Venäjän kierros
op/2011-06-19
Vanhemmat lapset kävivät äidin keväällä Siperiassa ja Kazahstanissa ja koulujen päätyttyä tuli nuorempien vuoro vähän kahtella mualimaa. Maanantaina 06.06.2011 sitten lähdettiin Venäjän kierrokselle. Haminasta ajettiin rajalle. Mukana oli passi, passissa viisumi, auton rekisterikirja ja vakuutusyhtiöltä saatu "vihreä kortti". Rajalla täytettiin tulliselvityskaavake kahtena kappaleena ja viisumin rekisteröintiä varten tarvittava "migratsionnaja kartotshka", jota tulisimme myöhemmin tarvitsemaan viisumin rekisteröinnissä. Aikaa rajalla kului tunnin verran.
Rajalta on Viipuriin noin 50 kilometriä ja sieltä Pietariin noin 150. Muutamia kymmeniä kilometriä ennen Pietaria poikkesimme Pargalovoon johtavalle tielle Pietarin ohikulkutielle pääsemiseksi. Sitä noin 30 kilometriä ajettuamme siirryimme Muurmanskin tielle. Olimme vielä Nevajoen pohjoispuolella, mutta sitten tuli silta ja viitta Pähkinäsaareen.
Kaikki muistaa Pähkinäsaaren, eikö niin? Koulukirjojen mukaan siellä solmittiin Pähkinäsaaren rauha. Ruotsi ja Novgorodin tasavalta ne siellä 1323 sopivat Suomen jakamisesta kahteen osaan. Venäjää ei vielä silloin vielä ollut olemassakaan. Novgorodin koillispuolella oli silloin Kultainen Orda, mongolien perustama tataarivaltio.
Pähkinäsaaren ohitettuamme tulimme Laatokan etelärannalle. Kun Pietarista oli ajettu reilut 100 kilometriä, poikkesimme Tihvinän kautta Vologdaan johtavalle tielle. Myös Tihvinä liittyy kiinteästi Suomen historiaan, mutta venäläisille Tihvinä on erään kuuluisan ikonin kotikaupunki. Kaupungissa on kuuluisa luostari, suuri vanha hirsitalo-asutus ja aikoinaan kemiallisen tehtaan palvelukseen siirrettyjen maalaisväestön asuntoalue. Kaupungin itäpuolelta alkavat laajat Vepsän ylängön tiettömät aarniometsät.
Tihvinän hotellin pihalla huomasimme metsäharvestereita valmistavan Ponssen huoltoauton. Ajoimme koko valoisan kesäyön ja kun aamulla tulimme Sheksnan kaupunkiin aamukahville, ja kas vain, oli suomalaisia harvestereiden kuljettajia aamiaisella. Metsää Tihvinän ja Sheksnan välillä olikin runsaasti. Maa oli hiekkamaata ja tie hyvä ja helppo ajaa.
Vologdassa olisi ollut paljon historiallisesti mielenkiintoista katseltavaa, mutta kun kartta näytti vähän Vologdan eteläpuolelta itään päin johtavan tien olevan eräs Venäjän pääteistä, lähdimme kohti Galitshia. Tästä kauniin järven rannalla sijaitsevasta kaupungista Sjögren kirjoittaa vuodelta 1829 näin:
Viimein hän lähti helmikuun 23 päivänä v. 1829 Permistä paluumatkalle Pietariin. Voidakseen yhä täydentää aineskokoelmiaan hän suuntasi kulkunsa aluksi suoraan halki Vjatkan kuvernementin sen läntisimpään, vielä käymättömään piirikunnankaupunkiin Jaranskiin. Sieltä hän teki pienen retken läheiseen vanhaan kauppalaan Tsarevo-Santshurskiin ja jatkoi sitten matkaansa Vetlugan, Unzhan ja Parfenjevin kautta niitä suurempaan ja vanhempaan Galitshin kaupunkiin, joka kuuluu Kostroman kuvernementtiin. Siellä hän joutui väestön nurjamielisyyden johdosta paljoa pahempaan pulaan kuin varhemmin Permissä. Koska hän arveli, ettei hänen kassansa riittäisi koko paluumatkaan Pietariin asti, hän oli hyvissä ajoin kirjoittanut kreivi Rehbinderille ja pyytänyt lähettämään rahaa etukäteen Galitshiin. Mutta luultavasti kansliahenkilökunnan huolimattomuuden johdosta näin ei ollut menetelty eikä Sjögrenille