Tshekkiläisten veljesseurakuntien "Jednota Bratska" kaksisataa vuotta kestäneestä hävityksestä pelastui vain muutamia satoja perheitä, mutta ne kohottivat veljesseurakunnat uuteen kukoistukseen kreivi Zinzendorfin mailla Herrnhutissa, Saksissa. Seurakunnan jälleenrakentamiseen kului viisi vuotta, mutta vain kaksi vuotta siitä, kun Pyhä Henki oli sinetöinyt jälleenrakennuksen tuloksen, veljesseurakunnan työntekijät tulivat jo Baltian maihin, Ruotsiin ja Suomeen.

Ilman Herrnhutin lähettejä Latvian ja Viron kansaa tai valtioita tuskin olisi tänä päivänä olemassakaan. Ilman heitä myös Suomenkin kansallinen olemassaolo olisi kyseenalaista, sillä Suuren Pohjan sodan aikana oli Suomen asukasluku pudonnut puoleen ja Liivinmaan asukasluku neljästäsadasta tuhannesta sataan kolmeenkymmeneen tuhanteen - monen muun asian ollen sitäkin huonommassa jamassa. Suomalainen yläluokka oli jo jättämässä laivan, ja puhui ruotsia. Pahinta oli se, että kirkko esiintyi Jumalan edustajana, eivätkä maan harvat uskovat tienneet mitä tehdä. Herrnhutin vastaus ongelmiin oli uskovien yhteys Jeesuksessa. Herrhutilaiset eivät siis tulleet varsinaisesti perustamaan uusia seurakuntia, vaan luomaan seurakuntayhteyksiä uskovien välille. Tätä työtä he kutsuivat diasporatyöksi, ja se tuottikin aivan ihmeteltävän hyvää hedelmää.

Suuren Pohjan sodan jälkeiset tapahtumat Baltian maissa ovat maailman tarkemmin varjeltuja salaisuuksia, mutta juuri tästä syystä pistän tekstin nettiin huolimatta siitä, että teksti on keskeneräinen. Lisätietoja etsiessäsi osta Voldemar Iljan väitöskirja ja muut hänen teoksensa, tutustu Arthur Vööbusin (loppuunmyyty; kirjastoissa!) Eestin historian (Studies in the History of the Estonian People) kolmanteen osaan, Henrik Grönroosin kirjaan "Suomen yhteyksistä herrnhutilaisuuteen.." vuodelta 1938 ja käytä ahkerasti kuukkelia! Nimet löytyvät tekstistä.

2009-04-04, kesken ..

Sivuja ..liikaa

Baltian kansat joutuivat saksalaisten orjuuteen 1200-luvulla. Saksalaiset ristiritarit valloittivat Baltian maat kristinuskon varjolla, mutta heidän tekonsa olivat itsestään perkeleestä. Kolmessasadassa vuodessa preussilaiset oli hävitetty tyystin ja liiviläisiäkin oli jäljellä vain muutama tuhat. Kun kirkon saksalainen reformaatio, "uskonpuhdistus", alkoi, oli preussilaisista ja liiviläisistä vain nimet tulevia kartanpiirtäjiä varten.

Uskonpuhdistus alkoi Baltiassa miltei samaan aikaan kuin Saksassa. Riiassa kirkon orjat nousivat hävittämään orjahallinnon symboleja - kirkkoja ja luostareita 1523, mutta rettelöinti jäi vähäiseksi. Pahempaa jälkeä syntyi, kun katoliset piispat ja luterilaisuuteen kääntyneet piispat sotivat Viron länsirannikolla keskenään. Kun piispojen sodat olivat ohi, jatkoi Baltian saksalainen herrakansa saatanallista meininkiä entiseen tapaansa. Kristinuskoa Baltian kansat eivät olleet vieläkään nähneet.

Saksalaisten ritarikunta sortui 1562. Viron pohjoisosa liitettiin Ruotsiin Erik XIV (1560-1568) aikana, Saarenmaa joutui Tanskalle ja Liivinmaan eteläosa Puolalle. Myös Venäjä pyrki saaliinjaolle, ja saikin ajoittain haltuunsa osia itäisestä Liivinmaasta.

Ruotsin valta Liivinmaalla laajeni, kun Kustaa II Adolf (1611-1632) lopetti isänsä aloittamat sodat. Rauha Tanskan kanssa solmittiin 1613 Knäredissä, mutta Saarenmaa jäi vielä Tanskalle. Venäjän kanssa 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Ruotsiin liitettiin suomalaisten ja karjalaisten asuttamat Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni. Viron ja Kuurinmaan välinen Liivinmaa ja sen mukana Riian kaupunki joutui Ruotsille Puolan kanssa 1629 solmitussa Altmarkin rauhassa. Kun vielä luterilainen Tanska Brömsebron rauhassa luopui Saarenmaasta luterilaisen Ruotsin hyväksi vuonna 1645, pääsi luterilainen kirkko näyttämään, mihin se pystyi. Aikaa ei ollut paljon, sillä 1710 Liivinmaa, johon myös Viro silloin luettiin, joutui Venäjän valtaan. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa ja Inkeri jäivät Bysantin ja Rooman kirkkoruhtinaitten riitojen takia syntyneen idän ja lännen rajan itäpuolelle.

Ruotsi ryhtyi välittömästi korjaamaan haltuunsa joutuneiden Baltian kansojen elinoloja, mutta teki heti alkuun yhden pahan virheen: Ruotsi salli saksalaisen yläluokan jatkaa eestiläisten, lättiläisten ja liiviläisten orjuuttamista. Ongelma kyllä tunnettiin, mutta sitä yritettiin hoitaa asetuksilla ja määräyksillä. Erik XIV (1560-1568) käskyssä 06.12.1561 esitetään:

Baltian saksalaiset kartanonherrat vastasivat kuninkaan käskyyn 10.07.1562 ilmoittaen mm. seuraavaa:

Erik XIV (1560-1568) ei onnistunut pyrkimyksissään, ja hänen seuraajiensa yritykset jäivät laimeiksi. Vasta Kustaa II Adolf yritti panna kartanonherrat kuriin, mutta hänen päivänsä päättyivät jo kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheissa 06.11.1632. Kirkko tietysti olisi voinut yrittää saada muutosta aikaan, mutta sekin oli saksalaisten kartanonherrojen asialla, eikä Jumalasta välittänyt tuon taivaallista.

Ruotsissa ei ole koskaan ollut muuta kuin synnin orjuutta, mutta tästäkin oltiin Liivinmaalla vielä kaukana. Siltä osin tehtävä oli siis selvä ja konkreettinen. Nyt uskonpuhdistuksen puolesta kamppailleen Ruotsin oli vain osoitettava oikeutensa - muutenhan kaikki uskonsodat, kolmikymmenvuotinen sota mukaan luettuna olisivat olleet turhia. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vielä 1800-luvulla Tarton yliopiston professori Theodosius Harnack, kuuluisan fasismiin asti saksalaismielisen, juutalaisvastaisen liberaaliteologin Adolf Harnackin isä, syytti virolaisia kansallismielisyydestä, kun he yhä edelleen vaativat samoja oikeuksia kuin Liivinmaan saksalaisillakin on.

Uskonpuhdistus syntyi, kun kielletyt hengelliset liikkeet olivat voittaneet kirkon ja pakottaneet sen papit tutustumaan Raamattuun. Saksassa valdolaisten käännös oli ilmestynyt painosta jo vuonna 1466. Luther teki uuden käännöksen, Ruotsi sai Uuden Testamentin 1526 ja koko Raamatun 1541. Suomi sai Uuden Testamentin 1548 ja ensimmäinen suomalainen Raamattu ilmestyi 1648. Mutta ruotsalaisten tullessa Liivinmaalle ei liiviläisillä, lättiläisillä eikä eestiläisilläkään ollut edes aapiskirjaa.

Kun kirjallisuutta ei ollut, yrittivät papeista parhaimmat opetella sen verran kansan kieltä, että pystyisivät edes saarnansa pitämään kansan kielellä. Kansankielisiä pappeja ei ollut olemassakaan, ja nekin, jotka eestiä tai lättiä opettelivat, puhuivat sitä huonosti. Saarnoista oli kuitenkin se hyöty, että kansan kielellä puhumaan pakotetut papit alkoivat kirjoittaa saarnojaan ja kopioida niitä omaan käyttöönsä. Käännökset olivat kuitenkin huonoja, ja kun kansankielisiä kirjoitusjärjestelmiä ei ollut, käytettiin Baltian kielille huonosti sopivaa saksalaista kirjoitustapaa.

Liivinmaalle perustettiin vuonna vuosina 1630-1631 kolme lukiotasoista koulua, joista ensimmäinen tuli Tarttoon ja toiset kaksi Riikaan ja Tallinnaan. Kenraalikuvernööri Johan Skytten aloitteesta Tarton lukio

1632 muutettiin korkeakouluksi nimellä Academia Gustaviana. Opetuskielenä Tarton yliopistossa oli saksa, eikä siellä maaorjien lapsia näkynyt. Ruotsin ja Venäjän sodan takia toiminta lopetettiin 1656. Vuonna 1690 toiminta saatiin uudestaan käyntiin nimellä Academica Gustavo-Carolina, mutta jo 1700 alkanut Suuri Pohjan sota lopetti yliopiston toiminnan Tartossa, jolloin se siirrettiin Pärnuun, jossa se jatkoi toimintaansa aina siihen asti, kun venäläiset valtasivat Pärnun 1710. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, ja yliopisto jäi suljetuksi, kunnes se tsaari Aleksanteri I käskystä 1802 avattiin.

Estääkseen kaikki poikkeamat luterilaisen kirkon opista Ruotsi teki eriävän mielipiteen ilmaisemisen kuolemalla rangaistavaksi teoksi. Myös Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina, ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana luterilaisen "puhdasoppisuuden" aikana. Jeesuksen seuraajia tuomittiin kuolemaan ja maasta karkotettavaksi luterilaisessa Ruotsissa, eikä Suomi ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Se, että Tarton professorit näissä oloissa pystyivät palvelemaan Kristuksen Valtakunnan asiaa, on melkoinen saavutus.

Kustaa II Adolf kuoli kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa Lützenin taistelussa 06.11.1632, jonka jälkeen valtionkansleri Axel Oxenstierna jatkoi reformiohjelman toteuttamista. Ritarikunnan valtaa rajoitettiin perustamalla Riian hovioikeus 1639 rajoittamaan kartanonherrojen alustalaisiaan kohtaan harjoittamaa julmuutta ja mielivaltaa.

Axel Oxenstierna jatkoi Kustaa II Adolfin ohjelman toteuttamista, mutta sodan alkusyytä hän ei jaksanut torjua. Vuonna 1648 solmitussa Westfalenin rauhassa Tshekinmaa ja Moravia jäivät katolisten armoille. Tshekinmaan kristikunta hävitettiin, ja kun se 1727 uudestaan ilmestyi maailmanhistorian näyttämölle, sen uutta tulemista aloittamassa oli enää joukko kreivi Zinzendorfin maille Saksiin tulleita pakolaisia.

Ruotsin paras sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta oli koululaitos. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna kutsui Tshekinmaan hävitetyn kristikunnan pakolaisseurakunnan koulun rehtorin Jan Amos Komenskin (1592-1670) Puolan Lesznosta Ruotsin Elbingiin (nyk. Elblag, Puolassa) kuudeksi vuodeksi (1642-1648) suunnittelemaan Ruotsille uutta koululaitosta ja tekemään sille oppikirjoja.

Tshekkiläisten veljesyhteisön, "Jednota Bratrskan" koulut oli tunnustettu Euroopan parhaiksi jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa ja niitä Komenski kehitti niin, että Komenskia (lat. Comenius) nyt kutsutaan nykyaikaisen koululaitoksen isäksi. Hengellisenä johtajana Komenski ei ollut itsenäinen, kuten hänen asemansa Veljesyhteisön vanhimpana olisi vaatinut. Maailman tuulet veivät häntä niin, että kun veljesyhteisön uusi tuleminen 1727 koitti, se tuli tavallisten Moraviaan jääneiden uskovien kautta.

Ruotsi ja Suomi olivat saaneet kirjakielen 1500-luvun raamatunkäännöstyön sivutuotteena. Samalla oli tietysti aloitettu lukutaito-opetus, mitä ajan myötä alkoi saada järjestäytyneitä muotoja. Komenskin eli Comeniuksen töiden valmistuttua sai Ruotsi Kristiina-kuningattaren koulujärjestyksen, jonka perusteella kaupunkeihin perustettiin luku-, kirjoitus- ja laskuoppiin perehdyttävät pedagogiot ja maaseudullekin, mikäli papistolla siihen tarmoa riitti. Jatkokoulutusta tarjosivat muutamat triviaalikoulut ja kymnaasista pääsi jo yliopistoon, lähinnä Upsalaan tai ulkomaille. Maa sai toisen yliopistotasoisen oppilaitoksen, kun Tarton yliopisto 1630 perustettu kymnaasi 1632 muutettiin korkeakouluksi. Kolmas yliopisto perustettiin Turkuun 1640.

Liivinmaalla saksalaiset orjanomistajat eivät pitäneet "maarahvaan" luku- tai kirjoitustaitoa tarpeellisena, ja yrittivät parhaansa mukaan estää kansankielisen koululaitoksen syntymisen. Omille lapsilleen herrat kutsuivat kotiopettajia Saksasta - tapa, joka vielä pitkään oli yleinen Suomessakin.

Periaatteessa kirkon olisi pitänyt hoitaa koululaitosta, mutta Liivinmaalla näin ei tapahtunut. Liivinmaan luterilaisten kirkkojen pastorit eivät yleensä osanneet Lätin tai Eestin kieltä ollenkaan. Heidän velvollisuutenaan oli kyllä pitää kansankieliset saarnat kirkkoon väkipakolla ajetuille "seurakuntalaisille", mutta kun he eivät osanneet kieltä, he lukivat saarnansa paperista. Saksasta käännetyt saarnat olivat vielä niin taitamattomasti käännetty, etteivät kuulijatkaan niitä ymmärtäneet. Eihän maassa vielä ollut kunnollista kirjoitusjärjestelmääkään.

Juhana Gezelius vanhempi (1615-1690) oli se Turun piispa, joka 1666 julkaisi kirjan Yxi paras lasten tavara. Kirjan julkaisuhetkellä tämä Västmanlandissa syntynyt mies oli jo ollut monessa mukana. Upsalan yliopistosta hän oli siirtynyt Tarton yliopistoon, jossa valmistui maisteriksi 1641. Vuosina 1642-1649 Gezelius vanhempi toimi Raamatun alkukielten professorina Tartossa. Hän opetti myös teologiaa.

Geseliuksen toimiessa kreikan ja itämaisten kielten professorina Tartossa, suunnitteli nykyaikaisen koululaitoksen isä Jan Amos Komenski (1592-1670, lat. "Comenius") Ruotsille koululaitosta Ruotsin silloin hallinnoimassa Elbingissä (nyk. Elblag, Puolassa) Ruotsin hallituksen kutsumana. Tshekkiläisillä veljesseurakunnilla, joita Komenski edusti, oli ennen kolmekymmentävuotista sotaa olleet sen ajan parhaat koulut ja niissä oli se perusta, jolle Komenskikin suunnittelutyönsä perusti.

Vuonna 1645 Gezelius ja Komenski olivat molemmat läsnä Puolan kuninkaan Ladislaus IV järjestämässä Torunin konferenssissa, jossa luterilaiset ja kalvinistit etsivät keskinäistä sovintoa, ja jossa katolisetkin olivat mukana saalista kärkkymässä. Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) ei ollut kovinkaan ihastunut näkemään alihankkijansa kalvinistien ja katolisten seurassa ja olisi ohjannut koululaitoksen suunnittelun sivuraiteille, ellei kuningatar Kristiina olisi antanut varauksetonta tukeaan Komenskille. Gezelius sensijaan omaksui Komenskin näkemykset niin, että hän alkoi julkaista Komeniuksen kirjoja ja kehitellä uusia Komenskin oppien pohjalta. Jo 1648 Gezeliuksen julkaisemana ilmestyi Komenskin Janua Linguarum Reserata, kielenopiskelun mullistava teos, jonka ensimmäinen painos oli ilmestynyt 1631 ja sen jälkeen jatkanut voittokulkuaan ympäri maailmaa erinäisille kielille käännettynä.

Vuonna 1649 Gezelius siirtyi takaisin Ruotsiin, opetti hetken uskontoa kotiseudullaan ja toimi kymmenen vuotta kirkkoherrana Stora Skedvikissä lähellä Västeråsia. Kirkkoherrakautenaan Gezelius senior avusti piispaansa, joka laati pykäliä uutta kirkkolakia varten. Vuonna 1660 Gezelius tuli taas Baltiaan, tällä kertaa superintendentiksi Riikaan. Vuonna 1664 hänestä tuli Turun piispa, josta tulikin yli 25 vuotta kestänyt työrupeama.

Gezeliuksen ansiota lopultakin on, että paljon siitä, mitä Komenskin laajasta tuotannosta oli ammennettavissa, siirtyi ruotsalaisen kansansivistystyön käyttöön. Hänen kyvyistään todistaa sekin, että jo 1666 hän pystyi kirjoittamaan suomea, ja tämä taito parani aikaa myöten suuresti. Siitä "yhdestä" (Yxi; vrt. ruotsin "det") parhaasta lasten tavarasta otettiin aikojan kuluessa noin 80 painosta. Gezelius toimi järjestelmällisesti. Jo 1667 hän perusti Pohjan pitäjän Thomasböleen paperitehtaan ja ryhtyi kustantajaksi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt tarmokkaan piispan mielen mukaisesti, siitä pitivät muut papit huolen. Ja kun Kaarle XI 1772 otti vallan ohjat käsiinsä, ei Gezelius vanhemmalle juuri enää jäänyt mahdollisuuksia itsenäiseen toimintaan. Hänen poikansa Johan Gezelius nuorempi tosin tuli hänen keskeneräisiä töitänsä jatkamaan, mutta hän oli jo aivan eri maata kuin isänsä. Gezelius nuorempi alkoi uransa oikeudenkäynneillä pietisteiksi epäilemiään uskovia kohtaan - niitä kohtaan, joilta hänen isänsä - ja uransa alkuaikoina hän itsekin - oli oppinsa saanut.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Riika oli Ruotsin toiseksi suurin kaupunki.

Philipp Jakob spener 1635-1705

gez vanh 1615-1690, yo 1632 Upsala; kreikan ja itäm. k. prof. 1642-1649 Tartto; ylim. teol. prof. 1643-1649 Tartto; teologian lehtori 1649 Västeråsin gymnaasi; kirkkoherra 1550-1560; Liivinmaan superintendentti ja Tarton yliopiston varakansleri 1660-1664; Riian suomalaisen srk kirkkoherra 1661 - 1664; Turun piispa, ja Turun yliopiston varakansleri 1664-1690.

gez nuor 1647-1718, Inkerinmaan superintendentti 1681-1689, Turun piispa 1690-1718.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Eurooppa oli vähitellen tyhjentynyt kaikista Jeesuksen seuraajista. Useimmat olivat muuttaneet Amerikkoihin, mutta monet olivat yrittäneet sopeutua luterilaisen maailman ehtoihin luopuen joistakin olennaisista kristinuskon periaatteista, kuten aikuiskasteesta ja uskovien seurakunnista. Se, mitä jäi jäljelle oli "sydämen uskonto", jota "maan hiljaiset" puolittain salassa harjoittivat. Kokouspaikkoina näillä uskovilla oli tavallisesti jokin yksityiskoti jossa laulettiin, keskusteltiin sekä luettiin Raamattua sekä muutamia muita kirjoja, kuten Arndtin kirjaa "Totisesta kristillisyydestä".

Kirkollinen uskonnollisuus oli tylsää. Niitä, jotka vielä senkin päälle jaksoivat hengellisistä asioista kiinnostua, olivat saaneet pilkkanimen "pietisti", joka tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin hurskastelija, vrt. latinan "pia", tunnollinen, velvollisuudentuntoinen. Tämä kansan seassa säästöliekillä toiminut uskonelämä tuli kirkonmiesten yleisön tietoisuuteen, kun myöhemmin Dresdenissä hoviylisaarnaajana ja Berliinissä kirkkoherrana toiminut Philipp Jakob Spener (1635-1705) julkaisi kirjan "Pia Desideria" (Hurskaita toivomuksia).

Spenerin koulutuksessa ei ollut moittimista. Saarnaajan uransa hän aloitti Frankfurt am Mainissa 1670. Heti alkuun hän perusti raamattupiirin, jossa toveripiirissä tutkittiin Pyhiä kirjoituksia ja niiden soveltamista käytäntöön sekä opetustoimeen yleensä.

Kun Filip Jakob Spenerin 1675 julkaisema kirja Pia Desideria oli nostanut "maan hiljaiset" Euroopan poliittiselle taivaalle, perusti August Herman Franke (1663-1727) Halleen nuo kuuluisat Hallen laitokset, tunnustettiin ne pian Euroopan parhaimmiksi opinahjoiksi. Mutta niillä oli eräs vika: papit pelkäsivät, että Hallen laitoksilla esiintyi elävää kristillisyyttä.

Vaikka Ruotsin 1663 uskontoplakaatti teki pietismin kuolemalla rangaistavaksi "rikokseksi", se tuli maahan sittenkin. Hinta, jonka Ruotsi, Suomi ja Liivinmaa tästä Jumalan vastustamisesta maksoi, oli tietysti kova. Vielä senkin jälkeen, kun Suomen asukasluku oli laskenut puoleen ja Liivinmaan asukasluku yhteen kolmasosaan, jatkoi Ruotsi pietismin vastustamista. Vasta kun Siperiassa yli kymmenen vuotta viettäneet uskoon tulleet sotavangit vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkoivat palailla kotiseuduilleen, alettiin kirkossakin ymmärtää, että Jumala oli ollut pietistien puolella.

Liivinmaalla tietä pietismille oli raivannut tietä Johann Fischer jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Johan Fischer (1636-1705) toimi Sulzbachin superintendenttinä, kunnes Kaarle XI kutsusta saapui Riikaan. Vuodesta 1674 alkaen Johan Fischer oli kirjeenvaihdossa Philipp Jakob Spenerin (1635-1705) ja vuosina 1674-1699 hän toimi Liivinmaan kenraalisuperintendenttinä ja vuodesta 1690 uudestaan avatun Tarton yliopiston kanslerina. (prokanzler).

Kirkon superintendentin tehtävänä oli valita kirkon pyrkimyksille sopivat henkilöt kirkon tehtäviin. Siitä huolimatta, että juuri hänen velvollisuutenaan oli valvoa vuoden 1663 uskontoplakaatin toteutusta, hän valitsi tehtäviin nimenomaan pietistejä ja sai heistä koottua sellaisen tiimin, joka toimi määrätietoisesti lätin- ja eestinkielisen kirjakielen luomiseksi, Raamatun kääntämiseksi ja muun kirjallisuuden luomiseksi näille kielille sekä kansakoululaitoksen perustamiseksi lättiläisille ja eestiläisille. Fischerin valitsemia kirkonmiehiä olivat mm. Ernst Glück, latvialaisen raamatun kääntäjä, ja Adrian Virginius, joka teki vastaavaa työtä Etelä-Eestin kielialueella.

Johann Fischer tiesi hyvin istuvansa ruutitynnyrin päällä. Vuotta ennen Suuren Pohjan sodan alkua hän lähti Liivinmaalta, toimien Hampurissa ja Hallessa, ja vuodesta 1700 Magdeburgin superintendenttinä.

Pietismi tuli Eestiin ja Liivinmaalle myös saksalaiskoteihin kutsuttujen kotiopettajien kautta. Ensimmäiset Liivinmaan saksalaiset oppilaat tulivat Halleen 1693-1694, mutta sitä ennen Liivinmaalle oli tullut monta pietistiä Saksasta Liivinmaan kotiopettajiksi saksalaisten kartanoihin. Monista heistä tuli myöhemmin - uskoon tulleiden kartanonherrojen tuella - paikkakuntiensa pastoreiksi. Näin pietismi oli valmistelemassa Baltian maiden herätystä, joka alkoi, kun Herrhutin lähetit saapuivat maahan.

Vuonna 1673 Spenerin luo Frankfurt am Mainiin saapui Johan Gezelius nuorempi (1647-1718), Turun piispa Johan Gezelius vanhemman poika.

