1985-2009

2009-02-20, yhä kesken…

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen katoliset olivat hävittäneet jäljetkin maassa ennen niin kirkkaasti loistaneesta kristikunnasta ja rakentaneet hävitettyjen raunioiden peitteeksi mahtavat kulissit. Tshekit olivat joutuneet mahtavan teurastajan kouriin, joka pyrki viemään kansalta kielenkin. Harvassa oli enää niitä maan hiljaisia, jotka kotiseuduillaan palvoivat Jumalaa. Westfalenin rauha oli solmittu 1648, mutta Tshekinmaan ja Moravian vähäväkisille uskoville sekin oli merkinnyt vain kurjuutta, orjuutta ja kuolemaa. Maassa hallitsivat jesuiitat kuin todistaakseen vääräksi väitteen, jonka mukaan vanhurskaat perivät maan. Tshekinmaan protestanttien kapina 1679-1680 oli viimeinen epätoivoinen yritys päästä jesuiitoista eroon. Kapina kukistettiin verisesti.

Kun viisikymmentä vuotta Eurooppalaisen suursodan päättymisestä oli kulunut, alkoi Suuri Pohjan sota. Sodan alussa hyvänä ketunmetsästäjänä tunnettu Ruotsin kuningas Kaarle XII sai muutaman voiton venäläisistä Inkerinmaalla ja Virossa ja lähti sitten Sleesian protestanttien avuksi Keski-Eurooppaan. Altrandstädtin rauhassa 1709 hän pudotti Saksin kuninkaan August II Väkevän Puolan kuninkaan (1706-1709) pallilta ja jatkoi sitten sotaansa siirtyen Valkovenäjän kautta Vähä-Venäjälle, nykyiseen Ukrainaan, jossa hänen sotapäällikkönsä menetti kuormastonsa. Lopulta nälkiintynyt armeija kärsi Pultavassa musertavan tappion venäläisille, jotka hän sodan alkuvaiheessa saatujen voittojen jälkeen oli jättänyt rauhassa keräämään voimiaan ja Liivinmaata hävittämään.

Paitsi etevä ketunmetsästäjä, Kaarle XII oli antaumuksellinen luterilainen ortodoksi. Sisartaan hän muisti usein kirjeillä, ja jos Kaarlen elämää arvosteltaisiin vain hänen kirjeittensä perusteella, hän oli tosi hyvä velipoika. Sotajoukkojensa edessä Sleesiassa Kaarle XII osallistui kenttäjumalanpalveluksiin, sillä Sleesian luterilaisilla ei ollut kirkkoja. Ruotsalaisten ja heidän suomalaisten sotilaittensa kenttäjumalanpalvelukset kiinnostivat Sleesian protestanttien lapsia siinä määrin, että lapset alkoivat pitää samanlaisia itsekin. Lasten jumalanpalveluksissa lapset saarnasivat, lapset lauloivat ja olivat itse seurakuntana. Kaikki tehtiin kaikella vakavuudella niin, että Jumalankin sen huomasi. Vuonna 1708 Cieszynin (saks. Teschen) seudulla alkanut liike oli levinnyt Wroclawin (saks. Breslaun) porteille.

Lasten tekemän avauksen ja Altranstädtin rauhan jälkeen myös yleiseen pappeuteen nojautuvat metsä- ja puskasaarnaajat (waldprediger) palasivat näyttämölle. Hallen laitosten tukija, Thüringenin kreivi Reuss teki Sleesian lapsiherätyksen maailmalla tiettäväksi ja osoitti, että Sleesian protestanteista oli jesuiittojen vainosta huolimatta säilynyt jäännös.

Altranstädtin rauhan jälkeen protestantit saivat rakentaa kirkon Cieszyniin (saks. Teschen, cz. Tesin). Cieszynin luterilaisen kirkon nimeksi tuli Jeesuksen kirkko (Kosciol Jezusowy). Toiset sanoivat sitä Armon kirkoksi tehdäkseen eron kovan linjan luterilaisten ortodoksien ja sydämen uskoon keskittyvän pietistisen suunnan välillä. Kirkon rakennustyöt alkoivat 1710. Se otettiin käyttöön jo kauan ennen valmistumistaan. Uskovat tunsivat aikansa, sillä Raamatun mukaan aikaa on vähän.

Kun paroni etsi saarnaajaa kirkolle, hän löysi Cieplowodystä (saks. Töppliwoda) (pl. Cieplowody, 50 km Wroclawista etelään) pastorin nimeltä Johann Adam Steinmetzin (1689-1762). Cieszynissä, Puolan ja Tshekinmaan rajalla Steinmetz ehti toimia kymmenen vuotta, ennen kuin jesuiitat, katoliset papit ja "Pyhän" Roomalais-saksalaisen keisarikunnan keisari Karl VI 1730 karkoittivat hänet keisarikunnasta. Steinmetzin aikana Ciesczynissä toimi eräs Euroopan parhaista kouluista ja kun hän tuli Bergaan, sinnekin syntyi eräs parhaista kouluista Euroopassa.

Ciesczynin seudulla asui Tshekin ja Moravian pakolaisia sekä puolalaisia, juutalaisia ja saksalaisia. Kirkon saarnaajalta vaadittiin, että hän oli syntyperäisiä sleesialaisia. Kun seurakuntakin oli kohtalaisen kookas, 40.000 jäsentä, ongelma ratkesi siten, että Steinmetz saarnasi saksaksi, Johann Muthmann tshekiksi ja Samuel Sassadius puolaksi. Muiksi Cieszynin Jesus-kirkon palvelijoiksi tulivat Liberda, Jerichow ja Sarganek.

Cieszynistä tuli pian kanava, jota pitkin kirjallisuutta ja muuta apua alkoi virrata Moraviaan ja sieltä edelleen Tshekinmaalle, Slovakiaan, Unkariin ja Itävaltaan. Se tietysti suututti katolisia, mutta minkäs teet. Ortodoksiluterilaisten avulla katolilaiset saivat Cieszynin Jeesuskirkon suljetuksi 1730, mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon. Ja kun 1736 tilanne taas muuttui, tulivat hiilikaivostyöläiset ja maatyöläiset taas juhlapäivinä kaupunkiin. Lasten rukouskokouksetkin jatkuivat.

Viisikymmentä kaksi vuotta Eurooppaa hävittäneen Kolmikymmenvuotisen sodan päättymisen jälkeen alkoi Suuri Pohjan sota. Eräs sodan pyörteisiin joutuneista nuorista miehistä oli Christian David (1670-1751). Christian David syntyi Zenklavassa (saks. Senftlebenissä), Moraviassa 31.12.1690. Hänen isänsä oli tshekki, ja äiti saksalainen, molemmat katolisia. Jo nuorena Christian David oli siirtynyt Berliiniin ja liittynyt siellä Preussin armeijaan, mutta puolta vaihdettuaan osallistunut Stralsundin piiritykseen katolisten puolella kruununperimyssodassa, jota käytiin Ruotsin kuninkaan Kaarle XII ja Puolan kuninkaan August II Väkevän kesken osana Suurta Pohjan sotaa.

Kaksikymmenvuotiaana katolisiin luuloihin kasvatettu Christian saa ensi kerran käsiinsä raamatun. Vuonna 1717 Christian David joutui tekemisiin luterilaisen kirkon piirissä toimivien uskovien pienryhmien, pietistien kanssa Görlitsissä, Sleesiassa, avioituu ja jää kaupunkiin viideksi vuodeksi, sillä kaupungissa toimivalla Melchior Scheferilla on hänelle paljon opetettavaa. Sleesiasta Christian David alkaa tehdä matkoja synnyinseudulleen Moraviaan ja tulee tunnetuksi puskasaarnaajana, sillä evankeliset saarnat olivat Moraviassa olleet kiellettyjä jo sata vuotta - vuodesta 1618 alkaen.

Uskon sana herättää eloon toiveita Fulneckin seudun saksalaisten keskuudessa Moraviassa, eikä toivo petä, sillä usko on toiveiden toteutumista Kristuksessa.

Sleesiassa Christian David kertoo Moravian sorretuista uskovista ystävälleen Schaefferille, joka esittelee Christian Davidin ystävälleen Rothelle ja tämä ystävälleen kreivi Zinzendorfille. Moravian veljien hädän hyvin tuntevan Christian Davidin mielessä on kypsynyt kysymys, jonka hän nyt esittää kreivi Zinzendorfille: Ottaisiko kreivi mailleen vainottuja veljiä Moraviasta?

Vastaus oli myöntävä.

Keskiviikkona 26.05.1700 syntyi Saksin pääkaupungissa Dresdenissä Nikolaus Ludwig von Zinzendorf. Hänen luterilainen isänsä oli tullut Itävallasta luterilaiseen Saksiin katolista hirmuvaltaa pakoon ja noussut ministerin asemaan, mutta kuoli, kun poika oli kuuden viikon ikäinen. Kun Nikolaus oli neljän vanha, meni hänen äitinsä uusiin naimisiin ja muutti Berliiniin. Poika jäi Gross-Hennersdorfin linnassa asuvan isoäitinsä Katharina Henriette von Gersdorfin kasvatettavaksi pieneen maaseutukylään Saksiin.

Isoäiti, Katharina von Gersdorf, kuului luterilaisten vaivoin sietämään pietistien herätysliikkeeseen. Ludwigin isoäiti oli harvinainen nainen. Hän luki Raamattua sen alkukielillä ja kävi kirjeenvaihtoa aikansa huomattavimpien kristittyjen kanssa. Isoäidin ja täti Henriettan kotikokouksissa isoäidin hemmottelema "Lutz" sai hyvän tuntuman siitä, mitä herätyskristillisyys on ja tutustui pietistien johtajiin. Jo pienenä hän lienee tavannut jopa Filipp Jacob Spenerin (1635-1705), joka oli rakentanut Johann Arndtin (1555-1621) hengellisestä perinnöstä pietistien liikkeen. Vähän vanhempana hän tutustui myös Tanskan luterilaisen kirkon aloittamaan työhön Intiassa. Myöhemmin Ludwig kirjoitti: "Muistan sen päivän, tunnin ja paikan Hennersdorfin suuressa salissa vuonna 1708 tai 9, kun kuulin sanomalehdestä ensimmäisen kerran luettavan Itä-Intiasta, jopa ennen minkäänlaisten selostusten saamista. Silloin minun sisälläni heräsi ensimmäinen halu lähetystyötä kohtaan". Kun Ludwig-poika kymmenen vuoden iässä siirtyi opiskelemaan Francken laitoksiin Halleen, hän oli jo oppinut "seurustelemaan Pelastajan kanssa".

Korkeakirkollisten pietistien ylläpitämät Francken laitokset olivat nuorelle kreiville pettymys. Koulu oli oikea teeskentelijöitten pesä. Kaksinaismoraalia pidettiin yllä koulun sisäisen vakoilujärjestelmän avulla. Pietistien saarnaama oppi nöyrästä Jumalan palveluksesta oli muuttunut oppilaitten nöyryytykseksi. Sisäoppilaitoksen pojat vähät välittivät kristinuskosta, mutta olivat sitä taitavampia erilaisten paheiden harjoituksessa ja ikäistensä viettelemisessä näihin paheisiin. Nicolausta, joka ei oppilaskunnan paheisiin suostunut, vihattiin. Kaiken lisäksi hän oli rikas, söi samassa pöydässä Francken kanssa ja asui omassa asunnossaan koulun ulkopuolella. Opettajien, koulutovereittensa ja pian myös virallisen holhoojansa silmissä hänestä oli tullut se, mitä Suomessa joskus sanottiin yltiöpietistiksi ja josta Suomessa joutui siihen aikaan linnaan tai tuomittiin kuolemaan.

Hallessa nuoren kreivi Zinzendorfin opettajana oli August Herman Francke itse. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän otti todesta lähetyskäskyn, vaikka koko kirkollinen Eurooppa sitä vastusti. Ongelmana oli, että koulunsa nuorukaisille hän oli kuiva teoreetikko. Nuorukaiset tarvitsivat sellaisia johtajia, jotka suostuisivat laskeutumaan heidän tasolleen sillä tavalla, kuin Jeesus oli opetuslapsiensa keskuudessa osoittanut - lähelle. Ludwig otti haasteen vastaan. Hänen johdollaan pojat perustivat kerhon, ja kokoontuivat keskenään tutkimaan Raamattua ja rukoilemaan. August Herman Franken (1663-1727) kuuluissa Paedagogiumissa nuori kreivi 1715 kohtasi kaksi pietistien lomalle saapunutta lähetyssaarnaajaa, Bartholomew Ziegenbaldin ja Heinrich Plütschaun, jotka 1705 olivat perustaneet lähetysaseman Tranquebariin, Intian rannikon tanskalaiseen siirtokuntaan.

Tanskan valtion lähettämät lähetyssaarnaajat viipyivät Hallessa vajaan vuoden. Heidän paikkansa päivällispöydässä oli vastapäätä kreiviä, joka istui Francken ja hänen rouvansa välissä. Terävä poika käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki päivällispöydästä lähetyskoulun itselleen.

Estääkseen Nicolas Zinzendorfin uskonnollisen vakaumuksen kehittymistä hänen virallinen holhoojansa, joka oli hänen enonsa, lähetti nuoren kreivin opiskelemaan lakia Wittenbergin yliopistoon. Opiskelunohjaajaksi eli esiliinaksi määrätty Crisenius oli samanlainen teeskentelijä, kuin sisäoppilaitoksen pojat Hallen laitoksella. Esiliina luki hänen kirjeensä ja pelasi rahapeliä holhottinsa kanssa, mikä haavoitti pojan omaatuntoa niin, että hän päätti luovuttaa esiliinalta voittamansa rahat köyhille. Nikolaus opiskeli Raamattua alkukielillä, hebreaksi ja kreikaksi, rukoili ja paastosi yksityisesti kenenkään sitä vaatimatta. Ulospäin näkyvässä toiminnassaan hän pyrki sovittelemaan luterilaisten ja pietistien näkemyseroja, mutta kukapa sitä olisi yhdeksäntoistavuotiasta nuorukaista kuunnellut.

