Osmo Pöysti

Kodisjoki&, Kuru& Ylöjärvi, Finland

1985-2010

Kaikki oikeudet pidätetään

Ilmaisjakelut sallitaan

Päivitetty 2010-09-14

Apostolien teot kertovat, että helluntaina (helluntai - viideskymmenes päivä pääsiäisen jälkeen) Jerusalemissa oli varsin kaukaisia juhlavieraita, jotka sanoivat:

Vaikka Raamattu kertoo idän seurakuntien syntyvaiheista varsin niukasti, käy muista historiallisista lähteistä ilmi, että kristinusko levisi itään ainakin samalla voimalla kuin länteen. Tätä tosiasiaa läntiset kirkot eivät ole koskaan tunnustaneet, koska ne kaikki ovat olleet sidoksissa Rooman valtiokirkkoon. Koska historialliset faktat kuitenkin ovat tunnettuja, on asiaa kirkkohistoriassa tavallisesti kierretty siten, että Rooman rajojen takana idässä olevia seurakuntia on nimitetty harhaoppisiksi (useimmiten dualistisiksi, manikealaisiksi, gnostilaisiksi, nestoriaanisiksi jne), joten niitä ei ole tarvinnut ottaa lukuun.

Valtionkirkkoajatus ei juurtunut koskaan syvälle Rooman rajoista itään levinneen kristikunnan keskuuteen. Teologin nimellä esiintyneet väärät profeetat eivät myöskään saaneet huomattavaa valtaa uskovien keskuudessa ennen neljättä vuosisataa. Armolahjat vaikuttivat uskovien keskuudessa pitkään, samoin niiden lieveilmiöt.

Kolmannella vuosisadalla kristikunta oli vakiintunut koko sassanidien hallitsemassa valtakunnassa, joka käsitti nykyisen Irakin ja Persian alueet, Afganistan, Persian lahden rannikkoseudut ja osia nykyisestä Uzbekistanista ja sen naapurimaista. Jeesuksen seuraajia kutsuttiin nasarealaisiksi ja messiaanisiksi.

Nasarealaiset joutuivat vainon kohteeksi aluksi valtion, ja myöhemmin myös kirkon taholta, kohta kun pääkaupunkiin Seleukia-Ktesifoniin oli perustettu piispanistuin. (Seleukia-Ktesifon oli Tigrisin rannalla, n. 20 km nyk. Bagdadista etelään). Piispanistuimen perustaminen tapahtui 300-luvulla, jonka jälkeen seurakuntaa yritettiin väkivalloin muuttaa laitoskirkoksi. Kirkon viha Jeesusta kohtaan kohdistui täälläkin kristinuskon ytimeen: ehtoollisen vietto yksityiskodeissa kiellettiin. Kiellon noudattaminen tuhosi kristikuntaa pahemmin kuin arabien armeija kolmesataa vuotta myöhemmin.

Valtion uskontona sassanidien Persiassa ennen muslimivaltaa oli Zarathustran (688-551 eKr.) uudistama vanha babylonialainen kultti. Tätä auringonpalvonnan persialaista muunnosta on joskus sanottu tulenpalvonnaksi. Palvontamenoihin kuuluivat "ikuisen" tulen säilyttämisen lisäksi uhritoimitukset ja soma-kasvista saadun huumeen nauttiminen. Zarathustralaisuuden vaikutus varsinaisessa kansassa ei ollut suuri, varsinkin kun soma-kasvista saatu huume oli kallista. Paremmin menestyivät auringonpalvonnan, vanhan babylonialaisen kultin uudet muunnokset: kirkko, manikealaisuus ja buddhalaisuus, ja pian niiden jälkeen myös islam.

Persialaiset olivat kulttuurikansaa, eikä kristittyjen vainot olleet tavallisia. Ennen Rooman kirkon syntymistä vuonna 325 Persian ja assyyrian kristityt olivat kokeneet vain yhden huomattavan vainon Bahram II aikana vuonna 290.

Vaikka zarathustralaisten pappien vaikutus kansan keskuudessa ei ollut suuri, saivat he keisari Sapor II (309-379) uskomaan, että Jeesuksen seuraajat ovat vaaraksi valtion turvallisuudelle. Nikean kokous ei ollut omiaan hälventämään keisarin pelkoja. Ensimmäisen suuren vainoaalto kohtasi idän kristikuntaa vuosina 340-363. Vainot jatkuivat Sapor II:n kuoleman jälkeen aina vuoteen 402 asti. Rooma osasi käyttää vielä tämänkin tilanteen hyväkseen. Keisari Yezdegerd I hallituskauden alussa Persiaan lähetettiin Rooman keisarin valtuuskunta, jonka jäsen, Maipargatin (Martyropolis, Edessan seudulta) nikealainen, uskovien vastustajana tunnettu piispa Mar Maruta yhdessä Seleucia-Ktesifonin piispa Mar Isaakin (Mar Ishaq) kanssa sai suuren osan uskovia alistumaan Seleucia-Ktesifonin piispalliseen järjestykseen. Hintana oli kotiehtoollisten lopettaminen ja syöttinä lupaus vainojen loppumisesta. Persian keisari tuli mukaan sopimukseen. Monen vainoissa uupuneen uskovan mielestä asia näytti hyvältä, vaikka arveluita herättivätkin ne ankarat rangaistukset, jotka kotikokouksien pitäjille määrättiin. Ymmärtäväisemmät siirtyivät kauemmaksi itään.

Jo seuraava Persian keisari Yezdegerd II rikkoi kirkon kanssa tehdyt sopimukset, ja vainot alkoivat uudelleen. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, vaikka sen seuraamukset paljastuivatkin vasta vuosisatoja myöhemmin. Alussa moni asia näytti hyvältä.

Ensimmäinen huomattava kreikankielinen seurakunta syntyi Syyrian Antiokiaan noin vuonna 40. Antiokiassa valtakielenä oli kreikka, mutta Syyrian sisämaassa puhuttiin arameaa, joka oli ollut alueen valtakieli jo parin vuosituhannen ajan. Aramea oli myös Jeesuksen kotikieli. Arameankielisillä seurakunnilla oli kotikenttäetu alueella, joka ulottui Mustalta Mereltä Välimerelle ja Babyloniasta Egyptin rajoille.

Syyrialaisen kristikunnan syntyvaiheista vain Antiokian seurakunnan asiat ovat päässeet Raamatun lehdille. Syyrian Antiokian kristikunnan tuhosi kuitenkin Ignatiuksen harhaoppi jo 90-luvulla, ja evankeliumin julistus jäi muiden huoleksi. Tämä surullisenkuuluisa Ignatius oli muuten ensimmäinen ei-juutalainen seurakuntajohtaja.

Syyrialaisen Syyrian kristikunta alkoi merkittävästi kasvaa Markionin (n. 85-180) herätysliikkeen ja Bar Daisanin (154-222) karismaattisen herätysliikkeen ansiosta.

Aramealaiskristitty Bar Daisan (kr. Bardesanes) teki kristikuntaan syvän vaikutuksen. Hänen laatimansa noin 150 laulua loivat uutta lauluperinnettä; ennen häntä kristikunta oli laulanut vain Vanhan Testamentin psalmeja.

Markionin aikana Uuden Testamentin kirjoituksien rajat olivat häilyviä. Markionin suosimia kirjoituksia olivat Luukkaan evankeliumi ja apostoli Paavalin kirjeet. Bar Daisanin karismaattinen herätysliike käytti Tatianoksen (110-180) evankeliumiharmoniaa, neljän evankeliumin yhdistelmää sekä Paavalin kirjeitä. Kun Uuden Testamentin kaanon oli 300-luvulla selkiytynyt, syntyi myös syyriankielinen Raamattu, joka tunnetaan nimellä Peshitta.

Kreikkalaiset olivat Aleksanteri Makedonialaisen johdolla pyrkineet tekemään syyrialaisista, muinaisten assyyrialaisten jälkeläisistä kreikkalaisia. Yritys oli epäonnistunut, mutta sen tuloksena Syyriaan ja Armeniaan oli syntynyt pieniä kuningaskuntia, jotka vuoroin olivat itsenäisiä, vuoroin persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten alamaisia.

Parttilaisten avulla syntynyt Oshroenen kuningaskunta Rooman ja Persian välisellä vuoristoseudulla pysyi itsenäisenä 375 vuotta (131 eKr - 216). Oshroenen pääkaupunki Urhai (kr. Edessa, tr. Urfa) oli jo 100- luvulla merkittävä kristillinen keskus. Myös eräs kuninkaista, Agbar IX, kuului Bar Daisanin karismaattisen herätysliikkeen myötäilijöihin.

Toinen suuri aramealais-assyrialaisen kristikunnan keskus Nisibis oli Persian vasallivaltion Adiabenen pääkaupunki, nykyisen Syyrian pohjoisrajalla. Ennen kristinuskon tuloa juutalaisuuden vaikutus Nisibiksessä oli huomattava.

Vuonna 214 Oshroenen kuningaskunta oli joutunut Rooman valtapiiriin ja kristittyjen vainot alkoivat. Sata vuotta myöhemmin tapahtui kuitenkin käänne: Rooman keisarit ryhtyivät suosimaan perustamaansa kirkkoa, ja syytivät kirkon piispoille rahaa ja valtaa. Raha houkutteli kirkkoon kaikenlaista ihmiskunnan pohjasakkaa, johtoasemiin tietysti.

Se kristikunta, mikä Syyriaan oli muodostunut, ei kirkon johdolle kelvannut. Kirkon johto ryhtyi tuhoamaan uskovia ja vääristelemään tosiasioita. Kirkkohistorian isänä kunnioitetun Eusebius Kesarealaisen (260-340) kirkkohistoriassa (kts. Eusebius, KH, Osa I, 13:1-22) julkaistiin tekaistut dokumentit - Jeesuksen ja Oshroenen kuninkaan Agbar V Ukkaman (Mustan) kirjeenvaihto - ja muuta satua, jonka tarkoituksena oli todistella, että jo Thaddeus (syyr. Addai), yksi Jeesuksen ulomman opetuslapsipiirin jäsenistä, olisi ollut Edessan kirkon perustaja.

Eusebiuksen tarinaa ei vain tunnettu edes Edessassa ennenkuin Eusebius sen julkaisi, ja vielä kauan sen jälkeenkin kömpelösti keksitty, vain erittäin tyhmille tarkoitettu satu oli Syyriassa tuntematon. Mutta keisarille ja hänen kaartillensa tarina kelpasi, sillä tarinalla oli tarkoitus. Tarinan avulla todisteltiin, että uskovat syyrialaiset olivat joskus luopuneet "oikeasta apostolisesta uskosta", ja siksi heidät piti tappaa.

Suurimmaksi kristinuskon kilpailijaksi idässä, kirkon lisäksi, ennen islamia muodostui manikealaisuus. Manikealaisuuden perustajan, Manin, isä kasvoi Babylonian baptistien, ns. elkasiittien, keskuudessa. Kotikielenä perheessä oli aramea. Mani (noin 216 - noin 274) irtaantui baptisteista, ja lisäsi ideologiaansa paljon persialaista perua olevaa sisältöä. Tuloksena oli sen tapainen uskonto, jollaisena kirkolliset teologit pitävät gnostilaisuutta.

Manikealaisuus oli aikoinaan eräs suurimmista pseudokristillisistä uskonnoista. Manikealaiset harjoittivat laajaa kirjallista toimintaa. Manin kirjoituksia käännettiin eri kielille ja levitettiin tehokkaasti. Hämmästyttävää onkin, etteivät kristityt menetelleet samoin, olihan Jeesus käskenyt seuraajiaan menemään kaikkeen maailmaan ja saarnaamaan Valtakunnan hyvää sanomaa kaikille kansoille ja kaikilla kielillä.