Johan Gezelius nuorempi viipyi Frankfurt am Mainissa useita kuukausia. Kun Spener 1675 julkaisi teoksensa Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia - hän kirjoitti Gezeliukselle lähettävänsä kirjan myös hänelle. Kirjeenvaihtoa jatkuikin pitkään ja Spener jopa toivoi, että Gezelius nuorempi alkaisi itsekin pitää kotikokouksia eli konventikkeleita. Vuonna 1681 Gezelius oli tullut Inkerinmaan superintendentiksi ja ryhtynyt tekemään inkeriläisistä luterilaisia keinoja kaihtamatta. Inkeriläiset vastasivat kirkolliseen painostukseen muuttamalla entisen Novgorodin tasavallan Bezhetskin viidennekseen ja Tverin Karjalaan, jossa jo ennestään oli vahva suomalais-ugrilainen asutus.

Spener ei Gezeliuksen toimia Inkerinmaalla hyväksynyt, ja kun hän kehotti Gezeliusta pidättyväisyyteen ja mielenmalttiin, kirjeenvaihto katkesi. Viimeiset elinvuotensa Gezelius vietti tiukkapipoisena piispana, joka vainosi uskovia kirkon ja valtion oikeaoppisuuden nimissä. Vaihtoehtona olisi ollut joutuminen kuninkaan eli "maallisen käsivarren" käsiteltäväksi, sillä jo Kaarle XI aikana Ruotsi oli ajautunut Ranskan "aurinkokuninkaan" mallin mukaiseen diktatuuriin, jolle oli tyypillistä itsevaltainen hallitustapa ja uskonnollinen "puhdasoppisuus", mikä tarkoitti sitä, että kuningas valitsi kristinuskon sisällön aina pikkuvivahteita myöten oman mielensä mukaan. Mistään puhdasoppisuudesta tässä ei siis ollut kyse, vaan siitä, että kuningas valitsi sen kultin, jota kansan oli noudatettava sekä ne miehet, jotka sitä toteuttivat ja ihmisten mielipiteitä valvoivat. Ranskan kuningas Ludvig XIV valitsi katolisen kultin ja Ruotsin kuninkaat Kaarle XI ja Kaarle XII luterilaisen kultin, mutta periaatteessa molempien kuninkaiden ideologia oli sama uskonnolliselle diktatuurille perustuva absolutismi. Ranskan kuningasdiktatuuri vainosi hugenotteja, ja Ruotsin kuningasdiktatuuri pietistejä ja kaikkia muitakin uskovia, kuitenkin sillä erolla, että Ruotsissa uskovia oli paljon vähemmän, kuin Ranskassa. Kun Ranskasta uutta kotimaata lähti etsimään parisataatuhatta hugenottia, Ruotsista kristinuskon takia kuolemaan tuomittujen ja maasta karkotettujen määrät jäivät muutamiin kymmeniin, sillä varsinkin suomalaiset muuttivat maasta jo ennen viranomaisten saapumista kotiovelle.

Kuninkailla oli tietysti mahdollisuus kuunnella monenlaisia kristinuskon tulkintoja, mutta pahaksi onneksi Ruotsille Kaarle XI - niin "hurskas" kuin olikin - valitsi 1691 Ruotsin saksalaisprovinssien kirkkoneuvoston johtoon Johan Fredrik Mayerin, joka ei ollenkaan sietänyt Ristin uskoa. Jo 1694 Ruotsin Pommerissa julkaistiin uskovien kotikokoukset kieltävä määräys ja seuraavana vuonna Mayer tuli jo Pommerin superintendentiksi ja Greifswaldin yliopiston kansleriksi.

Eestiläiset sanovat Ruotsin aikaa Vanhaksi hyväksi Ruotsin ajaksi - "vana hea Rootsi aeg". Baltian saksalaisia Ruotsin puuhat eivät miellyttäneet lainkaan. Jo hyvää tarkoittavan kuninkaan hyväntahtoiset puheet aiheuttivat Baltian saksalaisissa asenteiden kovenemista. Kun kuninkaan lähetti Lichton tuli taivuttelemaan kartanonherrojen mieliä noudattamaan samoja periaatteita, kuin muuallakin maassa, puhuivat kartanonherrat kuninkaan lähetin ympäri. Elokuussa 1681 Lichton kirjoitti kuninkaalle, että orjuuden lopettaminen on vaarallista, koska hän "ei voinut salata sitä tosiasiaa, että maan alkuperäisväestö on hyvin raakaa, ja tarvitsee nopeaa ja kovaa käsittelyä, jos on mieli pitää heidät työssään". Kuningas kuitenkin toimi määrätietoisesti. Hän eväsi kartanonherrojen "oikeuden" toimia "oikeudenjakajina" tiluksillaan, perusti valitustuomioistuimen käsittelemään maalaisten valituksia kartanonherroja koskevissa asioissa, ja antoi turvakirjoja maalaisille, jotka halusivat tulla kuninkaan eteen oikeutta saamaan. Turvakirja oli tarpeen siksi, että maalainen eli orja ei saanut ilman kartanonherran lupaa poistua kartanonherran alueelta. Maaherra Horn velvoitettiin 23.05.1684 vangitsemaan ja saattamaan määräyksien rikkojat tutkintovankeuteen Riikaan.

Kuningas puuttui myös maanomistusoloihin. Ruotsin vallan aikana kartanoiden lukumäärä oli edelleen kasvanut, eivätkä uudet ruotsalaiset kartanonherrat olleet juuri saksalaisia kummempia. Asiantilan korjaamiseksi Ruotsi suoritti reduktion, maaomaisuuden suurimittaisen palautuksen valtion omaisuudeksi. Maaorjille omaan käyttöön luovutettujen palstojen verotyöpäivät muutettiin rahakorvauksiksi, mutta korvauksen suuruus jäi kartanonherrojen päätettäväksi ja arvatakin saattaa miten siinä kävi. Kartanonherrat nostivat vuokrat taivaisiin, ja kun 1695 koko Pohjolaan tuli kova nälänhätä oli katastrofi valmis.

Kaarle XI kuoli 1697. Hänen hyvää tarkoittavat reformit eivät olleet kantaneet hyvää hedelmää ja kuten tavallista ennen päivän koittoa: yhä pahempaa oli tulossa.

Ensimmäiset yritykset muutamien Raamatun tekstien julkaisemiseksi eestin etelämurteella teki Pommerista ensin Vigalaan muuttanut ja sittemmin Tartossa toiminut Joachim Rossichnius 1632. Eestin pohjoismurteella oli myös syntynyt vastaavanlaisia yrityksiä; niitä ilmestyi Stahlin toimittamina 1637. Molemmat yritykset olivat kuitenkin vain harjoitelmia, sillä paikallisten kielien tuntemus oli siihen aikaan vielä hyvin vähäistä - saksalaiset eivät viitsineet, ruotsalaiset eivät oppineet, eikä eestiläisiä tai lättiläisiä opin tielle päästetty. Suomalaisia Ruotsi tarvitsi tykinruuaksi, joten heidänkin panoksensa Liiviläisten auttamiseksi jäi yksipuoliseksi.

Vuonna 1642 piispa Joachim Ihering vielä ihmetteli, miksei viroksi ole käännetty Raamattua, mutta vastaus selvisi Iheringille pian. Oli perustettava kokonaan uusi kulttuuri, luku- ja kirjoitustaitoineen, kouluineen ja opettajineen, eikä siihen Iheringin panokset riittäneet. Työ lähti kuitenkin käyntiin, sillä piispa Iheringin onnistui tehdä alustava käännös Uudesta testamentista ja siitähän toisten oli hyvä jatkaa.

Kaarle XI otti vallan ohjat käsiinsä tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1772. Liivinmaan kenraalisuperintendentiksi, kirkon ylitarkastajaksi hän nimitti Johann Fischerin vuonna 1678. Fischer oli opiskellut Rostockissa ja Altdorfissa, ollut pappina Hampurissa ja superintendenttinä Sulzbachissa, kun Kaarle XI kutsui hänet Liivinmaalle.

Vuonna 1683 Fischer antoi vironkielisen raamatun käännöstyön nuoren Adrian Virginiuksen tehtäväksi. Se olisikin ollut vaikea tehtävä, jollei pari kielimiestä, Bengt Forselius ja Julius Hornung, olisi ottaneet oppia Gezeliuksen suomenkielisestä oikeinkirjoituksesta, jossa teksti luettiin niin kuin se kirjoitettiin. Vähän vanhempi, Stahlin nimellä kulkevassa kirjoitustavassa kirjaimia käytettiin saksan kielestä totuttuun tapaan, mutta se ei eestin kielelle sopinut ollenkaan.

Andreas Virginius (1640-1701) oli Ruotsin Pommerista Nõon kuntaan (saks. Nüggen) luterilaisen kirkon saarnaajaksi tulleen Adrian Virginiuksen (A.V. vanhemman) poika. Adrian Virginius oli saarnaajana, eli opettajana, kuten eestissä tätä tointa kutsutaan, Kambjassa 41 vuotta. Kambjassa Andreas Viginukselle syntyi poika Adrian Virginius (A.V. nuorempi, 1663-1706) joka tarttui kiinni tehtävään, joka kaiken järjen mukaan oli pitänyt tehdä jo Lutherin eläessä, mutta kävihän se näinkin. Kolmen sukupolven työn tuloksina alkoi 1680-luvulla kenraalisuperintendentin kirjapainosta ilmestyä eestin etelämurteella painettua sanaa reippaammin kuin koskaan ennen. Vuonna 1684 ilmestyi Lutherin iso katkismus "Önsa Lutrilaste Oppus", 1685 laulukirja "Wastne Tarto Mah Laulo Rahmat (Uusi Tarton maan laulukirja) ja 1686 Uusi Testamentti "Meije Issanda Jesusse Kristusse Wastne Testament " Etelä-eestin murteella. Uuden Testamentin painos oli vain 500 kappaletta, mutta eipä niitä ollut vielä paljon lukutaitoisia lukijoitakaan.

Vuosina 1687-1690 Andreas ja Adrian Virginius käänsivät Vanhaa Testamenttia eestin pohjoismurteelle. Työ jäi kesken; vain osia siitä lienee ilmestynyt kirkollisien käsikirjojen mukana. Adrian Virginiuksen toimittamana ilmestyi Riiassa 1694-1895 myös Ma Kele Koddo ning Kirgo Ramat pohjoiseestin murteella. Tähän työhön osallistuivat Virginiuksen lisäksi Reiner Brocmann, Johann Daniel von Berthold, Magnus de Moulin and Johann Hornung. Painos joutui kuitenkin Tallinnan konsistorin kouriin.

Vuonna 1685 Adrian Virginius (nuorempi) määrättiin Rõngun (saks. Ringen) pastoriksi, mutta joutui Puhjaan (Karvelacht), ja sieltä jo 1687 Otepäähän. Tämä siirto toteutui kuitenkin vasta 1694. Suuri Pohjan sota kohtasi 1692 Christine Kriegin kanssa avioituneen Herran palvelijan Otepäässä. Sodan jaloista Adrian Virginius siirsi perheensä - hänellä oli monta lasta - Tarttoon 1702, mutta kun venäläiset hävittivät Tarton, suunnitteli hän perheensä viemistä Tallinnaan. Venäläiset pidättivät hänet kuitenkin Otepäässä 30.09.1704 ja tappoivat Tartossa kesällä 1706. Samalla tapettiin Otepään suntio Jacob Erdman, joka kirkkojärjestyksen mukaisesti oli pitänyt eestiläisille lukkarinkoulua eli antanut lukutaito-opetusta.

Pohjois-Eestin tuomiokapituli eli konsistori ei pitänyt Riiassa painetuista kirjoista, vaan kielsi ne. Kiellon syynä oli ensisijaisesti kateus, sillä Riiassa painetut kirjat olivat kansan mieleen. Tallinnan tuomiokapituli pyrki myös säilyttämään saksalaisten pastoreiden muistiinpanoissaan käyttämän Stahlin oikeinkirjoituksen, vaikka se ei eestin kieleen sopinut lainkaan.

Kun Uusi Testamentti Etelä-Eestin kielellä oli painettu, ryhtyivät Virginiukset kääntämään Raamatun tekstejä eestin pohjoismurteelle. Käännöksissään Virginiukset käyttivät Bengt Gottfried Forseliuksen suomen mallin mukaan kehittämää kirjoitustapaa. Tallinnassa tätä oikeinkirjoitusta ei hyväksytty ja jopa Forseliuksen 1686 julkaisema aapinen kiellettiin. Taistelu saksalaisperäisen Stahlin oikeinkirjoitustavan ja Bengt Gottfried Forseliuksen ja Johann Hornungin (1660-1715) kehittämän äänteenmukaisen kirjoitustavan välillä kesti aivan Ruotsin vallan viime vuosille asti kuninkaan jo 1688 antamasta asetuksesta huolimatta. Johann Hornung laatimana ilmestynyt eestin pohjoismurteelle perustuva eestin kielioppi oli se avain, jonka avulla eestin kirjakielen luomisessa voitiin edetä. Kirja ilmestyi Riiassa 1693 nimellä Grammatica Esthonica, brevi, Perspicua tamen methodo ad Dialectum Revaliensem. Kun kiista lopulta ratkesi järjen voitoksi, tuli myös pohjois-eestin murteen ja etelä-eestin murteen yhdistäminen yhdeksi yhteiseksi kirjakieleksi mahdolliseksi.

Hornungin ja Verginiuksen Uusi Testamentti pohjois-eestin murteella oli valmistunut jo 1686-1687, mutta sen julkaiseminen olikin jo mutkikkaampi juttu. Tallinnan konsistori yritti kaikin keinoin estää kirjan julkaisemisen. Vuonna 1691 se hankki kuninkaalta asetuksen, jolla viisi vuotta aikaisemmin valmistuneen käännöksen julkaiseminen kiellettiin, ja aiemmin painetut kopiot takavarikoitiin - huolimatta siitä, että ne oli jo ehditty myydä.

Johann Fischer lähti Riiasta 1699. Hänen johdollaan oli tehty paljon ja hänen kirjapainonsa oli painanut paljon, mutta taistelu "puhdasoppista" luterilaista kirkkoa vastaan oli hänellekin liikaa. Hänen tiiminsä kohtalo oli joutua venäläisten käsiin. Latvialaisen raamatun kääntäjä Ernst Glück vietiin Moskovaan, mutta hänet lienee pelastanut kaunis ottotytär, jonka Pietari teki ensin jalkavaimokseen, ja josta myöhemmin tuli Venäjän keisari tai oikeammin keisarinna Katarina I. Adrian Verginiuksen venäläiset tappoivat 1706 Suuren Pohjan sodan aikana ja 01.01.1708 venäläiset pidättivät Johan Hornungin, hänen vaimonsa ja lapsensa, ja kuljettivat Venäjälle käsiteltäväksi, missä Johan Hornung kuoli 1715.

Bengt Gottfried Forselius (1660-1688) oli toisen polven eestiläinen. Hänen isänsä Johann Forselius oli tullut Suomesta Tallinnan tuomiokirkon saarnaajaksi ja kirkkokoulun rehtoriksi, mutta jo vuonna 1641 hän sai siirron pastoriksi Madise-Ristin kirkkoon, jossa virassa hän toimi kuolemaansa, vuoteen 1684 asti. Johann Forselius oli ensimmäinen eestiläisen kansanperinteen merkittävä tutkija. Perheessä puhuttiin ruotsia, eestiä ja suomea. Bengt Forselius opiskeli ensin kotonaan ja sitten Tallinnan gymnaasissa ja Wittenbergin yliopistossa Saksassa, josta hän palasi Eestiin 1684 ja sai viran Tarton luterilaisen kirkon palveluksessa.

Tarton Papinkartanossa, (Papimõis, myöh. Piiskopimõis, nyk. Forseliuse park, Forseliuksen puisto) 1684-1688 eestiläisille pojille kaksivuotista koulua, jossa opetettiin luku- kirjoitus- ja laskutaidon alkeet tarkoituksella, että he myöhemmin voisivat toimia lukutaidon opettajina luterilaisten kirkkojen lukkarinkouluissa, jotka vasta olivat suunnitteilla. Kun ensimmäiset oppilaat 1686 valmistuivat, saatettiin ensimmäiset yksitoista lukkarinkoulua aloittaa, sillä myös Forseliuksen aapinen valmistui 1686. Samana vuonna ilmestyi myös Adrian ja Andreas Verginiuksen Uuden Testamentin käännös Wastne Testament. Vuonna 1688 annettiin opetusta jo noin 50 lukkarinkoulussa eri puolilla Eestinmaata.

Forselius opetti oppilaansa lukemaan ääneen luokan edessä kuuluvalla ja selvällä äänellä. Näin estettiin oppilaiden passivoituminen, kuten huonommissa kouluissa sitä ennen ja sen jälkeen on usein käynyt. Lukutaitoon ja aritmetiikkaan keskittyvän opetuksen lisäksi koulussa opeteltiin myös kristinoppia, saksaa ja kirjansidontaa.

Tallinnan tuomiokapitulin vastustuksen takia Forselius teki kaksi matkaa Ruotsin kuninkaan Kaarle XI luo osoittaakseen perättömäksi hänen koulutyötään vastaan nostetut valheelliset syytökset. Ensimmäisellä matkallaan 1866 hänellä oli mukanaan Ignatsi Jaak Kambjasta ja Pakri Hansu Jüri Harju-Madisesta. Pojat osoittivat lukutaitonsa Kaarle XI edessä ja saivat kultarahan palkkioksi. Toiselta matkalta palatessaan, kun Forselius oli juuri nimitetty Liivinmaan koulutoimen ylitarkastajaksi, hän hukkui arvoituksellisissa olosuhteissa, mahdollisesti 19.11.1688. On painavat syyt olettaa, että hukkuminen ei ollut onnettomuus, sillä kuningas oli juuri antanut Forseliukselle oikeuden perustaa rajoittamattoman määrän kouluja Liivinmaalle.

Forseliuksen kuoltua hänen perustamansa opettajaseminaari suljettiin. Koulussa oli ehtinyt opiskella noin 160 poikaa, joista ainakin 11 toimi jo silloin opettajina Tarton seudulla.

Eestinmaan koululaitoksen perustamisvuotena pidetään vuotta 1688, koska silloin valmistuivat ensimmäiset kansankieliset lukutaito-opetukseen pystyvät eestiläiset. Vastustus oli kovaa, sillä saksalainen yläluokka pelkäsi "undeutsch" "maarahvaan" sivistysharrastuksia kuin ruttoa. Ilman pietistien kasvatusihanteita suosivaa Liivinmaan kenraalisuperintendentti Johann Fischeriä ja kenraalikuvernöörin Jacob Johann Hastferin tukea järjestetyn lukutaito-opetuksen antaminen "maarahvaalle" tuskin olisi ollut mahdollista, eivätkä muut kuin heidän kanssaan työyhteydessä olleet pastorit sitä edes halunneet tehdäkään.

Vuonna 1987, kun sosialistien valta Eestissä oli hellittämässä, viranomaiset pystyttivät muistokiven Kavanduun, Ignatsi Jaakon kotipaikalle. Samalla tavalla muistettiin eestiläisen koulutuksen muita uranuurtajia - Bengt Gottfried Forseliusta, Adrian Verginiusta ja Albrecht Sutoria.

Eestissä muistetaan, että neuvostoajalla Ruotsin vallan ajan historia oli salattua historiaa. Siksi eestiläiset perustivat "Kahdentoista koulun klubin" historiallisen totuuden puolustamiseksi totuudelle vihamielistä historianvääristelyä vastaan. Klubin puheenjohtajana oli Eestin presidentti, professori Arnold Rüütel. Sitä, mitä eestiläiset eivät tienneet, oli se, että Suomessakin on Eestin historia ollut tabu aivan samasta syystä, kuin neuvosto-eestissä Eestinmaalla, ja kun kuuntelet nyt yleisradion esityksiä Eestin historiasta, voit todeta, että se, mistä eestiläiset ovat nyt vapautuneet, on meillä vieläkin poliittisesti epäkorrekti tabu.

Tarton yliopiston rehtori ja professorit joutuivat vannomaan, etteivät he poikkeisi Luterilaisissa tunnustuskirjoissa määritellyistä kristinuskon tulkinnoista. Onneksi valtaosa professoreita piti myös pietistien tulkintoja luterilaisuudesta laillisina ja toimivat sen mukaisesti jopa pahimpana "puhdasoppisuuden" aikana.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Liivinmaa joutui Venäjälle, eikä yliopistoa avattu ennen kuin tsaari Aleksanteri I aikana 1802. Vuonna 1916 Tarton keisarillisen yliopiston opetuskieleksi tuli Venäjä.

Hallen lähistöllä syntynyt Ernst Glück (1654-1705) tuli pastoriksi Lätinmaan Dünamundeen vuonna 1673, mutta Johann Fischer huomasi hänen kykynsä ja pani hänet opiskelemaan "itämaisia" kieliä, kuten hebreaa ja kreikkaa. Vuonna 1683 Glück sai siirron Aluksneen (saks. Marienburg), missä hän käänsi Uuden Testamentin latviaksi 1685. Heti seudulle tullessaan hän oli perustanut seudulle kolme koulua. Koko Raamatun käännöstyö latviaksi valmistui 1689 ja 1694 siitä ilmestyi 1500 kappaleen painos. Käännöksestä on säilynyt useita kappaleita; sellaisen voi nähdä mm. Aluksnen raamattumuseossa lähellä Latvian Eestin ja Venäjän rajaa.

Samoihin aikoihin, 1696, tuli painosta myös 500 kappaleen erä ensimmäistä vironkielistä Uutta Testamenttia; se oli eteläviron murteella. Vironkielisen kokoraamatun käännöstyö oli myös tekeillä, mutta Baltian saksalaisten kartanonherrojen ja heidän vallassa olevan luterilaisen kirkon vastustuksen takia sitä ei voitu julkaista, ennen kuin kartanonherroja ja kuninkaita suuremmat voimat puuttuivat asiaan.

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Eurooppa oli 1618-1648 hävittänyt luterilaisuuteen johtaneiden hengellisten liikkeiden jäljet ja pannut maat kesannolle. Uskovat olivat paenneet rapakon taakse tai Transilvaniaan, Turkin sulttaanin unkarilaiseen protektoraattiin. Harvat jäljelle jääneet miehet keräsivät ne muruset, joita jäljelle oli jäänyt. Johann Arndt kirjoitti kirjan Totisesta kristillisyydestä ja Filipp Spener jatkoi. Hän perusti varsin vaatimattoman raamattupiirin Frankfurt am Mainiin 1670 ja julkaisi viisi vuotta myöhemmin kirjan Pia Desideria - Hurskaita toivomuksia. Kun se oli julkaistu, ei Lutheria enää lukenut kukaan muu, paitsi palkkapapit virkansa puolesta ja ne, jotka kuninkaat pakottivat Lutherin kirjoja lukemaan.

Maissa, joissa luterilaisten opinkappaleiden hyväksyminen oli pakollista, monet etsivät keinoja ja konsteja, miten pysyä kristittynä henkiriepuansa menettämättä. Eräs heistä oli August Hermann Francke (1663-1727), joka perusti nopeasti kuuluisaksi tulleet Hallen laitokset. Laitoksen pääpaino oli kristillisessä kasvatustyössä tshekkiläisen pakolaisseurakunnan kasvatin Jan Amos Komenskin konseptien mukaisesti. Hallessa yhteisöllä oli paitsi eritasoisia kouluja, myös opettajaseminaari, kirjapaino, apteekki ja erilaisia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Pietismiksi sanottiin sellaista luterilaisuutta, jossa ihminen todella pyrki tuntemaan Jumalan ja hänen kirkkautensa sekä noudattamaan siitä seuraavaa elämäntapaa omassa elämässään. Tavallista oli, että pietistit kokoontuivat myös omiin kotiseuroihinsa päästäkseen keskustelemaan keskenään hengellisistä asioista kirkollisen liturgisen kaavan ulkopuolella.

Hallen laitokset saivat täydet yliopiston oikeudet 1694. Myös muutamien Baltian saksalaisten kartanonherrojen lapset opiskelivat Hallen laitoksilla, ja palatessaan toivat sieltä mukanaan "sydämen uskonnon", pietismin.

Uusi Testamentti ilmestyi 1715. Koko Raamatun kääntämiseksi asetettiin työryhmä, johon kuuluivat Eberhard Gutsleff, Anton Thor Helle ja Heinrich Christoph Wrede. Ryhmän vahvaksi mieheksi osoittautui Helle ja Gutsleffista tuli hänelle kuin oikea käsi. Wrede sen sijaan kylmeni asialle ajan myötä.