Koulun päätteeksi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf, kuten tapana oli, lähti kolmen vuoden tutustumismatkalle Euroopan pääkaupunkeihin ja kuuluisien opettajien luo. Tällä matkalla hän tutustui myös muodollisesti katoliseen piispaan, jona hengellinen koti oli jansenilaisuudessa. Matkalta palattuaan kreivi Zinzendorf oli jo menemässä naimisiin, mutta huomasi kilpailevansa samasta tytöstä ystävänsä Ebersdorfin kreivi Henrikin kanssa ja luopui pelistä suosiolla. Jumala palkitsi jalomielisen teon, ja 07.09.1722 vihittiin ystävänsä siskon, Erdmuthe Dorothean von Reussin kanssa. Asia oli nimittäin niin, että Edmunthe Dorothean suku oli kotoisin Tshekeistä.

Kreivitär Edmunthe Dorothea von Reuss an Plauen (1700-1756) oli vanhaa slaavilaista sukua, joiden maat Plauenissa eli tsekkiläisittäin Plavnossa olivat vuonna 1345 kuuluneet Tshekinmaan kuninkaan haltuun. Todennäköistä on myös, että Edmunthe Dorothea oli sukua Euroopan ensimmäiselle ei-katoliselle kuninkaalle Jiri Podebradylle (1420-1471) suoraan alenevassa polvessa. Dorothean tshekkiläiset juuret olivat siis ainakin yksi luonnollinen vaikutin sille, että hän kaikessa tuki miehensä hankkeita Tshekinmaan vainottujen kristittyjen pelastamiseksi.

Nuorenparin asuinpaikaksi tuli aluksi Dresden, sillä 1721 nuori kreivi oli saanut luottamustoimen Saksin vaaliruhtinaan August II "Väkevän" (1694-1733) oikeusasiain neuvonantajana. Sunnuntaisin kreivi Zinzendorf järjesti kotiseuroja kotonaan kunnon pietistien tapaan, mutta silti hän ei ollut täysin tyytyväinen saavutuksiinsa. Häntä hiersi tieto siitä, että pietistinen liike oli jäänyt eräänlaiseksi herrain seuraksi. Kotiseurojen merkitys oli kuitenkin suuri, vaikka se paljastuikin vasta myöhemmin, sillä näissä kotiseuroissa solmittiin sellaisia ystävyyssuhteita, jotka valmistivat tietä veljesseurakuntien tulolle Baltian maihin.

Nuori kreivi Zinzendorf oli toimen mies. Toteuttaakseen pietistien unelman nöyrästä, maanläheisestä elämästä Jumalan yhteydessä kreivi osti äitinsä äidin omistaman Berthelsdorfin tilan huhtikuussa 1722, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä Hennersdorfista, Ylä-Lusatiassa. Tilalleen hän kutsui saarnaaja Rothen pietistien piiristä, asetti tilanhoitajan ja jo kesäkuun kahdeksantena saapui tilalle ensimmäinen ryhmä Moravian pakolaisia. Ja vaikka Zinzendorf itse joutuikin vielä jäämään toimeensa Dresdeniin, hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli alkanut.

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) aikana Tshekinmaan ja Moravian kristityt olivat lähteneet espanjalaisia palkkasotureita ja "Pyhän" Roomalaisen imperiumin hirmuhallitusta pakoon, mutta eivät kaikki. Orjille ei tätä lupaa annettu, eikä kaikkien onnistunut paeta. Kun sota päättyi, maahan jäi ehkä parisataa tuhatta katolisten orjaa, joita sunnuntaisin vietiin katoliseen messuun, vaikka he mieleltään jäivätkin kristityiksi. Orjien asema ei ollut häävi. Sadassa vuodessa Jednotan perintö kuivui vähiin. Tshekin kielikin oli monelta jo unohtunut, sillä katolisen kirkon vainoissa vainottiin ja hävitettiin kaikkea, mikä vielä muistutti Tshekinmaan keväästä ja kesästä, jota ei koskaan tullut. Parhaiten säilyi Jednotan perintö niiden alkujaan saksankielisten valdolaisten keskuudessa, jotka 1480-luvulla olivat paenneet Saksasta Moraviaan ja liittyneet Jednotaan.

Saatuaan Zinzendorfilta luvan pakolaiskristittyjen asuttamiselle Christian David tuli Zilinan (saks. Sehlen) kylään, Moraviaan hakemaan ensimmäisiä pakolaisia. Matkaan lähtivät Augustin Neisser (1684-1750), hänen veljensä Jacob Neisser (1693-1757) perheineen ja Michael Jäschke (k.1772) perheineen, yhteensä kymmenen henkilöä. Ryhmä lähti Zilinasta, Moraviasta 27.05.1722 ja kesäkuun kahdeksantena ryhmä saapui Zinzendorfin maille Berthelsdorfiin. Kovin mieltäylentävä ei pakolaisryhmän vastaanotto ollut, sillä Zinzendorf itse ei ollut paikalla. Hänen taloudenhoitajansa osoitti ryhmälle kuitenkin paikan parin kilometrin päässä kylästä, mutta paikan nimi on hyvä: Hutberg. Sana tarkoittaa paikkaa, josta paimenet huutelevat illalla kutsuessaan karjan kokoon. Saksankieliset pakolaiset muuttivat nimen Herrnhutiksi, paikaksi, josta Herra kutsuu.

Jo parin päivän kuluttua tulijat kaatoivat ensimmäiset puut ja rupesivat rakentamaan asuntoa. Kaikki oli tehtävä itse, ruoka oli huonoa ja naapurit epäluuloisia. Kun talvesta oli selvitty, saapui Zilinasta lisää Neisserin veljeksiä - Georg, Johann ja Wenzel (cz. Wenceslaus) perheineen; kahdeksantoista henkilöä kaikkiaan.

Suchdolista, saksalaisittain Zauchtenthalin laaksosta Moraviasta Kristian David löysi ryhmän, jossa Jednotan perintö oli säilynyt. He tunsivat Komenskin uskonopin, he lauloivat Jednotan lauluja ja odottivat vain päivää, jolloin Herra uudistaa seurakuntansa. Miehiä oli viisi: David Nitschmann (1696-1772), David Nitschman (1705-1779), David Nitschmann (1696-1729), Johann Töltschig (1703-1764) ja Melchior Zeisberger (1701-1781). Nämä viisi nuorta miestä eivät odottaneet Jumalan seurakunnan uudistusta toimettomana. He julistivat Jumalan sanaa kaikista kielloista ja uhkauksista huolimatta keskellä Moraviaa huolimatta siitä, että juuri siitä syystä he saattaisivat kuolla ennenaikaisesti ja ennen toivomansa uudistuksen toteutumista.

Vihollisen vastatoimia ei tarvinnut kauan odottaa. Kylän tuomari käski lopettaa kokoukset ja elämään niin kuin muutkin "tavalliset" ihmiset. Kylän tuomarina oli Johann Töltschigin isä: ehkäpä juuri siksi pojille jäi mahdollisuus lähteä äkkiä maasta. Seuraavana päivänä, 03.05.1724 he olivat jo matkalla Puolaan, jossa he kuvittelivat vielä löytävänsä Jednotan veljiä. Christian Davidilta he olivat kuitenkin kuulleet Herrnhutista, ja päättivät poiketa sinne, matkan varrelle kun se osui. Ryhmä saapui Herrnhutiin 12.05.1724.

Se, mitä Suchdolista tulleet nuoret miehet näkivät, ei ollut mitään suurellista. Yksi pieni talo oli valmiina ja kaksi oli rakenteilla. Friedrich de Watterville istui puupölkyn päällä, Christian David rakensi taloa. Iltapäivällä saapuivat kreivi ja kreivitär laskemaan koulun perustuksia, koulun, jonka Zinzendorf vielä tässä vaiheessa suunnitteli rakentavansa aatelisperheiden lapsille. Sitten kreivi piti puheen ja Watterville rukoili. Jotakin siinä kuitenkin oli, koska kaikki kolme Nitschmannia, Tötschig ja Zeisberger päättivät liittyä seuraan.

Kun Moravian valtaapitävät huomasivat miesten lähteneen, he raivostuivat. Alkoi jäljelle jääneiden kuulustelu. David Nitschmannin isä Georg vietiin Kuninin linnaan, josta hän kuitenkin pakeni kalaverkon avulla ja pääsi Herrnhutiin, jossa hänen poikansa ja muutamat sukulaiset jo olivat. Kuulusteluihin ja tuomittavaksi joutui pelkästään Suchdolissa 280 henkilöä ja Kuninissakin 267. Melchior Nitschmann oli yksi heistä. Myös yksi kolmesta Herrnhutiin jo päässeistä David Nitschmannista kuoli vuonna 1729, jouduttuaan katolisten käsiin Moraviassa käydessään ja sitä tietä vankilaan.

Katarina Budmanski syntyi Seitendorfin kylässä Sudeettialppien eli Orlici Hory eteläpuolella Moraviassa 18.11.1703. Hänen äitinsä oli pitkään ja hartaasti vainotun Jednotan veljesyhteisön jälkeläisiä ja oli säilyttänyt mielenkiintoisen kirjan, jota Katarina salaa luki. Marraskuun ensimmäisenä 1725 Katarina hän kaikessa hiljaisuudessa lähti matkalle vuorten yli. Seuraavan päivän iltasella hän saapui Niederweisen kylän uskovien luo, jotka neuvoivat hänelle tien Sleesian halki Herrnhutiin.

Katarinan isä lähti muutaman miehen kanssa hakemaan tytärtään takaisin katoliseen Moraviaan, mutta tytär ei suostunut palaamaan. Katarinan äitikin saapui Herrnhutiin saadakseen elää uskovien yhteisössä. Herrnhutissa Katarina avioitui Friedrich Riedelin kanssa. Kun Friedrich Riedel 1735 lähti lähetystyöhön Creek-intiaanien pariin Georgiaan, oli heillä jo kaksi lasta. Katarina jäi vielä vuodeksi Herrnhutiin, mutta kun hän saapui Georgiaan, oli Friedrich Riegel jo saavuttanut matkansa pään. Tyttäret kuolivat Herrnhutissa. Katarina solmi uuden avioliiton Peter Rosen kanssa.

Englannin ja Espanja välille syttynyt siirtomaasota pakotti Moravian lähetit muuttamaan Germantowniin, Pennsylvaniaan. Peter ja Katerina Rose asettuivat Germantowniin, jossa Peter Rose 1740 kuoli. Avioliitosta syntyi kolme tyttöä; yksi kuoli Germantownissa. Katarina jäi kahden tyttärensä kanssa vielä muutamaksi vuodeksi Germantowniin, mutta siirtyi sieltä veljesyhteisön perustamaan Bethlehemin kaupunkiin, jossa hän avioitui Johann Huberin kanssa. Johann ja Katarina Huberille syntyi kaksi lasta.

Kun Johann Huber lähti lähetystyöhön Länsi-Intian saaristoon, hänen laivansa katosi matkalla. Katarina, joka oli toiminut kasvattajana Nazarethissa, siirtyi leskien ryhmän vanhimmaksi (Forsteherin) Bethlehemiin. Tässä toimessa hän jatkoi vuoroin Nazarethissa vuoroin Bethlehemissä; sitten hänelle uskottiin kätilön tehtävät. Vuonna 1772 Katarina näki ensimmäisen lapsenlapsensa, ja iloitsi heistä suuresti. Muutama vuosi myöhemmin hän siirtyi poikansa luo Hopen lähetysasemalle.

Vanhoilla päivillään Katarina kärsi vaivaa, johon ei löytynyt lääkitystä, lohdutuksen kanssa Suuressa yhteisössä oli asiat paremmin. Ennen kuolemaansa Katarina sanoi: "Minä olen seurakunnassa ollut kaikissa asemissa, olen ollut korkeassa asemassa ja vähäisessä, eikä mikään ole ollut minulle liian korkeaa, eikä mikään liian alhaista. Mikä apu minulle onkaan ollut siitä, etten ole tiennyt, ja olen oppinut sen, että olen löytänyt sen perustan, jolla ankkuri aina pitää. En ole kaivannut mitään, en hyviä päiviä enkä huonoja, vaan olen alinomaa pitänyt huomioni keskipisteessä sitä, että elän Vapahtajalleni ja palvelen Häntä, oli tilanne mikä hyvänsä."

Katarina joutui vuoteen omaksi 21.01.1798 ja kuoli saman kuun 29 päivänä tyttärensä Anna Böhlerin ja koko rakastetun seurakunnan luona Bethlehemissä.

Katarina Huber, os. Budmanskin kuollessa Jednota Bratskan uudesta tulemisesta oli kulunut jo yli seitsemänkymmentä vuotta. Tshekinmaalta (Böömistä) ja Moraviasta (Määristä) lähteneitä veljesseurakunnan kasvatteja löytyi jo Grönlannista ja Etelä-Afrikasta, Volgan rannoilta ja Länsi-Intian saarilta. Yksin Amerikkoihin heitä oli päätynyt noin neljäsataa. Mutta tämä ei ole kaikki; uusissa yhteisöissä perheet olivat kasvaneet jo Euroopan puolella, ja uudistuneeseen seurakuntaan oli liittynyt myös Saksan ja Englannin moravialaisten yhteisöjen kasvatteja, sekä muualta tulleita.

Katarina Budmanskin tullessa Herrnhutiin oli Moravian veljeskunnan uusi tuleminen vielä uskon varassa. Yliopistoajoistaan asti kreivi von Zinzendorf oli hautonut päässään suuria suunnitelmia, mutta hänen tehtävänsä kuninkaan neuvonantajana Berliinissä veivät hänen aikansa ja huomionsa melko tarkkaan. Kesät hän vietti tilallaan Berthelsdorfissa, josta tuli hänen hengellisen toimintansa keskus. Ebersdorfiin hän oli perustanut kirjapainon, jossa painettiin halpoja raamattuja vainotuille toimitettavaksi. Herrnhutin pakolaisiin hänen aikansa ei riittänyt kuin ääritapauksissa ja niitäkin oli. Pakolaisleiriin oli tullut monenlaista porukkaa, jotka eivät löytäneet sopua keskenään, ei ainakaan kaikissa asioissa.

Yksi asia saatiin pois päiväjärjestyksestä sillä, että Sleesiasta tulleet schwenkfelderiläiset siirrettiin Ober-Berthelsdorfiin. Käymistila, joka nähtävästi oli aivan tarpeellinen, jatkui vuoden 1727 kesään asti. Mutta lopulta kreivin oli otettava virkavapaata ja siirryttävä hoitamaan yhteisön asioita paikan päälle.

