän ei ollut sitä itse kokenut, ja oletti kaiken tapahtuvan vähitellen. Böhler taas kertoi, että hän oli kokenut sen Pyhässä Hengessä, jonka seurauksena usko oli saanut hänessä yliotteen ja hän itse rauhan Jumalan kanssa.

Wesleyn oli vaikea ottaa vastaan se, mitä hän Böhleriltä kuuli. Ehkä syy oli siinä, että kun kasteen merkitys on epäselvä, on pyhityksen ja kääntymisenkin merkitys epäselvä. Böhlerin oli nyt lähdettävä jatkamaan matkaa, mutta vielä Southamptonista hän kirjoitti Wesleylle: "Varo epäuskon syntiä".

Toukokuun 24 päivänä 1738 John Wesley pakotti itsensä menemään Aldersgater Streetin kokoukseen. Joku luki siellä juuri Lutherin kirjoittamaa esipuhetta Roomalaiskirjeen käännökseen. Sitä kuunnellessaan John Wesley sai nyt sen kokemuksen, jota hän oli odottanut. Hän kertoo, että "tunsin sydämeni kummasti lämpenevän. Tunsin, että luotan Kristukseen, yksin Kristukseen pelastuksekseni ja että minulle on annettu vakuutus siitä, että hän on ottanut pois minun syntini, minunkin syntini, ja pelastanut minut synnin laista ja kuolemalta."

Myös Charles Wesley oli saanut Böhlerin ohjauksessa kokea samaa, kuin mitä John Wesley hänen lähdettyään koki. Tilanne vain oli toinen. Charles oli ollut sairaana, ja Böhler oli viettänyt hänenkin luona paljon aikaa, hoitaen, keskustellen ja rukoillen.

Böhlerin vaikutus tuntui myös Aldergate Societyn ilmeessä. Ilmapiiri muuttui, ihmiset avautuivat, syntien tunnustamisessa siirryttiin raamatulliseen tapaan "tunnustakaa .. toinen toisillenne" ja yhteisö otti käyttöön niitä Herrnhutista tuttuja käytäntöjä, joita Böhler oli heille lähtiessään kirjallisesti selostanut. Yhteisö kasvoi niin, että sen oli hankittava käyttöönsä suuremmat kokoustilat. Ne löydettiin osoitteesta Fetter Lane, jonka jälkeen yhteisö tunnettiin nimellä Fetter Lane Society. Sen pylväitä olivat nyt James Hutton ja Charles Wesley.

Jo

1736.. John Wesley matkalla Georgiaan laivalla.. moravian

Matka alkoi 14.10.1735 ja 06.02.1736 matkustajat pääsivät maihin Peeperin saarella, nykyisessä Cokspurissa. Maaliskuun seitsemäntenä Wesley piti ensimmäisen saarnansa Savannahissa.

Matka Georgiaan tehtiin siirtokunnan laivalla, jonka nimi oli Simmonds. Miehistön ja siirtokunnan johdon…##

neljä metodistia: John ja Charles Wesley, Benjamin Ingham ja Charles Delamotte, kaikki Oxfordin "Pyhän kerhon" jäseniä.

… moravialaisen veljesyhteisön jäsentä:

Wesleyn veljeksillä oli ongelmia heti alusta asti. Charles ei soveltunut kuvernööri Oglethorpen sihteeriksi, eikä tullut toimeen niiden siirtolaisten kanssa, joiden pastorinakin hän yritti toimia. Jo puolen vuoden kuluttua Charles Wesley palasi Englantiin. John Wesleyllä ongelmat olivat sitäkin vakavampia. Laivalla oli ollut muuan Sophy Hopkey, johon John oli retkahtanut, vieläpä hillittömästi. Hän vertasi itseään veljesseurakuntaan, ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Minä tulin käännyttämään intiaaneja, mutta voi, kuka käännyttää minut?

John Wesley lähti Englantiin 02.12.1737, ja toukokuussa 1738 hän pakotti itsensä menemään Aldersgate Streetin … kokoukseen.

1737-05-20.. Zinzendorf vihitään piispaksi, ja hankkii talon Berliinistä

Englannin kirkon oppineet olivat tarkoin tutkittuaan Moravian veljesyhteisön historiaa ja käytäntöä tulleet siihen tulokseen että, moravialaisten väite kirkon apostolisista juurista on oikea. Arkkipiispa Potter ehdotti Zinzendorfille, että

veljesyhteisön piispat Jablonski ja Nitschmann vihkisivät hänet piispaksi.