Anton Thor Helle (1683-1748) oli Tallinnassa syntynyt kauppamiehen poika. Hän opiskeli teologiaa Kielissä, ja astui Jürin pastorin toimeen 1713. Suuri Pohjan sota oli Viron osalta päättynyt 1710 saksalaisen ritarikunnan ja Venäjän välillä tehtyyn antautumissopimukseen. Tallinnan lähellä sijaitsevan, ennen väkirikkaan pitäjäseurakunnan väkiluku oli Anton Thor Hellen astuessa toimeensa 221 sielua.

Helle aloitti käännöstyön Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, Genesiksestä. Kielentarkastajana toimivat Jürin asukkaat, joille Helle luki käännöstyönsä tuloksia vuodesta 1726 alkaen. Uuden Testamentin osalta työ oli helpompi, sillä vuonna eestin pohjoismurteella toisena painoksena 1729 julkaistu käännös oli vain tarkistettava. Tästäkin työstä suurimman osan teki Anton Thor Helle. Käännöksen käsikirjoitus valmistui 1736. Se, että teksti oli nyt kokonaan eestin pohjoista kielenkäyttöä vastaava, johtui käännöksen tilaajan, Tallinnan konsistorin päätöksestä. Kieliasun osalta käännös noudatteli Virginiuksen ja Hornungin valintoja.

Kun eestinkielinen raamatunkäännös vihdoin oli valmis, ei sen painamiseen enää löytynyt rahaa. Ruotsin vallan projektiin varaamat rahat olivat jääneet käyttämättä, eivätkä Liivinmaan saksalaiset kartanonherrat olleet kiinnostuneita hankkeesta. Samoin myös Tallinnan kaupunki eväsi kaiken avun hankkeelle. Vasta kreivi Zinzendorfin käynti Tallinnassa vuoden 1736 syyskuussa pani projektiin vauhtia, niin että eestinkielinen Piibli Raamat 1739 vihdoin painettiin. Oikoluvun tekivät Vigalan pastori Gernet ja Tallinnan kymnaasin opettaja Bieck. Painotyön teki Kölerin kirjapaino Tallinnassa.

Ruotsi liittyi luterilaiseen uskonpuhdistusliikkeeseen jo 1530-luvulla ja luterilaisen uskonpuhdistuksen nimissä se puolusti luterilaiseen reformiliikkeeseen liittyneitä kansoja myös Tshekinmaalla 1618 alkaneessa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Sotaan Ruotsi tosin liittyi vasta siinä vaiheessa, kun katoliset joukot olivat kukistaneet Saksan luterilaisten vastarinnan ja olivat Itämeren rannalla valmiina hyökkäämään Ruotsiin.

Ristin uskoa Ruotsi ei sietänyt lainkaan. Ruotsissa jopa yritys etsiä kristinuskon periaatteita oli vaarallista. Vuonna 1663 annetun uskontoplakaatin määräyksien mukaan pietismi oli kuolemalla rangaistavaa kerettiläisyyttä.

Gezelius nuorempi 1673 Spenerin luona Frankfurt am Mainissa useita kuukausia Spenerin luona..palasi ulkomaanmatkaltaan 1675..teologian professoriksi Turkuun ..

Gezelius nuorempi Narvan superintendentiksi 1684.. viimeinen kirje Speneriltä 1686

Johann Fischer sai Kaarle XI rahat lätinkielisen raamatun julkaisemiseen..

Kaarle XI antoi 06.10.1694 saksankielisiä alueita koskevan asetuksen, jossa kuningas valittelee saksanmaalla esiintyvän hurmahenkisiä, jotka halveksivat kirkon tunnustuskirjoja, ja käskee kaikkia maakuntien asukkaita pysymään loitolla kaikista "kerettiläisistä, vaarallisista, epäiltävistä ja loukkaavista puheenparsista (anstötligs talesätt)", olemaan sallimatta minkäänlaisia kotiseuroja ja muita "salaisia konventikkeleita jne.

Kirkko tuskin pystyi estämään maaseudun väestöä uskomasta Jumalaan, mutta se pystyi kyllä seuraamaan sitä, mitä sen omassa piirissä tapahtui. Kun Oulun koulun opettaja, vuonna 1680 papiksi vihitty Lars Ulstadius luopui papin kaavusta, ja alkoi arvostella kirkkoa uskovan näkökulmasta, hänet pidätettiin 1689 ja tuomittiin 1692 kuolemaan "luopiona ja evankelisen uskon pilkkaajana". Uskoa Jeesukseen pidettiin kuitenkin niin poikkeavana, että Ulstadiuksen arveltiin olevan hullu, ja sillä perusteella tuomio muutettiin elinkautiseksi, jonka hän kärsi Tukholmassa, kunnes kuolema hänet siitä 1732 vapautti.

Ulstadius ei suinkaan ollut ainut Ruotsin oikeaoppisuuden uhri. Pietari Schaeferia käsiteltiin samalla tapaa; hän kuoli Gävlen vankilassa ennustamansa Ison vihan jo ollessa takanapäin. Moran rovastia Jakob Boethiusta epäiltiin Spenerin kannattajaksi ja Tukholman tuomiokapituli oli löytävinään muitakin kiellettyjen kotiseurojen järjestäjiä. Turussa Pietismin saastuttamaksi epäillyssä Altdorfin yliopistossa opiskellut Isak Laurbeck menetti virkansa syystä, että hänen joku puheensa ei miellyttänyt Turun tuomiokapitulin luterilaisia inkvisiittoreita. Pastori Theodor Krüger Riiasta tuomittiin Riiasta epäiltynä mystiikasta, siis uskomisesta Pyhän Hengen työhön uskovan elämässä, ja joku oli puhunut sellaisestakin asiasta kuin "Kristus meissä, kirkkauden toivo".

Suuren Pohjan sodan aikana kotiseurat tulivat Tukholmaankin. Elias Wolker nosti esiin uskovien yleisen pappeuden, rahanlyöjämestari Lorenz Carelberg oli nöyrä mies, jonka kodissa uskovat kokoontuivat, Georg Lybecker pani alulle Ruotsin pietistien laulukirjan Mose och Lamsens visor (Mooseksen ja Karitsan lauluja) julkaisemisen, jota Suomessa syntynyt Johan Tolpo jatkoi. Kuulusteluissa kävi ilmi sellaistakin, että Wolker oli rukoillut ruokapöydän ääressä "ex tempore".

Vaikka Kaarle XI oli päättänyt pitää pietistit valtakunnanrajojen ulkopuolella, oli hänen talousasiain hoitajansa Östanån kreivi ja Elimäen paroni Fabian Wreden (1641-1712) hovisaarnaaja Andreas Hilleström uskovainen mies, jota pietistitkin mielellään kuuntelivat. Kun Tukholman tuomiokapituli oli varoittanut häntä "loukkaavasta sanankäytöstä" (anstötliga ordasätt) siirtyi Hilleström Ruotsin sotalaivaston kotisatamaan Karlskronaan kenraaliluutnantti Hans Henrik von Lievenin hovisaarnaajaksi ja sieltä edelleen Göteborgiin.

Hilleströmin kanssa Tukholman tuomiokapitulin kuultavana oli vuonna 1712 Suomessa syntynyt Karl Kjellin joka veljensä Samuel Kjellinin kanssa liittyi pietisteihin. Suuren Pohjan sodan takia Suomesta Tukholmaan siirtyneitä olivat myös Karl Hasselqvist ja Jonas Tellman, molemmat Pietari Schaeferin ystäviä; Hasselqvistille Schaefer oli myös setä.

Fabian Wrede oli …

Heinäkuun kuudentena 1706, keskellä Suuren Pohjan sodan kuumimpia taistoja Ruotsin kuningas Kaarle XII (…. antoi Ukrainan Lusucista asetuksen, joka kielsi opiskelun pietistien oppilaitoksissa ulkomailla. Maassa toimi myös ankara sensuuri, jonka…

Ruotsi oli siitä erikoinen valtio, että sen alueella ei tunnettu orjuutta. Liivinmaalla tilanne oli toinen: saksalaiset olivat pitäneet Baltian kansoja orjuudessaan aina 1200-luvulta saakka. Vuonna 1681 ruotsalaiset päättivät tehdä lopun Baltian saksalaisten harjoittamasta raa'asta alkuperäisväestön sorrosta, jonka seurauksena varsinaiset liiviläiset olivat jo kuolemassa sukupuuttoon kuten vähän etelämpänä asuneille preussilaisille oli jo käynyt.

Kaarle XI määräämä alkuperäiskansojen - liiviläisten, latvialaisten ja eestiläisten - vapautus johti ennalta arvaamattomiin tuloksiin. Saksalaiset kartanonherrat eivät ollenkaan tykänneet siitä, että heidän valtaansa horjutettiin. Johann Reinhold Patkulin (1660-1707) johdolla he järjestivät Saksin, Tanskan, Venäjän ja Puolan yhteiseen rintamaan Ruotsia vastaan. Tuloksena oli Suuri Pohjan sota (1700-1721), joka teki tyhjäksi ruotsalaisten yritykset Liivinmaan alkuperäisväestön aseman parantamiseksi. Kohta maan hävityksen jälkeen saksalaisia ihannoivat Venäjän johtajat palauttivat Ruotsin lakkauttaman orjuuden.

Kirkostakaan ei ollut Baltian kansoille mitään apua, sillä myös luterilainen kirkko oli lujasti saksalaisten kartanonherrojen hyppysissä. Kirkonmiehiä haittasi Ruotsin heille määräämä luterilainen oikeaoppisuus - pitäytyminen luterilaisiin "armonvälineisiin", joka teki kirkosta pelkän pilleriuskonnon. Nautit välineitä, niin pääset taivaaseen, uskoteltiin kansalle. Pilleriuskonnonkin voittamiseen tarvittiin siis korkeampia voimia.

Ruotsin vastaisen liiton mahtavin valtio oli Liettua-Puolan tasavalta. Se ulottui Itämereltä Mustalle merelle ja melkein Moskovan porteille idässä. Kun Patkul oli saanut Saksin ja Liettua-Puolan johtajan, Saksin vaaliruhtinas August Väkevän suunnitelmansa taakse, hän lähti Moskovaan ja taivutteli Pietari I mukaan juoneen kokouksessa, joka pidettiin Preobrazhenskoessa 11.11.1699. Suunnitelman mukaan Ruotsi oli jaettava niin, että Venäjä saa Inkerinmaan ja Viron ja August saa Liivinmaan Puolalle, mutta niin, että siitä tulee Saksin vaaliruhtinaan perintömaata. Vuonna 1702 Patkul jopa järjesti tsaari Pietarin palvelukseen skottilaisen kenraali Ogilvien. Vuonna 1704 Patkulin välityksellä solmittiin Venäjän ja Liettua-Puolan liitto, joka osoittaa kuinka pätevä juonittelija Patkul oli. Sodan alkamispäivänkin hän oli valinnut itse ja itse hän osallistui myös sodan ensimmäisiin taisteluihin Liivinmaan, nykyisen Latvian maaperällä.

Venäjän tsaari Pietari ja Ruotsin kuningas Kaarle XII olivat molemmat itsevaltiaita tyyppejä. Molemmat olivat kyvykkäitä - Kaarle oli kyvykäs ketunmetsästäjä ja Pietarikin käsitteli ihmisiä kuin eläimiä. Molemmilla oli myös selvä käsitys siitä, että merellä pitää olla laivoja. Saksin vaaliruhtinas August Väkevä oli tuskin hänkään mikään pehmolelu, ja olihan hän sitä paitsi myös Suuren Liettua-Puolan liittovaltion kuningas.

Ensimmäisenä hyökkäsi August Väkevä, Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas. Hänen tarkoituksenaan oli vallata Ruotsin Liivinmaan etelärajan tuntumassa sijaitseva Riian kaupunki yllätyshyökkäyksellä. Kaupunki oli rajan tuntumassa ja siellä oli vakituista sotaväkeä, joka huomasi rajan takana tapahtuvan sotilaallisen toiminnan lisääntyneen huolestuttavasti ja osasi olla varuillaan kun saksilaiset helmikuussa 1700 työntyivät yli rajan. Ensimmäisenä saksilaiset hyökkäsivät Kobronin linnaketta vastaan ja valtasivat sen 14.02.1700. Juopuneitten saksilaissotilaiden huuto kuului Riikaan saakka.

Riikaa puolustamassa oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, kaksi komppaniaa Savon jalkaväkirykmentistä ja kaksi komppaniaa Turun jalkaväkirykmentistä sekä kaksi värvättyä jalkaväkirykmenttiä. Uudenmaan pojat olivat Väinäjoen suulla Neumunden linnakkeessa. Maaliskuussa Porista lähetetyt tukijoukot sivuuttivat nykyisen Pietarin paikalla sijainneen Nyenin eli Nevanlinnan kaupungin 21.03.1700 ja marssivat Viljantiin, jossa joukot järjestettiin taisteluvalmiuteen. Tällä välin saksilaiset olivat ylittäneet Väinänjoen ja alkaneet ryöstellä Liivinmaan eteläistä osaa. Joukkojen tehtäväksi tuli saksilaisten ajaminen takaisin joen eteläpuolelle. Toukokuussa apujoukot lähestyivät Riikaa, jolloin saksilaiset lopettivat Riian saarron.

Tanska alkoi sotansa reilummin, kuin saksilaiset. Kun Tanska oli julistanut sodan, lähetti Ruotsi matkaan 38 linjalaivaa ja kahdeksan fregattia - viisitoista tuhatta miestä, eikä tykkejäkään puuttunut. Matkalla poimittiin mukaan lisää joukkoja, ja kohta koko porukka oli valmis miehittämään Kööpenhaminan. Jo elokuussa 1700 Tanska teki rauhan, jonka se rikkoi vasta kun Ruotsi oli hävinnyt Pultavan taistelun Ukrainassa 1709.

Ykskylä oli vanha Liiviläisten pääkaupunki, jonka saksalaiset ritarit olivat vallanneet 1100-luvun viime vuosina. Helmikuussa 2009 kävimme katsomassa, miltä siellä nyt näyttää.

kuva: Ykskylän linnoituksen kivet uusiokäytössä - Nyt paikalla on ulkoilmateatteri. Tämä on näkymä linnamäeltä Väinän- eli Daugava-joelle päin.

Venäjä oli kerännyt joukkojaan Ruotsin Inkerinmaalle Narvan läheisyyteen jo ennen virallista sodanjulistusta. Narvasta oli venäläisten 1656 Nyenin eli Nevanlinnan kaupunkia vastaan tekemän hävitysretken jälkeen tullut Inkerinmaan hallinnollinen keskus, jolle Jaakko de la Gardien tekemän Moskovan retken aikoihin oli suunniteltu koko maan pääkaupungin roolia. Ruotsin kuningas ja laivasto saapuivat Pärnuun 06.10.1700, josta joukot marssivat venäläisten jo hävittämän maaseudun läpi Rakvereen, josta edettiin Narvaan kahakoita käyden.

Tsaari Pietari ja marsalkka Golovin olivat lähteneet Narvasta ruotsalaisia pakoon 18.11.1700. Kuningas Kaarle XII johtamat ruotsalais-suomalais-virolaiset joukot saapuivat Narvaan 20.11.1700. Mukana oli myös Baltian saksalaisia, sillä läheskään kaikki Baltian saksalaiset kartanonherrat eivät olleet Patkulin suunnitelmien takana. Jopa Patkulin omasta suvusta osa taisteli Ruotsin riveissä.

Venäläiset olivat asettuneet ruotsalaisia vastaan kuuden kilometrin levyiseksi rintamaksi. Venäläisten puolella oli kaikkiaan 32.000 miestä, kun Ruotsin joukot hyökkäsivät. Iltaan mennessä venäläiset olivat menettäneet 10.000 miestä ja ruotsalaisetkin pari tuhatta, tai tuhat, sillä ruotsalaisten osuus Ruotsin joukoista oli noin puolet.

Kaarle XII vietti talven Laiuksen kartanossa lähellä nykyistä Jogevan kaupunkia Virossa. Kesällä armeija lähti liikkeelle kohti etelää taistellen saksilaisia vastaan.

Ruotsalaisten vietyä joukkonsa pois Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta, tulivat venäläiset ja alkoivat hävittää maata systemaattisesti. Nevajoen yläjuoksulla Laatokan rannalla sijaitseva Pähkinälinna menetettiin 1702 ja Nevan alajuoksulla sijaitseva Nevanlinna (ruots. Nyen eli Nyenskans) 1703. Samana vuonna venäläiset valtasivat Jaman ja Kaprion Inkerinmaalla. Narva joutui jo 1704 venäläisiin käsiin, samoin Tartto Eestissä. Ruotsin valvontaan jäi vain Itämeren rannikko. Vuonna 1705 tsaarikin vei joukkonsa Puolan suuntaan. Kesäkuussa Venäjän pääarmeija oli Vilnassa, Liettuassa. Liivinmaan hävittämään tsaari läheti kreivi Boris Sheremetjev joukkoineen.

Venäläiset pyrkivät tuhoamaan kaiken, mikä vähänkin saattaisi vastustaa heidän etenemistään. Hävitettyyn Tarttoon oli jäänyt vain alle kymmenen asukasta. Venäläisiä miehitysjoukkoja Liivinmaalla johtanut kreivi Boris Sheremetjev kirjoitti tsaari Pietarille:

Jo 06.10.1694 Kaarle XII oli antanut Ruotsin saksalaismaakuntia koskevan asetuksen, jossa valtion koneisto määrättiin estämään kotiseurojen pitämisen ja luterilaisista tunnustuskirjoista poikkeavien ajatusten levittämisen. Vuonna 1704 Johann Fredrick Mayer oli Kaarle XII päämajassa antamassa lisäohjeita kuninkaalle. Seuraavana vuonna Mayer kirjoitti kuninkaalle pyytäen lupaa käydä kirjeenvaihtoa Ruotsin arkkipiispan ja Uppsalan teologien kanssa. Kaarle tarttui syöttiin hanakasti ja määräsi 27.04.1705 arkkipiispa Erik Benzeliuksen käymään kirjeenvaihtoa Mayerin kanssa. Kohta tämän jälkeen kuningas kirjoitti senaatille, että hänen "korviinsa on tullut tietoa siitä, että hänen valtakuntaansa on hiipinyt joitakin pietisteiksi sanottuja hurmahenkiä ja alkaneet levittää harhaoppejaan". Kuninkaan viestin johdosta senaatti lähetti 20.10.1705 kaikille yliopistoille, tuomiokapituleille, maaherroille ja kuvernööreille kiertokirjeen, jossa annettiin yksityiskohtaisia kirjeitä siitä, miten kristinuskon tuleminen valtakuntaan oli estettävä. Tukholman kaupungin tuomiokapituli (eräänlainen kirkon KGB) ehdotti, että opiskelevaa nuorisoa on kiellettävä opiskelemasta epäilyttävissä yliopistoissa ja että kuninkaan Ruotsin saksalaismaakuntia varten antama "plakaatti" oli julkaistava koskemaan kaikkia muitakin Ruotsin maakuntia.

Kesäkuussa 1706 Ruotsin kuningas oli Lutskin kaupungissa Volyniassa, Liettua-Puolassa, nykyisen Ukrainan alueella. Sieltä hän 07.06.1706 antoi kuuluisan Lutskin ediktin ("Lucuc-ediktet" kaupungin ranskankielisen nimen mukaan). Asetuksella määrättiin pietistit karkotettavaksi maasta, erotettaviksi viroista ja niin edelleen. Ulkomaille opiskelemaan aikovat nuoret määrättiin uskontotenttiin sen varmistamiseksi, ettei matkaan vain pääsisi ainesta, joka ei pystyisi vastustamaan herätyskristillisyyttä ja eritoten pietistien käsityksiä. Kuninkaan plakaatti painettiin ja jaettiin kaikille maaherroille, kuvernööreille, tuomiokapituleille ja yliopistoille toimeenpanoa varten.

Liivinmaan ritarit olivat suunnitelleet Suuren Pohjan sodan avulla perustavansa itsenäisen ruhtinaskunnan, tai liittyvänsä nimellisesti Puolaan, mutta antautuivat Venäjälle 1710. Liivinmaan pietisteille tämä oli ilon päivä, sillä sotatoimet päättyivät ja kaiken lisäksi Pietari ei pitänyt asiallisena vainota niitä, joita hänen vihollismaansa Ruotsi oli vainonnut. Muille Liivinmaan saksalaisille Venäjän valta oli sitäkin tervetulleempi, sillä sokeasti saksalaisia ihannoiva Pietari nosti Liivinmaan saksalaiset Venäjän korkeimpiin virkoihin ja palautti ne "oikeudet", joita Ruotsi oli yrittänyt rajoittaa, kuten orjuutta, ihmiskauppaa, ruoskimisia ja niin edelleen.

Lätinkielisen raamatun kääntäjä, Aluksnen eli Marienburgin kirkkoherra ja vuodesta 1687 myös Koknesen rovasti Johann Enst Glück (1654-1705) antautui venäläisille 1702 ja vietiin perheineen Moskovaan. Vuonna 1704 hän perusti Moskovan ensimmäisen gymnasiumin ja toimi sen rehtorina kuolemaansa asti. Gymnaasissa venäläiset lapset saivat opetusta paitsi latinassa, ranskassa, saksassa ja ruotsissa myös maantiedossa, historiassa, filosofiassa ja uskonnossa.

Ernst Glück oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa August Hermann Francken kanssa jo siitäkin syystä, että hänen Moskovaan perustamansa gymnaasi tarvitsi opettajia, ja niitä juuri Francke kouluissaan koulutti.

Ensimmäinen lätinkielinen raamattu oli ilmestynyt Glückin kääntämänä 1694. Sen jälkeen Ernst Glück oli ryhtynyt kääntämään Raamattua venäjäksi, mutta työn tulokset katosivat Suuren Pohjan sodan kauhuihin ja sauhuihin. Uutta yritystä Raamatun kääntämiseksi Glück ei enää tehnyt, mutta kääntämistyötä hän ei silti syrjään työntänyt. Jo lättiläisellä Liivinmaalla hän oli perustanut ensimmäiset lätinkieliset koulut, ja saanut hyvää kokemusta koululaitoksen organisoimisessa.

Moskovassa ollessaan Glück käänsi Komenskin (Comeniuksen) kirjoja venäjään luodakseen pohjaa venäläistä kansanopetusta varten. Vaikka Glückin yritys kääntää Raamattu Moskovan seudun Rusin kielelle eli venäjäksi jäikin tekemättä, Glückin panos Venäjän kirjakielen syntyyn on merkittävä. Valkovenäjän Rusin kielelle Raamattu oli käännetty 1500-luvun alkupuolella ja painettu Prahassa ja Vilnassa, mutta Moskovan seudulla puhuttu Rusin kieli erosi Valkovenäjän Rusin kielestä huomattavasti. Kielten eriytymiseen oli vaikuttanut kaksi tärkeää tekijää: Moskovan seudulle siirtyneet slaavit olivat joutuneet keskelle suomalais-ugrilaista kielialuetta ja toiseksi Moskovan seutu oli pitkään kuulunut mongoli- ja tataarivallan alaisuuteen, kun taas Valkovenäjän rusit yhdessä liettualaisten kanssa olivat jo varhaisessa vaiheessa karistaneet tataarien vallan niskoiltaan. Moskovan ruhtinaskunnassa kirkko oli myös pitkään jarrutellut kielen kehitystä pitäytymällä vanhaan kirkkoslaavin kieleen, mutta tsaari Pietarin aikana kirkko ei pystynyt enää kirjakielen syntyä estämään.

Ernst Glück kuoli toukokuussa 1705. Häneltä jäi vaimo Christine, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, sekä kaunis ottotytär Martha, jolla oli monta ottajaa, mutta heistä kaikista vei lopulta voiton Pietari I. Martha otti kasvatti-isänsä perheen suojelukseensa ja 1708 lahjoitti Glückin perheelle Tartonmaalla sijaitsevan Aijan (saks. Anja) kartanon. Pietari I "Suuren" kuoltua Glückien ottotytär Martha Skavronska tuli Venäjän keisariksi eli tsaariksi nimellä Katariina I.

Ernst Glückin vaimo Christine von Reutern oli sukua Suuren Pohjan sodan organisaattorille Georg Reinhold Patkulille. ..

Hallen laitoksien työ Venäjällä oli päässyt käyntiin jo ennen Suurta Pohjan sotaa. Tienraivaajina olivat olleet Callenberg ja Scharschmied. Narva oli tärkeä välietappi Hallen ja Moskovan välillä…

Ruotsin itsevaltainen kuningas yritti estää alamaisiaan pääsemästä Hallen laitoksille opiskelemaan. Liivinmaalla tätä käskyä ei pystytty täysin valvomaan, ja kun Venäjä valloitti Liivinmaan, pääsivät Hallessa opiskelleet pietistit palaamaan Liivinmaalle opettajiksi ja pastoreiksi. Eräs Liivinmaalta Halleen tulleista opiskelijoista oli Heinrich Christoph Wrede, joka toimi Harju-Jaanin pastorina 1711-1742 ja Tallinnan tuomiokapitulin eli konsistorin ylimmäisenä valvojana eli superintendenttinä veljesseurakunnalle vaikeina vuosina 1742-1762.