Vielä yksi David Nitschmann (siirretty sivulta 04)

David Nitschmann "Senior" syntyi Suchdolissa (saks. Zauchtenthal, Zauchtel), Moraviassa 18.09.1676. Hänen isoisänsä George ja isoäitinsä Catherina olivat molemmat kotoisin Suchdolista. Heidän poikansa Johannes Nitschmannin kodissa pidettiin kotikokouksia, laulettiin Jednotan lauluja ja luettiin Jednotan kirjoja aina siihen asti, kunnes kylään ilmestyi uusi saarnaaja. Kotikokouksista jouduttiin luopumaan, mutta ne jatkoivat taas metsissä.

David Nitschmannin ollessa kuudentoista, hänen isänsä Johannes ja äitinsä Catharina kuolivat. Vuonna 1700 David avioitui Anna Schneiderin kanssa. Heille syntyi neljä lasta, Melchior, Rosina, Johanna ja Anna.

Vuonna 1704 David ja Anna Nitschmann muuttivat syrjäisemmälle seudulle, lähelle Slovakian rajaa. Saksalaiset sanoivat seutua "lehmimetsäksi", Kunewaldiksi. Kunewaldissa ilmasto oli kylmempää, kuin Orlici-vuorien etelärinteillä, josta he olivat lähteneet. Mutta työtä oli paljon. Seudulla oli säilynyt Jednotan muisto, mutta vaikka Nitschmanneja rakastettiin ja heitä kuunneltiin, ei suurta Hengen vuodatusta koettu.

Kun Christian David 1724 tuli Suchdoliin, hakivat David Nitschmann ja hänen veljenpoikansa David Nitschmann David Nitschmann Seniorin Suchdoliin kuulemaan, mitä Christian Davidilla oli kerrottavaa. Vaikutus oli hyvä, sillä kun Nitschmann senior palasi kotiinsa, alkoi "lehmimetsässä" herätys.

Viranomaiset uhkasivat uskovia kuolemalla, mutta uskovat pitivät Jumalan Valtakuntaa biologista elämää arvokkaampana. Uskovat kokoontuivat kolme kertaa viikossa ja joka kerta tulijoita oli entistä enemmän. Viranomaiset tulivat, kun Melchior Nitschmann oli puhumassa. Kaikilta otettiin kirjat pois, mutta laulu jatkui. Sitten kutsuttiin kaksikymmentä seurakunnan vanhinta viranomaisten luo ja pantiin vankilaan. Muutamat päästettiin pian vapaaksi, mutta kolmea miestä, heidän mukaan David Nitschmannia pidettiin ilman ruokaa. Kolmantena päivänä miesten vaimot tulivat tuomaan ruokaa, ja miehet näkivät naisten seisovan ulkona ja huusivat, ettei heillä ole nälkä eikä jano. Tämän kuullessaan vangitsija vapautti vankinsa.

Paikallisten viranomaisten jälkeen piirikunnan viranomaiset tulivat tutkimaan uskovia. Herra antoi Davidille sanan, ja piirikunnan viranomaiset lähtivät pois. Sitten tilanherra kutsui veljet eteensä, syytti kerettiläisyydestä, mutta vastauksen kuultuaan tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Rakkaat lapseni, mitä minä voisin enää tehdä. Minä olen jo ilmoittanut teistä konsistoriin".

Konsistori on antikristillisen kirkon tuomioistuin, eräänlainen KGB. Luterilaisessa maailmassa sitä vastaa tuomiokapituli. Nyt nämä Jednotan "kätketyt siemenet" olivat katolisen konsistorin edessä. Veljiä "tutkittiin" neljä päivää ja kytkettiin sitten kahleilla toisiinsa, paitsi David Nitschmann, joka sai henkilökohtaiset kahleet. Tammikuun 24 päivänä hän sanoi veljille: "Tänä yönä minä lähden", johon David Schneider vastasi: "Jos sinä lähdet, en minä voi jäädä tänne. Minä lähden kanssasi". Kun veljet tulivat ulos linnasta, he ripustivat kahleensa linnan seinustalle, David kävi kotonaan kertomassa vaimolleen, että tämä odottaisi kunnes joku hakisi hänet, ja sitten veljet siirtyivät yön seljässä vuorten yli Sleesian puolelle.

David Nitschmann senior viipyi Neuendorfissa, Sleesiassa kymmenen päivän uskovan sananpalvelijan luona. Vaimolleen hän lähetti sanan, että kaikki on toistaiseksi hyvin ja eteni sitten Herrnhutiin, jonne hänen vaimonsa ja lapsensakin monien vaikeuksien kautta pääsivät.

Herrnhutissa David Nitschmann oli tunnustettu vanhin. Hän oli tullut juuri sopivasti, osallistuakseen heinäkuun kolmannentoista rakkauden aterialle 1727, ja oli kokemassa sen, kuinka seurakunta Pyhän Hengen vaikutuksesta voideltiin tehtäväänsä.

lisää teksti..

Kreivi von Zinzendorfin isoäidiltään vuonna 1722 ostamassa Berthelsdorfissa oli luterilainen kirkko, jonka saarnaajaksi Zinzendorf oli kutsunut Johann Andreas Rothen.

Kreivin Bertheldorfin tilasta erottamalle Hutbergin rinteille oli vuoteen 1727 mennessä kasvanut Herrhutin yhteisö, jonka 300 jäsenestä noin puolet oli Tshekistä ja Moraviasta tulleita pakolaisia, mutta joukossa oli myös muiden vainottujen yhteisöjen jäseniä.

Kreivi von Zinzendorf oli odottanut, että Herrnhutin yhteisö olisi mukisematta sopeutunut luterilaisen valtion uskonnonharjoitukseen, mutta toive oli turha ensinnäkin siksi, Herrnhutista turvapaikan löytänyt seurakunta oli kirjava. Oli Jednota Bratrskan piirissä kasvaneita perheitä, Sleesiasta paenneita Schwenkfelderin herätysliikkeen jäseniä, oli anabaptisteja, Saksan valdolaisia sekä pietistejä. Myös Herrnhutin ja Berthelsdorfin luterilaisten välillä oli jännitystä. Kesällä 1727 oli kreivin itsensä muutettava maatilalleen yhteisön johtajaksi. Aluksi hän yritti laatia yhteisölle säännöt luterilaisessa hengessä, mutta se ei toiminut. Heinäkuussa 1727 hän löysi läheisestä Zittaun kaupungista Komenskin 1660 julkaiseman kirjan opetuslapseudesta "Ratio Disciplinae Bohemorum" ja siitä hän sai tarvitsemansa välineen, jonka turvin hän pystyi osoittamaan, ettei luterilaisten uskonkäsitysten ja Jednotan veljeskunnan viimeisen piispan opeissa ollut sovittamattomia eroja, mikä jälkeen myös Moravian pakolaiset saattoivat hyväksyä kreivi Zinzendorfin veljesyhteisölle kirjoittamat ohjeet, jotka tunnetaan nimellä Herrtschaftige Gebote und Verbote. Yhteisön jäsenet sitoutuivat noudattamaan yhteisön sääntöjä 04.07.1727. Veljessopu saavutettiin Berthelsdorfin kyläkirkossa nautitun ehtoollisen jälkeen maanantaina 13.08.1727.

Veljessopu löytyi, kun yhteisön jäsenet kokivat Pyhän Hengen toimivan keskuudessaan. Yhteisön asioita hoitamaan valittiin eräänlainen kaupunginvaltuusto, johon kuului 12 jäsentä. Valtuusto sai laajat valtuudet ja oli olemassa vaara, että yhteisö muuttuisi nyt samanlaiseksi yhteisöksi, kuin Calvinin Geneveen perustama hurskaanoloinen hirmuvalta parisataa vuotta aiemmin. Mutta Herrnhutissa näin ei käynyt. Calvin oli kylmän rauhallisesti torjunut Pyhän Hengen johdon, ollakseen itse yhteisön päänä ja sananselittäjänä, mutta Herrnhutin yhteisössä tätä vaaraa yritettiin torjua.

Luterilaisen kirkon tunnustuskirja, Augsburgin "uskontunnustus" vuodelta 1530 teki kuuliaisuuden Pyhän Hengen johdolle vaikeaksi. Moraviasta tulleet veljet eivät siitä paljon piitanneet. Kreivin huoleksi jäi suhteiden hoitaminen tiukkaa luterilaista uskonnonharjoitusta vaativaa kirkon ja valtion kanssa. Uskovat ja kreivi tekivät kaikki mahdolliset myönnytykset viranomaisten suuntaan, mutta siitä huolimatta konflikteilta ei vältytty. Pyhän Hengen antamalla taidolla konflikteista kuitenkin selvittiin.

1727-08-27.. Herrnhutin 98 vuotta yhtäjaksoisesti jatkunut rukousvartio alkoi

Helmikuun kymmenentenä 1728, veljesyhteisön ensimmäisenä rukouspäivänä kreivi Zinzendorg esitteli yhteisölle suunnitelmansa evankeliumin julistamiseksi Länsi-Intian saarilla, Grönlannissa, Turkissa ja Lapissa. Seuraavana päivänä 23 yhteisöön kuuluvaa nuorta miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtöön, eivätkä vain ilmoittautuneet, vaan aloittivat määrätietoisen valmistautumisen, opetellen joka ilta lähetystyöhön liittyviä asioita, myös maantiedettä, kieliä ja sairaanhoitoa joka ilta oman pelloilla ja verstaillaan suoritetun päivätyönsä jälkeen.

Lähetystyöhön valmistauduttiin myös mahdollisia yhteistyökumppaneita etsimällä. Vuonna 1728 Johann Töltschig, Wenzel Neisser ja David Nitschmann (1696-1772) lähtivät Englantiin solmiakseen yhteyksiä seuraan, joka nimensä "Society of Propagation of Christian Knowledge" mukaisesti pyrki tekemään tunnetuksi kristillistä tietoa. Alankomaissa matkalaisilta loppui raha, ja he olivat vähällä joutua orjaksi Länsi-Intian plantaaseille. Lontooseen he pääsivät, mutta yhteisistä hankkeista ei S.P.C.K kanssa ei tullut mitään.

Alku näytti hankalalta, mutta veljet olivat tottuneet hankaluuksiin ja voittamaan ne uskossa Jumalan voideltuun. Johann Töltschig oli saapunut Herrnhutiin 12.05.1724 Moraviasta, mutta hänen esi-isänsä olivat niitä Saksan valdolaisia, jotka 1480 olivat tulleet Brandenburgista Moraviaan. Valdolaisten tulo tshekkiläisen herätyksen alueelle oli silloin tehnyt tarpeelliseksi Jednota Bratrskan kirjallisuuden kääntämisen tshekin kielestä saksaan. Kukapa olisi silloin ymmärtänyt, että yli kaksisataa vuotta myöhemmin tulisi aika, jolloin tämän käännöstyön hedelmiä poimittaisiin yksittäin talteen ja sen siemenet leviäisivät yli maanpiirin?

Helmikuun kymmenentenä 1728, veljesyhteisön ensimmäisenä rukouspäivänä kreivi Zinzendorf esitteli yhteisölle suunnitelmansa evankeliumin julistamiseksi Länsi-Intian saarilla, Grönlannissa, Turkissa ja Lapissa. Mutta ennen varsinaista lähetystyötä aloitettiin työ kristityiksi kutsuttujen Euroopan pakanoiden keskuudessa. Tämä työ sai nimekseen diasporatyö. Diasporatyötä tehtiin seuduilla, joissa oli olemassa kirkko, mutta ei Jeesuksen seuraajia, tai jos paikallisilla Jeesuksen seuraajilla ollut toimivaa seurakuntayhteisöä. Ensiksi aloitettiin diasporatyö eestiläisten ja lättiläisten (latvialaisten) keskuudessa Pohjois-Eestissä ja Liivinmaalla.

Pohjois-Eesti, Saarenmaa ja Liivinmaa olivat Suuren pohjan sodan aikana siirtynyt Ruotsin hallinnasta Venäjän hallintaan, jonka hallitsija Pietari I suosi pietistejä ja heidän herrnhutilaisia ystäviään syystä, että vihollismaa Ruotsi vihasi pietistejä silmittömästi. Liivinmaaksi eteläisenä rajana oli Daugava eli Väinänjoki. Väinänjoen eteläpuolella oli Liettuan ja Puolan liittovaltioon kuuluva Kuurinmaa, joka oli sekin aikoinaan kuulunut historialliseen Liivinmaahan. Kuurinmaan valtaväestön muodostivat lättiläiset eli latvialaiset. Liivinmaalla ja varsinkin Kuurinmaalla asui myös liiviläisiä, joista Liivinmaa on saanut nimensä, mutta heitä oli jäljellä enää vain muutama tuhat. Kuurinmaalla herrnhutilaisten työmahdollisuudet olivat heikot. Vielä 1600-luvun alussa Puola ja varsinkin Liettua oli ollut monien uskontojen ja kansojen tasapainoinen yhteiskunta, mutta katolisen kirkon saatua yliotteen uskonnollisesti suvaitsevaisessa Liettuassa, se toi mukanaan myös kristittyjen vainot.

Venäjän Ruotsilta valloittamalla Liivinmaalla oli jo ennestään olemassa saksalainen luterilainen kirkko, jonka keskuudessa jopa pietistien vaikutus oli huomattava, mutta maan kansoille, virolaisille, lättiläisille ja liiviläisille kirkkoa hallinnoivat saksalaiset eivät olisi suoneet mitään hyvää. Ristiretkien varjolla saksalaiset ja kirkko olivat tehneet Liivinmaan asukkaat orjikseen jo 1200-luvulla, jonka jälkeen liiviläiset kansana oli hävitetty jo lähes olemattomiin. Luterilainen kirkon reformaatiokaan ei ollut tilannetta muuttanut. Liivinmaalla luterilaisuus oli pelkkä herrakansan, saksalaisten uskonto. Maan kansa ajettiin kirkkoon kuin pässit teuraalle. Kirkosta oli tullut Liivinmaalle pelkkä risti.