Manikealaisia vainottiin verisesti. Liike sammui 14 vuosisadalla Keski-Aasiassa, jossa se uiguurien keskuudessa oli ollut jopa valtiokirkon asemassa. Manin kirjoitukset tuhottiin, mutta muutamia osia niistä on tämän vuosisadan puolella löydetty turkinsukuisten uiguurien keskuudesta Turfanin keitaalta Uiguurien alueelta Kiinasta sekä Egyptistä.

Kun kirkko alkoi tunkeutua Läntiseen Syyriaan, sen kannattajia kutsuttiin palutiaaneiksi, Urhain piispa Paluthin mukaan. Uskovia sanottiin messiaanisiksi, "meshiahiah". Kirkonmiehet halusivat, että sanaa messiaaninen olisi käytetty heistä, sillä arameankielisellä alueella messiaanisella tarkoitettiin samaa kuin kreikkalaisten sanalla "kristitty". Kiista tavaramerkistä kesti parisataa vuotta, ja se päättyi vasta, kun uskovat oli tapettu.

Lakeja laativat vallanpitäjät eri maissa ja eri aikoina ovat mielellään tehneet säädöksiinsä pykäliä, jotka antavat heille mahdollisuuden rajattoman mielivallan toteuttamiseen lain varjolla. Kristikunnan tuhoamista varten Rooman lakiin tehtiin manikealaispykälä. Se antoi vallanpitäjille mahdollisuuden tappaa kenet tahansa; riitti, kun vallanpitäjä ilmoitti epäilleensä murhattua manikealaisuudesta.

Manikealaispykälää käytettiin jaloimmista kristityistä, sillä sen turvin pystyttiin tappamaan ilman oikeudenkäyntiä. Syyrian länsiosissa manikealaispykälän turvin tapettiin sekä Markionin ja Bar Daisanin herätysliikkeen jäseniä. Läntisessä Syyriassa tapettujen "kerettiläisten" suurista määristä on säilynyt mainintoja kirkon piispojen ja keisarien kirjeenvaihdossa. Kun Roomaa vuosina 362-364 hallitsi "luopio" Julianus, hän lähetti Bosran kaupungin uskoville kirjeen, jossa hän lupaa olla jatkamatta edeltäjiensä hirmutöitä ja palauttaa kristityille heidän oikeutensa. Roomalaisten harjoittama vaino rajoittui kuitenkin vain Syyrian läntisiin osiin, sillä valta itäisillä syyrialaisalueilla oli jo aiemmin siirtynyt persialaisille. Persialaisessa valtapiirissä vainojen syyt olivat toiset.

Itsenäisen Syyrian pääkaupungin Urhain (kr.: Edessa, tr.: Urfa) seurakunnan synnystä on olemassa useita myöhäsyntyisiä legendoja, joita sepittämällä kirkolliset satusepät ovat pyrkineet antamaan Urhain ja muun assyyrialaisen kristikunnan synnystä omiin tarkoituksiinsa sopivan selityksen. Eusebiuksen esittämä satu kaatui, kun Eusebius itse joutui epäsuosioon puolusteltuaan Nikean kokouksessa 325 epäsuosioon joutunutta Areiosta. Rooman piispa Gelasius julisti Eusebiuksen julkaisemat dokumentit valheeksi vuonna 494; olisihan se ollut suorastaan harmillista, jos kilpaileva Syyrian kirkko olisi ollut suorastaan Jeesuksen perustama. Se olisi tehnyt roomalaisten Pietari-sadun kerrassaan arvottomaksi.

Kirkon taistelu uskovia vastaan ei päättynyt, vaikka tarina Jeesuksen ja Abgarin kirjeenvaihdosta ei mennytkään läpi sillä kertaa. Ideologisella rintamalla taistelua uskovia vastaan jatkoivat Efraim Syyrialainen (k. 373), Martyropoliksen piispa Mar Maruta ja monet muut. Lynkkaustoimintaa johti piispa Rabbula (411-435). Seuraavien vuosisatojen aikana ilmestyi uusia historianväärennöksiä: Apostoli Addain oppi 400-luvulla, Edessan kronikka 500-luvun lopulla ja muuta roskaa.

Vuonna 258 Persian uusi sassanididynastia (225-651) valloitti Urhain. Tapahtumalla oli kauaskantoisia seurauksia, vaikka valta ei vaihtunutkaan pysyvästi. Syyria alkoi yhä selvemmin suuntautua itään. Aramealais-assyyrialaiset kristilliset keskukset Urhaissa, (nyk. Urfa Turkissa), Nisibiksessä (nyk. Nusaybin Syyriassa), Arbelassa (nyk. Irbil, Irakissa) ja Babylonian aramealaisten (kaldealaisten) keskus Seleucia-Ktesifon olivat nyt kaikki saman, persialaisen sassanididynastian valtikan alla.

Assyrialais-persialaisen valtakunnan hierarkkisesti järjestäytynyttä kirkkolaitosta kutsutaan Nestoriaaniseksi kirkoksi, koska sen katsottiin kannattavan sellaista oppia, jonka Rooman valtiokirkko oli pannut Konstantinopolin piispanpallilta erottamansa Nestorioksen nimiin.

Syyrian Antiokian kasvatti Nestorios oli vuonna 428 valittu Konstantinopolin piispaksi. Konstantinopolissa Nestorios yritti torjua massojen rakastamaa, vanhaan babylonialaiseen uskontoon perustuvaa Maria-kulttia, mutta turhaan. Kilpailevat kirkonmiehet järjestivät vuonna 431 Efesoon piispainkokouksen, jossa Nestorios julistettiin vääräoppiseksi ennen kuin hänen kannattajansa, syyrialaisten ja arabialaisten kirkkojen piispat edes ehtivät pelipaikalle. Tempullaan babylonialaiseen naiskulttiin mielistyneet katolisen kirkon piispat Nestorioksen erotetuksi pääkaupungin piispanpallilta.

Idän kirkon nimittely nestoriaaniseksi oli kuitenkin varsin perusteetonta, sillä Nestorius ei missään vaiheessa osallistunut Idän kirkon työhön tai organisaatioon eikä assyrialais-persialainen kristikunta osallistunut Rooman valtion kirkkopoliittisiin synodeihin. Rooman valtion ekumeenisiksi mainostetut kirkolliskokoukset olivat Rooman valtion sisäinen poliittinen asia, ja niihin varsinkaan persialaiset kristityt eivät osallistuneet. Roomalaisen diplomaattivaltuuskunnan mukana Persiaan saapuneen nikealaisen piispan Mar Marutan esityksestä Seleucia-Ktesifonin piispa, katolikos Mar Ishaq oli kuitenkin hyväksynyt Nikean kokouksen päätökset 85 vuotta kokouksen pitämisen jälkeen osana keisari Yezdegerd I kanssa tehtyä sopimusta. Rooman kirkon myöhempiin kiistoihin idän kirkon edustajat eivät ottaneet kantaa. Osoittaakseen riippumattomuuttaan Rooman valtiokirkosta Idän kirkon piispat antoivat Seleucia-Ktesifonin piispalle arvonimen "Katolikos".

Babyloniassa syyrialainen kirkko oli vielä kuin kotonaan, sillä Seleucia-Ktesifonin eteläpuolisella alueella (nyk. Irakin eteläosa) puhuttiin arameaa. Kristillisen kirjallisuuden kääntäminen persialaiselle pahlawin kielelle oli kuitenkin välttämätöntä, sillä seurakuntia oli syntynyt koko sassanidien valtakunnan alueelle. Persialaisen kulttuurin alueelle piispanistuimia perustettiin muun muassa Merviin (nyk. Mari, Turkmeniassa) ja Heratiin (Afganistanissa) 400-luvun alussa. Arabien keskuudessa kristinuskoon kääntyi muutamia heimoja. Hirtaan, Lahmid-heimon pääkaupunkiin perustettiin piispanistuin vuonna 410. Bahrainin saarelle Persian lahdelle assyrialaiset kristityt perustivat luostarin.

Kauaskantoisia seurauksia oli myös koululla, joka perustettiin Nisibikseen vuonna 358 korvaamaan roomalaisille menetettyä Edessan (Urhain) koulua. Nisibikseen perustettua koulua sanotaan maailman ensimmäiseksi yliopistoksi.

Se assyrialainen maailmanvalta, joka oli vienyt Israelin kymmenen heimoa pakkosiirtolaisuuteen, oli kukistunut jo 612 vuotta ennen Kristusta, mutta kristillinen syyrialainen kirkko teki Assyriasta uudelleen suurvallan. Myös tämän uuden assyyrialaisen suurvallan vaikutukset olivat kyseenalaisia, sillä sekin vei kristityt "Babylonian vankeuteen". Nisibiksen koulu ja sen mallin mukaan Persiaan perustettu Gundespurin koulu keskittyivät enemmän tieteisiin kuin hengenviljelyyn. Alussa rahkeet riittivät molempiin.

Nisibiksen koulussa opiskeltiin teologiaa, filosofiaa ja lääketiedettä. Kaikki tieteellisesti merkittävä kreikankielinen kirjallisuus käännettiin arameaksi. Sitä mukaa kun Kreikka sulki koulujaan, kasvoi Nisibiksen merkitys maailman uutena kulttuuripääkaupunkina.

Assyyrialais-persialaisen kirkon laajeneminen itäänpäin tapahtui nopeasti. On vaikea sanoa, johtuiko nopea laajeneminen nestoriaanisen kirkon lähetysrakkaudesta vai levisikö kristinusko dynaamisen herätysliikkeen muodossa. Myös usein toistuvat vainot pakottivat uskovia liikkeelle ja suuntana oli tavallisesti itä. Eräänlaisena indikaattorina siitä, mitä Aasiassa tapahtui, ovat tiedot piispanistuimien luostareiden ja kirkkojen perustamisesta.

Vuonna 424 piispanistuimia perustettiin vielä sassanidien hallitsemille alueille Samarkandiin ja Heratiin, mutta jo 549 piispanistuin perustettiin avaarien (haku: ruruan huns, avars, hephtalite, white huns) keskuuteen. Avaarit saivat myös kirjakielen. Persian hallituksen aikeet eivät käyneet yksiin lähetystyön kanssa, ja vuonna 553-568 sassanidien Persia yhdessä turkkilaisheimojen kanssa tuhosi avaarien imperiumin Keski-Aasiasta.

Kristinuskolle oli Aasiassa enemmän kysyntää, kuin mitä syyrialais-persialainen kirkko pystyi tarjoamaan. Yksittäiset kristityt suorittivat mittavaa lähetystyötä, mutta uskoon tulleille ei ollut kansankielisiä Raamattuja eikä opettajia. Piispojen suorittamista kirkonmenoista ei ollut paljon apua kokonaisen kulttuurin siirtämisessä. Opetuksen puute synnytti 500-luvulla Aasian turkkilaisheimojen keskuudessa kristillisen kultin, jonka näkyvänä tunnusmerkkinä oli vain turkkilaisten sotilaiden otsaansa tatuoimat ristit. Kun Mervin piispa Eliyah vuonna 644 kastoi turkkilaisen sotajoukon päällikköineen, ei ole ollenkaan varma, ymmärsivätkö kastetut teon merkityksen. He saattoivat sekoittaa piispan tekemät ristin merkit jopa mithranpalvonnan symboleihin.

Vuonna 638 Kiinan keisari antoi syyrialaiskristityille toimiluvan maahansa. Julistuksen kiinalainen teksti on säilynyt. Syyrialais-persialainen kristikunta oli suurimman haasteensa edessä samalla hetkellä, kun arabit valloittivat heidän emämaansa Sassanidien Persian 649.

Arabian niemimaalle kristinusko kulkeutui Jerusalemin vainoja paenneiden uskovien ja vaeltavien julistajien mukana. Jerusalemin hävityksen (v. 70) jälkeen Arabiaan pakeni myös suuret joukot juutalaisia.

Arabian niemimaan beduiinit palvoivat omia lukuisia heimojumaliaan. Yksi näistä oli Allah, ja hänen puolisonsa Allat. Beduiinien kieli, arabia, oli sukua hebrealle ja aramealle, mikä helpotti kulttuurivaihtoa. Siksi Allah oli helppo samaistaa Israelin Jumalaan, varsinkin kun hebreassa jumaluudesta käytetty yleisnimi El on usein tulkittu merkitsevän samaa kuin arabien Allah.