Vuonna 1718 Heinrich Christoph Wrede perusti orpokodin ja koulun saksalaisille ja eestiläisille lapsille parooni Magnus Wilhelm von Nierothin maille Järvamaan Albuun. Koulua kehitettiin alusta asti Hallen laitoksista saatujen esikuvien mukaan. Monet laitoksesta valmistuneet pojat toimivat myöhemmin upseereina, josta syystä kansa alkoi nimittää koulua ritariakatemiaksi. Albun laitokset toimivat vuoteen 1740 saakka.

Alussa, kun rakennustyö Albussa oli vielä kesken, koulu toimi Seidlassa (Seydell). Siinä vaiheessa laitoksella oli 28 saksalaista poikaa ja 28 eestiläistä poikaa, jotka asuivat erillään läheisen kirkon koulurakennuksessa. Koulussa opetettiin kristinoppia, latinaa, matematiikkaa. Orvoille koulu oli ilmainen. Opettajat olivat Hallesta. Vuonna 1728 saksankielisiä oppilaita oli jo 100, ja eestiläisiäkin lähes 50. Paronilla oli suuria suunnitelmia, olihan hän Venäjän talousministeriön, "finanssikollegion" varapresidentti jo vuodesta 1718, mutta Wrede pani hanttiin. Yksi Wreden hylkäämistä ajatuksista oli työntekijöiden kouluttaminen Venäjän muslimiseuduille lähettämistä varten.

Eräs Hallen laitosten kasvateista oli "valtakunnankreivi", reichsgraf von Zinzendorf, joka jo varhaisessa lapsuudessaan oli "oppinut seurustelemaan Vapahtajansa kanssa". Vuonna 1722 hän oli antanut Moravian Senftlebenissä syntyneelle Christian Davidille luvan tuoda maatilalleen kotimaissaan Moraviassa, Tshekinmaalla ja Sleesiassa vainottuja uskovia, jotka pian rakensivat kreivin maatilan läheisyyteen omat asumuksensa Hutbergin rinteille ja nimesivät paikan Herrnhutiksi, Herran kutsuksi.

Suuri osa Tshekinmaalta Saksiin tulleista pakolaisista oli kielletyn Jednota Bratskan - Veljesyhteisön hengellisiä perillisiä. Vuosisatojen vainot olivat jättäneet jälkensä veljesyhteisöön, mutta rauhallisempiin oloihin päästyään veljesyhteisö elpyi. Elokuun 13 päivänä 1727 Pyhä Henki sinetöi yhteisön uuden tulemisen.

Ensimmäiset veljesseurakunnan lähetit, Christian David, Timotheus Fiedler ja …. Fiedler saapuivat Liivinmaalle syksyllä 1729 ja vuokrasivat huoneen Riiasta neljännesvuodeksi. Christian David oli ammatiltaan puuseppä ja muut kaksi kankureita. Työn löytäminen ei suuressa kaupungissa tuottanut vaikeuksia. Uskoville ja muille kiinnostuneille he alkoivat pitää opiskelukerhoja pietistien tapaan. Pietisteihin verrattuina Herrnhutin läheteillä oli kuitenkin suuri ero: pietistien sydämen uskonto oli levinnyt vain herrasväen keskuuteen, mutta Herrhutista tulleet uskovat olivat tavallista kansaa.

Christian Davidin julistustoiminta lienee ollut menestyksekästä, sillä jo muutaman kuukauden kuluttua veljet joutuivat Riian kirkonmiesten kuulusteltaviksi, joista selviydyttyään he näkivät parhaaksi siirtyä Valmieraan, jonne Ludwig von Zinzendorfin vaimon Dorothean hyvä ystävä Elisabeth von Hallert oli heitä jo kutsunut.

Magdalene Elisabeth von Hallert, os. von Bülow (1683-1750) ja Dorothea von Zinzendorf, os. von Reuss (1700-1756), olivat tutustuneet Dresdenissä vuonna 1716. Vuonna 1727 Elisabethin mies, Saksin kuninkaan tsaari Pietarin palvelukseen lahjoittama kenraali Ludwig Nicolaus von Hallert (1659-1727 tai 1728) oli kuollut, ja nyt kenraalitar Magdalene Elisabeth oli yksin tsaari Katariina I kenraali von Hallertille lahjoittaman Wolmarshofin, Valmieran hovin, isäntänä.

Christian David viipyi Hallertin lesken luona yhdeksän päivää. Toisena päivänä joukkoon liittyi juuri Moskovasta saapunut Liivinmaan maaneuvos, kenraaliluutnantti Johann Baltahasar von Campenhausen, Kaarle XII henkivartija, joka vangiksi jouduttuaan oli erinäisten vaiheiden jälkeen siirtynyt Venäjän palvelukseen.

Christian Davidin ja kenraali von Campenhausenin keskustelu venyi monien tuntien pituiseksi. Näkyvin tulos keskustelusta oli, että kenraali pyysi Herrnhutin yhteisöä lähettämään maatiloilleen Liivinmaalle 30 perhettä maan kansaa opettamaan ja käsityötaidoissa opastamaan. Luottamus syntyi nopeasti ehkäpä jo siksikin, että von Campenhausenin kotiopettajana oli ollut Tallinnan tuomiokirkon saarnaajaksi 1724 siirtynyt Christoph Friedrich Mickwitz, Hallessa opiskellut pietisti.

Valmierasta Christian David pääsi Tallinnaan kenraali Hallertin lesken Tallinnan pietistien - Mickwitzin ja Vierothin - ylläpitämän orpokodille lähettämän avustuskuorman mukana. Tammikuun 10 matkalle lähtenyt viidentoista reen raito saapui perille yksitoista päivää myöhemmin.

Tallinnan katedraalin pastorina vv. 1726-1743 toimi Jenassa ja Hallessa opiskellut Albert Anton Vierorth (1697-1761), joka oli ollut Hallertien kotiopettajana jo Dresdenissä. Vierorthin esimiehenä Tallinnassa toimi Hallessa oppinsa saanut pietisti Christoph Friedrich Mickwitz (1697-1748), joka oli tullut Baltiaan ensin von Campenhausenin kotiopettajaksi ja 1724 nimitetty Tallinnan tuomiokirkon johtavaksi pastoriksi ja 1728 Eestinmaan konsistorin johtajaksi. Asian merkityksen tajuaa siitä, että Ruotsin vallan aikana mukaan Hallen laitoksissa opiskelleita ei pitänyt päästää edes maahan, eivätkä Venäjälle valansa vannoneet Baltian saksalaiset olleet juuri parempia. Ei siis ihme, että Vieroth kirjoitti Frankelle, että kirkonmiesten "kerettiläisyydeksi" tulkitsemalle pietismille oli avautunut "suuri ovi".

Tallinnan johtavat pietistit Anton Vieroth, Christoph Mickwitz ja Olevisten luterilaisen seurakunnan diakoni, Hallessa opiskellut Eberhard Gutsleff jr (1700-1749) ottivat Christian Davidin sydämellisesti vastaan. Christian David asui Vierothin vieraana, tämän pihamökissä Toompealla ja jäi odottelemaan Johann Balthasar von Campenhausenin (1689-1758) saapumista Moskovasta, jonka kanssa hän aikoi palata Valmieraan.

Kohta Christian Davidin Tallinnaan saapumisen jälkeen kaupungissa oli alkamassa jokavuotinen pappeinkokous. Johtavien pietistien toiminnasta pappeinkokouksen aikana Christian Davidilla on kerrottavana pelkkää hyvää. Mieltymykset olivat molemminpuoliset.

Christian David lähti takaisin Valmieraan maaliskuussa 1930. Valmierasta Christian David kirjoitti Zinzendorfille:

Elannon hankkiminen lähettiperheille oli järjestyksessä, sillä Venäjän palvelukseen siirtyneet saksalaiset ottivat mielellään vastaan käsityöläisiä, etenkin kankureita, sillä ammattimiehistä oli suuri puute. Mitään herranpäiviä Christian David ei Valmierassa viettänyt. Kirjeessään Herrnhutiin hän kertoo, ettei hän Herrnhutissa ollut siellä vietettyjen vuosien aikana koskaan nähnyt niin paljon nälkää ja puutetta kuin Valmierassa. Hän sinnitteli kuitenkin eteenpäin, oppiakseen kansan kielen, ja päästäkseen saarnaamaan lättiläisille Jumalan valtakuntaa heidän omalla kielellään - saksaksi hän julisti ja opetti joka päivä työpäivän päätyttyä.

Christian Davidin välittämään pyyntöön Herrhutista vastattiin nopeasti. Vuoden 1731 aikana Valmieraan saapuneiden joukossa olivat myös myöhemmin Oulun seudulla ja Kuusamon Lapissa vaikuttanut Andreas Grassmann sekä Christian Stach.

Toukokuussa saapuivat David Nitschmann (1696-1772) ja Melchior Tillig Valmieraan, jossa Christian David jo oli. Matkan tarkoituksena oli valmistella Ludwig von Zinzendorfin matkaa Baltiaan.

Vuonna 1735 Valmierassa kävi myös David Nitschmann (1703-1779), yksi kolmesta Moraviasta Herrnhutiin muuttaneista David Nitschmannista. Kenraalinlesken sairastellessa Christian David oli hoidellut Ludwig von Zinzendorfin ja Elisabeth von Hallertin välistä kirjeenvaihtoa, mutta Nitschmannin välityksellä Elisabeth kutsui Zinzendorfin Baltiaan.

Ludwig von Zinzendorf saapui Liivinmaalle syksyllä 1736 Hallen, Berliinin ja Königsbergin kautta. Hänen matkaseurueeseensa kuului mm. Moravien Sehlenissä syntynyt Friedrich Wenzeslaus Neisser (1716-1777)…

Riikaan saavuttiin 08.09.1736, jossa kenraalisuperintendentti Fischer…

Matkalla Riiasta Tallinnaan seurue kävi veljesseurakunnan keskuksiksi muodostuneiden Volmarshofin, Ungurmuizhan ja Kriimanin kartanoissa. Tallinnaan saavuttiin aamulla 20.09.1736. Vastassa olivat konsistorin johtaja Mickwitz, tuomiokirkkoseurakunnan pastori Vierorth ja Tallinnan koulujen tarkastaja ja Olevisten diakoni Eberhard Gutsleff nuorempi. Tallinnan kaupungin konsistorin johtaja Georg Tünzelmann kutsui hänet luokseen ja saarnaamaan Olevisten kirkossa.

Zinzendorf saarnasi sunnuntaina syyskuun 22.09.1736 Olevisten kirkossa, joka oli Tallinnan kaupungin pääkirkko ja 25. syyskuuta Tuomiokirkossa. Syyskuun 30 sekä marraskuun yhdeksäntenä Ludwig saarnasi jo Pyhän Jaakobin kirkossa Riiassa. Tallinnassa von Zinzendorfin seurue viipyi vain kuusi päivää, mutta paljon ihmisiä he ehtivät tavata ja asioita hoitaa.

Jo matkallaan Riiasta Valmieraan Zinzendorf tapasi sekä luterilaisia pietistejä ja vieraili lähetystyön tuloksena syntyneissä veljesyhteisöissä. Kuulijat olivat usein tavallisia lättiläisiä ja he olivat kuulemastaan innoissaan. Zinzendorfin aikomuksena ei ollutkaan saarnata saksalaisille kartanonherroille, vaan heidän orjilleen ja niille pastoreille, jotka "sydämen uskonto" pietismi oli jo sulattanut vastaanottamaan evankeliumin. Kyläseppä Peteris Kisis kertoo ensi tapaamisestaan Zinzendorfin kanssa:

Vuonna 1736 Liivinmaan luterilaisen kirkon hallitus - konsistori - oli kokonaan pietistien käsissä. Vierothin ja Mickwitzin lisäksi siihen kuuluivat Anton Thor Helle, Johann Mittendorf, Eberhard Gutslefin vanhempi veli Heinrich Gutsleff, Heinrich Christoph Wrede, Hermann Heitzig ja Johann Friedrich Gernet sekä sihteeri - notaari Friedrich Michael Francke.

Eräs tärkeimmistä Zinzendorfin käynnin aikana liikkeelle pannuista hankkeista oli eestinkielisen raamatun painaminen. Käännöshän oli jo valmis, tarvittiin vain oikoluku ja rahat. Ludwig itse pani pesämunaksi 200 riikintaalaria, ja kohta löytyi niitä, jotka panivat saman tai enemmän. Valtaosan kustannuksista otti kantaakseen Maardun kartanon isäntä, kenraali Hermann Jensen Bohn. Raamatun ensimmäinen painos, 6015 kappaletta valmistui 1739.

Zinzendorfin Eestin ja Liivinmaan matkan tuloksiin voidaan laskea paitsi Eestinkielisen raamatun julkaisu, myös Latvian ensimmäisen opettajainkoulutuslaitoksen perustaminen Valmieraan.

Sekä pietistit että veljesyhteisön jäsenet olivat tajunneet, että maassa tarvittiin kansankielisiä opettajia. Zinzendorfin ja Elisabeth von Hallertin anomuksista viranomaiset suostuivat siihen, että Valmieraan perustetaan veljesyhteisön ja samalla koko Latvian ensimmäinen opettajainkoulutuslaitos. Vuonna 1737 Herrnhutista Valmieraan muutti kuusi työntekijää, joista vain osa jäi Valmieraan, kun muut siirtyivät opettajan tehtäviin eri puolille Vidzemen maakuntaa. Valmieran opettajainkoulutuslaitoksen johtajaksi kutsuttiin Magnus Friedrich Buntebarth.

Veljesyhteisön oppilaitos alkoi toimia 1737 ja 1739 se sai uudet toimitilat. Samana vuonna Tallinnassa painettiin kirja lauluista, joista ennen oli ollut vain käsinkirjoitettuja versioita. Laulukirjan 1743 julkaistussa painoksessa lauluja oli jo 234.

Veljesyhteisön opettajainkoulutuslaitoksessa Valmierassa opiskeli sekä eestejä että lättejä. Vuonna 1738 alkoivat viikottaiset yleisötilaisuudet, joissa kuulijoita oli paljon enemmän kuin kaupungissa tai von Hallertin omistamassa Wolmarshofin kartanossa oli majoitustilaa. Paras majoitustila oli riihi, joka viikonloppuisin sai majoittaa satoja sanan kuulijoita.

Vuonna 1739 työ latvialaisten keskuudessa alkoi kantaa hedelmää. Korjuutyöhön saapui myös Christian David, joka Liivinmaalta lähdettyään oli ollut monessa mukana, Grönlannissakin. Tuhannet tulivat uskoon ja myös luterilaisten kirkkojen piirissä syntyi hengellistä elämää. Maahan olisi haluttu lähettejä paljon enemmän, kuin mihin Herrnhutin resurssit riittivät. Mutta myös Baltian saksalaisten sydämet alkoivat sulaa. Monet heistä näkivät nyt ensi kertaa, että heidän balttilaiset orjansakin olivat ihmisiä, joita Jumala rakastaa, siis miksi eivät myös he? Bundebart kirjoittaa:

Veljesseurakunta antoi Valmieran yhteisölle nimeksi Lammsberg, Karitsan vuori. Viikonloppukokouksissa oli tavallisesti noin 500 kuulijaa, ja monet joutuivat yöpymään ulkosalla. Vuonna 1741 Wolmarshofin emäntä von Hallert rakensi Gauja-joen rannalla olevalle mäelle "Lammasvuorelle" kaupungin keskustaan uuden kaksikerroksisen koulurakennuksen, kellotornin, kappelin ja asuntolan, koska majoitustiloiksi osoitetut riihi, talli ja vajat olivat käyneet pieneksi.

Kävin kesällä 2008 katselemassa Valmieran nähtävyyksiä, jolloin neuvostoajalla koulunsa käynyt opas kertoi ihmetelleensä sitä, mikä veti maailman parhaita lääkäreitä sellaiseen syrjäiseen kaupunkiin, kuin Latvian Valmieraan. Opas tiesi kertoa muutakin: Toisella puolella jokea oli Valmieran kartano ja toisella puolella jokea oli käsityöläiskaupunki, jossa lähes kaikki olivat herrnhutilaisen veljesseurakunnan jäseniä.

Kenraalitar von Hallertin henkilääkäriksi tuli David Siegmund Krügelstein.

Tallinnassa toimiva Mickwitz oli mennyt naimisiin Riian alueen maaherran Johann Balthasar von Campenhausenin (1689-1758) kasvattityttären kanssa. Maaherra Campenhausen oli avannut ovensa "sydämen uskonnolle" ja Zinzendorfin vierailun jälkeen hän sijoitti eri puolella Liivinmaata oleville maatiloilleen muutamia kymmeniä Herrnhutista saapuneita lähettiperheitä. Myös suomalaiset muistavat Johann Balthasar von Campenhausenin, sillä hän oli Suomen kenraalikuvernöörinä pikkuvihan aikana 1742-1743. Otavan pieni tietosanakirja vuodelta 1955 kertoo, että Campenhausen oli "hallintomiehenä sävyisä ja rehellinen".

Hovisaarnaaja, joka von Campenhausenilla oli mukanaan Suomessa, oli eestin "herrhutilainen" Gerhardt Hansen. Se herätti Turussa tietysti suurta huomiota, koska tuomiokapitulin notaari Abraham Frosterus otti julistetun sanoman hyvin vastaan. Hansenin oleskelu Suomessa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä rauhan solmimisen jälkeen miehitysjoukot poistuivat maasta ja Campenhausen vei hovisaarnaajansa mennessään. Muutaman vuoden kuluttua Frosteruksen luona kokoontunut rukous- ja raamattupiirikin kiellettiin.

Johann Balthasar von Campenhausenin elämäntarina on mielenkiintoinen. Hänen isänsä Johan Herman von Campenhausen (1641-1705) oli Ruotsissa 1675 aateloitu ammattisotilas, joka 1691 tuli Pohjanmaan rykmentin komentajaksi, joka silloin palveli Riiassa varuskuntajoukkona. Vuodesta 1696 Johan Herman von Campenhausen oli myös Riian varakomendantti ja Riiassa hän myös kuoli.

Johan Herman von Campenhausenilla ja häen vaimollaan Agnes Margareta, os. Gyldenhof, oli yksitoista lasta, joista kymmenes oli Johann Balthasar von Campenhausen (1689-1758). Suuren Pohjan sodan Johann Balthasar haavoittui Lesznossa 1708, mutta selvisi ja seurasi Kaarle XII henkivartijana Ukrainaan. Pultavan tappion jälkeen Kaarle XII lähetti hänet viemään kuriiripostia Ruotsiin, muuta saksilaiset ottivat hänet matkalla kiinni ja Balthasar joutui ensin puolalaisten ja sitten venäläisten palvelukseen.

Vuonna 1728 Balthasar von Campenhausen osti latvianpuoleiselta Liivinmaalta Ungurmuizhan kartanon. Vuonna 1734 hän perusti kartanon maille veljesyhteisön koulun latvialaisille lapsille. Koulu toimi 1880-luvulle saakka; oppilaita koulussa oli keskimäärin kuusikymmentä. Venäjän vallankumouksen aikana kasakat ryöstivät kartanon ja 1919 sosialistit ampuivat kartanon omistajan. Kartano pysyi kuitenkin suvun hallussa aina siihen saakka, kun Adolf Hitler määräsi kaikki Baltian saksalaiset paluumuuttajiksi Saksaan vuonna 1939.

… Campenhaunin suvulla oli Liivinmaalla Ungurmuizhan (saks. Orellen, ee. Unkuri) kartanon lisäksi myös keisarinnan 1743 lahjoittama Mazmuizhan (saks. Lenzenhofin/Lencin ja Kudumsin (saks. Kudum, ee. Kuduma) tilat.

Vuonna 1765 Balthasar von Campenhausen (…..) perusti Kuresaaren ensimmäisen koulun. Koulu sai toimia rauhassa niinkauan kuin Venäjän keisarina oli Katariina II, mutta tsaari Paavali I aikana veljesseurakunta pakotettiin sulkemaan koulunsa. Venäjän ortodoksikirkossa oli nähty, mitä mahdollisuuksia koulu vallanpitäjille tarjosi, ja ryhtyi kehittelemään omaa koululaitostaan. Samaan aikaan levitettiin eesti- ja liiviläisten keskuuteen huhua, että kääntymällä Venäjän "uskoon" kansa vapautuisi työorjuudesta. Kun samanaikaisesti maaomistuksien uudelleenjärjestely keskeytyi, palasi sen johtajana toiminut Campenhausen Riikaan.

Kun Zinzendorf vuonna 1736 saapui Valmieraan, kutsui kenraalinleski von Hallert lähiseutujen papit kuulemaan, mitä silloin jo tunnetuksi tulleen veljesseurakunnan johtajalla oli mielessään. Eräs kuulijoista oli Abrecht Sutor (1691-1758), Kambjan kirkon opettaja Etelä-Eestistä.

Abrecht Sutor (1691-1758) oli kasvanut ja käynyt koulunsa Ruotsin Pommerissa. Liivinmaalle hän tuli 1718 maaherra von Rozenin kutsusta. Tartossa ja Vana-Kuusten kartanossa vietetyn, pääasiallisesti kielen opiskeluun käytetyn vuoden jälkeen hän otti vastaan Suure-Kambjan (saks. Gross-Kamby) kartanon Karl Otto von Stackelbergin (1701-1758) tarjoaman Kambjan luterilaisen seurakunnan opettajan toimen, kun Liivinmaan tuomiokapitulin superintendent Heinrich von Brüningk oli hänet siihen vihkinyt.

Sutorin opettajana Tartossa oli ollut Jacob Widberg. Sutor meni naimisiin Widbergin tyttären Anna Marian kanssa. Lapsia syntyi kahdeksan; ensimmäinen oli 1721 syntynyt tyttö, josta oli tuleva Sutorin työn jatkajan Heinrich Johann Frostin puoliso. Vuonna 1726 Sutor perusti pienen koulun. Suuri Pohjan sota oli pudottanut Liivinmaan asukaslukua neljästäsadasta tuhannesta sataan kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja vuosina 1726 ja 1730 Kambjan seudulla kuoltiin taas nälkään. Puutetta oli kaikesta, mutta Albrecht Sutor oli toimen mies. Vuonna 1727 hän, yhdessä Sangasten opettajan Rauschertin kanssa teetti toisen painoksen Riiassa 1686 Eestin etelämurteella julkaistusta Uudesta Testamentista "Meije Issanda Jesusse Kristusse Wastne Testament". Uusi painos oli sitäkin tarpeellisempi, koska ensimmäinen painos oli vain 500 kappaletta. Uusi painos oli 10.000 kappaletta. Uuden Testamentin jälkeen Sutor ja Rauschert julkaisivat laulukirjan eestin etelämurteella.

Ruotsin ajalla luterilaiset kirkot oli velvoitettu järjestämään lukutaito-opetusta "maarahvaalle", mutta saksalaisten kartanonherrojen vallassa olevat kirkot eivät sitä tehneet kuin pakon edessä ja tulokset jäivät vähäisiksi. Suntio oli se henkilö, jolle homma tavallisesti delegoitiin. Kambjan suntio oli nimeltään Ignati Jaak, ja hänetkin kartanonherra halusi pitää orjanaan. Sutor ja muut pietistisesti orientoituneet pastorit kävivät pitkät oikeustaistelut estääkseen suntion ja hänen perheensä orjuuttamisen, ja voittivat ne sekä vuonna 1727 ja 1734.

Sutorin kanssa yhtä matkaa Pommerista Liivinmaalle tullut Heinrich Wollin kuoli 1731. Hän oli toiminut opettajana - kirkon opettajana sanan paremmassa merkityksessä - naapurikunnassa Urvastessa, ja hänelle tarvittiin seuraaja. Toimen otti vastaan Johann Christian Quandt 1732. Quandt oli juuri valmistunut Jenan yliopistosta, missä moravialainen veljesyhteisö oli suosittu opiskelijoiden keskuudessa; muun muassa Herrhutiin siirtynyt August Spangenberg oli sieltä.