Ruotsin luterilainen valta oli ollut Baltian liiviläisille, lättiläisille ja eestiläisille levähdystauko, mutta sitäkin kesti vain alle sata vuotta. Vuonna 1710 Venäjä valloitti Liivinmaan Ruotsilta ja rauha solmittiin 1721 Uudessakaupungissa. Rauhanteon jälkeen Liivinmaan saksalaissuvuista tuli tsaarinvallan tukipilari. Kaupassa Liivinmaan saksalaiset ylimyssuvut käyttivät hyväkseen Venäjän keisari Pietari "Suuren" saksalaisten ihannointia ja saivat takaisin "menetetyt etuisuutensa". Jo Suuren pohjan (1700-1721) sodan aikana saksalaiset aatelissuvut onnistuivat sälyttämään sodan kulut eestiläisten harteille ja pahempaa oli tulossa. Vuonna 1740 Venäjän senaatti vihdoin päätti, että eestiläiset talonpojat kartanonherrojen henkilökohtaista omaisuutta. Näytti siltä, että Baltian saksalaisten aloitteesta alkanut Suuri Pohjan sota oli saavuttanut tavoitteensa.

Veljesseurakunta tuli Baltiaan 1729. Haasteet olivat valtavat. Veljesseurakunnan periaatteille luterilainen kirkko oli vieras, mutta välttämätön paha, mutta senkin kanssa oli elettävä, mikäli se veljesseurakunnan jäsenistä riippui. Toisaalta veljesseurakunnalla oli eräitä etuja, jotka tekivät Moravian pakolaislähetyssaarnaajien työn Liivinmaalla helpommaksi. Ensinnäkin he puhuivat saksaa, ja toiseksi Venäjä oli pietisteille huomattavan myötämielinen. Kun maa Suuressa Pohjan sodassa oli autioitunut ja köyhtynyt, tarvittiin maassa sekä kotiopettajia että kirkonmiehiä. Halukkaita tulijoita löytyi samoilta Hallen laitoksilta, joissa myös kreivi Zinzendorf oli nuoruudessaan kasvanut ja opiskellut. Monet Zinzendorfin ja hänen vaimonsa tuntemista pietisteistä olivat kotoisin Liivinmaalta. Sitä paitsi hän oli "reichsgraf" - suurempi herra kuin kukaan Liivinmaan saksalaisista aatelisherroista. Kreivillä ja kreivittärellä oli jopa läheisiä henkilökohtaisia ystäviä Baltian saksalaisten keskuudessa.

Lähtö Liivinmaalle tapahtui nopeasti sen jälkeen, kun Johann Justus Grüner Latvian Krimuldasta (saks. Kremon) oli kirjeitse pyytänyt kreivi Zinzendorfia lähettämään työntekijöitä seudulle. Ensimmäiset veljesseurakunnan lähetit, Christian David ja Fiedlerin veljekset saapuivat Liivinmaalle syksyllä 1729. He olivat käsityöläisiä - Christian David oli puuseppä, ja muut kaksi kankureita. Veljet elättivät itsensä työllään ja työn ohessa julistivat Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunnan julistus lienee ollut menestyksekästä, sillä muutaman kuukauden kuluttua kirkonmiehet panivat Riian viranomaiset liikkeelle veljiä vastaan. Veljet joutuivat kuulusteluihin, mutta kuulustelut eivät pysäyttänyt pian mittavaksi kasvavaa työtä.

Tshekkiläisen pakolaisseurakunnan viimeinen piispa Jan Amos Komenski kirjoitti 1644 julkaistussa kirjassaan Judicium duplex de regula fidei, että seurakunnan tehtävä on evankelioida kansat, mutta kirkoille lähetystyö oli vierasta. Kirkot olivat pahasti valtion kanssa naimisissa, etteivät ne itsenäisestä lähetystyöstä edes haaveilleet. Se, joka lähetystyöhön ryhtyi, leimattiin kerettiläiseksi ja oli vaarassa menettää henkensä. Vasta pietistit pyrkivät näkemään lähetystyön omana velvollisuutenaan.

Tanskan kuningas Frederik IV (1699-1730) oli ensimmäinen valtionpäämies, joka katsoi lähetyskäskyn kuuluvan myös tanskalaisille. Vuonna 1705 hän lähetti ensimmäiset lähetit Tranquebarin siirtokuntaan Intian länsirannikolle. Lähetit olivat niitä samoja pietistejä, joihin Zinzendorf oli tutustunut Hallessa, heidän kotimaanlomansa aikana, ja joiden kanssa hän oli jatkuvasti kirjeenvaihdossa. Ensimmäiset raamatun osat Tranquebarissa puhutulle tamilin kielelle ilmestyivät 1715.

Vuonna 1721 lähetettiin Hans Egede Grönlantiin, ja 1728 lähettiin lisää väkeä työhön. Tanskan luterilaisten lähettien menestys oli heikko, eikä uusi kuningas, ahdasmielisesti uskonnollinen pietisti Kristian VI (1730-1746) pitänyt sen jatkamista mielekkäänä. Egede kuitenkin pysyi asemapaikallaan, vaikka kuningas luopuikin lähetystyön tukemisesta.

Jo vuonna 1727 kreivi Zinzendorf oli kirjoittanut Tanskan kuninkaalle ja tarjoutunut lähettämään lähetyssaarnaajia Grönlantiin. Kristian VI kruunajaisissa Zinzendorf, joka oli kuninkaan sukulainen, uudisti tarjouksensa. Kreivi Zinzendorf vietti pari kuukautta Köpenhaminassa, Tanskassa, mutta välit kuninkaaseen pysyivät viileänä. Kuningas vastusti karismaattiseksi kokemaansa veljesyhteisöä niin, että tanskalaiset joutuivat käymään Herrnhutissa sanan kuulossa.

Kun Tanska luopui lähetystyöstä Grönlannissa, tarjoutui Herrhutin yhteisölle tilaisuus jatkaa työtä, johon pietistit eivät olleet pystyneet. Lähettien matka Herrhutista alkoi 19.01.1733. Lähtijöitä oli kolme: serkukset Matthäus Stach (1711-1787) ja Christian Stach (k.1739), molemmat Mankovicesta (saks. Mankendorf), Moraviasta, sekä Virosta palannut Christian David (1690-1751). Huhtikuun kymmenentenä 1733 matkaa jatkettiin Caritas-laivalla kohti Grönlantia, jonne saavuttiin 20.05.1733. Egedelle ojennettiin esittelykirje ja veljet alkoivat opiskelle eskimojen kieltä ja elintapoja. Vuonna 1736 Egede lähti takaisin Tanskaan, josta hänestä tuli Tanskan lähetyskoulun johtaja. Grönlannin lähetystyö oli tullut nyt ainakin valtiollisista intresseistä riippumattomaksi.

Kristian VI kruunajaisissa käydessään von Zinzendorf oli tutustunut kuninkaan

Moravian pakolaisseurakunnat aloittavat lähetystyön Karibbean meren saarilla mustien orjien keskuudessa 1732 Tanskalle silloin kuuluneilla saarilla. Vastaava työ Karibbean meren Englannille kuuluneilla saarilla aloitettiin 1754.

Karibbean meren saarten lähetit olivat lähtiessään päättäneet ryhtyä vaikka orjiksi saarnatakseen evankeliumia Länsi-Intian mustille orjille. Orjuutta suurempi uhka oli kuitenkin ilmasto, johon tulijat eivät olleet tottuneet. Niistä 29 henkilöstä, jotka 1734-1735 lähtivät matkaan, vain 8 palasi koskaan takaisin Eurooppaan.

Päätös lähetystyön aloittamisesta Länsi-Intiassa oli tehty 12.02.1728. Kristian VI kruunajaisissa Kööpenhaminassa kreivi Zinzendorf näki Tanskan luterilaisen kirkon Grönlannin lähetin Hans Egeden sekä Laurwigin kreivin kastetun neekeripalvelijan Anthony Ulrichin. Anthonylta Nikolaus Ludwig von Zinzendorf sai ensikäden tietoa Tanskan Länsi-Intian saariston plantaasien neekeriorjien kurjasta tilasta ja kurjasta kohtelusta hollantilaisten kalvinistien käsissä; hollantilaisten kalvinistien, sillä vaikka St. Thomaksen ja St. Cruzin saaret nyt kuuluivat Tanskalle, plantaasinomistajat olivat valtaosin hollantilaisia.

Vielä samana vuonna, heinäkuussa 1731 Anthony sai kertoa St. Thomaksen neekeriorjien asioista Herrhutin veljesyhteisön edessä. Leonard Dober ryhtyi tutkimaan Herran edessä, mitä hänen olisi tehtävä ja puhui asiasta myös ystävälleen Tobias Leupoldille. 25.07.1731 Leupold kirjoitti kreiville mietteistään ja neljä päivää Anthony Ulrich saapui Herrnhutiin.

Herrnhutissa ei tehty tärkeitä päätöksiä rukoilematta ja kysymättä Herran ohjausta arpaa heittämällä. Tässä prosessissa Tobias Leupold jäi rannalle, kun matkaan tuli valituksi David Nitschmann. Varhain aamulla 21.08.1732 von Zinzendorf lähti saattamaan matkalle ruukuntekijä Leonard Doberia ja puuseppä David Nitschmannia.. vaimo Anna?

Ensin he kulkivat jalkaisin Herrnhutista Tanskaan - yhdeksänsataa kilometriä. Kööpenhaminassa he joutuivat yleisen ihmetyksen ja arvostelun kohteeksi. Vähitellen vallanpitäjien vastustus suli ja lopulta heidät saatettiin siunauksin ja täysin varustettuna matkaan. Leonard sai työtä puuseppänä hollantilaisessa laivassa, joka lähti matkalle 08.10.1732. Matka yli Atlantin kesti pari kuukautta. Pienelle St. Thomaksen saarelle saavuttiin 13.12.1732. Laivan kannella seisoivat Leonard Dober ja David Nitschmann tulevaa työkenttää katselemassa.

Virallinen kieli Tanskan Länsi-Intian saarilla oli tanska. Maanomistajat puhuivat hollantia, mustat orjat puhuivat kreolia. Veljet osasivat vähän hollantia, jota he olivat matkan aikana opetelleet. Heillä oli myös Tanskan prinsessan antama hollanninkielinen raamattu. Mutta henkisesti he olivat täysin valmiina julistamaan sanaa Jumalan armosta Kristuksessa hollantilaisten kalvinistista "uskoa" tunnustavien tilanomistajien mustille orjille.

Herran lähettien tulee olla "juutalaisille juutalainen" ja "kreikkalaisille kreikkalainen". Herrhutista tulleet Herran lähetit olivat "neekereille neekereitä" - he elivät saarella aivan yhtä kurjissa oloissa ja tekivät aivan yhtä raskasta työtä kuin ne Afrikasta tuodut orjat, joille he olivat tulleet Hyvää Sanomaa julistamaan.

David Nitschmannin matkan tarkoitus oli käydä tutustumassa lähetyskenttään. Hän lähti paluumatkalle 17.04.1733. Leonard Dober jäi yksin saarelle; kaiken lisäksi hän oli ammatiltaan ruukuntekijä, eikä ruukkuja saarella tarvittu kuin vähän. Hollantilaiset vitsailivat, että mahtaa sieltä seuraavaksi tulla lasinleikkaaja, sillä lasi-ikkunoita saarella ei ollenkaan käytetty. Ajoittain Dober oli nälkäkuoleman partaalla. Mutta se, mitä Dober saarella näki, oli vielä kauheampaa kuin se, mitä hän itse joutui kokemaan. Kaiken lisäksi hänen julistustoimintansa ei ollut vielä tuottanut sitä hedelmää, jota hän oli toivonut näkevänsä; pieniä ituja kyllä, mutta ei muuta näkyvämpää.

Kesäkuun yhdentenätoista 1734 Kööpenhaminasta saapuneella laivalla saapui saarelle Tobias Leupold, Leonard Doberin vanha ystävä Herrnhutista. Hänet oli lähetetty aloittamaan uutta työmaata St.Croixin saarella. Hänellä oli myös viesti ystävälleen: Leonard Doberin tulisi palata Herrhutiin, sillä hänet oli valittu Herrnhutiin yhteisön vanhimmaksi.

Leonard Doberin tilalle St.Thomakselle tuli mies melkein suoraan Sleesian katolisista vankiloista, Friedrich Martin. Lainarahoilla hän osti pienen maapaikan omaa toimeentuloaan ja rukoushuonetta varten. Hän antoi paikalle nimen Tootoo; myöhemmin Zizendorf muutti nimen Posaunenbergiksi, Pasuunavuoreksi. Aikanaan tuli myös Herrnhutista jonkin verran rahaa, ja velka maksettiin. Palkkaahan Herrnhutin lähetit eivät saaneet. Maatilan mukana tuli myös orjia. Niitä Sleesian Friedrich Martin ei vapauttanut. Prinsessa Sofia kysyi Kööpenhaminassa David Nitschmannilta, eivätkö orjia olisi helpompi käännyttää, jos Kristusta tunnustavat orjat vapautettaisiin heti. Nitschmannin vastaus on helppo arvata. "Se olisi vain keino tehdä teeskentelijöitä", sanoi 1735 piispaksi vihitty puuseppä.

Kysymyksellään prinsessa Sofia paljasti, että hän vaati uskovilta enemmän, kuin mitä Tanskan hallitus olisi sietänyt. Jos Friedrich Martin olisi vapauttanut orjat, hänet olisi todennäköisesti karkoitettu saarelta. Mutta Martinilla oli muita keinoja. Kohtelemalla orjia hyvin, hän pakotti plantaasinomistajat seuraamaan esimerkkiään. Mutta Friedrich Martin ei ollut tullut St. Thomaksen saarelle opettamaan kartanonherroja, vaan heidän orjiaan. Hän perusti maatilalle koulun, jossa annettiin lukutaito-opetusta ja käytännön taitoja rinnan kristilliseen etiikkaan liittyvien käytännön kysymysten kanssa.

Ensimmäiset uskoontulleet kastettiin Posaunenbergissä 1737. Seuraavaksi tuli ehtoollisenvietto, häiden vietto ja muu seurakuntaelämä. Hollantilaiset kalvinistit lähtivät heti liikkeelle, ja yrittivät lopettaa homman keinoja kaihtamatta. Saaren kuvernööri ei halunnut joutua Pilatuksen asemaan, ja matkusti St.Croixin saarelle. Mutta kalvinistit olivat ovelia. He vaativat moravialaisia todistajiksi erään varkausjutun oikeuskäsittelyyn hyvin tietäen, että moravialaiset eivät vannoneet todistajanvalaa, eivätkä muutakaan valaa. Juoni onnistui, ja valasta kieltäytyneet Martin, Freudlich ja Freundlichin vaimo vangittiin ja vietiin linnoituksen vankilaan.