Ghassanin arabiheimo, joka 200-luvulla siirtyi Damaskoksen seudulle, oli omaksunut kristinuskon ja joutui kokemaan Diokletianuksen vainot 300-luvun alussa. Transjordanian eli Jordanin takaisten alueiden arabikuningaskunnat olivat kristillisiä.

Kristinusko tuli vallitsevaksi myös Lahkmien arabiheimossa, jonka pääkaupunki al-Hirah, sijaitsi nykyisen Etelä-Irakin alueella, an-Numanin kaupungin lähistöllä.

Arabian niemimaan eteläisin osa, Jemeniin, oli väkirikas alue, jossa juutalaisuus ja kristinusko kilpailivat paikallisen monijumalaisuuden kanssa menestyksekkäästi. Nestoriaanisia kirkkoja oli Sanassa, Zafarissa, Adenissa, al-Makhassa (Mokka), Maaribissa, Najranissa (Nadzran) ja Soqotrassa. Jemenin juutalaisten ja heihin liittyneiden arabien sekä arabikrisittyjen välit eivät olleet hyvät, Himyarin juutalainen kuningas Jusuf Asar (Yusuf Dhu Nuwas) järjesti verilöylyn Najranin kristityille noin v. 520, mutta nämä saivat apua Etiopiasta ja valta vaihtui.

Kuudennen vuosisadan alkuun mennessä kristinuskon vaikutus tuntui koko Arabian niemimaalla. Kirkkoja oli muun muassa Jathribissa (nykyinen Medinat an-Nabi, Profeetan kaupunki). Oli myös luostareita ja erakkomunkkeja, oli piispoja ja vaeltavia saarnamiehiä, siis koko kristillinen kirjo laidasta laitaan.

Väitetään, että sana islam tarkoittaa täydellistä antautumista (Jumalalle). Todennäköisesti sana islam, kuten myös sen johdannainen muslim, on kuitenkin peräisin samarialaisten pyhistä kirjoituksista, tekstistä nimeltä Memar Margah, ja tarkoittaa rauhaa ja rauhanpitoa.

Islamin synnystä on olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa selitystä, ja paremman tiedon puutteessa meidän on käytävä läpi nämä molemmat.

Tavanomainen kertomus islamin synnystä alkaa Muhammedista. Sen mukaan Arabian niemimaan rikkaan ja kirjavan kulttuuriperinnön keskellä kasvoi nuori orpopoika Abu al Qasin Muhammed ibn Abd-Allah. Muhammed kuului vaikutusvaltaiseen Qurayshien sukuun. Jo poikasena Muhammed (570-632) oli mukana setänsä Abu Talibin kauppamatkoilla, kohosi kamelinajajaksi ja pääsi näin näkemään maailmaa. Avioliitto rikkaan kauppiaanlesken kanssa v. 595 antoi hänelle taloudelliset mahdollisuudet miettiä rauhassa näkemäänsä. Ja avioliitto Khadidzan kanssa toi Muhammedille uusia tuttavuuksia. Muhammedin vaimon sukulaisista osa oli kristittyjä ja Muhammed pääsi seuraamaan, kun Matteuksen evankeliumia käännettiin arabiaksi. Opettajana Muhamedilla oli syyrialaiskristitty Sarkis Bkheera. Kun Muhammed arveli nähneensä näkyjä, oli Khadidzan kristitty serkku Waragah sitä mieltä, että Muhammedin näyt olivat luonteeltaan samoja kuin juutalaisten ja kristittyjen näyt. Muhammedin näkyjä alettiin kirjoittaa muistiin.

Muhammed aloitti saarnatoimensa Kaaban pyhäkössä Mekassa. Aiheina saarnoissa olivat kirkon väärinkäytökset, maailmanloppu, yksijumalaisuus, paratiisi. Muhammedin syntymäkaupungissa Mekassa Muhammedin saarnoja vastustettiin, koska Muhammed julistautui monoteistiksi. Muhammed tunnusti Jumalaksi vain oman heimojumalansa, Allahin, joka nimestään huolimatta tarkoitti babylonialaisen kolminaisuuden toista osapuolta, kuuta.

Mekka oli monen uskonnon kohtauspaikka, ja paikalliset kauppiaat tekivät rahaa kaikkien uskontojen kustannuksella. Yksijumaluuden pelättiin pienentävän liikevaihtoa. Vuonna 622 Muhammed muutti seitsemänkymmenen kolmen Jathribin asukkaan kutsusta Jathribiin, parisataa kannattajaa mukanaan. Muutto sai arabiankielisen nimen Hidzra, Pako. Kahdeksan vuotta myöhemmin, 630, Muhammedin kannattajia oli jo Mekassakin niin paljon, että Muhammed saattoi palata kotikaupunkiinsa valloittajana. Muhammed otti kaupungin johtoonsa, ja hävitti jumalankuvat. Vain Allahia symbolisoiva, läpimitaltaan noin 18 cm kokoinen musta kivi jätettiin jäljelle.

Muhammed oli tutustunut kotiseudullaan toimiviin kristillisiin kirkkoihin ja ymmärsi, ettei kirkossa toteutettu Jumalan tahtoa. Se, että Jumalan tahtoa toteutettiin kirkon ulkopuolella olevissa seurakunnissa, oli Muhammedilta salassa ja siksi hän perusti uuden uskonnon kirkon ulkopuolella olemassa olevan elävän kristinuskon rinnalle.

Näkemissään ilmestyksissä Muhammed käytti paljon juutalais-kristillistä aineistoa, mutta sisällöltään siten muutettuna, etteivät ilmestykset enää vastaa Totuutta. Ilmestykset ovat oikeastaan saarnoja, joiden tarkoituksena on opettaa uskovia välttämään kirkon virheitä. Tasoltaan Muhammedin saarnat eivät paljon eroa keskitason kirkollisen papin saarnasta.

Muhammed uskoi olevansa profeetta, mutta ei tunnustanut Jeesusta Herrakseen, vaan sanoi hänen olevan yhden heistä. Siten Muhammed jää samaan kastiin niiden juutalaisten kanssa, jotka eivät tunnusta Jeesuksen Herruutta. Muhammedia itseään Muhammedin kannattajat pitävät viimeisenä profeettana, ja sillä perusteella suurimpana profeetoista.

Muhammedin muistiinkirjoitetut ilmestykset muodostavat islamin uskonnon pyhän kirjan, Koraanin. Koraanin lisäksi Muhammed tunnustaa Uuden ja Vanhan Testamentin kirjoitukset Jumalallisiksi ilmoituksiksi, kts. Koraani, 3. suura, 48. jae). Muhammedin jälkeen hänen oppiaan täydennettiin suurella määrällä sellaisia sääntöjä, joita Koraanissa ei ole. Nämä säännöt säätelevät muslimin arkipäivän viettoa ja yhteiskunnallista elämää melkein yhtä tarkkaan kuin EU:n direktiivit ja juutalaisten perinnäissäännöt.

Islamin uskontunnustus on: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa". Kääntyminen muhamettilaisuuteen tapahtuu lausumalla tämä tunnustus kahden islaminuskoisen läsnäollessa.

Muhammedin vaimo Khadidza synnytti Muhammedille 2 poikaa ja muutamia tyttöjä. Pojat kuolivat kuitenkin nuorina, tyttäristäkin vain yksi, Fatima, kasvoi aikuiseksi. Muhammedin vaimo Khadidza kuoli, kun Muhammed oli 49-vuotias. Vaimon kuoltua Muhammed otti kymmenen uutta. Näistä nuorin, Aisha, astui virkaansa yhdeksän vuoden iässä ja syrjäytti pian yhden vanhimmista kohtalotovereistaan Muhammedin huomion kohteena kokonaan. Lisäksi Muhammedilla oli pari orjatarta vaimon virkaa toimittamassa.

Muhammedin vielä eläessä koko Arabian niemimaa oli saatettu Muhammedin kannattajien valtaan. Kun Muhammed vuonna 632 kuoli, hänelle asetettiin sijainen, arabiaksi kalifi. Seuraavan sadan vuoden aikana islam kävi sotia. Arabia, Syyria, Persia, Egypti ja Pohjois-Afrikka vallattiin. Arabien armeijat kokivat ensimmäiset huomattavat tappionsa Kaukasuksella sodissa hasaareita vastaan vv. 661-720. Kun hasaarit olivat estäneet arabien tunkeutumisen Kaukasus-vuorten yli Itä-Eurooppaan, suuntasivat arabit sotaretkensä Pohjois-Afrikan kautta länteen ja Babylonian kautta itään. Seuraavat merkittävät tappiot islamilaisen maailmanvalloituksen tiellä tulivat Bysantin piirityksen epäonnistuttua 717-718 ja Poitiers'ssa Ranskassa hieman myöhemmin. Arabien tulo Eurooppaan estyi. Vuonna 750 kalifaatti siirrettiin Bagdadiin ja jo seuraavana vuonna arabit ajoivat kiinalaiset pois Kirgisiasta Tian Shan vuoriston tuolle puolen.

Kun sodat päättyivät, olivat arabit uuden maailmanvallan isäntinä. Islamin oli sopeuduttava vanhojen kulttuurimaiden, Egyptin, Babylonian ja Persian olosuhteisiin, joissa myös kirkko oli vahva. Egyptiläisellä kirkolla oli omakielinen Raamattu, samoin Syyrian ja Babylonian aramealaisilla. Valloitetulla alueella oli toimivia kirkkoja, luostareita ja teologisia korkeakouluja. Persialainen kulttuuri oli aivan muuta kuin mihin hiekka-arolla oli totuttu. Koraani sisältönsä puolesta ei ollut vakuuttava, eikä siitä ajattelevalle ihmiselle hengenruokaa juuri ole. Islamin oli pakko kehittyä. Oli tosin olemassa toinenkin, mutkattomampi tapa hoitaa asiat ja juuri sen arabit valitsivat.

Muhammedia pidettiin viimeisenä profeettana, mutta uusissa olosuhteissa islam alkoi omaksua uusia ajatuksia. Muhammedin kannattajat joutuivat täydentämään Koraanin opetuksia monilukuisilla säännöillä ja opeilla, joiden vaikutuksesta Muhammedin opit ovat muuttuneet samantapaiseksi pykäläviidakoksi, kuin mitä farisealaiset perinnäissäännöt olivat tehneet Mooseksen laille Israelissa.

Koraanin syntyä ja islamilaisuuden leviämistä voidaan pitää seurauksena siitä, ettei Raamattua käännetty ajoissa arabiaksi. Ilman Raamattua uskovienkin oli hankalaa tarkastella nestoriaanisen kirkon ja muhamettilaisten väitteitä. Valtiovallan avulla kirkko sekä Roomassa ja Persiassa oli estänyt kristinuskon leviämisen. Arabiassa kirkolla ei ollut tukenaan valtiovaltaa, eikä kirkko yksinään ole mitään. Muhammed oli täyttänyt uskonnollisen tyhjiön tekemällä saatavilla olevista aineksista toimivan järjestelmän.

Arabien tarjoama tavanomainen selitys islamin synnystä perustuu arabialaiseen perimätietoon, jota kirjoitettiin muistiin 150-300 vuotta Muhammedin oletetun kuoleman jälkeen. Ensimmäinen maininta Muhammedista on vuodelta 690, ja kohta tämän jälkeen kirjoitetut selostukset Muhammedin sodista eivät vielä väitä hänen olleen mikään hengellinen auktoriteetti, pelkkä sotapäällikkö vain.