Kun Albrecht Sutor syksyllä 1736 kohtasi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin Hallertien omistamassa Wolmarshofissa Valmierassa, oli Urvasten herätyksen tiimi jo melkein kasassa. Kokouksesta tultuaan Sutor sanoi Quantille: "Nyt minä ymmärrän, mitä sinä olet minulle Herrhutista kertonut". Myös Suur-Kambjan paroni von Stackelberg oli tullut uskoon. Mutta saman vuoden keväällä Sutorin puoliso Anna Maria oli kuollut, ja kun Albrecht Sutor 1737 tutustui Kriimanin parooni Karl Fabian von Gaveliin, hän tutustui myös hänen vaimonsa sisareen Margarethe Helene von Tiesenhauseniin. Häitä vietettiin 1738.

Margarethe oli 28 vuotta miestään nuorempi. Lisäksi hänen isänsä oli Liivinmaan ylhäisaatelia ja maaneuvos. Margarethen suku yritti estää liiton syntymisen, mutta toisessa vaakakupissa olevat asiat painoivat enemmän: Margarethella ja Albrechtilla oli elävä usko Jumalaan, ja halu elää yhdessä tämä maallinenkin aika. Heille syntyi viisi poikaa.

Vuonna 1739 lättiläisessä Valmierassa alkanut karismaattinen herätys levisi 1740 Etelä-Eestiin. Mukaan tuli uusia kansallisia johtajia kuten Tallima Paap (1707-1768) Rõugesta ja Kuusma Juhan. Heidän ulkoilmakokouksensa vetivät satoja kuulijoita, jotka kokivat pelastuksen Jeesuksessa ja lähtivät Pyhän Hengen voimassa kohti uutta päämäärää, taivaallista Jerusalemia. Pietisteille ja heidän kirkollisille isännilleen karismaattinen herätys oli kauhistus. Se herätti pelkoja - ihmispelkoja, jotka asettavat ansoja uskovan tielle - myös herrhutilaisissa, jotka ihmisten pelosta yrittivät hyssytellä kansanliikettä hiljaisemmaksi, ettei vihollinen heräisi.

Eestiläinen suntio Ignatsi Jaak kuoli 1741, mutta eestinkielinen veljesyhteisö Urvasten seudulle oli silloin jo syntynyt. Yhteisön tilaisuuksissa istuivat rinta rinnan sekä eestiläiset että saksalaiset uskovat. Eestiläisen maakansan veljesyhteisössä edes paroni Stackelberg ei ollut etuoikeutetussa asemassa. Mahtavat olivat ulkopuolella seurakunnan, mutta eivät toimettomana. Venäläisiltä Baltian saksalaiset olivat saaneet takaisin, mitä ruotsalaiset olivat heiltä riistäneet - luvan pitää eestiläisiä orjinaan ja kirkosta heillä oli nyt entistä vahvempi ote. Itse asiassa he hallitsivat nyt myös Venäjää, sillä Pietari Suuri oli täysin heidän ohjailtavissaan ja rakensi jopa Venäjän hallintokoneiston Baltian saksalaisten varaan. Kun Tallinnan Venäjän keisarillinen kenraalikuvernööri 12.11.1742 antoi asetuksen, jolla moravialaisten veljesseurakuntien työ kiellettiin, päästi Urvasten lähistöllä sijaitsevan Kodijärven kartanon isäntä von Brackel miehensä uskovien kokouksesta tulleiden eestiläisten tyttöjen kimppuun.

Riika oli Ruotsin vallan aikana Ruotsin toiseksi suurin kaupunki. Ruotsi asetti tavoitteekseen raamatun kääntämisen liivinmaan "kolmelle kielelle" kohta, mutta tavoite toteutui vain lätin kielen osalta, ennen kuin Venäjän laumat valloittivat Liivinmaan. Syyt kirkon huonoon menestykseen löytyivät kirkon sisältä. Ensinnäkin kirkko oli Baltian maita 500 vuotta hallinneiden saksalaisten kartanonherrojen vallassa. Nämä "vapaat" miehet eli vapaaherrat katsoivat orjien opettamisen turhaksi ja jopa vahingolliseksi. Toisaalta "kerettiläisten" pelko oli lamaannuttanut kirkon toiminnan.

Uusi Testamentti julkaistiin Eestin etelämurteella 1696. Se oli mahdollista, kun Riiassa oli asialle antautuneet miehet, joiden henkinen kantti kesti painostuksen edessä. Painos oli kuitenkin pieni, 500 kappaletta, mutta harvassa olivat lukutaitoiset eestiläisetkin siihen aikaan.

Uusi Testamentti Eestin pohjoismurteella, "Meie Issanda Iesusse Kristusse Uus Testament" valmistui painosta kesällä 1715. Käännöstyön saattoi loppuun Heinrich Gutsleff parantamalla Fischerin toimeksiannosta tehdyn aiemman yrityksen kieliasua.

Raamatun kääntäminen sekä etelä- että pohjoismaakuntia tyydyttävällä tavalla vaati vankempaa kielen tuntemusta. Kullamaan pastoriksi 1710 tullut Hallessa opiskellut Heinrich Gutsleff, Eberhardt Gutsleffin vanhemman vanhempi veli, oli koulutuksen, kielitieteen ja Raamatun sanan tuntija. Hebrean ja kreikan taitajana hänen ei tarvinnut turvautua muihin käännöksiin.

Vuonna 1731 Eestinmaan tuomiokapituli muodosti komitean, jonka piti kääntää Raamattu Pohjois-Eestin kielelle. Komiteaan kuuluivat Jürin pastori Anton Thor Helle, Kullamaan pastori ja raamatunkääntäjä Heinrich Gutsleff (1680-1748) ja Jõelähtmen pastori Heinrich Christop Wrede. Käsinkirjoitettu käännös valmistui 1736, mutta rahaa ei ollut kirjan painamiseen. Samana vuonna Virossa oli käymässä Ludwig von Zinzendorf, joka otti työn loppuunsaattamisen sydämen asiakseen. Valtaosa painattamiseen tarvittavista rahoista tuli lahjoituksena entiseltä Liivinmaan kuvernööriltä, Maardun kartanonherralta Hermann Jensen von Bohnilta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan nappiin, sillä käännöksen oikoluvun suoritti Tallinnan gymnaasiumin muinaiskielten opettaja Christoph Erdmann Bieck. Hän halveksi eestiläisten kieltä ja osasi sitä huonosti. Koska saksan kielessä on artikkeli, mutta eestin kielessä ei, hän päätti parannella eestin kieltä lisäämällä käännöksen sanaa "üks" sellaisiin paikkoihin, joissa hänen mielestään olisi pitänyt olla artikkeli. Kun asia huomattiin, oli vahinko jo tehty. Kirja painettiin Bieckin tekeminen huononnuksineen 1739 Jacob Johann Köhlerin kirjapainossa Tallinnassa. Painosmäärä oli 6015 kappaletta.

Suuren Pohjan sodan jäljiltä maassa oli puutetta kaikesta, eikä vähiten opettajista, sillä ennen sotaakin heitä oli ollut hyvin vähän.

Zinzendorfin Tallinnassa käynnin jälkeen tie Tallinnaan oli auki. Vuonna 1739 Tallinnaan saapui Köthenissä syntynyt Johann Friedrich Herrmann ((1710-1782) eteläiseltä Liivinmaalta Campenhausenin ja Hallertin luota ja Kunewaldissa syntynyt ja Suomessakin työskennellyt Johann Nitschmann jr. Myös Christian David oli mukana - nyt jo toista kertaa Liivinmaalla.

Heinrich Gutsleff oli saanut siirron Kullamaan kihlakuntaan Läänemaalle. …

Toinen Eestin länsirannikon työssä päivätyön tehnyt mies oli Jakob Johann von Richter, Läänemaan ruotsalaisseudulla Nooarootsin Paslepan (ee. Paslepa, saks. Paschlep) kartanon isäntä. Von Richter oli tullut tämän Magnus de la Gardien 1679 perustaman kartanon isännäksi 1728. Jakob Richter oli vanhoja Ruotsin sotureita, sitä joukkoa, joka oli pitkään ollut sotavankina Venäjällä. Ennen kuin jatketaan, katsotaan vähän, mikä tämä kartanonherra oli miehiään.

Jakob Johann von Ricter (1688-1761) syntyi Gulben Sigguntissa, Riian lähistöllä Liivinmaalla 02.11.1688 Ruotsin armeijan kenraaliluutnantin perheeseen. Isä oli kalvinistisen kirkon jäsen ja äiti uskova luterilainen. Kaksitoistavuotiaana poika aloitti oman sotilasuransa kreivi Hornin palvelijana, tuli marsalkka Lewenhauptin adjunktiksi ja osallistui Suuren Pohjan Sodan taisteluihin Kaarle XII armeijassa jalkaväen kapteenina.

Vuonna 1709 Kaarle XII armeija kärsi musertavan tappion Pultavan taistelussa Ukrainassa. Jakob von Richter joutui vangiksi, ja vietiin 12 vuodeksi Tobolskiin, Siperiaan.

Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen Jakob Johann von Ricter palasi Siperiasta uskonveljensä Creuzin kanssa Ruotsiin. Ruotsista hän palasi Riian lähellä olevaan kartanoonsa.

Vuonna 1727 Jakob von Richter joutui Tallinnaan ja sieltä Pietarin kautta neljäksi vuodeksi Moskovaan, mutta pääsi palaamaan takaisin kotikartanoonsa, jossa hän 1735 meni naimisiin eestinkielisen raamatun ensimmäisen painoksen pääasiallisen kustantajan eversti von Bockin tyttären Margarethe Charlotte von Bockin (1714-1795) kanssa.

Vuonna 1737 Jakob ja Margarethe von Richter muuttivat Viron ruotsalaisseudulle Noarootsin Paslepan (saks. Paschlep) kartanoon. Myös Lyckholmin (saks. Lückholm) kartano oli heidän käytössään.

Kreivi von Zinzendorfin Tallinnassa käynnin (1736) jälkeen Viroon ja Liivinmaalle tuli monta Valtakunnan lähettiä Herrnhutista. Valmierasta tuli Friedrich Immanuel Herrman (1710-1782), jota myös Margareta Charlotte von Richter 1739 tuli kuulemaan ja otettiin jäseneksi veljesseurakunnan jäseneksi. Tallinnassa oli siihen aikaan paikalla veljesseurakunnan parhaat voimat, ja tulokset olivat mittavia. Ritarikunta ja luterilainen kirkko oli kuitenkin kokoamassa voimiaan kristinuskon vastaiseen taisteluun, ja kun kreivitär Zinzendorf kreivin ollessa itse Amerikoissa, saapui Baltiaan ja sieltä Pietariin, tuli Margarethe Charlottekin häntä tapaamaan Kriimaniin, veljesseurakunnan Tarton seudulla olevaan keskukseen. Kun Hallen pietistitkin olivat nousseet veljesseurakuntaa vastustamaan, ei sovitteluyritykset tuottaneet toivottua tulosta ja nautinnonhimon pauloihin uppoutunut keisarinna Jelizaveta Petrovna (Elisabeth I) suostunut ottamaan kreivitär Dorothea von Zinzendorfia vastaanotolleen ja vielä samana vuonna (1743) kielsi veljesseurakunnan kokouksen kokonaan.

Jakob von Ricter oli käytännön mies. Hän kutsui kotiinsa veljesseurakuntien opettajia, rakensi rukoushuoneen Paslepan kartanon läheisyyteen ja tutustui itse johtaviin veljiin. Uskonasioissa hän oli herrhutilainen enemmän kuin pietisti, sillä siinä kun pietistit keskittyivät "sielunhoitoon", herrnhutilaiset näkivät ihmisen kokonaisena.

Vuosina 1742-1748 Paslepan työkeskuksessa toimi Johann Christian Petersen (1715-1764). Petersen oli ammatiltaan räätälimestari. Hän oli jo nuorena pyhittänyt elämänsä Herran palvelukseen. Ennen veljesseurakunnan yhteyteen tuloaan hän oli tutustunut Pyhiin kirjoituksiin oma-aloitteisesti. Ammatiltaan Petersen oli räätälimestari ja Liivinmaalle hän tulikin yhdessä useiden muiden maallisiin ammatteihin harjaantuneiden ammattilaisten kanssa. Näistä olikin Liivinmaalla suuri puute, sillä saksalaiset kartanonherrat olivat estäneet eestiläisiltä kaikenlaisen kehityksen, sillä he pelkäsivät kaikkia ammattitaitoisia "undeutsch", ei-saksalaisia.

Jakob Johann von Richter kuoli 1761, jonka jälkeen veljesseurakunnan oli elettävä ilman uskovan kartanonherran tukea. Venäjän uusi tsaari, Katarina II oli kuitenkin edeltäjiinsä verraten suopea uskovia kohtaan, eikä kartanonherraa enää tarvittu pitämään virkavaltaa loitolla seurakunnan puuhista.

Koti, jossa molemmat puolisot elävät rauhassa keskenään, on ilo muillekin. Kun perheen kasvattitytär meni naimisiin Christian Renatus von Ungern-Sternbergin kanssa, syntyi heidän kodistaan Raplan Ohekatkussa (saks. Odenkat) uusi keskus, jonka suojissa veljesseurakunta kasvoi ja vahvistui sinäkin aikana, jolloin se oli virallisesti kiellettynä. Jakob Johann von Richterin kuoltua hänen leskensä Margarethe von Ricter asui kasvatustyttärensä luona Ohekatkussa, mutta kun tytär muutti Tarttoon, muutti Margaretha von Richter Haapsaluun.

…..

Vuonna 1739-1740 ihmisiä alkoi tulla uskoon Ridalassa, jossa luterilaisten pastori Mattschek oli liittynyt veljesseurakunnan kannattajiin. Kun Haapsalun lähellä sijaitsevan Ungrun (saks. Linden) kartanon isäntä Unger-Sternberg liittyi joukkoon, aukesivat sydänten salvat myös naapurikunnissa - Martnassa, Lääne-Nigulassa, Vigalassa ja Haapsalussa.

Piirsalusta, muutaman kilometrin päähän Kullamaalta pohjoiseen muodostui veljesseurakunnan uusi keskus, josta liike levisi Harjumaalle.

Joelähtme … Wrede

Kun veljesseurakunta oli saanut omakieliset johtajat, se alkoi levitä nopeasti eri puolille maata. Tallima Paap tuli myös Tallinnaan. Vuonna 1742 seitsemänkymmentä kahdeksan veljeä ja sisarta nautti ehtoollista veljesyhteisön tapaan, ilman luterilaisia päällepäsmäreitä. Kaiken lisäksi Tallinnassa luterilaisen kirkon päänä oli Mickwitz, joka ei estänyt eikä olisikaan halunnut estää kuninkaista ja kartanonherroista vapaan seurakunnan syntyä. Toinen herrnhutilaista veljesyhteisöä lähellä seisova mies oli Tallinnan tuomiokirkon pää A.A. Vieroth. Muita koviin otteisiin halukkaita kartanonherroja ja pappismiehiä oli kyllä aivan tarpeeksi ilman niitäkin harvoja, jotka eivät halunneet taistella Jumalaa vastaan, mutta he joutuivat punomaan juoniaan vielä kaksi vuotta, ennen kuin kirkon ja valtion helvetinkone laukesi. Ja sen ajan veljet käyttivät omaksi ja kuulijoittensa ikuiseksi parhaaksi.

Zinzendorfin Tallinnan vierailun aikana 1736 Olevisten kirkon apupappina ollut Eberhard Gutsleff oli saanut siirron Kuresaareen (saks. Arensburg) Saarenmaalle, jossa hän toimi tuomiokapitulin/konsistorin virassa. Konsistorin virka on kirkon sisäinenen turvallisuuspoliisi, se tarkastaa, ovatko kirkonpalvelijat valtiolle ja kirkolle uskollisia. Eräänlainen KGB siis. Mutta Gutsleff oli uskova mies. Hän oli ollut kirjeenvaihdossa Zinzendorfin kanssa jo ennen tämän tuloa Tallinnaan, ja tiesi ainakin sen, että Zinzendorf, jos kuka yritti taiteilla tasapainossa Seurakunnan Herran ja Kirkkoherran välisissä asioissa, Seurakunnan Herran tahtoa enimmälti rikkomatta.

Tuomiokapitulin johdossa Gutsleffin velvollisuuksiin kuului jakaa saarnaluvat luotettaville henkilöille. Jos luvanhakijoilta ei edelletty mitään sen enempää kuin "oppimattomilta ja koulukäymättömiltä" apostoleilta, saattoivat maanviljelijätkin saada puheoikeuden. Gutsleff tutki myös naisten taitoja evankeliumin julistamisessa, ja antoi saarnalupia heillekin. Muutaman kilometrin päässä Kuresaaren keskustasta sijaitsevassa Upan kylässä alkoi pian tapahtua, ja kun vielä pari vuotta oli kulunut oli Saarenmaalla noin 9000 uskovaa liittynyt veljesseurakuntiin, eli "vennastekogudus", kuten niitä viroksi nimitetään.

Nimi Jeesus tarkoittaa "Jehovah vapauttaa". Se on nimi, jonka Jeesus Messias, jumalan poika sai isältään. Nimestään Jeesus sanoo:

Jeesuksen nimi on paholaisen palvelijoille tavaton haaste. Joskus 1970-luvulla luin venäjänkielisestä lehdestä Molodjosh Armenii, että he eivät voi tehdä "uutta ihmistä" kenestäkään, joka on kuullut nimen Jeesus. Miksi siis monet kirkon jäsenet ovat paholaisen palvelijoita, jos Jeesus-nimessä on tällainen voima? Luulen sen johtuvan siitä, että he eivät ole koskaan tulleet Jeesuksen luo, ei ainakaan sydämessään, sillä Jeesus ha-Mashiah sanoo näin:

Viisisataa vuotta eestiläisille, liiviläisille, lättiläisille ja preussilaisille oli tarjottu tyhjää pikaria, tai kuten kirkkohistoria osoittaa, pikaria, jonka sisältö oli käärmeen myrkkyä. Mutta Tallinna Paap ja hänen veljensä lähti liikkeelle pikarit täynnä uutta viiniä. Viini oli niin vahvaa, että se pelasti lättiläiset ja virolaiset preussilaisten ja liiviläisten kohtalolta. Ilman Tallima Paapia ja hänen kaltaisiaan edes Eesti Vabariikia ei olisi olemassa.

Orjuus, jossa saksalaiset tilanherrat ja myöhemmin myös venäläiset valtiaat pitivät, näytti uskomatonta niiden mielestä, joilla oli päässä muutakin kuin käärmeen kähyä. Adam Oleariuksen matkakirjassa on kuva, kuinka liiviläistä talonpoikaa ruoskitaan. Riiassa 1777 julkaistussa kirjassaan Topografische Nachrichten von Liefland Ehstlands II A.W. Hupel kirjoittaa sivulla 127: "Näitä miehiä myydään halvemmalla kuin neekereitä Amerikan siirtomaissa" ja "maatyöläisiä ja heidän lapsiaan myydään tai vaihdetaan hevosiin, koiriin ja …".

Vaikka Albrecht Sutorilla oli ollut hankaluuksia Tiesenhausenin suvun kanssa, suhteet Kriimanin tilan omistajiin säilyivät hyvänä. Tallinnaan syntynyt karismaattinen veljesyhteisö halusi tehdä Kriimanin jopa yhteisön keskuspaikaksi. Myös Ludwig von Zinzendorfin puoliso, kreivitär Dorothea toivoi näkevänsä Kriimanin veljesyhteisön Etelä-Eestin ja Latvian keskuspaikkana. Tämän toiveen hän esitti myös kirjeessään Venäjän keisarinna Elisabethille.

Syyskuussa 1740 Tallinnaan oli saapunut Friedrich Biefer, entinen kalvinisti. Ihmisiä tuli uskoon, mutta toiset kovettivat sydämensä. Saarnaajan menestys oli niin hyvä, että kesällä 1742 hänet pakotettiin lähtemään maasta. Karismaattisia herrhutilaisia vangittiin noin viisikymmentä, heidän mukanaan Tallima Paap ja Kuusma Jaan. He tuomittiin pitkäaikaisiin vankeusrangaistuksiin. Marraskuun kolmantena 1742 valtio antoi uusia määräyksiä, joilla herrhutilaisten vaino yritettiin saattaa lailliselle pohjalle. Määräyksien mukaan rikolliseksi toiminnaksi luokiteltiin mm. raamatullisten kirjojen ja koulukirjojen kääntäminen, Herrnhutin lähettien kutsuminen maahan, kaikki uudet laulukirjat, nimen seurakunta käyttö muusta kuin viranomaisten kirkosta, järjestäytyminen yhteisöiksi jne.

Vuoden 1743 lopulla Liivinmaalla oli palattu vuoden 1200 tilanteeseen. Maan uskonnollisista ja sivistysoloista määräsi nyt ritarikunta - Jumalan nimissä Jumalaa ja hänen kansaansa vastaan. Saarenmaan superintendentti Eberhardt Gutsleff ja muut omantunnon miehet pystyivät pidättelemään vainoaaltoa muutaman vuoden, mutta 1747 ritarikunta pääsi käsiksi myös heihin. Gutsleff itse, Jämajan uskova pastori Hölterhoff, J.G. Fritsche ja lääkäri D.S. Krügelstein pidätettiin ja vietiin kahleisiin kytkettyinä "Pyhään" Pietariin.

Mantereen ja Hiiumaan välinen saari Vormsi oli usean vuosisadan ajan ollut ruotsalaisasutusta. Vuonna 1742 luterilaisen kirkon pastorina oli Andreas Holming, mahdollisesti joku niitä Viipurissa koulunsa käyneitä nuoria miehiä, joilla oli vaikeuksia saada töitä Suomesta. Hänen luonaan asui herrhutilainen opettaja Michael Petersen, joka ruotsia opittuaan julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta Vormsin saarella, kunnes hänet määrättiin Tarton seudulle Kriimaniin. Lokakuussa pantiin alulle myös koulun rakentaminen.

Myös Hiiumaalla oli ruotsalaisasutusta. Kõrgesaaren lähistöllä Reigissä oli ruotsinkielinen kirkko, jossa jumalanpalvelukset suoritettiin eestin ja ruotsin kielillä. Tämä oli se ruotsalaiyhteisö, joka 1781 muutti Dneprin rantamille, jossa se eli toisen maailmansodan aikoihin asti Gammalsvenskbyn nimellä, muiden "kerettiläisten" naapurina.

Kieli, jota kansa Valmierassa puhui, oli lättiä eli latviaa.

Vuonna 1729 Liivinmaaksi kutsuttiin Väinänjoen (Daugava) ja Suomenlahden välistä aluetta, josta nyt osa kuuluu Latviaan ja loput Viroon, sekä Venäjän nyt miehittämä Petsherin alue. Suuren Pohjan sodan jäljiltä suuret osat maata olivat autioituneet ja saksalaisten kartanonherrojen oli vaikea löytää opettajia lapsilleen ja saarnaajia kirkkoihinsa.

Saarenmaan herätys alkoi Upan (saks. "Uppa bei Arenburg) kylästä 1740 kun astiat, Uppa Jurri ja hänen vaimonsa, olivat valmiit.

Saarenmaalla oli syntynyt hengellistä elämää jo 1726 pietistien vaikutuksesta.. ja kun 1738 Kuresaaren tuomiokapitulin vanhimmaksi tuli Zinzendorfin henkilökohtainen tuttu Eberhard Gutsleff, lähetyksen toimintaedellytykset paranivat huomattavasti. Gutsleff perusti koulun, käänsi laulukirjan ja osallistui raamatun… Pietistien vaikutus oli yleensä levinnyt vain kartanoihin ja saksankielisen herrakansa keskuuteen, mutta Upan kylässä, muutaman kilometrin päässä Kuresaaresta Upan Jurri ja hänen vaimonsa julistivat sanaa eestinkielisen kansan parissa sillä seurauksella, että h…

Tallinnan suunnasta työ eteni..

Tälle "Liivinmaalle" veljet perustivat Lammsbergin (Karitsanvuoren) ja Seitenschreinin (Kylkihaavan) yhteisöt.

Kun Christian David 1729 saapui Liivinmaalle, tuskin kukaan maan alkuperäisväestöstä osasi lukea. 1897 lukutaito eestiläisten keskuudessa oli kohonnut 95 prosenttiin ja 92 prosenttiin Liivinmaan lättiläisten keskuudessa. Lukutaidon avain oli Raamattu. Se julkaistiin Zinzendorfin sitä varten saaman lahjoituksen turvin 1739 eestiksi. Painosmäärä oli 6015, mutta uskovat kopioivat sen tekstejä käsin omaan käyttöönsä. Uskovien seurakuntien jäsenet kirjoittivat kukin omat omaelämäkertansa seurakunnan rekisteriin - omalla kielellään tietysti.