Kun moravian johtavat veljet olivat vankilassa, alkoivat kalvinistien "jumaluusoppineet" tutkia uskoontulleiden orjien tietoja kalvinistisen kirkon lempilauseista, kuten kolminaisuudesta ja muusta sellaisesta. Orjat eivät jumaluusoppineiden metkuihin osanneet vastata muuta kuin että ei me sellaisia tiedetä, mutta se me tiedetään, että me uskomme Jeesukseen, joka on pessyt meidän syntimme pois.

Tammikuun 29 päivänä 1739 St. Thomaksen saarelle saapuivat kreivi Zinzendorf, Valentine Lohans vaimoineen ja Georg Weber. Linnan nähtyään kreivi kysyi seuralaisiltaan: "Entäpä jos lähetit ovat kaikki kuolleet?, johon Georg Weber: "Sittenhän me olemme täällä", johon kreivi: "Gens aeterna, näitä moravialaisia!"

Kreivi syöksyi linnaan kuin tuulispää. Kuvernööri huomasi joutuneensa sittenkin Pilatuksen asemaan, josta päästäkseen hän vapautti heti vangitut veljet. Neljän viikon ajan kreivi Zinzendorf järjesteli nuoren seurakunnan asioita, ja paluumatkalla hän poikkesi Kööpenhaminaan, josta aikanaan tuli kuninkaan kirje, jonka saatuaan kalvinistien pappi joutui jättämään veljet rauhaan.

Työ St. Croixin saarella aloitettiin kohta St. Thomakselle tulon jälkeen. Lokakuun 12 päivänä 1733 St. Croixin saarelle lähti Herrnhutista neljäntoista miehen ja neljän naisen ryhmä. Uusi, yhdentoista veljen ryhmä St. Croixin saarelle lähti matkaan 1735.

Kesäkuun 30 päivänä 1735 St. Croixin saarella kuoli David Nitschmann "seniorin" puoliso Anna Nitschmann, os. Schneider. Vuonna 1737 silloin jo yli viisikymppinen David Nitschmann Sr palasi Herrnhutiin lisäjoukkoja hakemaan.

1732-01-19/22 Tarkastus iskee Saksinmaalla

Kun Herrnhutin yhteisö alkoi menestyä, alkoivat vihamiehet etsiä keinoja, miten estää Ristin Uskon menestyminen Saksinmaalla. Ja löytyihän niitä, vanhoja, monesti koeteltuja ja tehokkaiksi tiedettyjä konsteja. Ensimmäiseksi Zinzendorfia syytettiin harhaoppiseksi ja lahkolaiseksi. Syytöksiin vastasi lakimies Zinzendorf hakemalla kaikkien yhteisön jäsenten allekirjoituksen asiakirjaan, joka kesti tarkastelun missä tahansa luterilaisessa lakituvassa.

Tammikuussa 1732 Herrnhutiin saapui Saksin hallituksen komitea. Neljän päivän ajan, 1932-01-19/22 komitea seurasi yhteisön elämää ja kuulusteli sen jäseniä. Komitean raportin perusteella Saksin hallitus antoi 04.04.1733 määräyksen, että anabaptisteiksi luokiteltujen schwenkfelderiläisten on lähdettävä maasta, mutta moravialaiset saivat jäädä "niin kauaksi aikaa, kun he pysyivät hiljaisina". Schwenkfelderiläisille Zinzendorf järjesti mahdollisuuden purjehti Englannin vasta alulle panemaan Georgian siirtokuntaan, mutta kun Schwenkfelderiläiset baptistit saivat apua Hollannin mennoniitoilta, he purjehtivät Pennsylvaniaan.

Pudottaakseen hallituksen asetukselta pohjan pois lakimies Zinzendorf hankki yhteisöstä Tübingenin yliopiston teologisen laitoksen lausunnon, jossa Herrnhutin yhteisön jäsenet luokiteltiin kansallisen kirkon hyviksi jäseniksi. Mutta Zinzendorf ymmärsi kyllä yskän. Vuonna 1734 hän lähetti muutamia yhteisön jäseniä Atlantin taa Georgiaan etsimään yhteisölle uutta kotimaata.

Papit pitivät tarkkaa vahtia Herrnhutin yhteisön elämästä. Tarkastuksia järjestettiin, mutta yhteisön opit todettiin vaatimusten mukaiseksi. Kuitenkin vuoden 1732 lopulla kreivi sai määräyksen poistua valtakunnasta, jossa hän ennen oli ollut kuninkaan lainopillisena neuvonantajana.

Tammikuussa 1733 kreivi Zinzendorf lähti Saksista. Hän lähti Herrhutista sairaana miehenä, mutta evankeliumin ilosanomaa julistaen. Maaliskuun neljäntenä vaaliruhtinas August II kuoli, ja Zinzendorfin karkotusmääräys peruttiin. Karkotus oli vain vahvistanut hänen päätöstään pyhittää elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Veren teologia

Herrnhutin tshekkiläinen nimi oli Ohranov, Varjelus. Yhteisön juuret olivat paitsi tshekeissä, myös siinä valdolaisessa herätyksessä, joka oli säilyttänyt Jeesuksen todistuksen vainoista huolimatta läpi vuosisatojen. Kreivi Zinzendorfin omat teologiset juuret olivat hallelaisessa pietismissä, mutta hengellisesti Zinzendorf oli pietisteistä kaukana osaamatta kuitenkaan sanoa, mikä on oikein, ja mikä ei sitä ole.

Ajojahti Herrhutin yhteisöä kohtaan oli osoittanut, että Eurooppa oli entisellänsä. Augsburgin uskontunnustus oli pakko, jos mieli välttää pyöveleitä. Vuoden 1731 alussa Herrnhutin yhteisö oli kysynyt Herran edessä, pitäisikö heidän sulautua kokonaan luterilaiseen kirkkoon, vaiko jatkaa tshekkiläis-moravialaisen perinteitä. Kysymys ratkaistiin arvalla, jonka nosti kreivin poika Kristel. Arpalippuun oli kirjoitettu: "Sen takia veljet, seisokaa lujina siinä opissa, jossa teitä on kasvatettu" (2.Tess 2:15).

Arvan ja rukouksen käytöstä kerrotaan Raamatussa, mutta sitä ei suositella. Jopa apostoli Pietari haksahti arpalipun käytössä, kun Juudaan tilalle piti valita uusi apostoli. Pietarin arvonnassa oli vain kaksi vaihtoehtoa, ja arpaa nostettaessa tuli esiin muuan Mattias, josta Raamatun sivuilla ei myöhemmin enää kerrota mitään. Arpalipun käyttäjän olisi pitänyt antaa Herrallekin mahdollisuus sanoa sanansa. Herra tekikin sen valitsemalla Paavalin.

Arvan käyttö kertoo siitä, että sen käyttäjällä on vaikeuksia kuulla Pyhän Hengen puhetta. Mutta koska kreivi Zinzendorfilla oli sydän, saattoi Herra auttaa. Miten hän sen teki, siitä olen kuullut parikin eri versiota ja koska en osaa sanoa, kumpi niistä on lähempänä oikeaa, kerron niistä molemmista:

…Helmikuun 14 päivänä 1734 Zinzendorf tuli tuntemaan sen, mitä on evankeliumi. Tapahtumasta kerrotaan Herrhutin päiväkirjassa. Sunnuntai rukoushetkessä luettiin päivän tunnussanaa (herrnhutilainen keksintö muuten tuo päivän tunnussana) ja luettiin Martin Behmin laulua "O Jesu Christ, mein Lebens Licht" vuodelta 1644. Laulussa on kohta, jossa sanotaan: Lass uns in deiner Nägel Mal erblicken unsera Gnadenwahl.

…Vuoden 1733 lopulla Ludwig von Zinzendorf keskusteli ystäviensä kanssa kristinuskon perusteista kotonaan, ja sattui ottamaan käteensä uunista pudonneen osittain palaneen paperinpalan. Siinä oli tutun saksalaisen laulun sanat: "Lass uns in deiner Nägelmaal, erblicken unsere Gnadenwahl" - Anna meidän nähdä haavoissasi armonvalintamme. Ludwig mietti asiaa ja silloin hänelle valkeni se merkillinen asia, joka on Ristin uskon ensimmäinen totuus, se totuus, jotka tämän päivän yli kahdesta miljardista "kristitystäkin" vain hyvin harvat ymmärtävät.

Ludwig von Zinzendorfin ensimmäinen reaktio oli ylistys ja ilo. Kyllä hän oli varmaan "ylistänyt" Herraa ja "iloinnut" Herrassa jo satoja kertoja ennenkin, mutta tämä oli erilaista. Asia, jota niin monet ovat turhaan etsineet, oli löytynyt. Zinzendorf nimitti löytöään veren teologiaksi.

Löytönsä jälkeen Zinzendorf – ja pian koko hänen yhteisönsä – pystyivät näkemään, mikä ero oli kirkollisella teologialla, hallelainen pietismi mukaan luettuna, ja veren teologialla. Kirkon opettajat, kaikkien muiden uskontojen opettajien lailla opettavat keinoja, miten taistella "pahuutta" vastaan pelastaakseen asiakkaansa helvetiltä tai muusta vastaavasta rangaistuksesta, mutta kristitty turvautuu Jeesuksen sijaisuhriin ei pelkästään vanhurskauttamista etsiäkseen vaan myös elääkseen sen kautta sellaista elämää, joka todistaa Jeesuksen ylösnousemuksen voimasta. Löytönsä jälkeen Zinzendorf ja hänen yhteisönsä julisti voittoa synnistä ja kuolemasta Kristuksen haavojen kautta, ja todisti sanomansa keskinäisen rakkauden todistuksella maailman vastustusta pelkäämättä.

Vuoden 1733 jälkeen Kristuksen sovintotyön synnin kahleista päästävä voima tulee esiin myös yhteisön piirissä syntyneissä lauluissa ja uusien yhteisöjen nimissä todistaen elämästä, jonka keskus on elämää synnyttävä Kristus. Ruotsin matkansa aikana 1735 Zinzendorf esitti löytönsä tekstissään "Sonderbaren Gesprächen".

Kristuksen ristin kautta tarjolla oleva rakkaus, rauha ja uskovien keskinäinen yhteys oli saavutettu ja se olikin suuri voitto, mutta ei päämäärä. Varsinainen päämäärä on sato, jonka Kristuksen rakkaus, rauha ja keskinäinen yhteys Kristuksen seurakunnassa tuottaa. Rakkaus, rauha ja uskovien keskinäinen yhteys olivat kuitenkin välttämättömiä edellytyksiä sille, että Hengen hedelmät saattoivat kasvaa ja kehittyä.

Vahvaa tukea veren teologian omaksumiselle Herrnhutin yhteisö sai myös Grönlannin eskimoiden kautta. Grönlannin lähetit olivat olleet jo viisi vuotta työkohteessaan ilman, että kylvötyökään olisi päässyt vauhtiin. Niin kauan, kun lähetit puhuivat eskimoille teologiaa Jumalasta, heitä ei kuunneltu. Vasta kun lähetit saivat valmiiksi ensimmäiset käännöstyönsä, ja alkoivat lukea niistä kertomusta viattoman miehen naulitsemisesta ristille, he saivat kuulijoita, jotka halusivat kuulla kaiken ja eläytyivät mukaan niin, kuin olisivat olleet itse naulittuina ristille Jeesuksen kanssa.

Spangenberg liittyy veljesseurakuntaan ///kevät 1733..

August Gottlieb Spangenberg (1704- ) oli tutustunut Moravian veljiin vuonna 1727 Jenan yliopistossa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli Hallen yliopiston teologian apulaisprofessorina. Yliopiston pietistit, suuttuneena siitä, etteivät saaneet johtaa Herrnhutin menestyvää yhteisöä, pakottivat apulaisprofessorin katkaisemaan suhteensa moravialaiseen veljesyhteisöön tai lähtemään yliopistosta. Spangenberg tuli Herrnhutiin keväällä 1733.

Syyskesällä 1734 kreivi Zinzendorf lähetti Spangenbergin, eli veli Josefin, kuten hän muistiinpanoissaan itseään nimittää, Georgian hallituksen luo Lontooseen neuvottelemaan mahdollisuudesta lähettää Moravialaisen yhteisön jäseniä Georgiaan. Hallen pietistit yrittivät parhaansa estääkseen veljesyhteisön aikeet, mutta 14.01.1735 ensimmäinen siirtolaiserä oli jo Lontoossa.

Siirtolaisten johtajana oli David Nitschmann (…)(III/kutoja, Syndic/taloudenhoitaja) yksi kolmesta samannimisestä veljestä, jotka Johann Töltschigin ja Melchior Zeisbergerin kanssa olivat 1724 tulleet Zauchenthalista Herrnhutiin vakaana aikomuksenaan nostaa Jednota Bratrska uuteen kukoistukseen.

David Nitschmannin johtama ryhmä oli lähtenyt Herrnhutista 21.11.1734, kulkenut Ebersdorfin kautta Hollantiin ja tuli Lontooseen 14.01.1735. Savannaan ryhmä saapui 22.03.1735 laivalla, jonka nimi oli "Two Brothers".

1733-04-04.. August II kuolee, ja Zinzendorfin karkoitusmääräys perutaan

Vuonna 1725 joukko Lutheriin kriittisesti suhtautuvia schwenkfeldiläisiä oli saanut turvapaikan kreivi Zinzendorfin luona Lusatiassa. He olivat tulleet Schleesiasta, jossa heidän kimpussaan häärivät sekä luterilaisten, että katolisten heresy hunterit. Herrhutissakaan he eivät pysyneet kauan, sillä Zinzendorf katsoi parhaaksi siirtää heidät toiselle farmilleen, Ober-Berthelsdorfiin, Herrnhutin läheisyydessä jo ennen vuoden 1727 kesää, jolloin Herrnhutin yhteisö Pyhän Hengen vaikutuksesta varsinaisesti syntyi.

Vuonna 1732 Zinzendorf itse oli nipin napin säästynyt ensimmäisestä yhteisöä vastaan nostetusta ajojahdista, mutta kun Saksin hallitus huhtikuussa 1733 määräsi kaikki schwenkfeldiläiset lähtemään kuningaskunnasta, joutui kreivi Zinzendorf etsimään paikkaa Ober-Berthelsdorfiin sijoittamilleen pakolaisille. Agenttiensa välityksellä hän tiedusteli englantilaiselta Georgian siirtokunnan hallitukselta (the Thrustees of Georgia), voisivatko he mahdollisesti ottaa heidät uudisasukkaiksi suunnittelemaansa Georgian siirtokuntaan Pohjois-Amerikan rannikolla.