Arabien ja heidän kanssaan liittoutuneiden juutalaisten ensimmäinen päämäärä oli Israelin vapauttaminen. Palestiinassa noin vuonna 635 syntynyt kirjoitus Doctrina Iacobi varoittaa joutumasta "juutalaisten ja saraseenien (arabien) käsiin", mutta jo muutaman vuoden päässä Jerusalemissa oli juutalainen kaupunginjohtaja. Hyvin onnistunut Jerusalemin ja Damaskoksen vapauttaminen "monijumalaisen" (Maria kultti, kolminaisuusoppi, pyhimystenpalvonta jne) Bysantin Rooman vallasta antoi Ismaelin ja Iisakin liitolle omanarvontuntoa, jonka jälkeen nämä Aabrahamin jälkeläiset lähtivät havittelemaan maailman kuninkuutta.

Juutalais-arabialaisen yhteistyön mahtava muistomerkki, Abdul al-Malikin vuonna 691 rakentama pyhäkkö rakennettiin paikalle, jossa Abrahamin usko joutui vaikeimpaan kokeeseensa. Tätä temppeliä sanotaan erheellisesti kalliomoskeijaksi, mutta kyse ei ole moskeijasta: siltä puuttuu qibla - pääkaupunkiin suunnattu julkisivu. Abdul al-Malikin rakentama temppeli on tarkoitettu Jerusalemin temppeliksi, paikaksi, jonne tullaan yhteen. Jerusalemin keskustemppeli on kahdeksankulmainen ja joka suuntaan samanlainen. Juutalais-arabialaisen uskonto oli haave maailmasta, jossa kaikki ihmiset kumartaen rukoilisivat kasvot suunnattuina kohti Jerusalemia.

Uuden uskonnon tärkeimmät tunnuslauseet Tawhid, (Jumala on yksi), Muhammad rasul Allah, (Muhammed on Allahin profeetta) ja uuden uskonnon oppi Jeesuksen luonnosta "rasul Allah wa-abduhu" tavataan ensimmäistä kertaa Jerusalemin kalliotemppelin seinässä vuodelta 691. Muhammedia koskeva osa oli esiintynyt jo edellisenä vuonna Damaskossa painetun rahan tekstinä. Muhamettilaisuus oli saanut selvät tunnusmerkit, mutta muhamettilaisuus ei ollut vielä islamin uskontoa.

Juutalais-arabialaiset heimosoturit olivat jo saavuttaneet Atlantin valtameren ja Intian, kun veljesyhteisö hajosi, niinkuin aina käy hankkeille, jotka on perustettu ilman Jeesusta. Arabit ottivat uuden maailmanvallan johdon käsiinsä. Uudeksi keskustemppelin paikaksi valittiin Mekka, syrjäinen ja muulle maailmalle täysin tuntematon pikkukaupunki Arabian niemimaalla. Rukouksen suuntaa, qiblaa, jouduttiin muuttamaan, kuten Koraanin 17:1 ja 2:143-145 mainitsevat. Vuonna 715 hallinnut kalifi määräsi moskeijat hajotettavaksi, luultavasti siitä syystä, että ennen häntä rakennetut moskeijat olivat suunnatut Jerusalemiin. Määräystä ei täysin noudatettu, sillä vanhimpien islamin moskeijoiden qibla osoittaa edelleen juutalaisten pyhään maahan.

Arabit joutuivat nyt hankkimaan uuden pyhän maan. Se tehtiin siten, että juutalaiset ja kristityt määrättiin poistumaan Arabian niemimaalta. Määräyksiä ei pystytty heti toteuttamaan, Muhammedin kuoleman jälkeen Arabian niemimaalla oli suuria kapinoita hänen perustamaansa järjestelmää vastaan, mutta nykyisin Saudi-Arabian valtio noudattaa näitä Muhammedin kuolinvuoteellaan antamaksi väitettyjä rasistisia määräyksiä.

Koraania oli alettu kirjoittaa jo Muhammedin aikana, mutta uusi tilanne pakotti muuttamaan tekstiä. Kun uudet määräykset lisättiin vanhoja poistamatta, syntyi ristiriitaista tekstiä, jota muslimit osaavat käyttää edukseen. Ristiriitaisesta tekstistä muslimioppineet pystyvät aina tarvittaessa löytämään poliittisesti oikean vaihtoehdon tilanteen mukaan, ja tilanteen muuttuessa taas toisen perustelun vaikka täysin päinvastaiselle väitteelleen.

Muslimien omat historioitsijat kertovat, että koraanin nykyinen versio syntyi kolmannen kalifin, Uthmanin valtakaudella noin vuonna 650. Kertomuksen mukaan kalifin käskystä koraanista valmistettiin neljä kopiota, jonka jälkeen alkuperäiskappale poltettiin. Kopiot lähetettiin Kufaan, Mekkaan, Medinaan ja Damaskokseen. Samalla annettiin määräys, että kaikki vanhemmat käsikirjoitukset on poltettava.

Ongelmana on, että muslimien historioitsijat syntyivät parisataa vuotta Muhammedin oletetun syntymän jälkeen ja kirjoittivat tarinansa perimätiedon (hadith) perusteella. Mitä enemmän aikaa kului, sitä tarkemmaksi tulivat sadunkertojien kertomukset. Vasta 800-luvulla islamilainen historiankirjoitus oli tuottanut niin paljon aineistoa, että yhtenäiset kertomukset 600-luvun alun tapahtumista kaukaisessa Mekan kaupungissa Arabian niemimaalla saatettiin esittää julkisuuteen.

Muhammed syntyi Mekassa noin vuonna 570. Muhammedin ei olisi tarvinnut lähteä kotikaupungistaan mihinkään tutustuakseen juutalaisuuteen tai kristinuskon eri virtauksiin, mutta setänsä Abu Talibin matkassa hän sai jo muutaman vuoden ikäisestä lähtien ottaa osaa tämän liikematkoihin aina Välimeren rannikolle saakka.

Kaikesta näkemästään huolimatta Muhammedin oli sangen vaikea selvittää sitä, mikä on totta ja mikä väärää. Juutalaisen ja kirkon piirissä oli syntynyt lukematon määrä kaikenlaisia pyhimyssatuja, joilla ei ollut muuta kuin viihteellinen arvo. Uuden testamentin ensimmäisiä kirjoja vasta käännettiin arabiaksi, ja Muhammed pääsi henkilökohtaisesti seuraamaan työtä. Kun Muhammed neljäkymmenvuotiaana alkoi itse nähdä näkyjä, hänen vaimonsa kristitty serkku Waragah, Mekan piispa, selitti, että nämä ovat samanlaisia ilmestyksiä, kuin juutalaisten ja kristittyjen näyt. Seitsemänsataaluvulla Armeniassa kirjoitettu Sebeoksen kronikka kertoo, että Muhammed saarnasi kansalle kääntymistä takaisin esi-isänsä Aabrahamin uskoon.

Muhammed pystyi yhdistämään juutalaiset ja arabit yhteiseen rintamaan Jerusalemin valloittamiseksi Bysantin kreikan kirkollisilta kannattajilta. Juutalaisten ja arabien yhteistyötä helpotti paitsi yhteinen vihollinen, myös yhteinen esi-isä. Juutalaiset polveutuivat Iisakista ja arabit katsoivat polveutuvansa Ismaelista, jotka molemmat olivat Aabrahamin poikia.

Muhammed oli paennut Mekasta Jathribiin (nyk. Medina) vuonna 622, mutta jo kahdeksan vuoden kuluttua hän saattoi palata kotikaupunkiinsa valloittajana. Mekassa hän hallitsi ennen kuolemaansa kahden vuoden ajan. Mutta islamilaisuuden sotaretket olivat jo alkaneet. Jemenin kristittyjen kanssa Muhammed solmi hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta muut jemeniläiset toimittivat Muhammedin seuraajien käyttöön kolmenkymmenen tuhannen miehen kameliratsujoukon. Muhammedin kannattajat valtasivat Jerusalemin ja Egyptin.

Jerusalemin ensimmäisen temppelin rakensi kuningas Salomo paikalle, jossa Aabraham, Iisakin ja Ismaelin isä, oli tuhat vuotta aiemmin uhrannut karitsan poikansa Iisakin asemesta.

Aabraham toi uhrinsa noin 2000 vuotta ennen Kristusta, Salomo rakensi temppelinsä noin 1000 vuotta ennen Kristusta ja Kristus uhrattiin Jerusalemissa "pääkallon paikalla" noin vuonna 30.

Muhammedilainen keskuspyhäkkö perustettiin Jerusalemiin vanhan Salomonin temppelin paikalle, joka oli jäänyt tyhjäksi, kun roomalaiset olivat "kyntäneet Jerusalemin pelloksi" vuonna 132. Tätä temppelivuorelle vuonna 691 rakennettua pyhäkköä sanotaan virheellisesti kalliomoskeijaksi, mutta kyse ei ole mistään moskeijasta: sillä siitä puuttuu qibla, rukoussuuntaa osoittava julkisivu. Englantilaisessa maailmassa Jerusalemin temppelin nimitys onkin "Dome on the Rock".

Vuonna 691 rakennettu Jerusalemin temppeli on kahdeksankulmainen. Kaikki sen sivut ovat samanlaisia, sillä tarkoitus on, että kaikkialla maailmassa ihmiset kumartaen rukoilevat sitä kohti kääntyneinä kolme kertaa päivässä. (Koraanin mukaan rukoushetkiä on päivässä kolme, eikä viisi, kuten Muhammedin kannattajien keskuudessa nykyään opetetaan. Kolme rukoushetkeä on jäännös Vanhan Testamentin Danielin kirjan käytännöstä).

Aabrahamin poikien menestyksekkäästi alkanut yhteistyö alkoi nopeasti rakoilla. Välirikon tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta Muhammedin kerrotaan kuolinvuoteellaan vaatineen kaikkien juutalaisten ja kristittyjen hävittämistä Arabian niemimaalta, koska "Arabiassa ei voi olla kahta uskontoa". Nykyisin Saudi-Arabia noudattaa tarkimmin tätä rasistista perinnettä. Jemenissä juutalaiset säilyttivät asemansa nykypäiviin asti ja 1960 Jemenin juutalaiset muuttivat Israeliin "en masse". Jemenin viimeinen tunnettu kristillinen piispa eli 1000-luvun alussa.

Välirikon jälkeen Muhammedin kannattajat valitsivat keskuspyhäköksi Mekan. Kaikki moskeijat, jotka oli ehditty rakentaa, määrättiin purettavaksi vuonna 725, koska niiden julkisivu, qibla osoitti väärään suuntaan - Jerusalemiin. Muutama vanha moskeija jäi kuitenkin purkamatta - historioitsijoiden iloiksi. Näissä vanhimmissa säilyneissä moskeijoissa julkisivu on edelleen suunnattu kohti Jerusalemia. Joskus uusi moskeija rakennettiin entisille perustuksille, ja silloin perustuksiin - tai mosaiikkilattiaan - jäi todistus entisestä yhteistyöstä juutalaisten kanssa.

Muslimit tunnustavat Vanhan ja Uuden Testamentin Jumalan ilmoitukseksi, mutta väittävät, että juutalaiset ja kristityt ovat vääristelleet niitä. Lopullinen totuus muslimin mielestä on ilmoitettu Koraanissa, joka syntyi, kun Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin. Siitä, miten ja milloin tämä muistiinkirjoittaminen tapahtui, on olemassa erilaisia näkemyksiä, sillä vanhimmat säilyneet koraanit on kirjoitettu vasta kauan Muhammedin kuoleman jälkeen.

Muslimien oppineet väittävät, että koraani on Muhammedin 610-632 Jumalalta vastaanottamien sanomien kootut teokset, jotka Zaid ibn Thabit tarkisti Muhammedin kolmannen seuraajan, Uthmanin johdolla noin vuonna 650. Uthmanin koraanin pitäisi siis olla nykyisin käytössä olevan koraanin kanssa yhteneväinen. Mutta jo islamilainen perimätieto "hadith" paljastaa, että koraanin teko oli pitkä ja vaivalloinen prosessi, jonka aikana tapahtui monen laista.