Vuonna 1738 Tallinnassa toimi nuori Biefer Mickwitz…

Vuonna 1739 Christian David tuli uudestaan Latviaan. Nyt hänen mukanaan oli Magnus Friedrich Bunterbart, joka pari vuotta aikaisemmin oli opiskellut lättiä Wolmarshofissa, Valmierassa toimien samalla opettajana.

Valmierasta Christian David jatkoi matkaansa Tallinnaan. Paluumatkalle Christian David lähti joulukuussa 1740. Ennen lähtöään hän ehti nähdä tshekkiläisen herätyksen uuden nousun virolaisten ja lättiläisten keskuudessa. Hän palasi Valmieraan vielä kolmannen kerran vuonna 1742, mutta kuinka kauan hän sillä kertaa maassa viipyi, ei liene historioitsijoiden tiedossa. Syykin lienee selvä: se oli aikaa, jolloin Baltian veljesseurakunnat joutuivat menemään "maan alle" kuten heidän tshekkiläiset veljensäkin aikoinaan.

Urvasten kihlakuntaan Pommerista saapunut pastori Johann Gutslaff opetteli kansan kielen ja kirjoitti Etelä-Eestin kielen kieliopin, joka julkaistiin 1648 Tartossa. Urvasten kirkon yhteyteen perustettiin myös Võrumaan ensimmäinen koulu 1688. Oppilaina oli 25 poikaa, ja opettajana toimi lukkari.

Vaikka Ruotsin aikaa sanotaan Virossa vanhaksi hyväksi Ruotsin ajaksi, se alkoi oikeastaan vasta Kaarle XI tullessa täysi-ikäiseksi, ja ryhtyessään uudestaan ajamaan "maarahvaan" asiaa ja samalla puolustamaan sitä saksalaista yläluokkaa vastaan. Kustaa II Adolfin uudistukset oli pysäyttänyt Iivana IV Julman hyökkäys Baltiaan ja samaa rataa kulkivat asiat tälläkin kertaa. Vuonna 1702 venäläisten joukot miehittivät Võrumaan, ja tällä kertaa myös maan oma saksalainen yläluokka liittyi heihin. Eestiläisille olisikin käynyt huonosti, jos Vapahtaja ei olisi ojentanut kättään sorrettujen puoleen. Vuonna 1732 Urvasteen saapui pietistipastori Johann Christian Quandt, ja nyt oli maarahvaalla jo lukutaitoiset kansalliset opettajat - Kalja Adam, Mango Hans, Matsi Kärt ja muita. Lukkarinkoulu ja kolme kartanokoulu saatiin käyntiin.

Vuonna 1734 Gustav von Löwenwelde perusti Põlvamaalle, Räpinan kartanoon (saks. Rappin) paperitehtaan. Kun veljesseurakunnat kasvoivat, eikä uusia kirjoja voitu painaa eikä tuoda maahan, kehittyi veljesseurakunnan keskuudessa mittava kirjojen kopiointitoiminta. Vuonna 1751 paperitehtaan perustaja joutui tsaarin epäsuosioon, ja karkoitettiin Siperiaan, mutta tehdas ei siitä pysähtynyt eikä veljesyhteisön kirjallinen toiminta vähentynyt.

Joissakin kodeissa saattoi olla hyllymetreittäin käsin kopioituja kirjoja. Urvasten suntion Mango Hansin kääntämänä ilmestyivät John Bunyanin Kristityn vaellus ja Johann Arndtin Totisesta Kristillisyydestä. Spangenbergerin Das Paradiesgärtlein jäi kokonaan painamatta, mutta se levisi Aleksander Raudjalin kääntämänä eestiläiskoteihin käsinkirjoitettuina kopioina ja kopioiden kopioina, sillä samaan aikaan, kun uusia kopiota valmistui, joutui niitä viranomaisten käsiin tuhottavaksi.

Uusi lauluja syntyi kaiken aikaa. Veljesseurakunnan elämässä musiikilla oli muutenkin merkittävä osa. Veljesyhteisö toi myös soitinmusiikin …

Muita kädestä käteen levitettyjä sanomia olivat veljesyhteisön sisäinen tiedotuslehti,

• omaelämäkerrat
• kenttäkuulumiset,
• kirjeenvaihto

Tarton lähistöllä Võnnussa sijaitsevan Kriimanin eli Brinkenhofin kartanon omistaja Karl Fabian von Gavelin vaimon sisar Helene Magdalena von Tiesenhausen oli 1735 mennyt naimisiin häntä 31 vuotta vanhemman Sutorin kanssa. Aluksi avioliitto herätti vastustusta, mutta ajan myötä käsitykset muuttuivat ja von Gavel alkoi itsekin järjestää kokouksia sekä kotonaan, että Tartossa.

Kreivi Zinzendorf lienee poikennut Kriimaniin 1736 matkallaan Tallinnaan. Kertomusta kartanonherran uskoontulosta en ole nähnyt, mutta vuonna 1740 Karl Fabian von Gavel kävi itse tutustumassa Herrnhutiin Saksinmaalla, ja sen jälkeen hän ryhtyi määrätietoisesti rakentamaan kartanoaan Eestin herrnhutilaisten keskukseksi Herrnhutin malliin. Herrnhutin veljesyhteisöön hänet oli otettu matkan aikana Wetteraussa.

Karl Fabian von Gavelin elinpäivät eivät riittäneet näkemään työn valmistumista, mutta hänen vaimonsa jatkoi työtä Kriimanin rakentamiseksi eestinkielisen veljesseurakunnan tukitoimintojen keskukseksi, vähän samaan tapaan, kuin mitä Valmieran keskus Lammesberg lätinkielisellä Liivinmaalla jo oli. Kriimanin keskus sai nimekseen Seitenschrein, Kylkihaava. Karl Fabian von Gavelin 1742 tapahtuneen kuoleman jälkeen kartanon omistajaksi tuli hänen poikansa Gottlieb Fabian von Gavel, joka vaelsi isänsä jälkiä Herran neuvossa ja nuhteessa.

Kylkihaavan - Seitenscreinin eli Küljekirstin - peruskivi laskettiin 16.05.1742. Alkurukouksen piti Biefer, tähän aikaan pääasiassa Tallinnassa toiminut entinen kalvinisti, ja rakennustyön johtoon tuli kukas muu kuin puuseppä Christian David, sama mies, joka oli johtanut Herrnhutin rakentamista ja Valmieran opettajaseminaarin rakentamista. Rakennustöihin palkattiin myös Venäjän uskonvainoja Eestiin paenneita vanhauskoisia ortodokseja eli raskolnikkeja.

Toukokuun kuudestoista 1742 oli Vönnun Brinkenhofissa juhlapäivä. Peruskiven laskuun osallistuivat Friedrich W.A. Biefer, Christian David ja Martin Hadwig. Nimekkäimmät vieraat olivat sisar Gavel, sisar Barlach, sisar Hellmeyer, Nitschmann, von Pahlen, Rudolph, sisar Schwarz ja von Ungern. Talo oli suunniteltu kaksikerroksiseksi; siinä oli 50 asuinhuonetta ja 104 ikkunaa.

Rakennustyö sujui ripeästi, ja kun Veljesseurakunnan toiminnan kieltävä keisarillinen asetus 16.04.1743 annettiin, oli talo jo katon alla. Ovet kuitenkin puuttuivat, sillä kun notaari saapui lukitsemaan kiellettyjen rukoushuoneiden ovia, ei niitä vielä ollut asennettukaan. Notaarin poistuttua työ jatkui.

Vuonna 1742 Liivinmaan veljesyhteisössä oli 14000 jäsentä, niistä 3000 Latvian Liivinmaalla, 2000 Eestin Liivinmaalla ja loput 9000 Saarenmaalla. Yhteisön vaikutus oli jäsenmäärää suurempi, sillä jäseneksi yhteisöön otettiin vain ne, jotka olivat valmiit toimimaan yhteisön tehtävissä missä kolkassa maailmaa tahansa.

Kreivi Zinzendorfin Pohjois-Amerikan matkan aikana Liivinmaan saksalaisten ei-uskovien ja uskovien välit olivat huonontuneet entisestään. Francken kuoltua 1727 myös Hallen pietistit kokivat moravialaiset kilpailijoikseen ja ryhtyivät tuhoamaan veljesyhteisön yhä kasvavaa toimintaa. Uhkaavaksi käynyt tilanne pakotti kreivitär Zinzendorfin, se on Dorothea von Reussin, matkalle kohti Pietaria, Venäjän pääkaupunkia.

Matkalaiset saapuivat Riikaan 09.09.1742. Riiasta matka jatkui Valmieran kautta Kriimaniin, jossa hän viipyi reilun kuukauden.

Kriimanin rakentaminen oli aloitettu suurin toivein. Vastustaja oli kuitenkin jo kerännyt voimansa, ja uskovien kuulustelut alkoivat Võnnun kihlakunnassa, johon Kriimani silloin kuului, jo vuoden 1743 helmikuun alussa. Ensimmäiseksi kutsuttiin komission kuultavaksi David Siegmund Krügelstein (1698-1749) Kriimanista.

Krügelstein oli tullut tuntemaan Moravian pakolaisia Herrnhutissa 1725, kun hänellä jo oli teologin koulutus. Hänen isänsä oli Kuurinmaan saksilaisten sotilaskirurgi, poika lähti hankkimaan lääkärin ammattitietoutta Wittenbergiin, josta hän palasi synnyinkaupunkiinsa Bautzeniin, Kuurinmaalle. Vuosina 1732-1733 hän vielä jatkoi lääketieteen opintojaan Hallessa, josta palasi veljesseurakunnan lääkäriksi. Vuonna 1738 hänet nimitettiin veljesseurakunnan opettajaksi, ja lähetettiin Valmieraan kenraalinleski von Hallertin henkilääkäriksi. Työkenttää riitti laajalle ja koska hän oli myös sielunhoitaja, oli työkenttää sitäkin enemmän.

Krügelstein oli keisarillisen komission kuulusteltavana 12.02.1743. Kysymyksiä oli 144, joihin annetut vastaukset kertovat selvää kieltään siitä, mitä tämän maailman ruhtinaat olivat kieltämässä. Krügelsteinia ei kuitenkaan vangittu heti, sillä hänet kutsuneet Baltian saksalaiset olivat varsin korkeissa asemissa Venäjänmaalla eikä Venäjällä ollut varaa luopua Baltian saksalaisten tuesta. Kesäkuun neljäntenä 1747 David Siegmund Krügelstein kuitenkin vangittiin ja vietiin kymmeneksi vuodeksi Pietari-Paavalin linnoitukseen Pietariin, ja vankeusajan päätyttyä karkotettiin Kazaniin, jossa hän 09.09.1762 kuoli.

Ritarikunta pelkää orjiensa karkaavan

17.09.1743 ritarikunta pyysi Liivinmaan hallitusta lähettämään ulkomaalaiset veljet pois maasta ja aloittamaan oikeusprosessit veljiä majoittaneita tai muuten avustaneita kirkon pastoreita vastaan.

Konsistori pisti paremmaksi. Sen 23.11.1743 päivätyssä "sentimentissä" säädettiin:

• ulkolaisten veljien karkotus;
• kielletään kirjeenvaihto ulkolaisten veljien kanssa;
• veljesyhteisön kirjat kielletään;
• rukoushuoneiden ym. laitoksien takavarikointi;
• veljesyhteisön köyhäinhoitolaitosten takavarikointi;
• veljesyhteisön köyhäinhoitolaitosten varojen takavarikointi;
• veljesyhteisön pastoreitten syyttäminen oikeudessa;
• veljesyhteisön pastoreita majoittaneiden luterilaisten pappien syyttäminen oikeudessa;

Superintendent-general J.B. Fischer kuoli 1744. Hänen tilalleen löytyi vieläkin pahempi mies - Jakob Andreas Zimmermann.

Ruotsin vallan aikana Liivinmaalla vainottiin pietistejä ja aluksi veljesyhteisö samaistettiin pietisteihin. Aika hyvin ne keskenään pärjäsivätkin, mutta baltiansaksalaisten luterilaisten silmissä ne olivat kauhistus. Vuonna 1742 tunnelma alkoi tihentyä. Kadrinan kartanonherrat syyttivät pastori Nauhausia "uskonnollisista häiriöistä" maakäräjille, maakäräjät ilmoittivat siitä kirkon tuomiokapitulille ja pyysi siltä edustajia komiteaan asioita tutkimaan. Myös ritarikunta, joka Venäjän vallan aikana oli saanut takaisin Ruotsin vallan aikana menettämänsä etuoikeudet, lähti mukaan "uskonnollisia häiriöitä" poistamaan.

Kesäkuussa 1742 ritarikunta esitti Tallinnan tuomiokirkon johdolle luettelon asioista, jotka sitä häiritsivät. Ritarikunta vaati, etteivät muut kuin kirkon papit saa pitää uskonnollisia kokouksia; että muihin ammattikuntiin kuuluvat henkilöiden ei pidä harjoittaa opetustointa ja että kaikki, mikä on vastoin kirkkolakia (vuodelta 1732) - eliminoidaan. Esitykseen sisältyi uhkaus siitä, että mikäli ritarikunnan vaatimukset eivät kahden kuukauden kuluessa ole tuottaneet toivottua tulosta, valtuuttaisi se ritarikunnan vanhimman hoitamaan asian sen puolesta.

Venäjän vallan aikana juuri Tallinnan tuomiokirkon johtajaa pidettiin kirkon vanhimpana, sillä ritarikunta nimitti sen. Tallinnan tuomiokapitulin johdossa sillä kertaa olikin vähemmän sotaisaa porukkaa, mutta se ei pystynyt ritarikunnan vallalleen päästettyjä hevosia taltuttamaan. Tuomiokapitulin kirjeessä 29.03.1742 puolustetaan uskovien kokoustoimintaa, presbyteri Bieferiä ja torjutaan ritarikunnan ja valtion puuttuminen tuomiokapitulin asioihin. Siitä huolimatta kiihottuneiden mielien heinäkuussa 1742 uhriksi joutui veljesseurakunnan saarnaaja Biefer, mutta hän selvisi maastakarkotuksella. Eestiläisiä karismaattisia uskovia pidätettiin noin 50, heidän mukanaan Tallima Paap. Heidät lähetettiin Tartoon, jossa heidät vangittiin ja tuomittiin.

Marraskuun kolmantena 1742 hallitus antoi ensimmäisen, yksitoista kohtaa sisältävän veljesyhteisön vastaisen toimenpidepaketin. Vaikka kristinuskonvastaisen taistelun työmuodot ovat olleet samankaltaisia jo liki 2000 vuotta, vilkaistaan nyt sitten tätäkin asiakirjaa. Siinä kiellettiin veljesyhteisöön kuuluvien henkilöiden kutsuminen maahan, vaadittiin veljesyhteisöjä esittämään jäsenluettelonsa, säädettiin kaiken kirjallisuuden ennakkosensuuri, kiellettiin sanan seurakunta käyttö muista kuin hallituksen hyväksymistä kirkoista, kiellettiin uskovien järjestäytyminen yhteisöiksi, kiellettiin uskovia valitsemasta toimihenkilöitä ja antamasta mitään säädöksiä, kiellettiin uskonnollisten kokouksien pito yksityiskodeissa ellei kirkollinen pastori ole läsnä ja säädettiin, että kaikkiin uskonnollisiin kokouksiin tuli myös ei-uskovilla ja kirkon jäsenillä tuli olla vapaa pääsy. Säännöksiä perusteltiin sillä, että veljesseurakunta on kirkolle vaarallinen kilpailija.

Veljesseurakunnan hävittämiseen valjastettiin myös Etelä-Eestin ja Saarenmaan ritarikunnat. Vuonna 1742 perustettiin myös kaksi uutta valvontakomissiota, toinen Latviaan ja toinen Etelä-Eestiin. Saarenmaalla, jossa tuomiokapitulin vanhimpana oli veljesyhteisön kannattaja Eberhard Gutsleff, ritarikunta joutui kuitenkin valmistelemaan hyökkäystä propagandakampanjalla, mikä pitkitti taistelua ja antoi uskovillekin aikaa valmistautua hyökkäykseen. Tuomiokapituli sai myös tuotua julki sanomansa siitä, ettei ritarikunnalla ollut oikeutta puuttua kirkollisiin ja opillisiin asioihin.

Komiteat ja oikeustaistelut olisivat vieneet aikaa, mutta sellaiseen Venäjän keisari Elisabeth I ei ollut aikaa. Hän kielsi veljesseurakuntien toiminnan 16.04.1743, eikä vain Liivinmaalla, vaan koko keisarikunnassa. Veljesyhteisön arkipäivisin kouluina ja viikonloppuina rukoushuoneina toimineet "koolitaret" ja koolimajat" suljettiin ja kaikki veljesyhteisön kokoontumiset kiellettiin.

Sitä ennen maahan oli tullut ainakin 81 veljesyhteisön lähettiä. Hiiumaan ja Vormsin saarilla sekä Läänemaalla veljesyhteisöissä oli nyt noin 2000 eestiläistä jäsentä ja muualla Virossa vajaa kolme tuhatta. Nooarootsissa ja Vormsilla yhteisöissä oli ruotsinkielisiä jäseniä. Syyskuun 19 päivänä 1743 ritarikunta pyysi hallitusta lähettämään ulkomaalaiset opettajat pois maasta ja aloittamaan oikeusprosessit kaikkia niitä Luterilaisen kirkon pastoreita vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet, heitä majoittaneet tai muuten auttaneet.

Kirkon uskontopoliisi, konsistori ei halunnut jäädä huonommaksi kuin ritarikunta. Sen 23.11.1743 esittämässä "sentimentissä" vaadittiin paitsi ulkomaalaisten veljien karkotusta, myös kirjeenvaihtokieltoa heidän kanssaan. Lisäksi konsistori kielsi julisti luterilaiseen kirkonkiroukseensa veljesyhteisön kirjat, tuki rukoushuoneiden ja muiden laitosten takavarikointia, vaati veljesyhteisön köyhäinhuoltolaitosten varojen takavarikointia, vaati kaikkia veljesyhteisön pastoreita oikeuteen, ja tuki ritarihuoneen määräystä oikeudenkäynneistä veljesyhteisön kanssa yhteistyössä olleiden kirkon pastoreiden oikeudenkäynneistä.

Vuonna 1743 Venäjän hallitsija Elisabeth antoi käskyn.. ukaasi 16.04.1743..

Luterilaisilta papeilta vaadittiin 06.06.1744 sitoumukset, että moravialaiset karkotetaan.

Zinzendorfin toinen matka Liivinmaalle

Zinzendorf vankina Riian linnassa 23.12.1743-12.01.1744..

J.B. Fischer kuoli 1744

Jakob Andreas Zimmermann - superintendent general - entisiä pahempi

Vieroth karkoitetaan 1743

Eestiläinen opettaja Michael Ignatius (1713-1777) vangittiin 1743, mutta ilmeisesti vain lyhyeksi aikaa, sillä hänen saksasta kääntämiään saksalaisen pietistin Schubertin tekstejä tuli veljesyhteisön käyttöön noin tuhannen sivun verran.

Mango Jaak, Kambjan lukkari …

Alexander Raudjal, J. Chr. Quandtin eestiläinen työtoveri

Mango Hans, opettaja Urvastesta..

Pohjois-Eestistä Kulli Jüri, kirjeen

veljesyhteisön kokoukset kielletään, kouluiksi nimitetyt kokoussalit takavarikoitiin ja kirjat takavarikoitiin. Uskoviin suopeasti suhtautunut Kuresaaren tuomiokapitulin Eberhard Gutsleff Jr (1681-1749) vangittiin ja vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen Pietariin, jossa hän 1749 kuoli. Kenraalinleski von Hallertin uskova henkilääkäri Krügelstein karkotettiin Kazaniin, jossa hän kuoli 1760. Pastori Holtershof vapautettiin 1762.

Uskoon tulleet aatelismiehet eivät säikähtäneet vainoja. Campenhausen teki kaikkensa vapauttaakseen Pietari-Paavalin linnoituksen vangit, mutta tuloksetta. Gutsleff kuoli vankeudessa 1749, Hallertin lesken moravialainen henkilääkäri Dr. Krügelstein kuoli karkotettuna Kazanissa 1760,

Holtenhof eli.. vapautettiin 1762.

Gutsleff… Rõuge..

Keisarillinen käsky pakotti veljesyhteisön toimimaan salassa.

Luutnantti Johan Balthasar von Campenhausen (1696-1758) oli yksi niistä harvoista Ruotsin armeijan sotilaista, jotka eivät joutuneet vangiksi Pultavan taistelussa 1708. Hänen isänsä Johan Herman von Campenhausen oli palvellut Käkisalmessa. Poika Johan Balthasar oli syntynyt Vöyrissä.

Pultavan taistelun jälkeen Kaarle XII pyrki pienen jäljelle jääneen joukkonsa kanssa kohti Turkin rajaa. Benderistä pakeneva kuningas Kaarle XII lähetti kuriirinsa Tukholmaan, mutta tämä joutui matkalla vangiksi, ja siirtyi ensin puolalaisten ja 1711 venäläisten palvelukseen. Marraskuussa 1712 hänet nimitettiin Muroman jalkaväkirykmentin komentajaksi, jossa toimessa hän jatkoi aina vuoteen 1727 asti Ivan Ivanovitsh Kampenhausenin nimisenä, osallistuen mm. Friedrichstadtin ja Stettinin taisteluihin. ja Derbentin valloitukseen Kaspianmeren rannalla 1727.

Vuonna 1721 Johann Balthasar von Campenhausen oli nimitetty Liivinmaan maaherraksi ja esiintyi Liivinmaan ritarikunnan edustajana sekä Pietari I "Suuren" hautajaisiin 1725, että Venäjällä hattujen sodan aikana vallan anastaneen hedonisti Jelizaveta Petrovnan (Elisabeth I) kruunajaisiin 1742.

Menetyksiinsä tyytymättömän Ruotsin 1742 aloittama "hattujen sota" Venäjää vastaan johti siihen, että Venäjä valloitti Suomen ja asetti 14.10.1742 Johan Balthasar von Campenhausenin Suomen kenraalikuvernööriksi. Hänen mukanaan Turkuun tuli hovisaarnaaja …

von Campenhausenin tila Brinkenhof, eli Pringi Sangasten kunnassa oli toinen moravialaisten tukipiste. > Kriimani.

Urbs- Urvaste

Volmarshof/Valmiera

Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan pojista Kaarle kannatti luterilaisuutta ja Sigismund katolista kirkkoa. Kun taistelu oli emämaassa ratkennut, se jatkui vielä Liivinmaalla. Syyskuun 17 päivänä 1605 Kaarle IX Kirkholman taistelussa menetti hevosensa ja olisi todennäköisesti kuollut sotatantereelle, jollei liivinmaalainen Henrik Wrede olisi antanut hevostaan kuninkaalle. Henrik kuoli, mutta hänen leskensä Gertrud von Ungern sai korvaukseksi Suomesta runsaat maaomaisuudet ja 1609 vielä kolme tilaa Peippolan kylästä Elimäeltä. Peippolan tilalla syntyi 1641 Fabian Wrede (1641-1712), josta tuli Kaarle XI neuvonantaja.

Hallen laitoksilla opiskellut Heinrich Christoph Wrede tuli Harju-Jaanin luterilaisen seurakunnan pastoriksi 1711. Pitkän päivätyönsä viimeiset vuodet hän toimi Tallinnan 1742-64 superintendenttinä. Kun parooni M.W. Nieroth vuonna 1719 perusti Albuun oppilaitoksen eestiläisille ja saksalaisille orpopojille, hän kutsui opettajaksi Heinrich Wreden, sillä paikallista pastoria ei koulutyö kiinnostanut.

…..

Veljesyhteisön lopettamismääräys oli ollut voimassa kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes 1762 valtaan nousi keisarinna Katariina II (1762-1796). Venäjä tarvitsi uusia asukkaita Turkilta valloittamilleen aroille. Ensin vallatuille alueille siirrettiin Venäjän vainottuja uskonnollisia vähemmistöjä, mutta se ei riittänyt. Tsaarin agentit kiersivät pitkin Eurooppaa, mutta halukkaita muuttajia ei löytynyt. Euroopassa oli kuitenkin mennoniittoja, jotka niissäkin maissa, jotka heitä olivat sijoittaneet, olivat ahtaalla. Näitä potentiaalisia lähtijoitä löytyi Preussista, ja myös Herrnhutin yhteisö oli jatkuvasti liikekannalla sitä mukaa, kun sitä missäkin kolkassa Euroopaa vainottiin. Koska "parempia" maahantulijoita ei löytynyt, päätti Venäjän keisari Katariina II vuonna 1764 ottaa vastaan siirtolaisiksi haluavat mennoniitat ja herrnhutilaiset ja sijoittaa heidät puskureiksi ja uudisraivaajiksi Venäjän ja Turkin välisille seuduille.