ollut tullut Galitshiin mitään rahakirjettä. Siksi hänen oli uudelleen käännyttävä asiamiehensä puoleen ja jäätävä toistaiseksi Galitshiin. Poliisiviranomaisten välityksellä hän tosin sai asunnon, mutta kukaan ei halunnut antaa hänelle ruokaa, vaikkei edes vielä tiedetty, ettei hänellä toistaiseksi olisi ollut rahoja sen maksamiseen. Täällä ei myöskään ollut mitään majataloa, mikä on tavallista useimmissa Venäjän kaupungeissa, eikä Sjögrenillä niin muodoin ollut muuta keinoa kuin hädissään kääntyä kaupungin vanhan postimestarin, syntyperäisen saksalaisen puoleen, jonka hän yllämainitusta syystä oli tullut tuntemaan heti kaupunkiin saavuttuaan. Postimestari oli humaaninen mies, koska oli jo silloin kutsunut Sjögreniä käymään luonaan. Nyt hän armahti Sjögreniä ja otti hänet pyydettäessä taloonsa asumaan, kunnes rahaa saapuisi pietarilaiselta asiamieheltä. Rahat tulivat vasta kuukauden kuluttua, ja sen tähden hän pääsi toukokuun 4 päivänä vihdoinkin taas jatkamaan matkaansa Bujn ja Grjasovetsin kautta Vologdaan ja sieltä suurta postitietä myöten Tsherepovetsin, Ustjuzhnan, Tihvinän, Laatokankaupungin ja Pähkinälinnan kautta Pietariin. (Sjögrenin omaelämäkerrasta, Arvo Salon suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituisesta, vuodelta 1950)
Tie Galitshin suuntaan osoittautui kurjaksi.
Nejan kaupungissa vaihdoimme moottoriin uudet öljyt, ja samalla pantiin etupyörien ripustuksen tukivarsiin - "stabilisaattoreihin" - uudet kumityynyt irronneiden tilalle. Galitsin järven pohjoispuolella vastaan tuli mahtavan näköinen, mutta pahasti ränsistynyt kirkkorakennus, eikä kaupunki ollut juuri kirkkoansa komeampi. Hotellia emme mekään kaupungista löytäneet ja jatkoimme matkaa.
Tie Galitshista Vjatkan eli Kirovin suuntaan oli rakenteilla. Miltei autiolta tuntuvassa tiessä oli pitkiä valmiita osuuksia ja sitten taas pitkiä pätkiä puolivalmista soratietä. Taloja tai kyliä ei tällä entisellä asutusseudulla juuri näkynyt. Kuivien kankaiden yli levittäytyvät tiheät mäntymetsät olisivat tarvinneet kiireesti harvennusta jo senkin takia, että tulipalon sattuessa ne olisivat olleet kuin ruutitynnyreitä. Kaiken lisäksi tien vieressä oli jonkinlainen kaatopaikka, jossa palavan sahanpurun liekit pitivät omia juhliaan.
Illalla tulimme Vetluga-joelle josta löytyi "Turbaza", turistitukikohta, jossa oli myös mökkejä.
Asetuimme taloksi ja aukaisimme television. Kello oli yhdeksän illalla ja Venäjän television ykköskanavan uutiset, "vesti", alkoi. Ykkösuutinen oli hyökkäys "lahkolaisia" vastaan. Uutistoimituksen mukaan Novosibirskissä "lahkolaiset" olivat aiheuttaneet neljän ihmisen kuoleman kieltämällä heitä syömästä lääkkeitä. Lisäksi "lahkolaiset" olivat myyneet kolmensadan ruplan (noin 7 euroa) hintaisia kirjasia. Hyökkäys "lahkolaisia" kohtaan oli poliittisesti korrekti. Ortodoksikirkkoa sanalla tuskin tarkoitettiin, sillä "lahkon" perustajaksi mainitulla henkilöllä oli muslimeille tyypillinen nimi ja hänen sanottiin aikoinaan vaikuttaneen Kazahstanissa. Tyypillinen venäläinen ymmärtää kuitenkin sanan "lahko" tarkoittavan ortodoksikirkkoon kuulumattomia kristittyjä, joita Venäjä on tappanut niin kauan kuin ortodoksikirkko on maassa vaikuttanut. Kuinka tätä maan tapaa Uuden maailmanjärjestyksen rakentajat nyt käyttävät hyödykseen, siitä enemmän sivulla Aleksanteri Dvorkin.