Sanaasta, Jemenistä 1972 löydetty teksti saattaa olla vanhin säilynyt koraanikäsikirjoitus, mutta sen tutkiminen on vielä kesken. Muita säilyneitä ovat Tashkentissa, Uzbekistanissa säilytettävä Samarkandin käsikirjoitus, Topkapin käsikirjoitus Istanbulissa ja Lontoossa, British Libraryssä säilytettävä käsikirjoitus. Näistä kolmesta viimeksimainittu on vanhin, joskus 700-luvun lopulla syntynyt, joten sekään ei selvitä, millainen alkuperäinen koraani oli.

Koraani on sekava kokoelma kehnompaa babylonialaista tarinakirjallisuutta. Sen kansien sisältä löytyy osia Jonathan ben Uzziahin Targumista, Rabbi Eleazarin kirjasta, Jerusalemin Targumista, Mishna Sanhedrin 4:5. Koraanin versio Aabraham-tarinasta on sekin peräisin Raamatun ulkopuolisesta lähteestä, tarkemmin Midrash Rabbah-nimisestä juutalaisesta kansansadusta, kts. Suura 21:51-71. Salomonista kertova pätkä, koraanin 27:17-44, on melko suora lainaus juutalaisesta Esterin II targumista.

Koraanin kertomukset Jeesuksen elämästä on otettu satukirjasta, jonka nimenä on "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden evankeliumi Tuomaan mukaan". Koraani kertoo myös, että Jeesus osasi puhua jo kätkyessä. Tämä satu on kulkeutunut Arabiaan Egyptistä, jossa sitä levitettiin nimellä "Jeesuksen Kristuksen lapsuuden ensimmäinen evankeliumi".

Helvetin kuvauksessa Koraanin kirjoittaja on uskonut syyrialaisen kirkon opettajan, Efraim Syyrialaisen asiantuntemukseen, mutta muslimien paratiisi on persialaista mallia.

Satu kertoo, että Googin ja Maagogin maan vastaisella rajalla on rautaportti pidättelemässä tuomiopäivän enkeleitä. Tämä satu on Aleksanteri "Suuren" sotaretken tulosta, ja kiertää maailmaa monessa eri muodossa. Aleksanteri "Suuri" esiintyy koraanissa nimellä Zul Qarnain - kaksisarvinen.

Koraanin kertomukset ovat vain lainaa aiemmista saduista, joita niin juutalaiset kuin kirkollisetkin levittivät. Arabiaksi kirjoitetussa koraanissa käytetty uskonnollinen sanasto - juutalaisten patriarkkojen nimet yms, ovat useimmiten syyrialaisessa muodossaan tai harvemmin geezissä, eräässä Etiopian kielessä käytetyssä muodossa.

Kertomuksien lisäksi koraani sisältää Allahin vastauksina pidettyjä ratkaisuista yksittäiskysymyksiin. Perimätieto "hadith" tavallisesti kertoo sen, mihin kysymykseen kyseinen vastaus saatiin. Tyypillinen tapaus oli se, kun Muhammed halusi ottopoikansa kauniin vaimon itselleen. Ja miten ollakaan "Allah" antoi Muhammedille luvan.

Koraani on hyvin sekava teos. Sen tulkitsemiseksi islamilainen maailma käyttää perimätietoa, hadith.

Ennen hadith-perimätiedon keruuta kansan suusta, ilmestyi Muhammedin elämäkerta yli sata vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen. Sen kirjoittaja, Muhammed Ibn Ishaq kuoli 768. Kirja ei ole säilynyt, mutta myöhemmät islamilaiset historioitsijat, mm. Ibn Hisham ja al-Tabari ovat lainanneet sitä laajalti, ja näistä lainauksista on voitu rekonstruoida Ibn Ishaqin teos pääpiirteittäin.

Muhammed Ibn Ishaq (k. 768) antaa "profeetta" Muhammedista (k. 632) varsin vastenmielisen kuvan. Ibn Ishaqin kertomuksessa Muhammed on vain häikäilemättömiä keinoja käyttävä nousukas, joka järjestää murhia ja joukkomurhia, jakaa ryöstösaalista ja niin edelleen.

Vuonna 822 kuollut al-Wagidi kirjoitti Muhammedin sotia käsittelevän Kitab al-Mahghazi, Sotien kirjan. Al-Wagidin kirja on ensimmäinen nykymaailmalle säilynyt Muhammedia koskeva kirja.

Samanaikaisesti al-Wagidin kirjailijanuran kanssa oli alkanut Muhamedia koskevan perimätiedon, "hadith", keruu. Perimätietoon perustuvista teoksista ensimmäisinä ilmestyivät vuonna 833 kuolleen Ibn Hishamin "Sirat un-Nabi" ja vuonna 844 kuolleen Ibn Saadin "Kitab ul-Tabagat ul Kabir". Molemmat työt käyttävät myös Koraanin aineistoa. Nämä Ibn Hishamin ja Ibn Saadin kirjat jäivät myös tärkeimmiksi Muhammedin elämää koskevista lähteistä.

Sitä mukaa kun islamilaisuus levisi, levisivät myös Muhammedin töistä kertovat tarinat. Ja tarinankertojia riitti. Kun Al-Buhari (k.870) ja Al-Muslim (k.874) runsas kaksisataa vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen laativat omat esityksensä Muhammedin elämästä, heidän käytettävissään oli noin 600.000 tarinaa. Jyvien erottelemiseksi akanoista satusepiltä kysyttiin, keneltä hän on tarinan kuullut. Jos tarinaniskijä osasi esittää luotettavan tuntuisen luettelon siitä, kuka keneltäkin tarinan oli kuullut ja jos luettelon alkupää ulottui Muhammedin lähipiiriin asti, tarina saatettiin hyväksyä Al-Buharin, Al-Muslimin tai muihin, heitä myöhemmin esiintyneiden hadith-kertojien teoksiin. Lopulta vain alle prosentti tarjotuista kertomuksista sopi niihin raameihin, jotka Hadith-kertojat olivat työlleen asettaneet.

Hadith-tarinat on numeroitu eri hadith-kirjailijoiden nimiin. Useimmat tarinat on pantu Muhammedin lapsivaimon, Aishan tiliin: "Aisha kertoi" sille, ja se sille, ja se sille ... Usko jos tahdot.

Muhammedin seuraajat valitsivat hallituskaupungikseen Damaskoksen, mutta 750 valta islamilaisessa maailmassa siirtyi toiselle muslimipuolueelle, abbasideille. Abbasidien hallituskaupungiksi perustettiin 762 Bagdad, vain parikymmentä kilometriä kukistetun sassanididynastian pääkaupungin Seleukia-Ktesifonin pohjoispuolelle.

Arabien kastijärjestelmässä Muhammedin pakoon osallistuneilla 150 henkilöllä oli immuunisuojattu taivasosuus. Samaa vaativat tietysti näiden 150 muhajirunin sukulaiset. Toisen ryhmän muodostivat ansarit eli apulaiset, loput arabit olivat teeskentelijöitä, munafiqun. Vastakääntynyttä, "mawali", ei pidetty juuri ihmisenä ollenkaan. Hänelle olivat kiellettyä hevosella ajaminen, rukouksen johto, tyttärien naittaminen ilman arabin lupaa, naimisiinmeno arabin kanssa jne.

Sodassa voitetut kirjan kansat, "ahl al-Kitab", saivat ostaa osittaisen vapautuksen maksamalla pääveron "jiyaz" ja maaveron "kharaj". Kirjan kansoiksi katsottiin kristityt, juutalaiset, zarathustralaiset ja manikealaiset. Jos uskonnollista kirjaa ei ollut, oli voitettu "dahris", epäjumalanpalvelija, ja hänellä ei ollut mitään oikeuksia. Hän oli orja.

Persialaiset katselivat ihmeissään, kuinka arabit tuhosivat kirjastoja, tappoivat opettajia, opiskelijoita ja tuhosivat kaikkea, mihin persialainen kulttuuri perustui. Koulut suljettiin ja koulutetut miehet pantiin toisarvoisiin tehtäviin. Persian kielen käyttö kiellettiin. Kun pakkokäännytetyt persialaiset olivat toipuneet, he ottivat itse vallan omiin käsiinsä, ja loivat uuden yhteiskuntajärjestyksen, jossa arabien määräyksiä sovellettiin vain silloin, kun niissä ei nähty mitään haitallista. Samanidien aikana (875-999) uusvanha persialaisjärjestelmä oli jo täydessä toiminnassa.

Samanidien persialainen islam toi takaisin sassanidien ja muiden persialaisten hallitsijoiden humaanit periaatteet, uskonnonvapauden ja oman kielen käytön. Erityisen merkittäviä nämä arvot olivat "nestoriaaniselle" kirkolle ja tieteenharjoitukselle.

Tärkeänä linkkinä islamin ja antiikin välisessä kulttuurivaihdossa oli assyyrialais-persialainen kirkkolaitos, joka jäi lähes koskemattomana toimimaan myös islamin valtaantulon jälkeen. Se, yhdessä rabbinistisen juutalaisuuden kanssa varusti islamilaiset kansat henkisin asein.

Persialaisten onnistui päästä tilanteen herraksi noin sadassa vuodessa. Vuonna 830 perustettiin ensimmäinen islamilainen korkeakoulu, Dar-al-Hikmah (oppihuone), jossa opettajina toimivat idän kirkolliset kristityt.

Sillä aikaa, kun Eurooppa oli joutunut kirkon tappavaan syleilyyn, tarjosivat islamilaiset maat jonkinlaisen suojakodin muidenkin kuin muhamettilaisten elämänmuodoille. Bagdad, Buhara ja Kairo kasvoivat kansainvälisiksi kulttuurikeskuksiksi, joista myös juutalainen, kristitty, tai muu "kirjan" kansa löysi elintilaa, samoin myös luonnontieteiden harrastus. Persialaisten ja egyptiläisten onnistui ohjailla islamin kulttuuripolitiikkaa niin, että kansalliset kulttuurit pääsivät kehittymään edelleen. Syyrialaiset olivat kääntäneet kreikkalaisten tärkeimmät teokset arameaksi ja nyt he saivat tehtäväksi kääntää samat arabiaksi. Antiikin kulttuuri kehittyi muslimien, kristittyjen - joita täällä kutsuttiin nasarealaisiksi - ja juutalaisten keskuudessa edelleen. Babylonian juutalaisten kulttuurikeskuksina olivat Sura ja Pumbedita, kunnes Bagdad tuli myös juutalaisten hengelliseksi pääkaupungiksi.

Kun kulttuuri suosi tieteitä, jäivät varsinaiset hengelliset harrastukset vähemmälle. Kirkonmiehet keskittyivät kristinuskon teoriaan, eivät käytäntöön. Kaiken maailman tieteissä he olivat sen ajan maailman ehdotonta eliittiä. Tyypillinen Idän kirkon suurmies oli Bar Hebraeus (1226-1286, Abu al Faraj), jakobiittisen kirkon piispa mongolien hallitsemassa Persiassa. Hänen kaltaisensa suurmiehet tuhosivat Idän kirkon, siitäkin huolimatta että he olivat taitavia myös kristinuskon teoriassa, kuten Bar Hebraeuksen kirjasta "Kyyhkysen oppi" voi päätellä.

Maailman tiedemiesten eliitti toisen vuosituhannen alussa oli Khorezmiassa, nykyisen Uzbekistanin seuduilla. Eurooppa sai tieteiden kehityksestä osansa arabien Espanjaan virkamiehiksi siirtämien juutalaisten välityksellä. Espanjan juutalaiset käänsivät arabiaksi kirjoitettuja kirjallisuutta latinaksi. Euroopan harvojen 1200-luvun yliopistojen oppikirjat olivat kirjoitettu Keski-Aasiassa. Turkkilaisia pakoon tulleista kreikkalaisista Eurooppa sai 1400-luvulla uusia opettajia, kunnes luterilainen koulutusyhteiskunta oli 1600-luvulla valmis jakamaan tiedon jyväsiä kaikelle kansalle kuolleen uskonnollisuuden lisäksi.