Vuonna 1765 Ungrun kartanonherra Ungern-Sternberg lähetti Reinu ja Madlig Mäe Lääne-Vörumaalle Kadrinan kuntaan uutta veljesseurakunnan keskusta rakentamaan. Keskus syntyi Jõeperelle, ja kun Mäet 1776 palasi Ungruun, saapui työtä jatkamaan Stüdemann Saksasta.

Paavali I (1796-1801)

Aleksanteri I (1801-1825)

Liivinmaalta lapsena tullut sotapakolainen Carl Michael von Strokirch (1702-1776) oli ollut puoli vuotta tutkintovankeudessa Tukholmassa epäiltynä papiston mielipiteiden vastaisista uskonkäsityksistä ja kuninkaiden asettaman uskovien kokouskiellon rikkomisesta , mutta koska hän oli valtiopäivämies ja ritarihuoneen jäsen, hänet tuomittiin 1730 vain kahdeksan päivän kovennettuun arestiin vedellä ja leivällä. Samana vuonna Strokirch ryhtyi kirjeenvaihtoon kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin kanssa.

Jo 1726-1727 valtiopäivillä von Storkirch oli tehnyt aloitteen kirkkohallinnon uudistamisesta ja vastustanut uskovien kotikokoukset kieltävän konventikkeliplakaatin käyttöä uskovia vastaan. Itse hän oli sitä mieltä, että hän noudattaa kyllä kotikokouskieltoa, mutta vain siinä määrin, kuin se oli Jumalan Sanan ja hänen omantuntonsa kanssa sopusoinnussa.

Jo ryhtyessään kirjeenvaihtoon von Zinzendorfin kanssa, von Strokirch oli asioista perillä jopa kirjeenvaihtokaveriansa paremmin, eikä hän pelännyt paljastaa niitä väärennöksiä, joita kirkonmiehet kristinuskon ja kirkon nimissä Jumalan sanasta esittivät. Strokirchin esittämät asiat ovat aktuelleja vielä tänäänkin, sillä pyhitys on "Kristus meissä", eikä Kristus meidän puolestamme. Samalla tavalla hän teki tyhjäksi muutkin ei-uskovien seurakuntien tarjoamat opit lapsikasteesta, ehtoollisesta, ja uskonnollisista seremonioista ja kirkollisista pyhäpäivistä.

Uskovan valtiopäivämiehen ja aatelissäädyn edustajan puheet saivat kirkonmiehet raivoihinsa. Monet vaativat von Strokirchin teloitusta. Vuonna 1735 Ruotsi tehostikin 1726 konventikkeliplakaatin pykäliä, joilla pyrittiin leimaamaan rikolliseksi nekin, joiden epäiltiin vastustavan sen määräyksiä. Strokirch itse kulki kuitenkin vakaasti eteenpäin. Noin 15 uskovaa muutti asumaan yhteen, Momman taloon, joka löytyy osoitteesta Yxkullsgatan 25, Södermalmilta Tukholmasta.

Viranomaiset olivat tietysti kohta "Mommas hus" asukkaiden kimpussa. Oikeudenkäynnistä tuli pitkälliset, sillä mitään rikollista ei ollut siinä, että joku asuu samassa talossa jonkun toisen kanssa. Vuonna 1741 kaksi asukasta tuomittiin pitkällisiin vankeusrangaistuksiin ja Sven Rosen, maastakarkoitukseen, mutta oikeudenkäyntiä von Strokirchiä jatkui yhä. Vuoden 1741valtiopäivät vaativat Strokirchiä vangittavaksi, mutta vielä seuraavana vuonna hän osallistui valtiopäivien toimintaan.

Vuonna 1746 Srokirch jakoi huomattavan omaisuutensa köyhille ja muutti Liivinmaalle. Vuonna 1748 hän tuli Herrnhutiin, josta hän jatkoi Amsterdamiin. Kun hän 1760-luvulla palasi Ruotsiin, hän palasi voittajana. Hänen ilmi tuomansa itsestäänselvyydet olivat tulleet tunnustetuiksi, sillä koko kansa oli nähnyt, että ne, joita kirkko - kuningas papistoineen - oli vainonnut, olivat parhaita ruotsalaisia.

pä

Helmikuun kymmenentenä 1728, veljesyhteisön ensimmäisenä rukouspäivänä kreivi Zinzendorg esitteli yhteisölle suunnitelmansa evankeliumin julistamiseksi Länsi-Intian saarilla, Grönlannissa, Turkissa ja Lapissa. Seuraavana päivänä 23 yhteisöön kuuluvaa nuorta miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtöön.

Lähtövalmistukset etenivät, kun vapaaherra Grundelstjerna Ruotsista kävi Herrnhutissa, ja 31.03.1731 myös kirjeessään kertoi, mitä hän saamelaisista. tiesi. Grundelstjerna oli tehnyt malminetsintämatkan saamelaisten asuttamalle alueelle Lappiin ja oli tietysti nähnyt matkalla muutakin, kuin kiviä.

Veljesseurakunnan ensimmäiset lähetit Johann Nitschmann jr (1712-1783), Andreas Grassmann (1704-1783) ja Daniel Scneider siunattiin tehtäväänsä 24.02.1734 ja maaliskuun kymmenentenä veljet lähtivät matkalle Stralsundin kautta Tukholmaan. Vapaaherra Grundelstjerna otti heidät vastaan niin kuin uskovan miehen tulee, ja hänen kotonaan he saivat tutustua paikallisiin uskoviin ja rakentaa seurakuntaa elävistä kivistä. Lokakuun 29 päivänä 1734 Nitschmann, Grassman ja Schneider saapuivat Ouluun ja alkoivat opiskella suomea. Eivät tainneet veljet tietää, mitä saamen kieli on.

Paitsi varsinaista lähetystyötä Herrnhutin yhteisö teki myös diasporatyötä - rakensi yhteyksiä vailla seurakuntayhteyksiä olevien uskovien välille. Tätä työtä tehtiin pääasiallisesti Euroopassa, jossa uskovia kyllä oli, mutta uskovien välisiä yhteyksiä ei, ja niitä jopa pelättiin, koska uskovien henkilökohtaiset yhteydet katsottiin uhaksi pappisvallalle ja heidän tukijalleen, valtiolle. Oulussa uskovia oli paljon, ja diasporatyön tarve oli suuri. Kun veljesyhteisön diasporatyö alkoi, oli siis aivan kuin luonnollista, että heidät kohta uskovien luota viettiin maistraattiin kuulusteltavaksi. Huhtikuun kuudentena 1734 veljet määrättiin poistumaan kaupungista vuorokauden kuluessa.

Helmikuun alussa 1835 Herrnhutista tulleet veljet tutustuivat muutamiin Lapin miehiin, jotka lupasivat viedä heidät kotiseudulleen. Ensin lähti Andreas Grassmann tutustumismatkalle. Paikalliset suomalaiset ottivat hänet hyvin vastaan, vaikka kirkonmiehet ehkä pitivätkin häntä eriuskoisena "lahkolaisena". Matkallaan Grassmann lienee liikkunut Pudasjärven suunnalla. Jo maaliskuussa Grassmann palasi Tornion kautta Ouluun.

Tiedustelumatkallaan Grassmann oli tutustunut Oulussa muutamiin torniolaisiin uskoviin, ja Torniosta tulikin heidän seuraava pysähdyspaikkansa, jossa Grassmann ja Schneider viipyivät vuoden 1736 kevääseen, mutta Nitschmann lähti jo heinäkuussa 1734 Tukholman kautta Herrnhutiin. Heille selvisi myös, että saamelaisten keskuuteen oli jo vuodesta 1723 alkaen perustettu kouluja sekä ja perustettu luterilaisia seurakuntia, joiden papit katsoivat uusia tulijoita karsaasti.

Veljet jäivät Tornioon opettamaan paikallisia uskovia. He pitivät yhteyksiä yllä myös Oulun seudun uskoviin, ja Samuel Wacklinin kanssa Nitschmann kävi kirjeenvaihtoa pitkään. Kirjeenvaihto on varmasti ollut mielenkiintoista, sillä Wacklinit olivat myös Erikssonin veljeksien nimellä tunnettujen uskovien ystäviä ja Nitschmannit puolestaan Moravialaisen yhteisön ydinjoukkoa. Samuel Wacklinista tuli myöhemmin tuli luterilainen pappi ja vankilasaarnaaja.

Veljille oli selvinnyt, ettei Venäjän puolen saamelaisten luo Suomesta voinut niin vain siirtyä, ja siksi he ehdottivat uutta matkaa Arkangelin kuvernementin samojedien eli nentsien luo ja siirtyivät Tukholmaan odottamaan vastausta kirjeeseensä. Herrnhutista tuli Michel Micksch, ja helmikuussa 1737 Grassmann, Schneider ja Micksch lähtivät Moskovaan siinä tarkoituksessa, että pääsisivät sieltä Vienajoen samojedien pariin. Moskovassa veljet tapasivat armenialaisia kauppamiehiä, jotka hyvin halukkaasti kuuntelivat heidän julistustaan, ja pyysivät mukaansa Armeniaan. Veljet päättivät kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. He pääsivät Arkangeliin, ja julistivat ystävien keskuudessa evankeliumia vuoden lopulle asti, mutta kun he olivat aikeissa siirtyä tundralle, heidät pidätettiin. Viiden viikon kuulusteluvankeuden jälkeen heidät lähetettiin Pietarin kautta Lybeckiin. Kertomus matkasta löytyy Herrnhutin arkistoista nimellä "Grasmanns bericht von seinen Reise", otsikolla Rubr. 19.1b.

Samoihin aikoihin myös Ruotsin kirkossa oli herännyt kiinnostus saamelaisia kohtaan. Vuonna 1718 Lyckselen koulumestariksi määrätty Per Fjällström (1697-1764) oppi saamen kielen, laati kieliopin ja sanakirjan, jotka julkaistiin 1738 ja 1755 ilmestyi Uuden Testamentin käännös Ruotsin saamelaisten kielellä. Vuonna 1739 kuninkaan käskystä alettiin saamelaisten keskuuteen perustaa kirkkoherrakuntia.

Vuonna 1740 lähtivät Elias Östergren ja Olaf Björn (Ulrich Bähr) veljesseurakunnasta. Vuosi kului Tukholmassa odotellessa passia, joka oikeuttaisi heidät liikkumaan Lapissa.Veljet vaikuttivat Tornion seudulla, mutta saamelaisten kieliä veljet osasivat huonosti, vaikka Östergren viettikin yli kaksi vuotta Norjan Lapissa, ja Bähr aina vuoteen 1745 asti. Venäjän Lappiin meneminen tyrehtyi tällä kertaa Ruotsin ja Venäjän väliseen pikkuvihaan, sotaan, jotka käytiin 1741-1743. Työ ei kuitenkaan jäänyt turhaksi, sillä se johti Tornion herätyksen syntymiseen 1746. Vuonna 1747 Östergren ja Bähr kutsuttiin pois Suomesta. Bähr siirtyi syntymäkaupunkiinsa Vesteråsiin, mutta jo vuoden 1747 kesällä Östergren lähetettiin takaisin Torneoon.

Vuonna 1726 Ruotsin valtio ja kirkko olivat aloittaneet oikeustoimet pohjalaisia Erikssonin veljeksiä vastaan. Toukokuun neljäntenä 1733 Turun hovioikeus tuomitsi veljet maastakarkoitukseen. Syynä koviin otteisiin oli Erikssonin vakaumus siitä, että hengellisen syntymän jälkeen Kristus asuu uskovan sydämessä. Suomesta vainotut veljet siirrettiin Tukholmaan pappien uudelleenkoulutettavaksi, ja kun se ei tuottanut toivottua tulosta, pantiin karkotuspäätös toimeen. Matkalaiset, noin 60 henkilöä etsivät oleskelulupaa ensin Kööpenhaminassa, ja kun sitä ei myönnetty, ostivat tanskalaiset uskovat heille ensin pienemmän ja sen käytyä pieneksi, suuremman laivan, jolla sitten liikuttiin eri puolella Tanskaa ja Saksaa maihinnousulupaa pyytelemässä. Jakob Eriksson kuoli 1737 Altonassa, jonka jälkeen matkalaisten vanhemmaksi tuli kersantti Erik Eriksson.

Erikssonin veljekset kävivät 1733-1735 kirjeenvaihtoa Herrnhutin veljesseurakunnan kanssa, mutta Zinzendorf vaati kristityiltä Augsburgin "uskontunnustuksen" hyväksymistä. Perustuiko Zinzendorfin vaatimus vakaumukseen, vai oliko se pelkkää pelon politiikkaa, jäänee Zinzendorfin selvitettäväksi. Erikssonin veljesyhteisölle kreivi Zinzendorfin vaatimus merkitsi merielämän jatkumista ja sellaisen sataman etsimistä, jossa he saisivat luvan nousta maihin ja asumaan. Joillekin se onnistuikin, ja vähitellen joukko pieneni. Kun he 1745 palasivat Ruotsiin, oli jäljelle 25 henkilöä, jotka eräiden uskovien aatelisperheiden, Gripenstjärnat tärkeimpinä, tuella saivat asettua pienelle maatilalle Skevikiin Tukholman saaristoon.

Eräs Erikssonin veljen mukana suojaista satamaa etsimässä ollut uskova oli Johan Gustaf Kranck, Hailuodosta kotoisin ollut entinen Tukholman Suomalaisen seurakunnan pastori. Pitkän aikaa maailmalla vaellettuaan hän nieli Augsburgin "uskontunnustuksen" ja sai Turun tuomiokapitulilta Kuusamon erämaaseurakunnan kirkkoherran viran 1748.

Syksyllä 1749 Baltiassa veljesseurakunnan toimintaan tutustunut Johan Kranck kutsui suutari Elias Östergrenin Kuusamoon, mistä Östergren kevättalvella 1750 palasi Tornioon. Vuonna 1751 Östergren lähti Tukholmaan hankkimaan varusteita perustaakseen oman suutarinverstaan. Ammatinharjoitukseen tarvittavan luvan hän sai myös Tukholmasta, jonka jälkeen hän palasi Tornioon. Vuonna 1752, kun Elias Östergren lähti takaisin Saksaan, lähti kauppa-apulainen Fliger hänen mukaansa tutustuakseen liikkeen keskukseen. Matkalla he viipyivät useita viikkoja Tukholmassa, ennen kuin Wolgastin ja Stettinin kautta saapuivat Herrnhutiin.

Herrnhutissa Östergren avioitui Ruotsissa syntyneen Catharina Heindrichsin kanssa, ja kesäkuussa 1754 he molemmat saapuivat Tornioon. Vuonna 1755 Östergrenit palasivat Ruotsiin.

Tornionjokilaaksossa 1746 alkanut liike levisi kyläkokouksien muodossa Pohjanmaalle. Kyläkokouksissa kokoonnuttiin lukemaan hengellistä kirjallisuutta sikäli kun sitä oli saatavilla. Laajempi herätys alkoi 1773, kun noin 14-vuotias Stiina Laurintytär tabuja rikkoen alkoi kehottaa kuulijoita mielenmuutokseen. Ylitornion luterilainen kappalainen Nils Viklund, eräiden muiden luterilaisten tukemana, tuli mukaan liikkeeseen, josta liike sai nimen viklundilaisuus.

Luterilaisten tiukkapipoisempi siipi ei jäänyt katselemaan syrjästä kristinuskon tuloa, vaan järjesti 1776 tarkastuksen, joka johti oikeudenkäyntiin, jonka päätöksellä Viklund tuomittiin menettämään virkansa, jolloin hän siirtyi Tukholmaan. Tukholman reissusta tuli hyödyllinen opintomatka, sillä Tukholmassa hän tutustui Tukholman moravialaiseen eli "herrnhutilaiseen" veljesyhteisöön. Vetoamalla kuninkaaseen hän sai myös virkansa takaisin.

Jo ennen Viklundin oikeuksien palautusta oli veljesseurakunnan hengellinen työ tunkeutunut syvälle Suomeen. Moravian veljesseurakunnan, eli "herrnhutilaisuuden" luterilaisten vastustajien aseet oli riisunut itse Martin Luther, joka 1520 sanoi: "Olen tähän asti tietämättäni julistanut kaikkea sitä, mitä Hus saarnasi ja mistä hän piti kiinni; me olemme kaikki hussilaisia". Myös Lutherin vastustajat olivat olleet samaa mieltä Lutherista.

Kirkko ja valtio olivat käyneet sotaansa Erikssonin veljeksiä vastaan vuodesta 1927 lähtien. Oulussa tätä ajojahtia olivat seuranneet Wacklinit, postimestari Johan Wacklin ja hänen veljensä, kauppias Zachris Wacklin sekä maisteri Samuel Wacklin. Samuel Wacklin kävi myös heidän luonaan Kälviällä.

Samuel Wacklin oli tutustunut veljesyhteisöön Oulussa, mutta hänkin muutti ensin Laihialle, ja s

Laihialta Wacklin siirtyi Suomen 1743 miehittäneiden venäläisten päällikön, kenraalikuvernööri von Campenhausenin remmiin, Turun Linnan saarnaajaksi. Pikkuvihan aikana Tukholmasta tuli Gerhard Hansen. Hansenia syvällisemmän vaikutuksen etsiviin uskoviin jätti kuitenkin Nicolaus Andreas Jäschen (1718-1762) käynti Wacklinin luona Turussa 1743.

Moravian Sehlenissä syntynyt Nicolaus Andreas Jäschke pakeni Herrhutiin 1724. Suomen matkansa aikana hän toimi varsinaisesti Kullamaalla, Virossa. Hän kuoli Tanskan Trankebarissa, Intiassa.

Vuosina 1779-1786 Tukholmassa toiminut Adolf Stein teki neljä matkaa Suomeen.

Kirkko teki kaikkensa estääkseen pietistien tulon Ruotsiin ja Suomeen, mutta se tuli sittenkin. Kun Pultavan taistelusta Siperiaan joutuneet sotavangit alkoivat palailla koteihinsa, he toivat mukanaan hallelaisen pietismin, johon varsinkin saksankielentaitoiset upseerit olivat saaneet tuntumaa jo Baltian varuskuntakaupungeissa palvellessaan. Vuoden 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen monet kartanot tulivat keskuksiksi, joihin esivallan miekka ei ylettynyt eivät kirkon vahtikoirat päässeet kotikokouksia valvomaan.

Pietismi oli vallasväen liike, eikä se juuri maarahvaan keskuuteen levinnyt. Kansalle oli turha tyrkyttää sellaista uskontoa, jonka saarnaajat itse eivät luopuneet "kaikesta" päästäkseen Taivasten valtakuntaan. Herrhutilaisilla tätä ongelmaa ei ollut. Heidän yhteisönsä oli pakolaisyhteisö, jonka ytimen muodostivat Herrnhutiin tulleet noin 300 tshekkiläisen vapaaseurakunnan kasvattia perheineen. Omaisuutta heillä ei ollut, mutta eri ammattien harjoittajina he olivat ensiluokkaisia. Kun he lähtivät liikkeelle, he kävivät ennakkoluulottomasti käsiksi siihen työhön, johon Herra oli heidät kutsunut.

Suomessa Herrhutista tulleet veljet toimivat matalalla profiililla. Varsinaisia lähetys- ja diasporatyöntekijöitä Suomeen tuli varsin vähän. Veljesseurakuntia ei perustettu; edes herrnhutilaista kirjallisuutta ei suomeksi juuri käännetty. Mutta silti heidän vaikutuksensa oli suomalaisen hengellisen elämän kannalta mitä merkittävin. Suomessa syntyi useita herätysliikkeitä, jotka rakensivat herrhutilaisten laskemalle perustukselle. Merkittäviksi tulivat Abraham Achreniuksen, Johan Kranckin, Elias ja Jonas Laguksen, Nils Viklundin, Henrik Renqvistin ja Fredrik Gabriel Hedbergin herrhutilaiskontaktit sekä myöhemmin Tornionjokilaakson "viklundilaisten" panos lestadiolaisuutena ja herännäisyytenä tunnettujen herätysliikkeiden syntyyn.

Kirkonmiehet olivat itse herättäneet upseerien kiinnostuksen "sydämen uskoa" kohtaan vainoamalla uskovia, jotka upseerit olivat nähneet kunnon miehiksi. Karl Nieroth ja Karl Gustav Armfelt olivat seuranneet läheltä Pietari Schaeferin (Pietari "Schäfer", nn.1665-1729, josta vankeudessa 1709-1729.) jaloa uskontaistelua, ja saaneet siitä rohkaisua omalle uskolleen. Vuonna 1726 annetusta, kotikokoukset kieltävästä "konventikkeliplakaatista" huolimatta liike vain levisi. Kenraali Karl Gustav Creutzin omistamassa Pernajan Malminkartanossa, Hämeen maaherran eversti Peter Stiernecranzin, eversti Gustav Creutzin ja monessa muussa säätyläisperheessä tapahtui "paradigman muutos", muutos itse- ja valtiokeskeisestä elämäntavasta kristuskeskeiseen elämään.

Suuren pohjan sodan aikana suuri osa Ruotsia palvelleista Liivinmaan saksalaisesta yläluokasta oli siirtynyt Venäjän puolelle, mutta jo ennen sotaa osa Ruotsia palvelleista Baltian saksalaisista oli saanut läänityksiä Suomesta ja Ruotsista. Moni Liivinmaan ruotsalaisistakin kartanonherroista oli avioitunut saksalaisaatelin tyttärien kanssa, ja lähetti perheensä pois sodan jaloista. Eversti Gustaf Creutzin vaimo Hedvig Helena Maidell oli eräs merkittävimmistä, sillä hän uskoi Jeesukseen.

Somerolla Suuren Pohjan sodan kauhut nähnyt nuori jumaluusoppinut Abraham Achrenius (1706-1769) tuli kotiopettajaksi Gustav ja Hedvig Creutzin kotiin ja näki siellä toiminnassa sen uskon, johon hänet ainakin teoriassa oli kasvatettu, ja huomasi, kuinka kaukana hän itse siitä oli. Vuonna 1726 Abraham selvitti asian - hänessäkin tapahtui muutos itsekeskeisestä elämäntavasta Kristus-keskeiseen elämään. Kun paradigma oli vaihdettu, alkoi kasvatus. Achrenius antoi vihkiä itsensä kirkon papiksi, mutta 1736 Herra vei kasvatettavansa Ähtävälle, ilmeisesti siksi, että Ähtävällä (ruots. Esse) löytyi Pohjanmaan mystikoiksi kutsuttuja, uskossaan pidemmälle ehtineitä Jeesuksen opetuslapsia.

Kun Achrenius näytti kypsyvän ajatukselle uskovien seurakunnasta, puuttui kirkon "security", tuomiokapituli, asiaan. Achrenius kutsuttiin Turkuun, josta hän siirtyi Tukholmaan paremmin asiaa ajaakseen. Kuningas palautti hänelle kirkolliset oikeudet, jonka jälkeen Achrenius otti vastaan Turun linnan linnansaarnaajan toimen.

Linnansaarnaajan toimessa Achrenius viihtyi huonosti. Vuonna 1753 kuningas nimitti hänet Nousiaisen kirkkoherraksi. Hänestä oli nyt tullut tosi pietisti, Spenerin ja Franken muotoileman "pienseurakunta seurakunnan sisällä" kannattaja. Hän alistui luterilaiseen kirkkokäsitykseen, mutta pani samalla vauhtia uskovien "ecclesiolat", jotka kohta kasvoivat niin suuriksi, etteivät ne enää mitään pienseurakuntia olleetkaan. Vahinko vain, että ryhtymällä kirkkoherraksi Achrenius tuli samalla kumartaneeksi tämän maailman ruhtinaalle, seuraajiensakin puolesta. Kun veljesyhteisön työntekijä Adolf Stein 1762 keskusteli Abraham Achreniuksen kanssa, ei yhteistä säveltä enää löytynyt. Turussa vieraillessaan Stein viihtyi paremmin sitoutumattomien evankelisen uskovien, kuin Länsi-Suomen rukoilevaisten parissa.