Neljän hengen yöpyminen maksoi 75 euron verran. Majoittajan velvollisuuksiin kuuluva viisumin rekisteröiminen vei noin 3 tuntia. Se tapahtui läheisessä Sharjan kaupungissa, virastossa jonka nimi oli Migratsionnaja sluzhba eli maahanmuuttovirasto. Turbazan johtaja tuli Lexus-autollaan itse hoitamaan rekisteröintiä, jonka jälkeen suuntasimme matkamme kohti Joshkar-Olaa.
Ruokapaikoissa olimme saaneet tukkirekkojen kuskeilta tietoja tieoloista, mutta uskoimme enemmän paikallisen liikennepoliisin ohjeisiin, emmekä lähteneet pidemmälle Vjatkan suuntaan. Näin jouduimme Umanin asemalle, jossa oli toimiva "Bankomat" eli suomalaisittain "Otto". Kartasta katsoen meidän olisi pitänyt nyt ajaa Jaranskiin, mutta viitta osoitti toiseen suuntaan. Seurasimme viittaa ja jouduimme Marinmaan rajalle Kile-Mariin.
Marinmaan rajalla tulossa Kilemarin alueelle
Kaupassa puhuttiin jo maria. Vahinko vain, että taas jouduimme väärälle tielle. Jouduimme palaamaan Kile-Mariin, ja vasta myöhään illalla olimme Joshkar Olasssa, Mari Elin pääkaupungissa.
Poikettuamme tervehtimässä ystäviä, ajoimme vielä sata kilometriä etelään, ja herätimme ystävät ennen aamun sarastusta. Monien marilaisten ystäviemme joukosta valitsimme ne ystäväperheet, joilla oli samanikäisiä lapsia kuin meidän joukkomme. Pojansolan kylässä tuttavaperheen pojat korjailivat pihalla moottoripyörää ja isäntä itse soitteli hanuria. Ylpeänä hän esitteli puolen hehtaarin ruispeltoa ja samankokoista perunamaata. Komeasti ne kasvoivat ja komeasti soi marilainen kansanlaulukin, vaikkei me siitä mitään ymmärretty.
Poliittisesti korrektista kouluopetuksesta johtuen harva suomalainen tulee ajatelleeksi, ettei kaikki "venäläiset" ole venäläisiä. Marinmaan jälkeen me ajoimme Volgan yli ja tulimme Tshuvassien pääkaupunkiin Tsheboksaryyn, yhdeksän miljoonan Volgan tataarien pääkaupungin Kazanin jäädessä sen itäpuolelle parinsadan kilometrin päähän. Tshuvassien eli Volgan bulgaarien maalta tulimmekin sitten jo Mordoviaan ja kysyimme huoltoasemalta tietä kylään, jossa ystävämme asuivat. Huoltoasemalla olleista miehistä yksi kertoi veljensä asuvan kylässä, jonne olimme menossa, ja hän piiri meille kartan, jonka avulla kylä löytyi helposti.
Mordvan maalla kadun nimet ovat merkityt mordvaksi ja venäjäksi
Olin ostanut keväällä muutamia Uusia testamentteja, joiden piti olla marinkielisiä. Kirjat osoittautuivat kuitenkin mordvankielisiksi, ja kun vielä ystäviltämme tuli kirje juuri muutama päivä ennen matkan alkua, ymmärsimme, että meidän oli syytä ajaa Mordvan kautta ja samalla viedä kirjat ystävillemme. Ystävämme ilahtuivatkin tulostamme ja kirjoista suuresti. Sillä aikaa kun ruoka valmistui kävimme katsomassa seurakunnalle luovutettua vanhaa koulurakennusta, joka nyt oli kunnostettu rukoushuonekäyttöön.