Uskovien, juutalaisten ja kirkollisten asema islamilaisissa maissa on ollut vaihteleva. Egyptin Aleksandrian kristikunnalle muhammadilaisten valta oli helpotus. Kun Egyptiä hallittiin Konstantinopolista, olivat egyptiläiset kirkolliset piispat tavanomaa vaikeuksissa. Muhammadilaiset sallivat Aleksandrian piispan palata virkansa toimitukseen heti, kun olivat tulleet valtaan. Myös Bagdadin juutalaiset pitivät aikoinaan arabeja vapauttajina.

Elävää kristillisyyttä muslimit eivät sietäneet, eikä muslimilla ollut "oikeutta" kääntyä kristityksi. Yleensä kristityt säilyttivät rajoitetut sosiaaliset oikeutensa yhteisössä maksamalla tietyn pääveron. Muhammed oli eläessään tehnyt alueen kristittyjen kanssa sopimuksen, jonka mukaan kristitty ei osallistu islamin valloitussotiin, mutta maksaa tästä hyvästä pienen pääveron. Tätä periaatetta noudatettiin pääpiirteittäin aina mongolivalloituksiin saakka. Mongolit olivat uskonnollisissa kysymyksissä suvaitsevaisia aina siihen saakka, kun itse kääntyivät muslimeiksi.

Samaan aikaan, kun Eurooppa eli pimeintä keskiaikaansa, oli mm. Marin kaupungissa (nykyisen Turkmenistanin aluetta) noin 800 km Kaspian merestä itään 7 kirkkoa keskellä yhteiskuntaa, jossa islamilaiset, juutalaiset, manikealaiset, kristityt, buddhalaiset ja zarathustralaiset asuivat samojen kaupunginmuurien sisällä. Juutalaisten omistamat karavaanit kulkivat Chang'anista (nyk. Xi'an, Kiinassa) ja jopa Kantonista Länsi-Turkestanin kautta Bagdadiin, Damaskokseen, Kairoon, Konstantinopoliin, Roomaan ja islamilaiseen Espanjaan. Idästä tuotiin Lähi-itään tärkeitä kauppatavaroita, joita lännessä ei muuten ollut: paperia, silkkiä ja porsliinia. Juutalaiset kauppiaat perustivat yhdyskuntiaan reitin varrelle, ja tavaroiden mukana itään kulkeutui myös kristinusko, sen synkretistiset muunnokset ja muut, samasta babylonialaisesta alkukodista kasvaneet antikristilliset opit.

Kiinassa syyrialainen kirkko levisi rinnan buddhalaisuuden ja manikealaisuuden kanssa. Kiinalaisten lähteiden mukaan tuli Persiasta lähetystyöntekijä nimeltä Aluoben Chang'aniin vuonna 635. Keisarina oli tällöin energinen Tai Zong, siviilissä Li Shimin. Eräiden lähteiden mukaan Li Shiminin aikana kiinaksi käännettiin myös evankeliumit. Pian nestoriaanisia kirkkoja oli kaikissa Kiinan maaseutupääkaupungeissa ja pääkaupungissa Chang'anissa (nyk. Xi'an) messusi keisarille seitsemän papin kaarti. Kiina oli tähän aikaan maailman suurin valtio, jonka rajat ulottuivat Aral-järveltä, nykyisen Kazakhstanin keskivaiheilta Koreaan saakka.

Li Shiminin perustama Tang-dynastia oli moniarvoinen yhteiskunta. Sen ydinjoukon muodosti tabgassien kiinalaistunut turkkilaisheimo. Politiikassaan Li Shimin noudatti periaatteita, jotka kuulostavat lähes evankelisilta. Kaikki kapinalliset heimot - ja niitä oli paljon - armahdettiin ilman moitteita ja kunnianloukkauksia niin, että keskusvaltaa vastaan ei kenenkään tarvinnut taistella. Turkkilaiskansojen omat ruhtinaat jäivät valtaan, eikä kansallista itsenäisyyttä loukattu. Turkkilaiset saivat rauhassa jatkaa heimosotiaan, mutta enää ei Kiina alamaisiaan niihin nimenomaan yllyttänyt.

Uiguurien turkkilaisheimo, joka 600-luvulla puolusti pientä reviiriään suurella arolla vain viiden tuhannen ratsumiehen voimin, kasvoi sadassa vuodessa merkittäväksi tekijäksi Tang-dynastian levottomilla turkkilaisalueilla. Kun arabit 600-luvulla tunkeutuivat Persiaan, antoivat uiguurit turvapaikan monille vainotuille manikealaisille, jotka tavoilleen uskollisena toivat kulttuurinsa mukanaan. Manikealaiset olivat luoneet oman kirjainkirjoitusjärjestelmän ja käänsivät pyhät kirjoituksensa uiguuriksi. Näistä tärkein oli "nom" nimellä tunnettu manikealainen katekismus, joka käännettiin myös kiinaksi vuonna 731.

Huomattava määrä manikealaisen kulttuurin kirjallista jäämistöä päätyi 1900-luvun alussa Euroopan pääkaupunkien museoihin. Netistä tätä kulttuuria koskevaa aineistoa voi etsiä esimerkiksi sitä tutkineiden Asmussenin, A. van Le Coqin, W. Bangin, W. Radlöffin, V. Thomsenin, M.A. Steinin, S. Malovin, A. von Gabainin, F.K. Müllerin, W. Winterin, R.R. Aratin, G.R. Rahmatin, P. Pelliotin, G.J. Ramstedtin jne nimillä.

Manikealaisten lisäksi uiguurien ja muiden turkkilaiskansojen alueilla asui kristittyjä. Uiguurien keskuudessa idän kirkolliset kristityt tekivät kuitenkin yhden vakavan virheen: he lähtivät politikoimaan ja uiguurien kansalaissodan aikana tukivat kaanin vastustajia. Huai Enjan johtaman kansalaissodan (766-767) jälkeen uiguurien kaani Idigjan (759-780) vaihtoi buddhalaisuuden ja turkkilaisien oman taivas- ja maa- kultin manikealaisten oppeihin. Käänne oli yllättävä, mutta omaksuttiin helposti. Manikealaisten korkeakulttuuri oli hyvää vaihtelua alituisille heimosodille. Orhon-joen laaksoon on tapauksen johdota pystytetty (v. 795) muistomerkki, jossa kiinan kielellä julistetaan uiguurin kansanjohtajien "kääntyneen pois entisistä synneistään" ja käsketään heitä muuttamaan maansa viljavaksi ja tappamisen vallan sijaan tehdä se hyvän sanoman maaksi.

Manikealaisuus oli uiguurien valtion virallisena ideologiana vuosina n. 767-840. Sodat vähenivät, ja kulttuurielämä kukoisti. Manikealainen kirjoitustapa tuli viralliseksi, se oli selvempi ja yksinkertaisempi kuin sen edeltäjä syyrialais-uiguurilainen järjestelmä tai vanhaturkkilainen riimukirjoitus. Manikealaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettuja tekstejä on löytynyt mm. Turfanin keitaalta. Pääkaupunkia Karakorumia rakennettiin. Selengan rannalle rakennettiin Baibalikin kaupunki. Paimentolaiselämä sai uutta väriä, kun karjanhoidon lisäksi alettiin harjoittaa maataloutta. Manikealaisten paastopäivinä sai syödä kasvisravintoa mielin määrin, ja se jos mikä kehitti maanviljelystä.

Manikealaisten hyvin alkanut esiinmarssi ei kestänyt neljää - viittä sukupolvea kauempaa. Kulttuuri kukoisti, mutta arolla niin tarpeellinen sotataito rappeutui. Eikä manikealaisuudessa ollut sitä Elämän henkeä, joka kristinuskosta tekee itseuudistuvan. Aasian pohjoisten metsäseutujen kirgiisit kukistivat Karakorumin ja pakottivat uiguurit vetäytymään Mongoliasta länteen. Tämän jälkeen kiinalaiset tuhosivat manikealaiset kirjoineen.

Kiinan järjestäytyneelle kristikunnalle tapahtumat uiguurien keskuudessa olivat kohtalokkaita. Keisarin valta perustui suurelta osin manikealaisten uiguurien sotilaalliseen apuun, ja kun kirgiisit vuonna 840 miehittivät uiguurien hallitsemat maat, tuli Kiinan keisariksi taolainen Wu Zong (841-846). Uusi keisari pyrki hävittämään kilpailevat ideologiat ja suuri vaino alkoi. Vaino ei kuitenkaan koskenut islamilaisia eikä juutalaisia. Turkkilaisalueilla Wu Zongin vainot eivät tuntuneet, ja nestoriaaniset seurakunnat vahvistuivat.

Vainoillaan Wu Zong pyrki maansa ideologiseksi hallitsijaksi. Kristinusko ei hänelle sopinut, koska Jumalan Valtakunnassa Jeesus on Herra. Paikka ei ole auki, eikä Kiinaan levinnyt kristinuskon muoto tarjonnut hänelle mahdollisuutta päästä edes valtiokirkon pääksi. Tällä välin Kiinaan oli jäänyt suuri joukko arabialaisia muhamedinuskoisia palkkasotureita, jotka olivat ottaneet kiinalaiset vaimot. Toisaalta nestoriaanisten kristittyjen keskuudessa islamilaisuus tajuttiin vain yhdeksi kristinuskon haaraksi, ja siten rajan yli hairahtuminen oli helppoa. Näin Kiinan pohjoisosiin syntyi vieläkin vahva islamilainen liike.

Kiinassa nestoriolaisten kävi huonosti, mutta Siperian turkkilaisten ja mongolien keskuudessa nestoriaanien vaikutus oli pysyvämpää. Keraitin valtakunnassa nestoriolaisuus oli jopa valtionuskontona, kun Keraitin erään satelliittikaanikunnan päällikkö Timuchin aloitti maailmanvalloitushankkeensa. Maailmanvalloituksessa noudatettiin klassista kaavaa. Ensin oltiin ystäviä kaikkien kanssa, jonka jälkeen ystävät tapettiin toinen toisensa jälkeen. Kun Timuchin oli "ystävystynyt" mongoliheimojen kanssa, aloitti hän sotaretkensä niitä vastaan. Vuonna 1198 voitettiin nestoriolaisten kaanin Bujurugin armeija. Seuraavana vuonna voitettiin merkiitit. Urgan, nykyisen Ulaan Bataarin luona Timuchin voitti nestoriolaisten kuninkaan Togorilin joukot vuonna 1203.

"Ystävien" kukistamisen jälkeen Temuchinin valta ulottui Altain vuorille Keski-Aasiassa. Tämän jälkeen sotaretkiä jatkettiin Koreaan, Kiinaan, Tiibetiin, nykyisen Vietnamin ja Mjanmarin alueille, Länsi-Turkestaniin, Persiaan, Armeniaan, Intiaan, nykyisen Ukrainan eteläosiin, Volgan Bolgaariaan, Rjazanin, Moskovan, Vladimirin, Jaroslavlin ja Tverin ruhtinaskuntiin, Kiovaan, Puolaan, Tsekkeihin, Itävaltaan, Unkariin, Bosniaan ja Balkanille, kunnes suurin historian tuntema sotilaspoliittinen valtio oli syntynyt. Sotaretkillä "ystävät" olivat tarpeen: heitä käytettiin etulinjassa. Kun valtakunta oli suurimmillaan 1200-luvun lopussa, olivat mongolit Italian naapureita.

Timuchin (1155-1227) tunnetaan historiassa paremmin nimellä Tsingis kaani (turkkilaisesta sanasta Cengiz Han, yleinen, ts. yleiskaani) ja nimellä Jingsi, täydellinen soturi (Kiinassa). Sotilaana Tsingis kaanin maine on verinen, mutta uskonnollisissa asioissa yleiskaani oli suvaitsevainen, kuten hänen seuraajansakin. Tsingis kaanin jälkeen pääkaupungissa Karakorumissa hallitsi jonkun aikaa jopa kristittyihin lukeutuva Törekene, vv. 1242-1245, Timuchinin pojan Ygedein (haku: Ögedei, Ogodai) leski.