Georgian hallituksen käytettävissä oli Englannin parlamentin myöntämä rahaa myös pakolaisten avustamiseen, mutta nämä rahat oli tarkoitettu vainotuille protestanteille. Lähinnä baptisteihin lukeutuvilla Caspar Schwenkfeldistä nimensä saaneiden uskovien oli siis maksettava kustannuksensa itse.

Schwenkfeldiläiset lähtivät Ober-Bertheldorfista toukokuun 26 päivänä 1734. Joukkoa johti Christopher Wiegner ja heidän pyynnöstään saattamaan lähti Herrnhutin moravialainen Georg Böhnish (1695-1772). Hollannissa, ennen Englantiin tuloa, paikallisten baptistien ja protestanttien yhteisesti perustamat kollegianttien seurakunnat kuitenkin ottivat pakolaiset hoitoonsa ja kustansivat heidän matkansa Pennsylvaniaan, jonne he saapuivat 22.09.1734.

Grönlantiin lähdettiin 19.01.1733. Lähtijöitä oli kolme: serkukset Matthäus Stach (1711-1787) ja Christian Christian Stach (k.1739), molemmat Mankovicesta, Moraviasta, sekä Virosta palannut Christian David (1690-1751).

Jos alku Virossa oli ollut hankalaa, niin täällä se oli sitä monin verroin hankalampaa. Mutta he selvisivät hengissä ensimmäiset vuodet. Vuonna 1736 joukkoon liittyi saapui Matthäus Stach'in leskeksi jäänyt äiti, hänen kaksi sisartaan sekä kaksikymmenvuotias Rosina ja kaksitoistavuotias Anna. Vuonna 1739 valmistui ensimmäinen käännösversio Matteuksen evankeliumista eskimoitten kielelle. Veljet perustivat koulun eskimoiden lapsille.

Eskimoille kristittyjen touhu oli ollut uutta ja outoa ja heidän puheensa "kristinuskon perusasioista" käsittämätöntä Kaanaan kieltä. Vasta kun uskovat alkoivat lukea eskimoille käännöstään Kristuksen kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, heräsi eskimoitten kiinnostus. He paheksuivat kovasti viattoman miehen ristiinnaulitsemista, ja eräs ensimmäisistä sanoi, että hän olisi vaikka mennyt itse kuolemaan niin hyvän miehen puolesta. Ja sitähän se evankeliumi onkin: kuolla yhdessä Jeesuksen kanssa Jeesuksen ristin kautta tälle maailmalle.

Maaliskuun 29 päivänä 1739 Jumalan valtakuntaan liitettiin kasteessa Kayarnak ja hänen perheensä, jotka olivat tulleet kauempaa etelästä tutustuakseen uuteen oppiin. Naapureina asuvat eskimot olivat katselleet uteliaina uskovien selviytymiskamppailua, mutta kun pää oli auki, muodostui heistäkin pian kunnon seurakunta, joka sai nimen Neuherrnhut, Uusi Herrnhut. Vuonna 1747 seurakunta rakensi "Saalin", kolmesataapaikkaisen salin seurakunnan toimintoja varten. Uudeksi saarnaajaksi tuli David, syntyperäinen eskimo.

Helmikuun 24 päivänä 1744 Frederick Böhnisch (1710-1763) Kuninista, Moraviasta ja Johann Beck (1706-1777) Sleesiasta lähtivät Grönlantiin. Talvi 1752-1753 oli erityisen pitkä ja kylmä, ja uskovista eskimoistakin 35 kuoli. Mutta työ jatkui. Kauemmas etelään syntyi Lichtenfelsin yhteisö ja Johann Sörensenin, hänen vaimonsa ja Gottfried Grillichin saapumisen jälkeen syntyi Lichtenau, seitsemänsadan kilometrin päähän Neuherrnhutista etelään.

Jednotan veljien ensimmäiset vanhimmat olivat huolehtineet siitä, että he saivat edeltäjiensä, valdolaisveljien vanhimman Stefanin siunauksen. Tämä toimenpide oli strateginen, sillä sen avulla veljet säästyivät kinastelusta katolisten kanssa siitä, oliko heillä apostolien ajoilta periytyvä papinvirka. Kristinuskon kannalta koko toimenpide oli kuitenkin turha, sillä kristillisessä seurakunnassa ei jakoa pappeihin ja maallikkoihin ollenkaan ole. Jednotan veljien keskuudessa tämä tiedettiin, ja myönnettiinkin, mutta lähentyminen luterilaisiin oli hämärtänyt tätä käsitystä.

Kolmikymmenvuotisen sodan päättymisvuonna 1648 Jednota Bratrskan johtavaksi vanhimmaksi oli valittu Jan Amos Komenski, latinalaisittain Comenius. Maaliskuun kolmantenatoista päivänä 1735 uudistetun veljeskunnan piispaksi asetettiin David Nitschmann (1696-1772)

…..David Nitschmannin siunaamisen toimittivat Jednotan viimeisen piispan Jan Amos Komenskin vävyn Peter Jablonskin poika Daniel Ernst Jablonsky (1660-1741) ja …

…..David Nitschmannin siunaamisen toimittivat Jednotan viimeisen piispan Jan Amos Komenskin tyttärenpoika Daniel Ernst Jablonsky ja Sitkovius…

Parempaa piispaa kuin moravialaista David Nitschmannia tuskin olisi voinut löytää. Hän oli yksi niistä viidestä, jotka olivat lähteneet Moraviasta vakaana aikomuksenaan nostaa Tshekkiläinen herätys uuteen kukoistukseensa.

David Nitschmannin piispuus vaikutti sen, että veljesyhteisö otti käyttöön Jednota Bratrskalta perityn kolmiasteisen hierarkian, johon kuuluu vanhin eli piispa, presbyteeri ja diakoni. Hierarkia ei ole raamatullinen, sillä piispa ja presbyteeri tarkoittavat Uudessa Testamentissa samaa asiaa. Mutta Jumala näyttää katsoneen asiaa armollisesti, sillä virheen vaikutukset tulivat näkyviin vasta paljon myöhemmin.

Toukokuussa 1735 Zinzendorf teki lyhyen matkan Ruotsiin. Matkallaan hän tapasi jo Herrnhutista Lapin työhön lähetettyjä veljiä, jotka olivat jääneet Skåneen opettamaan paikallisia pietistiryhmiä. Lundissa Zinzendorf tapasi piispa Andreas Rydeliuksen, mutta muuten matka näyttää jääneen tuloksettomaksi, ellei sellaisena pidetä karkotusmääräystä, josta Zinzendorf sai kuulla vasta, kun hän oli jo poistunut Ruotsista.

Vuonna 1738 lähti Ruotsista Herrhutiin Taalainmaan Vikan pitäjän kirkkoherran poika Andreas Gradin. Hän oli opiskellut Upsalassa, ja 1741 hän tuli takaisin yhdessä saksalaissyntyisen Martin Doberin kanssa. Heidät otti kiinni Göteborgin piispa Jakob Benzelius ja kielsi saarnaamasta, jolloin veljet menivät Upsalaan, jossa he tutustuivat maan tuleviin pappeihin. Kun veljet olivat tulleet tunnetuiksi, sai Gradin jo saarnata Tukholman Suurkirkossakin. Veljesyhteisö antoi Gradinille kuitenkin muita tehtäviä, ja kun hän 1748 palasi Ruotsiin, olivat vastustajat jo koonneet voimansa. Vuoden 1749 alussa Gradin kutsuttiin konsistoriin. Kuulustelut kestivät kolme kuukautta. Niiden perusteella Ruotsin kirkko päätti, ettei Zinzendorfin kannattajia tule pidä uskonveljinä. Vuonna 1750 Arvid Gradin karkotettiin maasta Tukholmassa käydyn oikeudenkäynnin jälkeen.

Ruotsi oli luterilaisen ortodoksian mallihuone. Pietistit joko karkotettiin maasta tai pantiin vankilaan. Mutta vuoden 1740 tienoilla vallalle pääsi vähän inhimillisempi meininki, kun pietisteille hävinnyt Lundin piispa Rydelius ensin oli avannut suunsa heidän puolestaan. Veljesseurakunnan vastustus oli pysyvämpää, mutta se, mikä papeille oli mahdotonta, kävi veljesseurakunnan käsityöläisveljiltä kätevästi.

Vuonna 1740 tulivat Herrnhutista Malmöön Elias Östergren ja Olof Björn matkallaan Lappiin. Östergren oli suutari. Hän jatkoi matkaansa Länsi-Götanmaalle. Frömmestadissa tuli paljon ihmisiä uskoon.

Anders Karl Rutström oli syntynyt Luulajassa 1721. Häntä alettiin epäillä herrhutilaisille myönteisistä mielipiteistä vuonna 1748 ja 1757 kirkon kerettiläistenmetsästäjätoimisto, konsistori, otti hänet kuultavaksi. Hän sai kuitenkin jatkaa toimessaan. Sillä välin Rutströmin vihamiehet olivat palkanneet salakyttiä seuraamaan Rutströmin julistustyötä. Tosiasioita väärentelemällä saatiinkin taas uusi oikeusjuttu vireille. Hänet karkotettiin 1765 maasta, mutta karkotusajasta tuli mielenkiintoinen opintoretki. Kun valta vaihtui, palasi Rutström Ruotsiin, jossa hän 1772 kuoli. Hänen palvelutyönsä tuloksena syntyi merkittävä laulukirja Zions nya sånger (Siionin uudet laulut), jonka ensi painos ilmestyi Köpenhaminassa 1776. Kirja on suosittu muidenkin kuin veljesseurakunnan piirissä. Uusia ja täydennettyjä painoksia kirjasta otetaan vieläkin.

Peter Murbeck oli kuuluisa parannussaarnaaja, ja hänelle olisi ehkä käynyt huonosti, jollei kuningas olisi mahtikäskyllä katkaissut konsistorin intohimoja. Murbeckin synti oli kai siinä, että hän oli 1735 pitänyt kreivi Zinzendorfia vieraanaan tämän lyhyen Ruotsin vierailun aikana, sillä varsinkin vanhemmilla päivillään Murbeck oli varsin kaukana herrhutilaisista uskonkäsityksistä.

…

Kreivi Zinzendorf ei pyrkinyt perustamaan uusia kirkkokuntia sellaisiin maihin, joissa kirkkoja ennestään jo oli tarpeeksi. Jos uskovat vain löytäisivät toisensa, seurakunta löytäisi itse itsensä.

Abraham von Gerssdorf pääsi vain Helsinborgiin asti, ennen kuin hänet karkotettiin maasta. Mutta aikaa myöten hyvä sanoma löi itsensä läpi kuulijoiden edes tietämättä, että sen esittäjät olivat herrnhutilaisten kasvatteja. Tyypillinen esimerkki tästä oli Carl Olof Rosenius.

Herrhutin yhteisön kasvaessa ja menestyessä kasvoi myös vastustajien määrä ja tarmokkuus. Toisen kerran kreivi karkoitettiin kotimaastaan 20.03.1736. Karkoitus peruttiin kohta.

Karkoitus koski vain Zinzendorfia itseään. Herrhutin yhteisö menestyi hyvin, sen käsityöläiset ja laitokset olivat tuottavia ja sen maksamista veroista kuningas ei halunnut luopua.

Herrnhutin siirtokunta oli syntynyt siitä, että Zinzendorf oli antanut Christian Davidille luvan tuoda vainottuja veljiä Moraviasta Zinzendorfin ostamille maille Saksiin. Kymmenen kertaa Christian David teki vaarallisen matkan katolisten kerettiläisten metsästäjien hallitsemille maille, mutta jo 1729 Christian David tuli Kuurinmaan kautta jalkaisin Riikaan, ja sieltä hevoskyydillä Tallinnaan. Tallinnassa avautui mahdollisuus työhön, ja Christian David saattoi kutsua lisää veljiä Herrnhutista.

Eestiläisten keskuuteen tulleet veljet olivat korkean luokan käsityöläisiä ja pystyivät paitsi elättämään itsensä, myös opettamaan toisia ammattiinsa. Eestin kielen he oppivat nopeasti. Pietistit olivat jo aloittaneet Raamatun kääntämisen Viron, tai paremminkin Eestin kielelle ja kun kreivi Zinzendorf itse kävi Tallinnassa 1736, saatiin asiaan uutta puhtia. Vuonna 1739 painettiin ensimmäinen 6015 kappaleen erä eestinkielisiä raamattuja.

Kaiken opettamisen jarruna Eestissä oli lukutaidon puute. Yhteisöelämään tottuneet veljet perustivat kuusiviikkoisia kirjoitustaidon kouluja, sillä Venäjän valtio, jonka alaisuuteen Eesti oli 1721 joutunut tai vielä saksalaisten hallussa oleva Luterilainen kirkko eivät pitäneet eestiläisen talonpojan lukutaitoa tarpeellisena. Kirkon pastorit olivat usein vielä saksankielisiäkin. Vuonna 1740 veljiä alettiin jo vainota, ja 1743 herrnhutilainen herätysliike Venäjän tsaarin antamalla ukaasilla kiellettiin. Zinzendorf, joka nyt saapui Riikaan asiaa selvittämään, vangittiin kolmeksi viikoksi, jonka jälkeen hänet karkotettiin maasta. Herätys oli kuitenkin alkanut.

Kreivi Zinzendorf itse tuli käymään Liivinmaalle syksyllä 1736. Tallinnassa käydessään hän organisoi pietistien kääntämän eestinkielisen raamatun painatustyön ja hankki työlle rahoituksen. Uskovien kartanonherrojen maille lähetettiin kymmeniä uskovia käsityöläisveljiä ja opettajia. Pietisteihin lukeutuvista papeistakin monet ottivat mielellään vastaan Herrnhutista tulleita opettajia. Veljet perustivat Lammsbergin (Karitsanvuoren) ja Seitenschreinin (Kylkihaavan) yhteisöt ja paljon muuta, mutta lukutaidottoman, metsän peikkoja palvelevan kansan pelastaminen paholaisten, saksalaisten ja venäläisten vallasta oli silti valtava haaste. Kun Venäjä 1743 kielsi veljesseurakunnat Liivinmaalla, olisi työ kuivunut kokoon, ellei Jumala olisi ollut Ruotsia, Baltian saksalaisia ja Venäjää mahtavampi ja antanut voimaansa veljesseurakuntien käyttöön.