Rukoushuoneeksi kunnostettu entinen koulurakennus
Ystävien oma talo oli vanha, heidän vasta hiljakkoin noin 1500 eurolla ostama pieni ehkä runsaat sata vuotta vanha hirsimökki, jonka kunnostus oli vasta alkuvaiheessaan. Palkat tällä Moskovan entisen pormestarin hallinnoimalla seudulla ovat hädin tuskin 100 euroa kuukaudessa, mutta Jumalan siunauksellahan se huone rakennetaan eikä rahalla. Ja mitä olisi talo ilman omaa kaalimaata ja paria vuohta?
Emme ajatelleetkaan yöpymistä, vaikka näissä seurakunnissa sellainen aina järjestyy, jollei yhden seurakuntalaisen kotona, niin jonkun muun. Iltahämärissä ajoimme Mordovian pääkaupungin Saranskin ohikulkutien perjantairuuhkaan, ja sieltä Rjazanin kautta Moskovan eteläpuolella sijaitsevaan Malojaroslavetsiin.
Tietä Uljanovskin alueelta Saranskiin päin
Malojaroslavetshissa valmistauduttiin helluntain viettoon. Tällä kertaa halusimme kuitenkin viettää helluntaita Kirovissa, toisessa Kalugan alueen kaupungissa, jonka uskovien keskuudessa olimme eläneet kaksi ja puoli vuotta 1990-luvun alussa. Ystävät olivat edelleen nuoria niin kuin mekin ainakin hengeltään ja nyt oli vuoro myös nuoremman sukupolven tutustua paremmin toisiinsa. Helluntaijuhlan tilaisuuksiin emme ehtineet, mutta olihan meillä näitä kokouksia kodeissakin. Tonja ja tytöt lauloivat, Misha oli käynyt Zbuzhin ulkoilmakokouksessa Ukrainassa ja kertoi vieläkin olevansa "vaikutuksen" alainen, Pjotr oli rakentanut kunnon kertalämmitteisen saunan ja paljon muuta. Yhteenvetona sanottakoon, että ilo ilman Jeesusta on teeskentelyä.
Tässä soittaa Kolja
Venäjän itsenäisyyspäivän vuoksi maahanmuuttovirasto oli maanantaina suljettu. Kävin tiistaina kysymässä, onko viisumi rekisteröitävä täällä uudestaan. Virkanainen kertoi, ettei viisumia tarvitse rekisteröidä, jollemme viivy paikkakunnalla viikkoa pitempää. Rekisteröinti on suoritettava viimeistään seitsemäntenä päivänä paikkakunnalle tulemisesta. Me olimme kuitenkin jo lähdössä paluumatkalle, joten rekisteröintiä ei tarvinnut suorittaa.
Ennen puoltapäivää olimme taas matkalla kohti Smolenskia ja sieltä Venäjän länsirajaa myötäillen kohti Latviaa, sillä Valkovenäjän puolelle olisi tarvittu eri viisumi. Vitezhin postista postitettiin kortteja koulukavereille. Ennen Nevelin kaupunkia jouduimme tullitielle, jonka käytöstä jouduimme pulittamaan 5 euroa Pihkovan vallanpitäjille. Vaihtoehtona olisi ollut heikkolaatuinen ja pitkä kiertotie. Pihkovan alueella näyttää olevankin tapana kerätä rahaa sellaisilla tieosuuksilla, joiden käyttäjistä suuri osa on ulkolaisia. Venäläisessä rekisterissä olevia autoja viidenkymmenen kilometrin matkalla näimme vain kymmenkunta.
Pihkovan alueen tullitiet
Vähän ennen auringon laskua olimme jo Pushtoskassa, Statoilin huoltoaseman pihalla hotdogit suussa. Pushtoshkasta rajalle oli vielä sata kilometriä, mutta sitten olimmekin jo Latviassa. Matkaa oli tähän mennessä kertynyt 5000 kilometriä.
Takaisin Osmon kotisivulle