Törekenestä ei tullut vahvaa hallitsijaa. Hän on kuitenkin ainut Kiinaa hallinnut kristitty hallitsija, aina tähän päivään asti. Lisäksi hän oli nainen, mikä tuskin sopii yhteen mongolivallasta yleisesti kerrottavien myyttien kanssa. Elokuussa 1246 valtaan nousi Ögedein poika Gujuk, jonka taakse asettuivat Aasian kristityistä kansoista keraitit, basmaalit, naimaanit, karakidanit ja osa uiguureja. Gujuk itse ei ollut kristitty, mutta hän piti parhaana ottaa palvelukseensa nestorialaisia ja muita kristittyjä. Uiguuriasta Gujuk kutsui palvelukseen kristittyjä talousmiehiä. Ortodoksipappeja hän toi maahan Syyriasta, Bysantista, Ossetiasta ja Venäjältä. Latinalaisia Gujuk piti vihollisinaan siitä huolimatta, että paavin lähettiläs, fransiskaanimunkki Johannes de Plano Carpini (1180-1252) osallistui hänen kruunajaisiinsa.

Gujukin valtaa tukivat etupäässä valloitetut kansat. Gujukin kilpailija Batu edusti vanhaa mongolilaista veteraanipolvea, joka palvoi omia heimojumaliaan. Valtataistelu näiden kahden välillä näytti välttämättömältä, mutta se ehti tuskin alkaa, kun Gujuk jo kuoli. Hänen toimensa nestoriaanisen kirkkojärjestelmän lujittamiseksi jäivät kesken. Gujukin kuoltua 1248 valta siirtyi hänen leskelleen, jonka jälkeen Karakorumin valtaistuimelle nousi Tsingis kaanin pojan Tuluin poika Munke (Mengu, 1251-1259).

Ranskan kuninkaan Louis IX:n (1226-1270, Ludvig IX "Pyhä", albigensseja vastaan käydyn tuhoamissodan johtajan Louis VIII:n poika) lähettämänä Karakorumiin saapui fransiskaanimunkki William de Roubruock. Williamilla, joka viipyi Munke-kaanin luona pari vuotta (1253-1255) on todella kummia uutisia kerrottavanaan eurooppalaisille lähettäjilleen: Mongolien keskuudessa on luonnonuskonnon harjoittajia, on nestoriaaneja eri puolilta turkkilais- ja mongolimaailmaa, on muslimeja, buddhalaisia ja armenialaisia kristittyjä, eikä kukaan näytä sortavan ketään uskonnollisten seikkojen takia. Louis IX "Pyhä" ei ottanut opikseen sitä, mitä kuuli ja kuoli ruttoon Tunisiassa ristiretkellä muslimeja vastaan.

Nestoriaaniset telttakirkot kulkivat mongolien mukana sotaretkillä ympäri maailmaa. Kun Itä-Eurooppaa hallinnut sukuhaara perusti Volgan varrelle pääkaupungin Berke-kaanin (1257-1266) aikana, kaupunki sai v. 1261 oman piispanistuimen. Hiippakunta ulottui Uralilta Tonavalle.

Munken jälkeen Tsingis kaanin poikien sukuhaarat jakoivat valtakunnan neljään valtapiiriin. Ögödein poika Kublai kaani (1260-1294) siirsi pääkaupungin Karakorumista Hanbalikiin (Kaanin kaupunkiin), jota nykyisin kutsutaan Beijingiksi. Ögödein pojasta Kublaista tuli buddhalainen, mutta suuren hallitsijan tavoin hän ei loukannut muidenkaan oikeuksia. Uskonnonvapaus koski myös katolisia. Roomasta tuli Kiinaan veli Giovanni, joka käänsi Uuden Testamentin herrakansan kielelle mongoliksi. Katolinen kirkko avattiin Pekingissä eli Beijingissä v. 1299 ja armenialainen kirkko 1318. Nestoriolaisuus elpyi väliaikaisesti myös kiinalaisten keskuudessa, mutta kiinalaista raamattua ei vieläkään syntynyt.

Koska roomalaiskatolinen kirkko vastusti raamatun kääntämistä vieraille kielille, on paikallaan tässä kertoa, miksi tässä tapauksessa meneteltiin toisin. Mongolinkielisen Uuden Testamentin kääntäjä Giovanni da Montecorvino (1247-1328), samoin kuin Johannes de Plano Carpini ja Munke-kaanin hovissa Karakorumissa vieraillut William de Roubrouck kuuluivat roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta myös liikkeeseen, joka oli syntynyt yhden henkilön, Franciscus Assisilaisen (1181-1226) saarnaajantoimen vaikutuksesta. Fransiscus julisti Taivasten Valtakuntaa kansan kielellä ja ehti kasvattaa suuren joukon todellisia lähetystyöntekijöitä, ennen kuin kirkko ehti saada liikkeen hallintaansa ja muuttaa sen tavalliseksi kirkolliseksi terroristijärjestöksi. Kaappaus tehtiin, kun Fransiscus itse oli Egyptissä hoitamassa ristiretkeläisten ja egyptiläisten välisiä rauhanneuvotteluja. Veljeskunnan valtauksesta murtuneena Fransiscus vetäytyi perustamastaan liikkeestä. Fransiscuksen jalkoihin ja käsiin kehittyivät Kristuksen nauloista saamien vammojen kaltaiset verijäljet. Muutamia uskollisia poltettiin roviolla.

Suurkaanin valtakunnan virallinen kieli oli mongooli. Syyrialaiset lähetyssaarnaajat olivat kehittäneet kielelle kirjoitusjärjestelmän, joka perustuu aramealaiselle kirjainkirjoitukselle. Tshingiskaanin aikana mongoli oli jo sivistyskieli, joten veli Giovannin tekemälle Uuden Testamentin käännökselle oli olemassa taattu lukijakunta.

Venetsialainen Marco Polo (1254-1324), joka oleskeli pitkään Tshingis-kaanin pojanpojan Kublai-kaanin hovissa Kiinassa, kertoo matkakertomuksestaan tavanneensa kristittyjä kirkkoja mm. Xinjiangin maakunnassa, jossa niitä oli rinta rinnan islamilaisten moskeijoiden kanssa. Varsinaisessa Kiinassa kirkon menestys jäi mongolienkin valtakaudella laihaksi, sillä Kiinassa oli omiakin viisastelijoita, jotka teologien viisasteluista eivät välittäneet.

Mongolien perinteinen maailmankäsityksen mukaan maallisen vallan yläpuolella olivat henget. Tsingiskaanin aikana tämä käsitys oli muuttunut niin, että henkiä oli yksi, jonka edustaja Tsingiskaani katsoi itse olevansa.

Ensimmäiset Tsingiskaanin alistamat kansat, naimanit, keraitit ja merkiitit olivat syyrialaista kulttia noudattavia kristittyjä. Tsingis-kaanin pojilla oli jo kristityt vaimot niin, että kolmannessa polvessa Tsingis-kaanin suvun kulttuuri oli täysin muuttunut. Verisistä valloittajista oli tullut kirkollis-kristillisen kulttuurin suojelijoita, ilman, että muidenkaan oikeuksia olisi loukattu.

Hulagu (1256-1284), Kublai kaanin veli, sai valtakunnan jaossa Persian. Ensi töikseen hän sekä hävitti assassiinien (sanasta "hashis") muslimiveljeskunnan valloittamana pidetyn vuorilinnoituksen Alamutin Kaspianmeren etelärannikon reunavuoristossa ja valloitti Bagdadin 1258. Omaksi pääkaupungikseen Hulagu valitsi Maraghahin (haku: Maragha).

Jerusalem on aina kiehtonut maailman valtiaita. Saksalaisten tankit olivat matkalla kohti Jerusalemia, kun englantilaiset pysäyttivät heidät El-Alameinissä Egyptissä. Paavi teki sen seitsemän ristiretkeä Jerusalemin valloittamiseksi eivätkä mongolitkaan taudilta kokonaan säästyneet. Hulagun pojanpoika Argun (1284-1291) halusi valloittaa Kuningas Jeesuksen kaupungin muslimeilta, mutta arveli voimiensa käyvän vähiin. Hän tarvitsi liittolaisia, ja lähetti Rabban Sauman (1220-1293), turkinsukuisen kristityn Kiinasta Roomaan taivuttelemaan Bysantin ruhtinaita, paavia ja ranskalaisia sotaretkelle Jerusalemiin. Argunin hanke ei toteutunut, sillä Euroopassa hankkeella ei juuri siihen aikaan ollut kannatusta.

Persiassa ja arabimaissa valtaan tullut Il-kaanien mongolidynastia oli uskonnollisesti neutraali ja se jos mikä on Lähi-idässä vaikeaa. Mongolit kuitenkin yrittivät. Ja syyrialaiskristityt joustivat. Idän kirkon primakseksi, katolikokseksi valittiin Pohjois-Kiinasta tullut onguuttien turkkilaisheimoon kuulunut nestoriolainen munkki Markos (1245-1317), joka sai virkanimekseen Yab-Allaha III (1281-1317).

Suurimman osan Yab-Allahin virkakautta persialainen ja assyrialainen kristikunta sai olla rauhassa. Kirkolla oli kuitenkin muita puutteita. Yli tuhat vuotta syyrialais-persialainen kirkko oli harjoittanut teologiaa ja inhimillisiä tieteitä etsimättä Jumalan kasvoja. Kirkko oli muuttunut samanlaiseksi kultiksi, kuin Roomalais-katolinen kirkko lännessä. Sillä ei ollut arvoa ja Jumala oli päättänyt pyyhkäistä lampunjalan pois alustaltaan.

Mongolit olivat tulleet Persiaan 1221. Persiaa ja Turkestania hallinneet Tsingis kaanin jälkeläiset olivat tuoneet mukanaan mongolien suvaitsevaisen uskontopolitiikan. Näistä periaatteista mongolihallitsijat luopuivat 1300-luvulla ja ryhtyivät suosimaan muslimeja. Tsingis kaanin kaukainen sukulainen Timur (1336-1405) pyrki kokoamaan mongoliruhtinaiden hallitsemia kansoja islamin lippujen alle ja aloitti suuret sodat. Näissä sodissa syyrialais-persialainen kristikunta tuhottiin lähes täysin, samoin se persialainen kulttuuri, josta muslimit tänä päivänä ylpeilevät.

Timur "Lenk" ("rampa") teurastutti parikymmentä miljoonaa ihmistä. Kristittyjen hävittäminen ei kuulunut itse sodankäyntiin, sillä kristityt eivät ottaneet osaa muslimien sotiin. Kristittyjen vainojen yhtenä syynä onkin pidettävä roomalaiskatolisen kirkon Lähi-idän maihin tekemien ristiretkien herättämää inhoa ja kostonhalua. Timur lienee ollut vähän rampa muutenkin, sillä hänen julmuudeltaan eivät olleet omatkaan suojassa.

Vuonna 1551 osa heikentynyttä nestoriaanista kirkkoa liittyi Roomaan muodostaen ns. Kaldean kirkon. Jäljelle jäänyt idän kirkko oli jo aiemmin jakautunut moneksi itsenäiseksi kirkkokunnaksi. Nykyisin assyrialaisia ja kaldealaisia kristittyjä on jäljellä vain vähän Intiassa, Persiassa, Irakissa, Libanonissa, Turkissa ja Syyriassa. Turkin, Syyrian ja Irakin assyrialaiskristityt ovat säilyttäneet myös aramean kielen.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa yllytti poliittisista syistä liittolaisensa Turkin assyrialaisia kristittyjä vastaan. Tässä kansanmurhassa, joka oli vain monien edellisten yritysten toisinto, (kurdien 1840 suorittamat joukkomurhat ja turkkilaisten 1895 suorittamat teurastusretket ym), tapettiin neljäsataatuhatta assyrialaiskristittyä. Samalla tapettiin pari miljoonaa armenialaista. (Toisen maailmansodan aikana Saksa teki vastaavan tempun juutalaisille).