Veljesyhteisön hankkeille Englannin siirtokunnissa Zinzendorfin piispanvihkimyksestä saattaisi olla hyötyä. Mutta mahdollinen hyöty oli spekulatiivista hyötyä, jonka oikeutus oli tarkistettava Jumalan edessä. Tarkistitko Zinzendorf asian, ja miten, ei ole tiedossani, mutta joka tapauksessa Saksista karkoitettu Zinzendorf hankki talon Berliinistä, joka kuului Preussiin. Preussin kuningas Friedrich Wilhelm I tuki Zinzendorfia, mutta ohjaillakseen tätä hän tutkitutti tohtoreillaan Zinzendorfin uskonkäsitykset, jonka jälkeen Zinzendorf vihittiin piispaksi 20.05.1737.

Samanlaiset ajatukset liikkuivat myös John Wesleyn mielessä, kun hän Georgiassa ollessaan pyysi päästä ehtoollisyhteyteen Moravian veljien kanssa. Veljesyhteisön vanhimmaksi piispa Nitschmannin lähdön jälkeen jäi nyt Töltschig. Päiväkirjassaan Töltschig kertoo:

Heinäkuussa veljet pääsivät jatkamaan keskustelua asiasta. Töltschig antoi Inghamille ja John Wesleylle kirjallisen vastauksen, joka on säilynyt. Kannanotto päätti keskustelun ennen kuin varsinaiseen asiaan oli päästy. Ratkaiseva kysymys oli metodistien suhde Anglikaaniseen kirkkoon, eivätkä veljet todennäköisesti halunneet tulla osalliseksi siitä ehtoollispöydästä. Veljet säilyivät ystävinä, vaikka ehtoollisyhteyttä ei syntynytkään.

Voi vain arvailla, miltä maailma näyttäisi nyt, jos metodistit eivät olisi joutuneet perustamaan omaa seurakuntayhteisöä moravialaisten rinnalle. Arvailua voisi vielä jatkaa kysymällä, miksi Wesleyn veljekset kysyneet asiaa moravialaisten vanhimmilta, vaan tyytyivät lähetysaseman vanhimman vastaukseen. Mutta kun Wesleyt palasivat Lontooseen, ei asiaa enää otettu esille. Lontoossa kävi vielä niin, että Wesleyn veljekset tapasivat …

1737 .. David Nitschman Moravian pakolaisseurakunnan piispaksi

1737.. Etelä-Afrikan lähetystyö alkaa Kapmaassa

1738.. 1740 John ja Charles Wesley läheisiin väleihin Moravian pakolaissrk kanssa. Tiet erkanevat 1740

1738-01-27.. Peter Böhler (1712-1775) saapuu Lontooseen matkalla Etelä-Carolinaan

Peter Böhler oli saksalainen, syntynyt Frankfurt am Mainissa. Hän oli opiskellut Jenassa, jossa opettajina toimivat mm. kreivi Zinzendorf ja Johann Walch. Joulukuun viidentenätoista 1737 vasta piispaksi nimitetty kreivi Zinzendorf vihki Böhlerin papin virkaan. Helmikuun seitsemäntenä 1738 Böhler oli jo Lontoossa matkallaan Amerikkoihin, kun hän tapasi John Wesleyn, joka juuri oli palannut Georgiasta hollantilaisen kauppiaan Weinatzin luona ja esitteli hänet James Huttonille. Wesley auttoi Böhleriä löytämään asunnon, ja opetti hänelle englantia.

Wesley oli palannut Georgiasta hengellisesti köyhänä huolimatta siitä, että hän oli opiskellut teologiaa ja tutkinut Raamattuakin jo kahdeksantoista vuotta. Böhlerissä hän oli löytänyt miehen, joka pystyi auttamaan häntä hänen liikavarpailleen astumatta.

Helmikuun 17:nä 1738 Peter Böhler lähtivät käymään Oxfordissa.

Georgiaan Peter Böhler saapui 16.10.1738.

Georgiasta hän siirtyi 13.04.1738 lähteneen ryhmän mukana Pennsylvaniaan, joka perusti Nazarethin Bethlehemin lähistölle, toimi noin vuoden intiaanien keskuudessa, palasi Eurooppaan ja toi toisella Amerikan matkallaan 1742 suuren joukon siirtolaisia Pennsylvaniaan. Vuonna 1748 Böhler nimitettiin veljesseurakuntien piispaksi Isoon Britanniaan, mutta 1753 hän palasi Amerikan moravialaisten yhteisöjen johtajaksi, kunnes hän 1764 palasi takaisin Englannin moravialaisten pariin. Hänen työpäivänsä päättyi Lontoossa 1775.