1735 Theophilus Salomo Schumann (1719-1760)

Kreivi Zinzendorf vihitään Moravian yhteisön piispaksi

Euroopan hyvin tuntevana poliitikkona ja lakimiehenä - olihan hän reichgraf, valtakunnan kreivi - hän hankki luterilaisen papin oikeudet huhtikuussa 1734 Stralsundin tuomiokapitulilta, ja kun vielä Preussin kuningas Friedrich Wilhelm I asettui häntä tukemaan, saattoi hänen hovipiispansa Daniel Ernst Jablonsky 20.05.1737 vihkiä hänet luterilaiseksi piispaksi, toimeen, josta hän Amerikan matkansa edellä 1741 luopui.

Saksin kuningas Friedrich August III (…-1763) karkoitti kreivi Zinzendorfin Saksista 03.03.1738. Tämä karkotus peruttiin vasta 11.10.1747, mutta sitähän ei maanpakoon ajettu kreivi vielä silloin tiennyt.

Valtiolle tuottoisaa Herrhutin yhteisöä Saksin ruhtinaskunta ei karkottanut. Mukaansa karkotettu kreivi otti "pyhiinvaeltajaseurakunnan", pienen joukon, johon kuuluivat aluksi ….

1732-08-21 Nykyaikaisen lähetystyön alku

Slaavilainen lähetysliike oli bogomilien ajoista alkaen ollut evankelinen liike siinä mielessä kun sana evankeliumi Raamatussa ymmärretään, eli lähetystyötä tekevä hyvän sanoman liike. Kirkoille lähetystyö oli tuntematonta, sillä ne harjoittivat vain kirkkoon pakottamista, pakkokasteineen kaikkineen, ja sitäkin vain imperialistisen valtion tuella. Mutta kun ratkaisu oli tehty, tuli Herrnhutin yhteisöstä nopeasti lähetystyötä harjoittava liike.

Jo viisitoistavuotiaana nuori Nikolaus oli saanut nähdä ensimmäisen Euroopan ulkopuolelta tulleen kristityn. Tanskan kuninkaan, serkkunsa Kristian VI kruunajaisissa Kööpenhaminassa hän oli tavannut muutamia eskimoita ja Etu-Intian saariston asukkaita, jotka panivat hänet ottamaan kantaa lähetyskäskyyn, jonka mukaan evankeliumia on saarnattava kaikille luoduille. Hän oli saanut kutsun, jonka esittäjä oli tanskalaisten kristitty orja.

Kutsu vaikutti sen, että kreivi meni kiiruusti Herrnhutiin, ja tapasi sinne tullessaan, kello kahden aikaan yöllä, veljiä rukoilemassa. Heille hän ensimmäiseksi kertoi ajatuksensa ja helmikuun yhdentenätoista 1728 ensimmäinen ryhmä herrnhutilaisia veljiä oli jo lähtövalmiina, mennä sinne, minne Jumalan Henki lähettää. Vielä auki olevista kysymyksistä yksi tärkeimpiä oli, minkä oli oleva lähettien status lähetysmaan kansalaisien keskuudessa. Herrnhutiin Tanskasta vierailulle saapunut Antony Ulrich oli sitä mieltä, että orjille saarnaamaan lähetettävän veljen oli oltava orjan asemassa. Eräs veljistä, Leonard Dober oli valmis lähtemään ja hän valitsi mukaansa puuseppä David Nitschmannin. Elokuun 21 vuonna 1732 nämä veljet lähtivät kohti länttä. Tanskan hallinnassa olevalla Grönlannin suursaarella lähetystyö alkoi 1733 ja samana vuonna aloitti toimintansa myös herrnhutilainen Etelä-Afrikan lähetys. Ensimmäisenä Etelä-Afrikkaan lähti George Smith (1708-1792), joka oli kotoisin Kuninista, Moraviasta.

1734-.. Herrnhutin lähetit tulevat Suomeen

päätös ..

Helmikuun kymmenentenä 1728, veljesyhteisön ensimmäisenä rukouspäivänä kreivi Zinzendorg esitteli yhteisölle suunnitelmansa evankeliumin julistamiseksi Länsi-Intian saarilla, Grönlannissa, Turkissa ja Lapissa. Seuraavana päivänä 23 yhteisöön kuuluvaa nuorta miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtöön. Lähtövalmistukset Ruotsin suuntaan etenivät, kun vapaaherra Grundelstjerna Ruotsista kävi Herrnhutissa, ja 31.03.1731 myös kirjeessään kertoi, mitä hän saamelaisista. tiesi. Grundelstjerna oli tehnyt malminetsintämatkan saamelaisten asuttamalle alueelle Lappiin ja oli tietysti nähnyt matkalla muutakin, kuin kiviä.

Veljesseurakunnan ensimmäiset lähetit Johann Nitschmann (J.N.Jr, s.1703), Andreas Grasmann, Daniel Schneider siunattiin tehtäväänsä 24.02.1734 ja maaliskuun kymmenentenä veljet lähtivät matkalle Stralsundin kautta Tukholmaan. Vapaaherra Grundelstjerna otti heidät vastaan niin kuin uskovan miehen tulee, ja hänen kotonaan he saivat tutustua paikallisiin uskoviin ja rakentaa seurakuntaa elävinä kivinä elävien kivien joukossa. Lokakuun 29 päivänä 1734 Nitschmann, Grassman ja Schneider saapuivat Ouluun ja alkoivat opiskella suomea. Eivät tainneet veljet tietää, mitä saamen kieli on.

Helmikuun alussa 1835 veljet tutustuivat muutamiin Lapin miehiin, jotka lupasivat viedä heidät kotiseudulleen. Ensin lähti Andreas Grasmann tutustumismatkalle. Paikalliset suomalaiset ottivat hänet hyvin vastaan, vaikka kirkonmiehet ehkä pitivätkin häntä eriuskoisena "lahkolaisena". Matkallaan Grasmann kävi ainakin Kuusamossa, joka siihen aikaan ulottui Inarin rajoille saakka, sekä Pudasjärvellä. Jo maaliskuussa Grasmann palasi Tornion kautta Ouluun.

Paitsi varsinaista lähetystyötä Herrnhutin yhteisö teki myös diasporatyötä - rakensi yhteyksiä vailla seurakuntayhteyksiä olevien uskovien välille pietistien tapaan. Tätä työtä tehtiin pääasiallisesti Euroopassa, jossa uskovia kyllä oli, mutta uskovien välisiä yhteyksiä ei ja niitä jopa pelättiin, koska uskovien henkilökohtaiset yhteydet katsottiin uhaksi pappisvallalle ja heidän tukijalleen, valtiolle. Pietismin jäljiltä Torniossa, Oulussa ja koko Pohjanmaalla uskovia oli paljon, ja diasporatyön tarve oli suuri. Toinen merkittävä hengellinen liike, Pohjanmaan mystikot, oli myös laajalle levinnyt talonpoikien keskuuteen.

Kun veljesyhteisön diasporatyö alkoi, oli siis aivan kuin luonnollista, että Herrhutin lähetit kohta viettiin maistraattiin kuulusteltavaksi. Huhtikuun kuudentena 1734 veljet määrättiin poistumaan kaupungista vuorokauden kuluessa.

Tiedustelumatkallaan Andreas Grasmann oli tutustunut muutamiin torniolaisiin uskoviin ja Torniosta tulikin heidän seuraava pysähdyspaikkansa.

Andreas Grassmann oli (1704-1783) oli kotoisin Moravian Senftlebenissä. Hän oli muuttanut mielensä tavoitteita 1725 kotiseudullaan ja joutunut katolisten vankilaan. Puolen vankilan kostealla kivilattialla ilman olkia vietetyn dieetti- ja rukouskoulun jälkeen Andreas Grassmann ja Andreas Hückel, toinen samassa rukouskoulussa opiskellut veli, pakenivat 27.04.1728. Vuonna 1731 Andreas Grassman oli muutamien muiden veljien kanssa toiminut jonkin aikaa latvianpuoleisella Liivinmaalla, mutta lähtiessään Suomeen 1734 hän oli jo taas Herrnhutissa.

Torniossa Grassmann ja Schneider viipyivät vuoden 1736 kevääseen, mutta Johann Nitschmann lähti jo heinäkuussa 1734 Tukholman kautta Herrnhutiin. Heille selvisi myös, että saamelaisten keskuuteen oli jo vuodesta 1723 alkaen perustettu kouluja, ja perustettu luterilaisia seurakuntia, joiden papit katsoivat uusia tulijoita karsaasti.

Veljet jäivät Tornioon opettamaan paikallisia uskovia. He pitivät yhteyksiä yllä myös Oulun seudun uskoviin ja Samuel Wacklinin kanssa Nitschmann kävi kirjeenvaihtoa pitkään. Samuel Wacklin oli Pohjanmaan mystikkojen kasvatti, mutta herrhutilaisten vaikutuksesta nieli Augsburgin "uskontunnustuksen" ja toimi myöhemmin tuli luterilaisena pappina Laihialla ja Turun linnan saarnaajana.

Vuosina 1741-1747 Tornion seudulla vaikuttivat Elias Östergren ja Olaf Björn, mikä johti Tornion herätyksen syntymiseen 1746.

Vuonna 1744 Andreas Grasmann, Daniel Schneider ja Johann Nitschmann jatkoivat matkaa Tallinnasta Suomeen. Suomeen ei syntynyt herrnhutilaisia yhteisöjä, mutta maan luterilaisen kirkon rinnalle syntyi suuria herätysliikkeitä, joiden hengellinen sisältö on kaikki sitä tshekkiläistä perintöä, jota veljesseurakunta muuallakin maailmassa oli jakamassa.

Veljille oli selvinnyt, ettei Venäjän puolen saamelaisten luo Suomesta voinut niin vain siirtyä, ja siksi he ehdottivat uutta matkaa Arkangelin kuvernementin samojedien eli nentsien luo ja siirtyivät Tukholmaan odottamaan vastausta kirjeeseensä. Herrnhutista tuli Michel Micksch, ja helmikuussa 1737 Grassmann, Schneider ja Micksch lähtivät Moskovaan siinä tarkoituksessa, että pääsisivät sieltä Vienajoen samojedien pariin. Moskovassa veljet tapasivat armenialaisia kauppamiehiä, jotka hyvin halukkaasti kuuntelivat heidän julistustaan, ja pyysivät mukaansa Armeniaan. Veljet päättivät kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. He pääsivät Arkangeliin, ja julistivat ystävien keskuudessa evankeliumia vuoden lopulle asti, mutta kun he olivat aikeissa siirtyä tundralle, heidät pidätettiin. Viiden viikon kuulusteluvankeuden jälkeen heidät lähetettiin Pietarin kautta Lybeckiin. Kertomus matkasta löytyy Herrnhutin arkistoista nimellä "Grasmanns bericht von seinen Reise", otsikolla Rubr. 19.1b.

Saamelaistyötä lähdettiin tekemään uudestaan vuonna 1740. Matkalle lähtivät Elias Östergren ja Olaf Björn (Ulrich Bähr), mutta heiltä meni vuosi Tukholmassa odotellessa passia, joka oikeuttaisi heidät liikkumaan Lapissa. Vuodesta 1741 veljet vaikuttivat Tornion seudulla, mutta saamelaisten kieliä veljet osasivat huonosti, vaikka Östergren viettikin yli kaksi vuotta Norjan Lapissa, ja Bähr aina vuoteen 1745 asti. Venäjän Lappiin meneminen tyrehtyi tällä kertaa Ruotsin ja Venäjän väliseen pikkuvihaan, sotaan, jotka käytiin 1741-1743. Työ ei kuitenkaan jäänyt turhaksi, sillä se johti Tornion herätyksen syntymiseen 1746. Vuonna 1747 Östergren ja Bähr kutsuttiin pois Suomesta. Bähr siirtyi syntymäkaupunkiinsa Vesteråsiin, mutta jo vuoden 1747 kesällä Östergren lähetettiin takaisin Torneoon.

Vuonna 1934 Herrnhutin lähetit saapuivat Suomeen. He valitsivat majapaikakseen Oulun ja Tornion, sillä lähettien ensisijainen tehtävä oli tehdä työtä seuduilla, joissa evankeliumia tunnettiin vähän tai ei ollenkaan. Ensimmäiset lähetit olivat Andreas Grasmann, Daniel Schneider ja Johann Nitschmann ja heidän jälkeensä Ouluun saapui vielä Olof Björn ja Elias Östergren.

Suomessa veljet valitsivat majapaikakseen Oulun ja Tornion, Lähettien ensisijainen pyrkimys oli tehdä työtä seuduilla, joissa evankeliumia tunnettiin vähän tai ei ollenkaan. Luterilaisessa Suomessa he toimivat Lapin rajamailla Oulun ja Tornion seuduilla. He menivät myös Arkangeliin, Pohjoisen Jäämeren rannalle, mutta siellä heidät vangittiin viideksi viikoksi ja lähetettiin sotilasvartion mukana patikkamatkalle Pietariin. Matkalle veljet pelastivat saattajansa hukkumasta, jonka jälkeen venäläisten asenne muuttui. Veljet lähetettiin kuitenkin takaisin Herrnhutiin.

Syksyllä 1749 kirkkoherra Johan Kranck kutsui suutari Elias Östergrenin Kuusamoon, mistä Östergren palasi Tornioon. Vuosina 1735-1755 Östergren toimi Tukholmassa.

Kuusamon kirkkoherra Johan Gustav Aleksanterinpoika Kranck oli monet kokenut mies. Hän oli syntynyt Hailuodossa, toiminut pappina Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, liittynyt Ericssonin veljeksiin ja vaeltanut heidän mukanaan Keski-Eurooppaan, ja viimein tullut tuntemaan moravialaisen veljesyhteisön. Jotkut sanovat, että hän olisi ollut jonkin vuoden Herrnhutissakin. Se, että hän myöhemmin toimi Liivinmaalla, lienee myös totta. Joka tapauksessa veljesyhteisön vaikutuksesta hän pystyi sopimaan välinsä kirkon kanssa, joka antoi hänelle papin viran syrjäisessä maankolkassa, Kuusamossa. Mutta juuri Kuusamosta tuli tärkeä sillanpääasema, josta herrnhutilaisuuden vaikutus ensi kertaa todella lähti leviämään Suomeen. Se alkoi siitä, kun Johan Krankin vävy Elias Lagus nimitettiin Kuusamon vanhan ja raihnaisen kirkkoherran apulaiseksi.