Idän kristikuntaa tunnetaan huonosti, vaikka se aikoinaan oli suurin kristillinen kirkkokunta. Se ulottui Syyriasta Kiinaan ja Intiaan saakka. Idän uskovat ja kirkot jäivät vähemmistöiksi omien kansojensa keskuuteen, eivätkä valtakulttuurit pitäneet tarpeellisena tehdä tunnetuksi niitä kulttuureita, jotka ne halusivat tuhota. Vasta kun 1900-luvun alussa Keski-Aasian rikkaudet tulivat tunnetuksi lähinnä Unkarin juutalaisen Aurel Steinin ja ruotsalais-juutalaisen Sven Hedinin tutkimusmatkojen takia, heräsi suuren yleisön kiinnostus Sisä-Aasiaa kohtaan hetkeksi. Takla Makanin autiomaan laidalta, buddhalaisen luostarin jäämistöstä, ranskalainen Pelliot kaivoi esiin Johanneksen evankeliumin, suomalaiset tutkimusmatkailijat Pälsi ym. valokuvasivat Mongoliassa kalmistoja, joissa hautakivien tekstit kertoivat niiden kuuluneen uiguurien turkkilaisheimoon kuuluneille kristityille. Samanlaisia muistomerkkejä on löytynyt myös Kirgisiasta. Hetkellinen kiinnostus ei riittänyt muuttamaan eurooppalaista maailmankuvaa, ja tutkimuskin vaikeutui, kun Venäjä ja Kiina joutuivat fanaattisosialistien hallintaan. Nykyisin Internetissä on runsaasti idän kristikuntaa käsittelevää materiaalia, mutta sen käyttämiseksi lukijan on ensin voitettava indoeurooppalainen rasismi, jonka aatteellinen isä kirjoitti vuonna 1856:

Muutamia satoja vuosia suurin osa Aasiaa ehti olla hengellisenä erämaana, mutta sitten tuulen suunta kääntyi. Aasian pohjoisimpaan osaan Siperiaan (Sibir - entisen tataarien kaanikunnan pääkaupungin nimi) alkoi virrata Venäjältä ja Ukrainasta karkotettujen "kerettiläisten" virta. Heistä kertoo suomalainen kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castren (1813-1852) matkakertomuksessaan vuodelta 1846:

Eräänä aamuna vuosia sitten Herra herätti minut aamuviideltä. Aukaisin radion. Äänessä oli Radio Canada ja sieltä alkoi kuulua duhobortsien (Hengen taistelijoiden) laulua. Otin laulun nauhalle ja lauloin sen myöhemmin Ukrainassa Tshernovtsyn helluntaiseurakunnan rukoushuoneessa. Hyvin sielläkin laulu tunnettiin.

Myöhemmin duhobortsien jälkiä seurasivat baptistit ja Volgan mutkan saksalaiset. Venäjältä Aasian pohjoisiin osiin karkotetut uskovat eivät kuitenkaan kaikessa seuranneen Johtajan käskyä. Tultuaan vieraille maille, he eivät opetelleet sen kansan kieltä, eivätkä siten myöskään vieneet evankeliumia "jokaiselle kansalle, kielelle, ja kansanheimolle". Venäläiset tuhosivat uskovat 1930-luvulla. Muodollinen syytös oli heidän harjoittamansa yksityistalous. Ei-uskovat saksalaiset liittyivät kolhooseihin, ja saivat säilyttää henkiriepunsa. Vain muutamia kymmeniä tuhansia Venäjän saksalaisia uskovia on päässyt muuttamaan historialliseen kotimaahansa Saksaan.

Saksassa vainottuja anabaptisteja oli 1800-luvun lopulla siirtynyt Volgalta Hivan kaanikuntaan. Hivan islamilaiset ruhtinaat olivat antaneet turvapaikan Euroopassa vainotuille uskoville. Viimeeksi vuonna 1933 matkailijat tapasivat anabaptistien yhdyskunnan elinvoimaisena Ak Metshetin ("Valkoinen moskeija") kylässä muslimien keskuudessa. Kahta vuotta myöhemmin Venäjän sosialistit veivät anabaptistit pois jälkeä jättämättä.

Keskisessä Aasiassa sanoma Jumalan pelastavasta armosta pysyi tuntemattomana 1900-luvun alkuun asti. Kun ruotsalaisen Svenska Missionsförbundetin lähetystyöntekijät 1890-luvulla yhdessä armenialaisten veljien kanssa tulivat uiguurien keskuuteen Kashgariin, (Kiinan Xinjiang, Uiguurien autonominen alue), he löysivät vain islamilaisia moskeijoita. Marco Polon aikaiset kirkot olivat raunioina.

Länsimailla 1800-luvun alussa käynnistynyt lähetystyö ei hevin saavuttanut Kiinaa. Englantilaisten halu avata vientimarkkinoita Intiassa kasvattamalleen oopiumille ja läntisille teollisuustuotteille tykkiveneiden turvin antoi kuitenkin jonkinlaisen mahdollisuuden myös kirkollisten lahkojen, katoliset mukaanluettuina, toiminnalle Kiinassa. Huomattavaa hengellistä tulosta tykkivenelähetystyö ei tuottanut.

Etelä-Kiinassa kehittyi kristinuskosta 1850 luvulla kiinalainen muunnelma, jonka kannattajat perustivat oman valtakuntansa Nanjingin seudulle. Keisarillisen armeijan toimesta ja sen Euroopasta saaman sotilaallisen avun turvin kansanliike tukahdutettiin.

Varsinainen kristinuskon läpimurto Kiinassa tapahtui vasta kulttuurivallankumouksen aikana 1970-luvulla. Ulkolaiset kirkkokunnat kuolivat pois, mutta Venäjän duhobortsien kaltainen, kiinalaisen "Watchman" Neen ideoima kotiseurakunta, "pieni lauma" sen kun kasvoi. Tänään kiinalaiset kotiseurakunnat ovat maan huomattavin hengellinen liike. Lähetysveteraani Helvi Taposen 1989 antaman arvion mukaan siihen kuuluu 7-10% kansasta, ts. noin 100 miljoonaa kiinalaista. Huomattavaa on, että yksikään länsimainen lahko tai kirkko ei tunnustanut Watchman Neen, kiinalaiselta nimeltään Ne To Sheng (Ni Duo Sheng, 1903-1972) hengellistä työtä, koska se oli liian lähellä Jeesuksen opetusta. Sama asenne on hallitsee myös massatiedotusvälineitä. Maailman suurin hengellinen liike 2000-luvun alussa kuitataan tavallisesti sanalla "Kiinan lahkolaiset".

Ne To Sheng eli kristityn normaalielämän. Loppuelämänsä parikymmentä vuotta hän vietti vangittuna, Raamatun mukaan, kokien todeksi sanat: "Joka tahtoo jumalisesti vaeltaa, se joutuu vainottavaksi". Viimeiset vuotensa Ni Duo Sheng vietti kotiarestissa Shanghaissa. Tänään hänen kirjoituksiaan luetaan kaikkien tunnustavien kristittyjen keskuudessa. Lahkojen rajat eivät häntä koskaan vanginneet, koska hän ei etsinyt tunnustusta ihmisiltä, vaan Jumalalta.

Nanjingin teknisen yliopiston alueella on yksi luokkahuone uskovien opetus- ja hartaustilaisuuksia varten. Tilaisuuksien osallistujien kansallisuusjakauma on mielenkiintoinen. Kokouksiin osallistujat ovat yleensä joko kiinalaisia, amerikkalaisia tai neekereitä. Minä olin ainut eurooppalainen, muiden eurooppalaisten suosiossa näyttivät olevan olut ja pornovideot. Ne parikymmentä venäläistä, jotka 1991 koulussa olivat, viettivät vapaa-aikansa kaupungilla. Ei sitten ihme, että vuoden 1996 alussa huomasin, että naapurissani Moskovassa Watchman Neen hengelliset perilliset pitivät kaksiviikkoisen kokoussarjan, lisänä sille laajemmalle koulutustoiminnalle, jota kiinalaiset uskovat maassa harjoittavat.

Kiinan kristikunta on ottanut sille kuuluvan paikkansa maailman uskovien yhteisössä. Tänä päivänä kiinalaiset lähetystyöntekijäin ryhmät tekevät työtä Mjanmarissa, Laosissa, Tiibetissä, Kirgisiassa ja Uzbekistanissa. Paljain jaloin (kts. Jes 52:7, Room 10:15), vailla passeja, viisumeita ja rahaa uskovat ovat alkaneet projektin, jonka tarkoituksena on evankelioida koko kiilanmuotoinen muslimialue Kiinasta Jerusalemiin.

Kiinan satamiljoonainen kristikunta ei kuulu kirkkojen maailmanneuvostoon eikä harrasta ekumeniaa. Se kuuluu Jumalan internationaaliin ja sitä vainotaan. Se on lainsuojaton, sillä se noudattaa Jumalan lakia. Sen kuusitoista suurta maakunnallista herätysliikettä kantavat kukin nimeä "lahko" vaikka herätysliikkeeseen kuuluu enemmän uskovia, kuin mihinkään muuhun kristilliseen uskontokuntaan. (Ystäväni kävi Brysselissä katolisen kirkon messussa; läsnä oli kahdeksan henkilöä).

Kiinan satamiljoonaista kristikuntaa yrittävät nyt eksyttää ne, jotka ovat tuhonneet omat herätysliikkeensä Euroopassa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Opettamisen varjolla yritetään kiinalaiseen kristikuntaan viedä niitä harhaoppeja, joihin on pysähtynyt jokainen eurooppalainen ja amerikkalainen herätysliike. Myös Kiinan herätysliike voi elää vain niin kauan, kun se pysyy erillään kaupunkipiispajärjestelmästä ja noudattaa uskovien samanarvoisuutta. Hierarkia on tappavaa, se sopii siksi vain armeijaan, kirkkoon ja politiikkaan, ei elämän liikkeeseen.

Vainot rajoittavat kevyen sarjan uskonnollisuuden vaikutusta herätysliikkeeseen Kiinassa. Uskovia, varsinkin nuoria, on paljon Singaporessa ja muissa Kaakkois-Aasian maissa, Japania lukuunottamatta. Etelä-Korea on tänään hengellinen suurvalta.

Maailma on muuttumassa, mutta miten se tapahtuu, sen tietää Jumala, työn teettäjä. Eräästä Joutsan Pappisista kotoisin olevasta Jumalan työmiehestä Anna Ekroosista, joka 1935 matkusti Mantshuriaan ja pysyi siellä japanilaismiehityksen, toisen maailmansodan, venäläismiehityksen ja Kiinan vallankumouksen myrskyisät vuodet, kertoivat ihmiset, että Anna on tullut hulluksi, luulee olevansa lammas ja on viety lampaiden kanssa jollekin saarella ja syö siellä ruohoa kuin lampaat. Anna Ekroos (1900-1995) tuli 1950-luvun alussa Suomeen, ihmetteli kuulemaansa ja lähti jatkamaan työtään. Hauskana yksityiskohtana voidaan tässä kertoa, että Annasta Suomeen kantautunut huhu ei ollut täysin perätön, olipahan vain matkalla muuttunut. Anna kun oli asemapaikassaan alkanut kasvattaa ja lypsää vuohia, ruokkiakseen vuohenmaidolla niitä monia orpolapsia, jotka sodat olivat jättäneet jälkeensä. Kommunistit tekivät Annasta ylimmän vuohenkasvattajan, mutta eivät antaneet Annan syödä itse kasvattamaansa ruokaa. Suomessa käydessään Anna painoi tuskin 45 kiloa. Kiinalaisnaiselle paino oli kenties normaali, mutta suomalaisen luilla varustettu henkilö vaatisi paljon enemmän lihaa ympärilleen.