Böhlerillä oli myös erittäin tärkeä osa metodismin synnyssä, mutta Wesleyn haluttomuus erota Anglikaanisesta kirkosta pakotti ystävät toimimaan eri leireissä.

Peter Böhler tuli Englantiin 1738 ja kohta hän piti suuria kokouksia sanannälkäisille kuulijoille. Isokenkäiset yrittivät estää Böhlerin toimintaa monin tavoin, jopa maan lakeja muutettiin Böhlerin tähden. Kaikki nuoret miehet, jotka olivat käyneet Moravialaisen veljesseurakunnan kokouksissa, määrättiin armeijaan. Mutta siitä huolimatta yhteisön sanoma otettiin vastaan, ja uusia veljeskuntia syntyi: Grace Hill (Gnadenberg, Armon vuori) ja Lamb's Hill (Lammsberg, Karitsan vuori) Yorkshireen sekä Ockbrookin yhteisön Derbyyn. Vuonna 1747 John Cennick perusti ensimmäisen moravialaisen seurakunnan Irlantiin. Irlannin veljesyhteisöistä tärkeimmäksi muodostui Kilwarlin.

Kreivi matkusteli paljon. Hän saarnasi välin Tallinnassa, välin Berliinissä, mutta varsinaiset lähetysmaat olivat kaukana. Pian hän oli matkalla Länsi-Intiaan. Matkalla Zinzendorf kysyi: "Mitäpäs, jos kaikki lähettimme ovat kuolleet?" Moravian mies Weber vastasi: "Sitten me olemme siellä".

Zinzerdorf seuralaisineen saapui St. Thomaksen saarelle 29.01.1739, ja sai tietää, että lähetit ovat kaikki vankilassa, mutta seurakunta oli jo niin vahva, että työ jatkui ilman valkoisia lähettejäkin. Uskovia neekereitä moravialaisissa seurakunnissa oli jo 670.

Valkoisten lähettien vankilassa olo osoitti mustille veljille, että heidän valkoiset veljensä olivat tosissaan. Zinzendorfin tullessa lähetit olivat olleet vankilassa jo kolme kuukautta, mutta nyt Zinzendorf tarttui asiaan. Hän esitti saaren kuvernöörille Tanskan kuninkaan allekirjoittaman asiakirjan, jolla veljet oli valtuutettu julistamaan evankeliumia Tanskan Länsi-Intian saarilla. Kuvernöörille Zinzendorfin tulo oli todella vakava juttu. Vangit vapautettiin tietysti heti, mutta saaren varsinaiset kapitalistit - hollantilaiset kalvinistit - ja heidän pappinsa eivät halunneet luovuttaa näin helpolla. Mutta heistä ei Zinzendorf välittänyt.

Veljesseurakunnan vanhimpana St. Thomaksella toimi Friedrich Martin. Ensimmäinen koulu mustille orjille perustettiin, ja seurakunnan toiminta sai yhä enemmän järjestäytyneen yhteisön luonteen Herrnhutin malliin, paitsi orjuuden osalta, sillä orjuuteen seurakunta tuli vaikuttamaan toista kautta, kuten myöhemmin näemme.

Kreivi viipyi saarella kolme kuukautta. Siitä tuli kreiville opintomatka. Heti Eurooppaan palattuaan hän kutsui vanhimmat Ebersdorfiin suunnitelmistaan. Hän unelmoi seurakuntayhteisöstä, jossa kalvinistit, luterilaiset ja moravialaiset olisivat veljiä keskenään. Kreivi ei ollut oppinut mitään siitä, mitä hän oli nähnyt.

Mielessään kreivi oli ratkaissut uskontokuntien välisen eron välttämällä opillisia lausekkeita ja rakentamalla yhteyttä yhteisille uskonnollisille kokemuksille. Jos kreivi olisi ollut valkoisen kalvinistin orjana St. Thomaksen saarelle, hän olisi ollut ehkä eri mieltä. Mutta Eberdorfissa häntä ei vastustettu; kaikki läsnäolijat olivat hänen vieraitaan ja kreivi oli isäntä talossaan. Jokin aika myöhemmin Herrnhutin vanhimpain neuvoston vanhin Leonard Dober kuitenkin pyysi eroa toimestaan.