Vuonna 1733 Turun hovioikeus tuomitsi joukon 1726 pidätettyjä uskovia maasta karkoitettaviksi syystä, että nämä olivat pitäneet esillä Ristin Uskon keskeistä periaatetta "Kristus meissä". Ensiksi tuomitut tulivat Tukholmaan, jossa heidät 21.06.1734 tuomittiin uudestaan, ja karkotuspäätös pantiin täytäntöön heinäkuun yhdeksäntenätoista. Tukholmasta nämä Erikssonin veljeksiksi (Bröderna Eriksson) kutsutut karkotetut, noin 60 henkilöä, saapuivat Kööpenhaminaan, mutta kun heille ei annettu oleskelulupaa, saivat he pienen laivan asunnokseen ja passit saatuaan lähtivät etsimään maata, jossa heidän maihinnousuaan ei väkivalloin estettäisi.

Vordinborgin edustalla seurueeseen liittyi uutta väkeä, heidän mukanaan myös Tukholman suomalaisen seurakunnan entinen pappi Johan Gustav Aleksanterinpoika Kranck. Muutamien muiden kanssa Kranck nousi maihin Kielissä, ja lähti Hampuriin päin etsimään asuinsijaa. Missä hän sitten liikkui, on epäselvää, mutta kun hän tuli Baltiaan, hän sai ystäviä herrnhutilaisista, sellaisena hän sitten loppuelämänsä pysyikin.

Johan Gustav Aleksanterinpoika Kranck oli maailmalla etsimässä sellaista paikkaa, jossa omantunnonvapaus uskovallekin suotaisiin. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, ja Kranck palasi Ruotsiin. Vuonna 1748 Turun tuomiokapituli antoi hänelle viran Kuusamosta; johon siihen aikaan luettiin koko Utsjoen eteläpuolinen Lappi. Kuusamoa voitiin siis pitää melkein karkoituspaikkana, mutta olihan Kranck kotoisin Hailuodosta. Kranckin suku viihtyi kuitenkin hyvin karkotuspaikassaan, ja ennen pitkää Kuusamossa oltiin vähintään yhtä "uskovaisia" kuin muuallakin Suomessa.

Kun Johan Kranck oli tullut vanhaksi, määrättiin Elias Lagus (1741-1819), Johan Kranckin vaimon veli Kuusamon apulaispapiksi. Vuonna 1790, kun Elias Lagus jo oli Jalasjärven kappalaisena, hän julkaisi suomeksi herrhutilaisten laulukirjan Siioinin virret. Heränneet tekivät siitä myöhemmin uuden painoksen nimellä Siionin virret, ja käyttävät sitä edelleen.

Vuodesta 1805 Elias Lagus toimi Taivassalon kirkkoherrana. Samasta suvusta noussut Jonas Lagus (1798-1857) toimi Ylivieskan kappalaisena 1828-1845 ja Pyhäjärven kappalaisena 1845-1857. Veljesseurakuntaan Jonas Lagus tutustui 1837 Tukholmassa. Hän oli yksi niistä kymmenistä Pohjanmaan "heränneistä", jotka Kalajoen käräjillä 1838-1839 tuomittiin kotiseurojen pitämisestä sakkoihin ja muihin rangaistuksiin osana Venäjän keisarin ja Suomen luterilaisen arkkipiispa Melartinin pietismin vastaista kampanjaa. Hänen aikeensa Lähetyskoulun perustamiseksi Ylivieskaan estettiin. Kirkonmiesten onnistui vietellä suuri osa Savon ja Pohjanmaan herätyksestä omaan haaviinsa, mutta Lagus säilyi uskollisena aatteilleen kuolemaansa asti. Myös hänen Kalajoen käräjien jälkeen lausumansa ennustus on toteutunut. Laguksen kävellessä käräjätalosta majapaikkaansa lauloivat pihalle tulleet uskovat Siionin virsiä. Silloin Lagus sanoi: "Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".

Ennen Suurta Pohjan sotaa Suomi, Viro ja Latvian pohjoisosa olivat kaikki olleet Ruotsin lipun alla. Vuoden 1721 jälkeen Liivinmaan valtiaiksi nousivat Venäjän tsaarit, mutta valtaosa Suomesta jäi vielä Ruotsin yhteyteen.

Ranskan vuonna 1789 alkaneen vallankumouksen ensimmäiset vuodet menivät maan sisäisten olojen uudelleenjärjestelyyn sisäisen terrorin avulla, jonka jälkeen vallankumousjohtaja Napoleon lähti valloittamaan Jerusalemia. Sotajoukot kuljetettiin laivoilla Egyptiin ja sieltä lähdettiin Israelin maalle. Napoleonista ei kuitenkaan tullut Jerusalemin kuningasta, sillä turkkilaiset panivat hanttiin ja Englannin laivasto amiraali Nelsonin johdolla upotti Ranskan sotalaivat kahta lukuunottamatta Israelille luvatun maan tuntumassa. Armeliaat englantilaiset toivat ranskalaiset sotilaat kotimaahan ja Napoleon itsekin selviytyi takaisin Ranskaan.

Vaikka Napoleon ei päässytkään Jerusalemiin, hän kutsui juutalaisia muuttamaan Israelin maalle. Näin hän tuli aloittaneeksi poliittisen sionismin. Vallankumouksen toinen päämäärä, kristinuskon hävittäminen, olikin jo haasteellisempi tehtävä, vaikka Eurooppa, josta kirkonmiehet olivat hävittäneet kristityt jo ilman Napoleoniakin, oli helppo valloittaa. Ne Jeesuksen seuraajat, jotka vielä oli jäljellä, olivat paenneet Englantiin ja sen Atlantin toisella puolella oleviin siirtokuntiin. Hävittääkseen kristityt Napoleonin oli siis valloitettava Englanti. Jos se onnistuisi hankkeessaan, se pääsisi myös Pohjois-Amerikan valtiaaksi.

Napoleonin voimat eivät riittäneet Ison Britannian saarivaltion kaatamiseen. Siksi hän vaati Ruotsia ja Venäjää liittymään kauppasaartoon muun Euroopan mukana. Ruotsi ei kuitenkaan liittynyt Englantia vastaiseen "mannermaan sulkemiseen", sillä Ruotsin kuningas ymmärsi, että Ranska hyökkäsi Englantiin juuri siitä nimenomaisesta syystä, että Englanti oli antanut turvapaikan sadoille tuhansille Jeesuksen seuraajille. Ruotsin kuningas oli sitä mieltä, että Napoleon oli Ilmestyskirjan Peto.

Ruotsin kuningas oli tutkinut Raamattunsa hyvin ja päätös, jonka hän teki oli oikea. Jumala palkitsi Ruotsin ruhtinaallisesti: Kohta kaksisataa vuotta Ruotsi on saanut olla sodan kauhuja kokematta. Mutta kun Jumala parantaa, hän tekee senkin omien sääntöjensä mukaan. Ruotsi menetti Suomen, jota Ruotsi oli pitänyt laittomasti vallassaan useiden vuosisatojen ajan. Ruotsin sotapäälliköt, jotka kuninkaan päätöksiä tai Jumalan teitä eivät ymmärtäneet, ajoivat kyllä kuninkaan pois maasta, mutta ei kai viisas mies yhden maallisen kruunun menetystä kauan surrut.

Suomelle vapautuminen Ruotsista oli Taivaan lahja. Venäjän keisarina oli tähän aikaan Aleksanteri I, paras tsaari joka Venäjällä on koskaan ollut. Kun hän ensimmäisen kerran 1809 tuli valloitettuun maahan, hänen kanssaan saatiin aikaan sopimus, jossa Suomelle luvattiin enemmän kuin suomalaiset olivat uskaltaneet toivoakaan. Maa sai autonomian, oma valtiopäivälaitoksen, omat lait ja turvatun rajan Suomen ja Venäjän välille. Tsaarille jäi vain Suomen suuriruhtinaan arvonimi ja ulkopoliittinen valta.

Vuonna 1801 Venäjän keisariksi tuli Aleksanteri I (1777-1825) tilanteessa, joka rasitti pahasti omaatuntoaan. Tunnonrauhan etsiminen vei hänet ensin Venäjän perinteisten hengellisten liikkeiden pariin, mutta vuonna 1809 hänen puolisonsa tsaaritar Elisabeth pietisteihin lukeutuvien hovineitojensa kanssa esittelivät hänet Madame de Krüdenerille toivoen, että Madame de Krüdener pystyisi tekemään sen, mihin okkultismin rajamailla harhaileva pietisti Jung-Stilling ei ollut kyennyt. Tsaarin ja madame Krüdenerin välille syntyi kirjeenvaihtoa ja kun tsaari Aleksanteri I kesäkuun kuudentena 1815 pystytti esikuntansa Heilbronniin, Barbara von Krüdener ja Venäjän tsaari kohtasivat.

Beate Barbara Juliane von Krüdener (1764-1824), o.s. Vietinghoff-Scheel oli syntynyt Riiassa, Baltian saksalaiseen perheeseen. Perheen pää oli Otto oli luterilainen vapaamuurari, joka Katariina II aikana oli palvellut Venäjää everstin arvoisena sotilaana ja sitten ylennyt yhä korkeampiin virkoihin. Tytär Beate Barbara naitettiin kahdeksantoistavuotiaana kolmenkymmenen neljän vuoden ikäiselle paroni von Krüdenerille, jonka mukana hän joutui Venetsiaan, Müncheniin ja Kööpenhaminassa, missä paroni von Krüdener toimi Venäjän lähettiläänä. Perhe-elämä oli sitä, että Köpenhaminasta Barbara lähti omille teilleen. Muodollista avioeroa ei kuitenkaan tehty, sillä von Krüdener ei siihen suostunut.

Vuonna 1804 Barbara von Krüdener palasi synnyinkaupunkiinsa Riikaan. Riiassa Barbara kohtasi moravialaiseen veljesseurakuntaan kuuluvan suutarin, joka johdatteli levottoman asiakkaansa Jumalan valtakuntaan. Barbara teki lyhyen vierailun Herrnhutiin, mutta samalla hän jatkoi yhteydenpitoa okkultismin rajamailla liikkuvien pietistien kanssa. Kuten monet aikalaisensa, hän oli hyvin kiinnostunut myös tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka pikaista tulemista odotettiin Napoleonin esiinnyttyä Ilmestyskirjan pedolle sopivin tunnusmerkein. Vuonna 1809 Barbara oli mukana perustamassa Catharinenplaisirin yhteisöä, jonka viranomaiset hajottivat ennen kuin se ehti päästä edes kunnolliseen alkuun.

Kun paronitar Barbara von Krüdener keväällä 1815 sai kehoituksen mennä tapaamaan Venäjän tsaaria, oli hän Württenbergin seudulla Schlüchternissä. Neljäs kesäkuuta tsaari Aleksanteri oli juuri siirtänyt esikuntansa läheiseen Heilbronniin. Barbaran tullessa tsaari oli yksin tutkiskelemassa raamattuaan. Barbara sai puhua tsaarille kolmen tunnin ajan, ja kun hän lopetti, nyyhkytti Euroopan voimakkain hallitsija kuin lapsi kädet kasvoillaan. Hän oli lopultakin löytänyt rauhan sielulleen.

Tsaarin kääntymisen jälkeen Barbara seurasi hänen mukanaan Heidelbergiin ja Pariisiin, mutta Barbaran omat askeleet olivat monessa suhteessa edelleen enemmän levottoman seurapiirikaunottaren, kuin vakaan Jeesuksen seuraajan askelia. Vaikka hänen antaumuksensa Herran palvelukseen olikin mitä vilpittömin, hänellä oli vaikeuksia liittyä kaikkein nöyrimpiin Herran seuraajiin. Barbara teki myös julkisuudenkipeille ihmisille tyypillisen virheen: hän kertoi osuudestaan Venäjän, Itävallan ja Preussin solmiman "Pyhän Allianssin" synnyssä. Allianssi jäi kuitenkin kuolleeksi kirjaimeksi, sillä sen johtohahmoksi kohosi itävaltalainen diplomaatti Metternick, joka kristinuskosta ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Barbara lähti Pariisista 22.10.1815 ja toukokuussa 1818 hän palasi isänsä von Vietinghofin suvun mukaan nimensä saaneen Viitinan kartanoon Liivinmaalle, seudulle, jossa veljesyhteisö jo ennestään oli vahva. Löydät kartanon ajamalla Rõugesta muutaman kilometrin etelään. Sen nykyinen päärakennus on 1800-luvun lopulta, ja toimii nykyisin kouluna. Kartanon saksankielinen nimi on Kosse.

Liivinmaan veljesyhteisön toiminta oli ollut kiellettyä vuodesta 1743 asti; vain Katariina II aikana se oli saanut hengähdystauon. Totaalikiellosta huolimatta veljesyhteisö oli jatkanut toimintaansa salassa; myös monet saksalaisista kartanonherroista olivat suojelleet uskovia ja osallistuneet yhteisön toimintaan. Lokakuun 27 päivänä 1817 tsaari Aleksanteri I vihdoin antoi asetuksen, jolla veljesyhteisön oikeudet palautettiin, jolloin huomattiin, että vainojen aikana veljesyhteisö oli kasvanut vuoden 1742 neljästätoista tuhannesta jäsenestä yli kaksinkertaisesti ja sen vaikutus muuhun yhteiskuntaan oli tullut sitäkin suuremmaksi. Asetuksen myötä salaisina toimineet koulut saivat toimia taas normaalisti, viikolla eräänlaisina peruskouluina ja viikonloppuisin rukoushuoneina. Kotitilallaan Viitinassa oli Barbarallakin kädet täynnä hyödyllistä työtä.

Tsaarin kääntymisellä oli valtava vaikutus koko Euroopan kohtaloihin. Jo ennen Barbaran kohtaamista hän oli hankkinut hyvät tiedot hengellisen elämän perusteita, ja kun hän tuli uskoon, hän pystyi liikkumaan hengellisessä kentässä varmoin askelin. Tarton yliopisto, joka vuodesta 1710 oli ollut suljettuna, avattiin uudestaan 1802. Vajaassa sadassa vuodessa yliopistomaailmassa vallitsevaksi perussuuntaukseksi oli kuitenkin tullut "Aufklärung", entisestään tihentynyt hengellinen pimeys. "Aufklärung" oli vallannut myös teologisen tiedekunnan ja kun tsaari sen huomasi, koko teologisen tiedekunnan henkilökunta pantiin vuonna 1823 muihin hommiin. Uudet viranhaltijat valittiin pietistien keskuudesta.

Viholliselle ei riittänyt, että he saivat miehittää kristinuskon ydintä ympäröivät tiedekunnat. He halusivat itse pukeutua valkeuden vaatteisiin, ja kun se ei onnistunut, kirjoitti Friedrich Engels teologituttavalleen Friedrich Gräberille 12.06.1839 pitkän vuodatuksen, jossa hän sanoi näinkin: "Minä taistelen pietismiä ja kirjaimellista uskoa vastaan niin kauan, kuin vain voin". Mutta myös pietismi oli tällä välin kadottanut teränsä, joten taistelu sitä vastaan oli turhaa.

Uskovan keisarin aika jäi lyhyeksi, samoin sen mukanaan tuoma veljesyhteisöille tullut toimintavapaus. Aleksanteri I poistui historian näyttämöltä oudoissa olosuhteissa Krimin niemimaalla 1825, mutta ennen seuraavaa sortokautta Liivinmaan veljesyhteisöt ehtivät kuitenkin kasvaa noin 31 tuhannesta 70 tuhanteen ja yhteisöjen lukumäärä 144:stä 250:een - näistä valtaosa eestinkielisillä alueilla. Kansallisia työntekijöitä yhteisössä oli tähän aikaan noin tuhat, mutta monet muut eestiläiset ja latvialaiset olivat tällöin jo veljesyhteisön muilla lähetyskentillä eri puolilla maailmaa.

Vuonna 1817 tsaari Aleksanteri I palautti veljesyhteisöille siltä riistetyt oikeudet.

Vuoden 1814 paikkeilla Läänemaan veljesyhteisön sisällä syntyi Taivaskävijöiden, Taevaskäijad, liike.

Vuosisadan puolivälissä veljesyhteisöön kuului jo noin 50.000 jäsentä

mutta sekä veljesseurakunnan aika Euroopassa alkoi jo olla ohi. Sen tilalle tulivat baptistit, helluntailaisten edelläkävijät irvingiläiset, vapaakirkko ja metodistit. Pahin elävän seurakunnan vastustaja oli edelleen luterilainen kirkko. Taistelussaan kristinuskoa vastaan kirkonmiehet kokeilivat nyt uutta tekniikkaa: he ryhtyivät matkimaan vapaaseurakuntien käytäntöjä. Seurakuntien toimintaan otettiin mukaan "maallikoita", mutta samalla otettiin näistä "maallikoista" sellainen puristusote, että kansa kaikkosi kokouksista.

Vuonna 1832 Viro ja sai uuden kirkkolain, joka antoi luterilaiselle kirkolle oikeuden päättää veljesyhteisön asioista. Kirkko toimi nyt ovelammin, kuin ennen. Se pani veljesyhteisön toiminnalle sellaiset säännöt, etteivät yhteisön kokoukset enää kiinnostaneet veljesyhteisön omiakaan jäseniä, saatikka sitten muita. Tapahtui kuin siinä venäläisten uskovien vitsissä, jossa ehdotettiin Nikitan kuvan maalaamista kirkon alttaritauluun tavanomaisen Jeesuksen kuvan asemesta. Vuonna 1851 veljesyhteisö julistettiin jo kerettiläisyydeksi, mikä teki mahdolliseksi raskaampien aseiden käytön sitä vastaan.

Vuonna 1809

Henrik Renqvist (1789-1866) oli kotoisin Ilomantsista. Vuonna 1813 hän tuli ensimmäisen kerran Tukholmaan, jossa asui veljesseurakuntaan kuuluvan kirjansitoja Samuel Rumstedtin luona ja kävi veljesseurakunnan kokouksissa. Jo Turussa Henrik Renqvist oli tutustunut veljesseurakuntaa lähellä oleviin uskoviin ja löytänyt sen rauhan, jota hän oli etsinyt aina siitä lähtien, kun hän oli tullut synnin tuntoon.

Eräs Henrik Renqvistin parhaista ystävistä Turussa oli kirjansitoja Agrelius ja myöhemmin Renqvististä tulikin ahkera kynämies, kirjakauppias ja kustantaja. Mutta Agrelius oli enemmän kuin pelkkä työtoveri. Hänestä ja muista Turun herrhutilaisia lähellä olevien uskovien joukosta Renqvist löysi myös sen elävän seurakunnan mallin, mitä hän kauas Karjalaan ulottuvilla matkoillaan levitti. Siihen joukkoon kuuluivat myös Elias Lagus ja Johannes Utter ja muita, vähemmin tunnettuja uskovia.

Ennen Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) liittoutumista Pohjanmaan kirkonmiesten kanssa Savon seudun uskovien opettajana toiminut Johann Lustig eli Juhana Puustijärvi oli saanut oppinsa Tornion seudun viklundilaisilta. Hänen aikanaan liike oli vielä puhtaasti evankelinen, mutta pietistien käsissä liike muuttui yhä kauemman alkuperäisistä painotuksistaan. Kun lakihenkisyys tuli vallitsevaksi, luotsasi Fredrik Gabriel Hedbergin (1811-1893) joukon samanmielistä seurakuntaa ulos liikkeestä vuodesta 1843 alkaen. Suunta kasvoi nopeasti etenkin Etelä- ja Varsinaissuomessa; myös Inkerinmaalla ja Karjalassa sen vaikutus oli merkittävä. Tässä Hedbergin perustamassa evankelisessa liikkeessä luettiin samoja kirjoja, kuin veljesyhteisössäkin, mutta varsinaiseen yhteisönmuodostamiseen liike ei enää pystynyt. Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen nimellä se on kuitenkin säilynyt nykypäiviin saakka, mutta kovasti periaatteilleen väljähtyneenä. Hedbergiläisyyden vaikutus oli huomattava myös Ruotsissa.

Fredrik Gabriel Hedberg (1811-1893) oli vanhaa pappissukua. Hedberg syntyi Raahen seudulla Saloisissa, kävi triviaalikoulunsa Oulussa, tuli uskoon neljätoistavuotiaana ja viisitoistavuotisena ylioppilas Hedberg kirjautui Turun yliopistoon, mutta Turun palon takia jatkoi opintojaan Helsingissä. Hänet vihittiin papiksi 1834, ja heränneisiin liityttyään joutui kohta kirkollisen tarkkailun alaiseksi epäiltynä kotikokouksien pitämisestä ja muusta pietisteille ominaisista "rikoksista". Hänen kirjoittamansa kirja Uskon oppi autuuteen (1843) merkitsi kuitenkin muutosta heränneiden yhä enemmän pykäläuskonnoksi kehittyneestä "körttiläisyydestä" evankeliseen suuntaan.

Vuonna 1846 muuan opettajaseminaarin oppilas tutustui Hedbergiin Tukholmassa sillä seurauksella, että vei hedbergiläiset uskonkäsitykset mukanaan kotiseudulleen Helsinglandiin. Myös Tukholman seudulla syntyi hedbergiläisyydeksi nimitettyä seuratoimintaa. Tukholman evankelisen kotiseuraliikkeen kasvattien tuomana liike levisi Taalainmaalle 1850-luvulla ja jo 1852 Västeråsin tuomiokapituli alkoi kuulustella uskovia. Kuulusteluista seurasi kuitenkin, että uskovat alkoivat viettää ehtoollista uskovien piirissä. Myös uskovien lapset osallistuivat ehtoolliselle, mutta Jumalaa vastaan taistelevia kirkon jäseniä siihen seuraan ei päästetty.

Taalainmaan uskovia sanottiin Orsan lukijoiksi. Lukijain (läsare) liike oli syntynyt konventikkeliplakaatin vaikutuksesta, sillä konventikkeliplakaatti kielsi kotiseurat, mutta ei kieltänyt (sensuroitujen) kirjojen ääneen lukemista yksityistiloissa. Orsan lukijoiden päätöstä viettää myös ehtoollista keskenään kävi tutkimaan komitea, jonka 1853 julkaistun selvityksen mukaan lukijat olivat omaksuneet hedbergiläisen käsityksiä ja ilmaisuja. Kuningas kuitenkin siirsi asian käsittelyn Uppsalan teologeille, mutta uskovat eivät jääneet prosessin lopputulosta odottamaan. Monet uskovista liittyivät baptististeihin, jotka juuri olivat tulossa takaisin Euroopan mantereelle - kolmesataa vuotta suurten anabaptistien vainojen jälkeen.

Hedbergistä tukea saaneet uskovat erosivat Ruotsin valtionkirjoista nopeasti. Jo 1850-luvun alussa Jerfsön pitäjässä kirkon jätti yli sata luterilaista.

Karl Olof Rosenius (1816-1868) oli kotoisin Länsi-Pohjasta ja osallistui paikkakunnan kotiseuratoimintaan lapsuudestaan asti. Hän kävi koulua Piitimössä (Piteå), opiskeli Tukholmassa, mutta heikon terveytensä takia hän jätti opiskelun kesken, ja ryhtyi kotiopettajaksi. Mutta silloin hänen avukseen tuli Tukholmassa toimiva metodistisaarnaaja Georg-Scott, jonka tukemana Rosenius 1840 muutti Tukholmaan. Vuonna 1842 metodistisaarnaajan toiminta kiellettiin, joka lähtiessään luovutti laumansa Roseniuksen kasvatettavaksi. Samana vuonna Rosenius alkoi julkaista lehteä "Pietisten". Suomeksikin on julkaistu hänen kirjansa "Elämän leipää".

Rosenius oli pietisti vain siinä mielessä, että hän piti ja osallistui kotiseuroihin, niihin "salaisiin" "convecticula", jotka konventikkeliplakaatilla oli kauan sitten kielletty. Se, mitä Rosenius opetti, oli lähempänä herrhutilaista yksinkertaisen armon evankeliumia, kuin pietistien lakihenkistä julistusta. Roseniuksen seuroissa laulettiin kyllä sekä herrhutilaisten Siionin virsiä, (Zions sånger), että pietistien Mose och Lamsens visor; edellisiä kuitenkin enemmän.

Pietismin alamäki Saksassa oli alkanut kohta Francken kuoltua vuonna 1727. Vuosisadan loppuun mennessä pietismin kannattajat eivät enää pystynyt vastaamaan uusiin haasteisiin, mutta Baltian veljesseurakunnat olivat vielä elinvoimaisia.

Vuonna 1811 veljesyhteisön vanhimmaksi Saarenmaalle saapui J.C. Schneider.

Jaanin pastori F. Char. Hoffmann, julkaisut, noin 25000 kappaletta, rahoitus Baselin veljesseurakunnalta..

Barby, Magdeburgin lähellä..