Johan Kranck oli tullut Kuusamoon 1748 ja kuoli 1784. Hänen poikansa, isänsä täysi kaima, oli myös pappismiehiä, ja hänenkin toimipaikkanaan oli laaja Kuusamon pitäjä. Ja hänenkin jälkeensä Kuusamon papit olivat Kranckkeja.

Laihelan kirkkoherra Samuel Wacklin oli tullut uskoon ollessaan Turun linnan saarnaajana pikkuvihan aikaan 1743-1744. Hänen uskoontulonsa takana oli Venäjän palveluksessa olleen kenraalimajuri Campenhausenin hovipappi Gerhard Hansen, herrhutilaisveli ..

Uudellamaalla vaikutti 1740-luvulla Stenström Myrskylässä ja pastori Johannes Svärdsjö Helsingissa.

Puolivälissä 1700-lukua veljesseurakunnalla oli pari pientä yhteisöä Turussa ja Helsingissä. Liikkeen piirissä oli 5 pappia ja alle sata muuta kiinnostunutta, kun viranomaiset kiinnostuivat asiasta.

Tornionjokilaaksossa syntyi ruotsalaisen mallin mukainen lukijain liike, joka levisi kyläkokouksien muodossa Pohjanmaalle. Kyläkokouksissa kokoonnuttiin lukemaan hengellistä kirjallisuutta sikäli kun sitä oli saatavilla. Varsinainen herätys alkoi 1773, kun noin 14-vuotias Stiina Laurintytär tabuja rikkoen alkoi kehottaa kuulijoita mielenmuutokseen. Ylitornion luterilainen kappalainen Nils Viklund, eräiden muiden luterilaisten tukemana tuli mukaan liikkeeseen, josta liike sai nimen viklundilaisuus.

Luterilaisten tiukkapipoisempi siipi ei jäänyt katselemaan syrjästä kristinuskon tuloa, vaan järjesti 1736 tarkastuksen, joka johti oikeudenkäyntiin, jonka päätöksellä Viklund tuomittiin menettämään virkansa, jolloin hän siirtyi Tukholmaan. Tukholman reissusta tuli hyödyllinen opintomatka, sillä Tukholmassa hän Moravian veljiin, jotka johdattivat hänet ristin juurelle, todellisen kristinuskon lähteille. Vetoamalla kuninkaaseen hän sai myös virkansa takaisin.

Jo ennen Viklundin oikeuksien palautusta oli veljesseurakunnan hengellinen työ tunkeutunut syvälle Suomeen. Moravian veljesseurakunnan, eli "herrnhutilaisuuden" luterilaisten vastustajien aseet oli riisunut itse Martin Luther, joka 1520 sanoi: "Olen tähän asti tietämättäni julistanut kaikkea sitä, mitä Hus saarnasi ja mistä hän piti kiinni; me olemme kaikki hussilaisia". Myös Lutherin vastustajat olivat olleet samaa mieltä Lutherista.

Vuosina 1779-1786 Tukholmassa toiminut Adolf Stein teki neljä matkaa Suomeen.

1735-03-13.. David Nitschmann Moravian veljien vanhimmaksi

Jednotan veljien ensimmäiset vanhimmat olivat huolehtineet siitä, että he saivat edeltäjiensä, valdolaisveljien vanhimman Stefanin siunauksen. Tämä toimenpide oli strateginen, sillä sen avulla veljet säästyivät kinastelusta kirkonmiesten kanssa siitä, oliko heillä apostolien ajoilta periytyvä papinvirka. Kristinuskon kannalta koko toimenpide oli kuitenkin turha, sillä kristillisessä seurakunnassa ei jakoa pappeihin ja maallikkoihin ollenkaan ole. Jednotan veljien keskuudessa tämä tiedettiin, ja myönnettiinkin, mutta lähentyminen luterilaisiin oli hämärtänyt tätä käsitystä.

Kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheessa Jednota Bratrskan piispaksi oli asetettu Jan Amos Komensky, latinalaisittain Comenius. Maaliskuun kolmantenatoista päivänä 1735 hänen pojanpoikansa, Jednotan piispa David B. Jablonsky (1660-1741) vihki Moravian veljesseurakunnan piispaksi David Nitschmannin (1696-1772), Komenskin tyttärenpojan. (kts. edellä….##

David Nitschmannin piispuus vaikutti sen, että veljesyhteisö otti käyttöön Jednota Bratrskalta perityn kolmiasteisen hierarkian, johon kuuluu vanhin eli piispa, presbyteeri ja diakoni. Hierarkia ei ole raamatullinen, sillä piispa ja presbyteeri tarkoittavat Uudessa Testamentissa samaa asiaa.

1735-05--, Zinzendorf lyhyen aikaa Ruotsissa

1735-…. Lähetystyö Amerikan intiaanien keskuudessa alkaa Georgiassa

1735.. Laivamatkalla Georgiaan John Wesley tutustuu Moravian lähetteihin

1735--. David Nitschmann valitaan lähetyspiispaksi..

Herrnhutin moravialainen siirtokunta oli Christian Davidin Moraviaan tekemien 10 matkan jälkeen kasvanut noin 600 hengen vahvuiseksi. Ensimmäiset vuodet se oli kamppaillut omat kasvukipunsa, mutta elokuusta 1727 lähtien se oli kypsynyt ottamaan vastuulleen tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin omien ongelmiensa voittamisen. Kun vielä kaksikymmentä viisi vuotta oli kulunut, oli Herrnhutin yhteisöillä omat lähetystyöntekijänsä 40 maassa.

1735,, Lähetystyö alkaa Surinamissa ..

Vuonna 1735 Zinzendorf vaelsi jalkaisin Liivinmaalle, Riikaan. Tutustuu Kuusamon kirkkoherraan Riiassa …

1736-04-16.. Kreivi Zinzendorf karkoitetaan uudelleen Saksista

Saksin kuningas August II väkevä oli kuollut 1733, ja hänen seuraajansa August III oli mies, jota Zinzendorfin vihamiesten oli helppo ohjailla. Vuonna 1736 hän oli valmis allekirjoittamaan asetuksen, jolla Zinzendorf karkotettiin maasta "väärästä opista" syytettynä. Syytös oli väärä; sillä Zinzendorfin oppi oli varmasti yhtä oikea, jollei oikeampi kuin luterilaisilla, mutta karkotuksen todellinen syy olikin muualla: Zinzendorf oli myös elänyt oppinsa mukaan, eikä se teeskentelijöitä miellyttänyt lainkaan. Pietistitkin kääntyivät häntä vastaan, koska kreivi ei ollut kokenut elämässään sellaista murrosta, kuin tuhlaajapoika sikoja paimentaessaan. Huhtikuun 16 päivänä 1736 karkotusmääräys toimitettiin Zinzendorfille.

Zinzendorfin häätö maasta oli sikäli mielenkiintoinen, että hänen perustamansa yhteisön jäseniä ei karkoitettu. Heitä vain kiellettiin tekemästä "käännynnäisiä". Saksin saksalaiset näkivät, että Moravian pakolaisten yhteisö oli taloudellisesti hyvinvoiva yhteisö, josta he itsekin hyötyisivät. Saksalaiset jopa halusivat, että uskovat perustaisivat lisää näitä esimerkillisiä yhteisöjään. Ainut, jota he vihasivat, oli lopultakin Jeesus Nasarealainen, juutalaisten kuningas.

Kreivi Zinzendorfin karkoitus arvelutti saksalaisia itseäänkin. Se peruttiin kohta seuraavana vuonna, mutta vuonna 1738 annetulla asetuksella kreivi karkotettiin taas kotimaastaan. Turhaan oli kristitty kreivi yrittänyt puolustaa oikeuksiaan saksin luterilaista papistoa ja heidän kuningastaan vastaan. Hänet hyväksyttiin vasta vuonna 1747, kun kreivi oli tullut niin tunnetuksi kotimaansa rajojen ulkopuolella, että häneen kohdistunut vaino alkoi käydä raskaaksi Saksin maineelle.

Preussin kuningasta Friedrich Wilhelm I oli jumalattoman miehen maineessa. Hän luki Voltairen kirjoja ja käytti tiukkapipoisista kirkonmiehistä humoristisia ilmaisuja. Hänestä kreivi Zinzendorf sai elinikäisen ystävän ja tukijan, ei pyyteetöntä, mutta kuitenkin. Ja mikä parasta, hänen valtansa ulottui Berliiniin saakka. Perheelleen Zinzendorf osti isomman talon Berliinistä.

Yhteisöään varten Herrnhutista karkotettu kreivi joutui etsimään uuden tukikohdan. Sellaisen hän löysi Wetterausta, Frankfurt am Mainin koillispuolelta, Isenbergin köyhiltä herttuoilta. Se, että herttuat olivat köyhiä, ei ollut mitenkään tavatonta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Saksa oli köyhtynyt, väki vähentynyt, ja jopa saksalainen työmoraali oli laskenut minimiinsä.

Herrenhag, Wetterau, Gnadenfrei…

Isenbergin herttuat tarjosivat itse maitaan Zinzendorfille, kohta kun kuulivat Zinzendorfin karkotuksesta. Christian David lähti tiedusteluretkelle ja maiden olevan todella huonossa kunnossa. Zinzendorf kuitenkin vuokrasi Rönnenburgin linnan ja sen maat asukkaineen. Uuteen tukikohtaan lähtijöistä muodostettiin "Pyhiinvaeltajajoukko", ja 17.06.1736 Zinzendorf piti Rönneburgin linnassa ensimmäisen saarnansa. Yöllä nukuttiin paljailla oljilla rottien ja hiirien seassa.

Rönneburgin entisille asukkaille veljessseurakunnan tulo merkitsi uuden elämän alkua. Veljet jakoivat ruokaa ja perustivat koulun. Suuri osa asukkaista oli köyhiä juutalaisia. Zinzendorf löysi heidän vanhimpansa, rabbi Abrahamin, ojensi kätensä ja sanoi: Harmaat hiukset ovat kunnian kruunu. Kasvojesi ilmeestä näen, että sinulla on paljon sydämen ja elämän kokemusta. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä, olkaamme ystäviä". Ja ystäviä heistä tuli.

Vaikka kreivi Zinzendorf oli Saksissa luokiteltu kerettiläiseksi, hän ajatteli, että Preussissa asioita saatettaisi arvostella toisin. Hän kirjoitti kirjeen kuningas Friedrich Vilhelm I (1713-1740) ja pyysi hänen pappejaan tekemään hänen opeistaan uuden kartoituksen. Kuningas lähetti miehensä kutsumaan Zinzendorfia päivälliselle Wüsterhauseniin. Kreivi saapui, ja viipyi kuninkaan seurassa kolme päivää. Kolmantena päivänä hän oli lämmennyt vieraansa ajatuksille, ja hän sanoi hoviväelleen: "Itse paholainen ei olisi voinut kertoa enemmän valheita kuin mitä olen tästä miehestä kuullut. Hän ei ole mikään kerettiläinen, eikä rauhanhäiritsijä. Hänen ainut syntinsä on, hyvin menestyvä kreivi, on omistautunut evankeliumin levittämiseen. Minä en enää usko yhtään sanaa, joka häntä vastaan sanotaan. Teen kaiken voitavani auttaakseen häntä".

Friedrich Vilhelm oli sitä mieltä, että kreivin pitäisi ryhtyä moravialaisen kirkon piispaksi. Zinzendorf, joka tavallisesti oli nopea toimissaan, tällä kertaa kuitenkin empi: mutta kun myös Canterburyn arkkipiispa John Potter oli samaa mieltä, Zinzendorf suostui. Toukokuun 20 päivänä 1737 Berliinin hovisaarnaaja, piispa Daniel Ernest Jablonsky, joka oli Jan Amos Komenskin lapsenlapsi, sekä piispa David Nitschmann vihkivät hänet piispan virkaan Berliinissä.

Käytännössä piispanvihkiminen tarkoitti sitä, että Isenbergeiltä vuokratun työpiste oli uskonnollisesti täysin itsenäinen yksikkö. Veljet antoivat kohteelle nimen Herrnhaag (Herran haka) ja perustivat sinne teologisen opiston, jota August "Josef" Spangenberg johti. Työpisteen peruskoulussa oli pian 600 oppilasta, ja tytöillä oli oma kukoistava koulunsa. Teologisen opinajon arvostus opiskelijoiden keskuudessa ylitti pian Saksan yliopistojen teologiset tiedekunnat.

Karkotuksista huolimatta veljesseurakunta jatkoi kasvamistaan. Mutta menestys ei kreivin päätä huimannut. Hän esiintyi usein köyhänä kisällinä kansan keskuudessa, päästäkseen paremmin keskusteluyhteyteen niiden kanssa, joille hän halusi julistaa evankeliumia käyttämättä hyväkseen asemaansa valtakunnankreivinä. Kansan keskuudessa kreivi käytti nimeä Thurnberg.

Länsi-Intian saariston valinta lähetystyön kohdemaaksi oli luonnollista aikana, jolloin laivaliikenne Pohjois-Amerikkaan kulki niiden kautta. Surinamissa, Länsi-Intian saariston läheisyydestä Etelä-Amerikan mantereella oli Hollannin siirtomaa. Kalvinistit, vaikkeivät he mitään kristittyjä raamatullisessa mielessä olleetkaan, olivat kuitenkin paljon sivistyneempiä, kuin raa'at katoliset. Sallisivatko he lähetystyön alueillaan, sitä lähtivät 1734 tutkailemaan George Piesch (k.1756) ja George Berwick, molemmat Kuninista, Moraviasta. Vuonna 1735 työ Surinamissa voitiin aloittaa.

Vuonna 1736 veljesseurakunta perusti Heerendijktin yhteisön Utrechtin maakuntaan Hollantiin, mutta 1746 yhteisö muutti Zeisiin, jossa se vieläkin on. Hollannin kalvinisteilla oli vaikea sulattaa veljesyhteisön toimintaa alueella, jota se piti omana pelikenttänään, mutta veljesyhteisön toiminnan estäminen olisi vienyt pois pohjan sen omalta uskottavuudelta, joten sen oli vain siedettävä veljiä. Veljesyhteisön suhteet mennoniittoihin olivat läheiset; ja vuorovaikutus molemmin puolin hyödyllistä.

Kaksisataa viisikymmentä vuotta sitten Hollanti oli merenkulun suurvalta. …