Zinzendorfin haihatuksia puitiin uudestaan ja 1741, kun Zinzendorf jo oli lähdössä seuraavalle matkalleen Atlantin yli, asia oli pöydällä Lontoossa 16.09.1741. Dober sai eron, ja paikalle nimitettiin Kristus - veljesyhteisössä tavalliseen tapaan arpomalla. Leonard Dober kirjoitti kokouksen pöytäkirjaan: "Vanhimman vanhimman virka lakkautetaan, ja luovutetaan Pelastajalle". Lapselliselta tuntuva ratkaisu sai tietysti rajun arvostelun ryöpyn, mutta tulevaisuus osoitti, että nöyrä Kristus kesti vielä tämänkin kohtelun. Olihan tarkoitus hyvä. Ja erityisen hyvää oli se, että nyt nähtiin maailmassa ensimmäinen, mistään maallisesta valtiosta riippumaton vapaakirkko pitkään aikaan.

Vuonna 1740 Preussin kuninkaaksi oli tullut Voltairen ihailija Friedrich II "Suuri" (1740-1786). Vaikka Frederick ei suosinut mitään uskontokuntaa, ei hän niitä vainonnutkaan. Hänelle uuden vapaakirkon syntyminen ei ollut mikään ongelma. Rukoilkoot, vaikka kuuta, lienee tämä Voltairen kasvatti ajatellut. Ja se mikä Voltairen opetuslasta varmasti miellytti, oli veljesseurakunnan taloudellinen hyvinvointi. Kaikkialle, minne heidän yhteisöjään syntyi, syntyi myös taloudellista aktiviteettia ja hyvinvointia. Joulukuun viidentenätoista 1742 Friedrich II "Suuri" julkais asetuksen, joka salli uusien yhteisöjen perustamisen Preussiin ja hänen Itävallalta valloittamaansa Sleesiaan.

Jan Gilek ….

Englannin kuningas.. .. Pennsylvanian ja Delavaren. Delavare-joen seudun asukkaista suuri osa oli Ruotsin sinne 1638 perustaman siirtokunnan suomalaisia jälkeläisiä, mutta itse siirtokunta oli jo1655 siirtynyt pois Ruotsilta.

August Spangenberg ja Wenzel Neisser (..) toivat swenkfelderiläisiä Pennsylvaniaan.

Samana vuonna - 1735 - tulivat ensimmäiset moravialaiset siirtolaiset Georgiaan.

Vuonna 1735 alkoi lähetystyö Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa. Herrnhutin lähetit eivät jääneet rannikon kolonialistien keskuuteen, vaan kulkivat syvälle intiaanien maille. Herrnhutin lähettejä kunnioitettiin siellä, missä heidän arvonsa punnittiin sen mukaan, mitä he itse olivat, eikä sen mukaan, mitä heidän valkoiset heimoveljensä olivat. Se oli aikaa, jolloin Amerikan itärannikkokin vielä oli "villiä itää". Siitä, millaista elämä siihen aikaan Atlantin toisella puolella oli, saa jonkinlaisen käsityksen vaikka Cooperin kuuluisasta kirjasta "Viimeinen mohikaani".

Herrnhutin eli virallisesti Moravian veljien lähettien 1732-08-21 aloittama lähetystyö erosi aiemmista vastaavista yrityksistä erityisesti siinä, että he eivät työskennelleet minkään valtion laskuun. He olivat yksinomaan Herran Jeesuksen asialla. Ensimmäisen viidenkymmenen työvuoden aikana Jamaicalla, Barbados-saarilla ja Kittin saarella kastettujen uskoon tulleiden luku nousi yli kymmenen tuhannen. Sitten työ valitettavasti häiriytyi, kun kirkolliset - valtioiden ohjailussa toimivat - papit tulivat saarille.

Grönlannissa toimineet herrnhutilaiset olivat tehneet tärkeän havainnon: Niin kauan, kuin he saarnasivat teologisia käsityksiään ja oppejaan, heitä ei kuunneltu, mutta kun he lukivat eskimoille vasta valmisteilla olevaa evankeliumin käännöstään, ihmiset kiinnostuivat. Heitä kiinnosti ristiinnaulittu Jeesus, ja he tulivat uskoon, kun he ymmärsivät, miksi Jeesus naulittiin ristille.

Etelä-Afrikassa veljesseurakunnan lähetit tulivat näkemään, mitä olivat Hollannin kalvinistipapit olivat miehiään. Vaikka maa oli ollut hollantilaisten hallinnassa jo sadan vuoden ajan, maan alkuperäiset asukkaat - hottentotit ja kafirit - olivat yhtä kaukana tai kauempana Jumalasta, kuin ennen buurien tuloa. Kalvinistit itse olivat niin saatanallisia, että heille ei kannattanut edes puhua Jeesuksesta. Hottentoteille ja kafireille kyllä kannatti, mutta kalvinistit tekivät kaikkensa estääkseen Hyvän sanoman julistuksen heidän keskuudessaan. Kalvinistien mielestä neekereillä ei ollut edes sielua.

Zinzendorfin papiksi vihkimä Peter Böhler saapui Lontooseen 27.01.1738. Viisi viikkoa myöhemmin Lontooseen saapui Amerikasta palaava John Wesley. Helmikuun seitsemäntenä he tapasivat hollantilaisen kauppiaan Weinatzin talossa. Wesley auttoi Böhleriä löytämään itselleen asunnon, esitteli hänet James Huttonille, ja kymmenen päivän kuluttua Wesley ja Böhler olivat yhdessä matkalla Oxfordiin.

John Wesleyn saarnamatka Amerikan englantilaisten keskuuteen oli paljastanut hän oman uskonelämänsä onttouden, ja hän alkoi epäröidä, oliko hän, joka toisille saarnasi, edes itse tullut Jumalan armosta osalliseksi. John Wesleyn kyseli itseltään, onko hän todella "converted", siis kääntynyt tai uudestisyntynyt. Peter Böhler oli siis tullut aivan oikealla hetkellä selvittämään konsepteissaan seonneelle Wesleylle Ristin Uskon perusteita ja Wesley näki, että Böhlerillä on jotakin sellaista, mitä hänellä itsellään ei ollut.

Se asia, jota John Wesleyltä puuttui, oli "rauha Jumalan kanssa". Böhler näki, että Wesley oli joutunut vierasperäisen itsekritiikin valtaan ja kehotti "veljeään" luopumaan filosofoinnistaan. Kolme viikkoa Böhler keskusteli Wesleyn kanssa, mutta Wesley vain jatkoi psykologista itsetutkisteluaan. Maaliskuun viidentenä 1738 Böhler ehdotti, että Wesley saarnaisi uskosta muille. Hän siis pani Wesleyn tunnustamaan uskoa, epäuskon asemesta. Keino tepisi, mutta Wesleyn kysymykset jatkuivat. Mikä oli Böhlerin oppi pyhityksestä uskon kautta ja mikä oli hänen oppinsa siitä ilosta, joka tulee uskon kautta?

John Wesleyn kysymykset olisivat jatkuneet loputtomiin, ellei Böhler tai joku muu olisi pystynyt välittämään hänelle kokemusta Pyhän Hengen täyteydestä. Böhler oli saanut kokea tämän Jenassa, mutta oppilaalleen Böhler osoitti ensin, että Raamatun kertomukset kääntymyksestä eli "pelastuksesta" osoittavat, että kääntyminen tapahtui tietyllä ratkaisun hetkellä.

Böhlerin oli nyt jatkettava matkaansa South Carolinaan. Southamptonin satamasta hän kirjoitti John Wesleylle kirjeen, ja varoitti häntä varomaan epäuskon syntiä. Mutta John Wesleyllä oli paikka, mihin mennä. Hän kohtasi Jumalan 24.05.1738 yhteisössä, jonka kokoontui James Huttonin luona Aldersgate Streetillä.

James Hutton oli käynyt koulua, jonka yksi opettajista oli Samuel Wesley, jonka nuoremmat veljet John (1703-1791) ja Charles Wesley olivat jo useiden vuosien ajan tutkineet systemaattisesti Raamattua ja yrittäneet panna sen ohjeita käytäntöön parhaan kykynsä mukaan. Oxfordissa käydessään James Hutton tutustui näihin ahkeriin poikiin, jotka jo oli leimattu monella leimalla, sillä eiväthän toki kirkolliset "kristityt" uskovien hommia hyväksyneet.

James Hutton asui isänsä kanssa College Streetillä vanhan opettajansa Samuel Wesleyn naapurina, ja pyysi Johnia ja Charles-veljeä käymään luonaan, kun he poikkeaisivat kaupunkiin. Pojilla syntyikin tarvetta tulla Lontooseen, kun Georgian kuvernööri Oglethorpe kutsui John Wesleyn Georgiaan saarnamieheksi ja nimitti Charles Wesleyn sihteerikseen. James Huttonia olisi kyllä haluttanut lähteä mukaan, mutta hänellä oli tehtävä Lontoossa, tehtävä, jonka merkitystä hän silloin vielä tuskin ymmärsi. Hän kuitenkin saattoi pojat Gravesendiin, laivalle, jonka nimi oli The Simmons.

Laivalla, lähtöä odotteli Georgian kuvernöörin ja Wesleyn nuorempien veljeksien lisäksi myös kaksikymmentä neljä Moravian veljesyhteisön jäsentä, jotka David Nitschmannin johdolla myös olivat matkalla Georgiaan.

James